Luetuimmat

Loma jatkuu vielä päivän pari, lapset saa kaiken ajan ja tähteet nukun. Päättyvän vuoden kunniaksi listaan kuitenkin teille tämän blogin viisi luetuinta, niin on kuluneen vuoden tähtihetkiimme helppo palata koska vain.

1. Kun on vierelläs vielä hän
2. Synnytystapa-arvio & postia
2. Kaikki tuntee apinan...
4. Pelkopoli
5. Paskamutsi-fiilis

Parempaa onnea tulevalle vuodelle toivottaen,
SanKari

Maailmanloppu

Tämä blogi lähtee sairasjoululomalle. Isot todistuksineen ovat kotona, auto seisoo hinausta odottamassa ja maailmanloppukin tuli odotetusti.

Oikeasti haluaisin sanoa paljonkin, sanoa kiitos ja sanoa anteeksi. Kertoa, mitä kuluneet kaksi vuotta maailmanloppujen välissä ovat merkinneet, millaisia ne ovat olleet. Ketä näihin vuosiin on kuulunut, ketä niihin luulin kuuluvan. Käytännössä ehkä sen vielä joskus teenkin. Tosiasiassa en enää nöyrry anelemaan anteeksiantoa asioista, jotka muut sössivät. Omista tekemisistäni otan mielelläni täyden vastuun.

Kukaan ei tiedä. Kellekään ei ole kerrottu. Mutta inspiraatio on tullut tänne taas kylään ja kirjoittamisen energia suunnataan nyt sinne, kuluneet kaksi vuotta ja "Huipulla Tuulee". Terve ja moi.

Toimitettu tilauksenne "Vuorokauteen lisää tunteja"

Eskarinkin joulujuhla oli ja meni, esitykset nostivat tipan linssiin (voi ei taas) ja täystuhon raahaaminen kotiin kainalossa hajotti selästä viimeisetkin. Huomenna isoille todistukset kouraan ja sitten onkin jo joulu ja vapaus meillä.

Tiistaina keitti lopulta yli jatkuvaan ulkopuolisten aiheuttamaan härdelliin. Pahoitteluni. Minun kalenteristani ei voi ensin varata yhtä päivää, perua sitä sitten illalla myöhään (= juuri ennen lasten nukkumaanmenoa), varata sitten toista ja kolmattakin päivää ja perua niitä sitten ja vaatia minua saapumaan jonnekin vedoten siihen, etten ole koko syksynä käynyt. Minä kun en ole koko syksynä käynyt vanhempieni tai siskojenikaan luona. Koska en ehdi järjelliseen aikaan.

Kerroin sitten peruvani huomisen ja kaikista se oli heh, niin hauskaa. Ilmoitin kyllä peruutuksen tosissani, joskin olisin hampaat irvessä marttyyrinä raahautunut kaikkiin lupaamiini osoitteisiin.

No kulkaas. Mun ei tarvi. Murheenkryyni hajosi suoraan vastauksina rukouksiin, ja minä tosiaan saan olla kotona ja keskittyä ihan omaan perheeseen ja sen tärkeisiin asioihin. Saan vaikka juoda lasten kanssa glögiä ja katsella jouluelokuvan ihan vain koulun päättymisen kunniaksi. Tai vaikka leipoa ne piparit, jotka kaiken säätämisen vuoksi jäisivät muuten leipomatta. Voidaan tehdä porukalla seikkailuretki pulkan kanssa kauppaan ja ottaa vaikka kaakaot termarissa mukaan. Koska meidän ei tarvitse mennä minnekään.

Vain huomenna valmistuvan siskoni puolesta hieman harmittaa, kovin mielelläni olisin kuitenkin hiipinyt paikalle onnittelemaan. Ja ne kauneimmat joululaulut jäävät tänä vuonna kokonaan välistä... Huonoista puolista huolimatta pidän tilannetta positiivisena. Ei marttyyrimeininkiä, vaan juuri sitä mitä eniten tarvitsin. Puolivuorokautta lisää aikaa <3

Niin metsä vastaa

Sä seisot täristen siinä kuilun reunalla. Tuijotat täristen alas pimeyteen, ja tiedät, ettei vaihtoehtoja ole. Seisot ja täriset, tuijotat. Emmit silti ihan viimeiseen saakka. Emmit niin kauan, ettet saa tehdä päätöstä enää itse. Et enää voi valita hyppäämistä, takaa tuupataan vauhtia.

Ja sä putoat. Aina vain sitä pimeyttä, vauhti soi korvissa. Pimeyttä, pimeyttä. Aina vain kylmä tuuli, eikä ketään missään. Et voi nähdä pohjaa, et enää ylös reunalle. Putoat aina vain ja korvissa soi.

Joskus joku satunnainen valonsäde, jolla sä näet itses siinä seinällä roikkumassa, nurkassa riuhtomassa kaulaketjua, makaamassa tajuttomana lumihangessa. Ja sitten taas se armahtava pimeys, vauhti ja kylmyys. Pohjaa ei näy.

Ja sä putoat aina vain. Et näe mitään, et kuule mitään. Joskus joku satunnainen huuto osuu korviin, se on sun syytäs, aina aina, aina. Se on sun syytäs, sä et ikinä, ja aina mä. Sun syytäs aina etkä sä ikinä. Ja sitten taas se armahtava vauhti soi korvissa, eikä ääntä enää kuulu.

Ja sä putoat aina. Etkä sä koskaan, ikinä, tapaa sitä pohjaa. Sä et ole pohjalla, sulla on vain yksi suunta. Ja se on aina vain alas pimeässä ja kylmässä.

Jos joskus tapaat pohjan, jos joskus et enää aina vain kiepu pimeässä... Sinne pudonnutta ei enää kiinnosta ääni, joka syyttäen kiljuu "Sun syytäs ja sä et ikinä!". Sen jälken sulla on syy vastata "Totta. Mä en ikinä. Enkä ikinä aiokaa." Jos ne ääneet ei muuhun pysty, ei ne muuta tarvikaan. Sitten säkin tiedät. Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa.

Isojen juhla ja koira töissään

Miksi lapsella on pakottava tarve valehdella ihan yksinkertaisissakin asioissa?! Onneksi heräsin tänään tavallista aiemmin (pakotettuna, mutta kuitenkin) katsomaan isojen ulkoasua ennen kouluun lähtöä. Esikoinen innoissaan teki lähtöä college-housuissaan ja olkapäät paljaaksi jättävässä kesäpaidassaan. Muuten olisi itsensä saanut vaikka pallelluttaa (siinäpähän oppii pukeutumista), mutta TÄNÄÄN sattui olemaan koulun joulujuhla KIRKOSSA. Argh.

Pitkällisen taistelun jälkeen tyttö suostui vaihtamaan vaatteensa niin, että olkapäät peittyivät. Ja sitten ne hiukset. Kysynpä vain, miksi pitää silmät kirkkaina väittää harjanneensa ne, kun kilometrin päästäkin näkee, ettei tosiaankaan ole. Harjasi se sitten hiuksensa tiukasta käskystä ja lähti kouluun itkua vääntäen, kun äiti on taas ilkeä ja ihan tyhmä.

Hirmuisella kiireellä puin sitten itse pikkupojat, jätin omat hiukseni harjaamatta (juujuu, pata kattilaa, ja sitä rataa) ja kaivoin auton lumihangsta ehtiäkseni itsekin poikien kanssa kirkkoon juhlaa seuraamaan. Vaikka omat muksut eivät kyllä luokkineen edes esiintyneet, ja se oli hyvin tiedossa. Mies sentään onneksi toimitti eskarin eskariin.

Täystuholta otettiin hattu päästä heti kirkon ovella ja ehdimme penkkiin juuri ennen juhlan alkua. Viimeinen nukkui tyytyväisenä kaukalossaan ekaluokkalaisten kulkiessa ohitsemme Lucia-kulkueena.

Sen vain sanon, että yhtään joulujuhlaa en ole vielä onnistunut kyyneleittä seuraamaan. Täystuhokin oli suunnilleen ihmisiksi (ei ainakaan huutanut) ja tokaluokkalaisen opettaja kävi tuomassa hälle pussillisen leluja penkissä pysymisen edesauttamiseksi. Lähtiessä hattu puettiin toki vasta kirkkosalista päästyämme... Siitäkin huolimatta, että koululaispojilla oli hatut päässä!

Oi aikoja, oi tapoja... Niin ja mistä lähtien "Maa on niin kaunis" viimeinen säkeistö on laulettu istuen? Hämilleni jäin.

Kotimatkalla pysähdyin poikien kanssa postittamaan kiitos-kortit. Täystuho (tietysti) sai omia ajatuksiaan... "Koia!Koia! Kato!" Joopa. Olihan se ja työvaljaissaan, kiva, kun huomasi. Eikä millään mennyt läpi tuohon se, että koira on töissä, ei saa koskea tai häiritä. Koira pääsi postista ulos ja me myös, täystuho jäi koiraa tuijottamaan lumoutuneena. Taluttaja kuuli lapsen innostuksen ja lupasi meidät koiraa silittämään. Kertoi, ettei koira ollut vielä töissä, vaan oppilas vasta.

Kotona lapsi sitten innoissaan hoki, että koira oli koulussa ja isona se menee töihin taluttamaan ihmistä. Kaupunkireissut voi olla ihan avartavia kokemuksia lasten kanssa kulkiessa.

"Pidä minusta!"

Lasten kielen kehitystä on hauska seurata. Meillä onkin ahkerasti opeteltu uusia sanoja kuluneina päivinä. "Saanko lisää nielasta?" Täytuhoni tiedusteli hyvinkin kohteliaasti ensin minulta ja sitten mieheltä. Hyvin oli tiedossa, mitä pieni tarkoitti. Eilen nimittäin yhdessä kuorossa hoettiin hälle "Nielase! Nielase!" Vitamiininapit eivät nimittäin ole tarkoitettu pureskeltaviksi, vaan nielastaviksi...

"Missä äitin kaulaympylä oli?" Kysyi sama lapsi eilen, kun illalla varustauduin kaikkiin talvitamineisiini taretakseni ulkona tokaluokkalaisen tonttupolulla. Sohvaltahan sen, kaulaympyrän, löysin. Kyseessä ei siis ole kauluri, vaan poncho, ihana pörröinen ja valkoinen, kirpparilöytö parin vuoden takaa.

"Pidä minusta!" saattaa täystuho raivota ihan missä tahansa. "Ihan varmasti pidän sinusta..." kiinni nimittäin.

Isommilta en hassuja sanoja enää niin muista, joskin esikoiselta meni pitkään tavut väärään järjestykseen ja sitä myöten yleistyi meidän kaikkien sanastoon esimerkiksi "havara". Ja hiihdettiinhän me sentään silloin hiihtimillä. Jotkut lapset kuulemma luistelevat jääkengillä.

Murot lapasessa

Niin, näin ja noin. Onpahan yritetty siivota. On pesty pyykkiä, tyhjennetty ja täytetty tiskaria, tiskattu käsin. Täystuho on sillä välin muun muassa lapannut aamuisia murojaan lapaseensa. On sitten tyhjennetty lapanen ja noukittu suusta ne koiranruuat, jotka täystuho sinne tunki sillä välin, kun tyhjensin lapasta...

On myös käyty postista hakemassa paketti. Sinne tosin piti ajaa autokorjaamon kautta, koska lamppu, joka laskun mukaan vaihdettiin viime viikolla, ei sitten toiminutkaan. Ja on sitten varattu huolto, koska vika ei ollutkaan lampussa vaan jossain liittimissä. Ja postissakin oli pakettejaan hakemassa ja tuomassa parikymmentä muuta.

On käyty kaupassakin, ihan kommelluksitta. Ja on siivottu lelulaatikoita, noukittu niitä nenään mahtuvia pikkulegoja pois duplojen seasta ja isojen puoliksi syödyt pelikortit junaradan joukosta...

Illalle sitten vielä on säästetty vähän pikkujouluja tonttupolkujen muodossa ja aavistus paketointia... Ei kai se ketään haittaa, jos glögiin lorahtaa vähän leijonaa, vaikka onkin vasta tiistai? Lapset laski jouluun olevan vielä kolmetoista päivää. Omassa laskuopissani se on enää tai vain.

Balettikärpänen

Perjantai-iltana otin riskin ja vein nelikon katsomaan paikallisen balettikoulun joulunäytöstä, satubalettia. Ennen valojen sammumista katsomosta Täystuhoni pyöri ympyrää, paukutti penkkejä ja metelöi muutoinkin. Valojen sammuttua sekin hiljeni kuin napista painaen ja ensimmäisen tanssijan ilmestyessä lavalle se tuijotti lavalle lumoutuneena "Äiti, kato, pinsessa". Ja lumoutunut tuijotus jatkui läpi koko esityksen. Ihan totta. En olisi ikinä uskonut tuon pysyvän hiljaa paikoillaan kokonaista tuntia!

Balettikärpänen puri taas meitä kaikkia. Täystuhoni kertaa esitystä innoissaan "Pinsessat pyöli siellä! Kato, mäkin!" Eskari jäi miettimään, tahtoisiko hänkin tanssia. Esikoinen ilmoitti haluavansa nähdä lisää. "Ainakin Pähkinänsärkijä olisi kiva nähdä kokonaisena ja olikohan joku muukin?" Esikoinen ja tokaluokkalainen istuivat nenät kiinni tietokoneen näytössä lähes koko lauantain tuijottaen balettia youtubesta. "Mutta se tanssiminen itse oli kyllä ihan tyhmää, koko tunti vaan hypittiin tasajalkaa", esikoinen muisti muistuttaa.

Minäkin haluan nähdä lisää. Niinpä me miehen kanssa tutkimme tulevan ajan balettitarjontaa. Pähkinänsärkijää pääsisi katsomaan Lahteen Sibeliustalolle jo melkein heti, ja esimerkiksi Prinsessa Ruususta toukokuussa Kansallisoopperaan... Nyt vain kiiruusti säästämään lippurahoja, jotta saisi paremmat paikat kuin kolmosparven perimmäinen nurkka.

Niin ja tätä on käyty lukemassa jo yli 5000 kertaa. Melkoinen määrä, jotten sanoisi.

Visio

En ole "kotoa" muuton jälkeen joulukortteja lähetellyt. En ole joulukortti-ihmisiä. Onhan niitä kiva saada, mutta se lähettäminen... No. Viime vuonna sain vision. Ja kaduin sitä myöhemmin pitkään ja hartaasti. Yleensä osaan juosta karkuun, kun kuulen, että jollain on visio. Se ei lupaa hyvää.

Tässäpä tämä viimevuotinen visio.

Kysynpä vain. Mikä älynväläys oli kirjoittaa pitkät rimpsut käsin? Nämä siis lähtivät viime vuonna postiin joulukorttien tilalta. Enkä ole tänä vuonna yhtään sen viisaampi....

Ette te tänäkään vuonna saa joulukortteja, rakkaat ystävät ja sukulaiset. Tänä vuonna posti tuo kiitoskortteja. Ihan itse tehtyjä ja käsin kirjoitettuja, koska en visioineni viisastunut viime vuodesta lainkaan... Siis posti tuo, jos selviän tekemisestä hengissä. Tänään epäilyttää.

Seuraavan kerran, kun sanon ääneen "Mulla on visio", huutakaa kilpaa, ettei tosiaankaan ole. Koska rumien sanojen määrä visioita toteutettaessa on mittaamaton.

Elämä on juhlaa

Vilinää ja vilskettä täällä riittää niin, että motivaatio mitään rustailla on vallan hukkunut. Ollapa joskus joulukuu ilman lukuisia pirskeitä, niiden valmisteluja ja niistä toipumisia... Vaan eipä taida sitä vuotta koskaan tulla.

Lauantaina tämä äiti oli "vähän" viihteellä (ja iloisena hihkui kaverin eteisen lattialta 21.50, ettei saa juottaa enää yhtään lisää...) Lapset olivat tuon muutaman tunnin laadukkaasti kielikylvyssä kotona, harvan lapsenvahdit sentään Saksasta saakka saapuvat :) Sunnuntaina sitä iloisesti kuskasikin sitten jo tokaluokkalaista kaverinsa synttäreille, jakoi esikoisen luokan myymiä sukkia ja mitä kaikkea. Krapulaa ei sentään seuralaisekseen saanut (vaikkei sen saadessaan olisi lainkaan ihmetellyt).

Eihän joulukuu ole kuin yhtä juhlaa. On synttäreitä synttäreiden perään (ainaskin kolmet "omat" ja liuta lasten kavereita), on itsenäisyyspäivänjuhlaa, Luciajuhlaa, eskareiden joulujuhlaa, luokan pikkujoulua, valmistujaisia, uutta vuotta... Ja se joulu. Ja kahvittelua joka kaverin kanssa, tietysti, kun joulupukinrekenä lähtee murheenkryyni pääkaupunkiseudun pakettikierrokselle jakamaan kaapit tyhjiksi (kunhan nyt ensin pääsee kauppaan kaapit täyttämään...)

Lapset käy kierroksilla. Äiti lähinnä pohtii, saako tänä vuonna mistään välistä varastettua hetkeä kauneimpiin joululauluhin, jos ei oman seurakunnan tilaisuuksiin, niin edes naapuriin. Ja jos saa hetken, montako lasta lähtee mukaan. Vai löytyisikö peräti kaksi hetkeä, toinen lasten kanssa ja toinen ilman?

Lapin hullut

Taannoisen lomamme (miehen ottamat) kuvat ovat vihdoin koneella. Ja niin se kuume iski taas meihin kaikkiin.

Viime päivinä olen taas kahlannut läpi kaikki mahdolliset varustekaupat, keskustelut ja vinkit lasten kanssa vaeltamiseen. Oikeastaan mitään ei ole jäänyt käteen, pienten lasten kanssa ei vaelleta, tai sitä ei ainakaan kirjoiteta nettiin.

Emme toki vaeltaneet mekään tuolloin kesällä 2011. Teimme päiväretkiä tukikohdasta käsin Saariselän maastossa, huiputettiin Kiilopää, kierrettiin luontopolku, huuhdottiin kultaa, ihmeteltiin poroja... Kokoonpanona siis minä ja mies, jääkarhu, lapseni (tuolloin n.9v, 7v, 5v ja 1,5v) sekä osalla reissuista oppaanamme siskoni (silloin n. 10v) ja äitini.

Varusteista tuumaan, että rattaat jätettiin suosiolla kotiin (eivät mahtuneet autoon). Kantoliina pienimmälle oli ehdoton, liina ja lapsi eteen, reppu taa ja menoksi. Valtauksella jalassa oli saappaat, mutta esim. huiputus toteutettiin iloisesti lenkkareissa.

Hyvällä tuurilla (lue: lottovoitolla) päästään ensi kesänä uudelleen, ja muutoin vuoden päästä. Josko jo silloin uskaltautuisi edes yhdeksi yöksi maastoon?

Kiitos, kerran vuodessa riittää kyllä

Lapset odottavat joulua jo jännittyneinä.Eskarini pähkäili aamulla eskariin mennessä, että olisipa kiva, jos joulu olisi ihan joka päivä. Vähän väliä joku lapsista käy kuiskuttamassa "Äiti, mä unohdin laittaa mun listalle..."

Muistanhan minäkin sen joulun jännittyneen odotuksen ja saman toiveen, jonka eskarini tänään esitti. Ja saman vastauksen sain silloin, kuin tyttöni tänään. "Kiitos kultaseni, mutta kerran vuodessa on ihan riittävästi." Silti minä odotan joulua ihan yhtälailla kuin lapsetkin. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen ollaan lasten kanssa kotona. Nyt tehdään meidän oma joulu, sopiva sekoitus uutta ja vanhaa.

Omien lahjat on jo lähes kaikki hankittu (jotain pientä ja pehmeät paketit puuttuvat vielä), kaikki muut ovat vielä ajatuksen tasolla. Jotain varmaan pitäisi keksiä taas opettajille ja eskariinkin?

Yksi on varma. Tänä vuonna sammutan puhelimeni aattona klo 12. En ole tavattavissa enkä tavoitettavissa, koska tahdon tästä joulusta kaiken irti. Niillä muistoilla kun on taas pärjättävä kaksi vuotta ennen seuraavaa.

Taaperon lempisoppa

Syksyn koleudessa mieli on tehnyt ihan peruskeittoja. Niinpä kaivoin tänään viiden litran keittokattilani ja tartuin härkää sarvista. Tehdään kalakeitto.

Perusohjeeni menee siis näin. Kattila levylle, levy päälle ja öljyä kattilaan. Pilkotaan purjosipuli ja viskellään kattilaan, hämmenetään puukapulalla ja kuoritaan samalla perunoita neljä per syöjä + ainakin neljä varmuuden vuoksi, pilkotaan perunat keittopaloiksi, viskellään kattilaan ja lapataan sinne vettä samaa tahtia perunoitten kanssa. Muutama kalaliemikuutio, kourallinen pippureita ja annetaan porista keskenänsä tovi. Kun keiton kutale taas muistuu mieleen lisätään kalat (meillä menee paketti maustamattomia lohisuikaleita ja paketti pakasteseikuutioita), sekoitetaan vähän ja unohdetaan taas levylle. Viimeisessä vaiheessa lisätään pakastevihanneksia (tänään meni vihreitä papuja ja joku vihannessekoituspussi) sekä maitoa sen verran, että liemen väri vaihtuu. Kunhan pakastevihannekset on ohjeenmukaisesti kypsät, on soppa valmis.

Kaikille kelpasi, ja taapero vinkui kahteen otteeseen lisää. Eikä jäänyt neljän litran keitosta huomiselle mitään, joten kohta on varmaan siirryttävä taas isompaan kattilaan. Kauhulla odotan poikien kasvua ja teineihin uppoavia ruokamääriä.

"Tostako piti kääntyä? Oho!"

Härdellipäivät on härdellipäiviä. Niin kuin eilen. Aamu alkoi totulla kaavalla (jonka voi minuutilleen lukea edellisestä tekstistä). Tällä kertaa tosin suuntasinkin kymmeneksi viimeisen kanssa pankkiin. Voitteko kuvitella, lainaa ei saa ilman vakituista työtä?! Siis ihan käsittämätöntä! Kovasti virkailija pahoitteli, ja minä nauroin hälle tienneeni vastauksen jo tullessani, mutta sanoin tulleeni ksymään, koska kysymättä sitä ei ainankaan saa. Laitettiin sitten samalla kuntoon säästämiskuviotkin. Minusta rahastosäästäjä, enpä olisi ikinä uskonut. Eläkesäästämiseen sen sijaan en usko, kun uutisia on niin paljon lukenut. Hassatkoon vain eläkeyhtiöt tyel-rahoja, mutta lisää ei minulta siihen lystiin tipu. Mieluummin otan sitten pienemmän eläkkeen.

Pankkikäynti jätti kyllä lasten osalta kysymysmerkkejä. Nappuloilla on säästötilinsä, jotka iloisesti tntuvat tyhjenevän isin taskuun ja elämään. Pankki ei kuulemma voi tehdä asialle mitään, kun lasten huoltajilla nyt vain pitää olla käyttöoikeus lasten tileille. Entäpä ne pykälät, joissa sanotaan, että lapsilla ei ole elatusvelvollisuutta vanhempiinsa nähden? Pykälät lasten varojen asianmukaisesta hoidosta? Ja entäpä se tosiasia, että rahat lasten tileille menevät säästöpossuista, joihin laitettavat kolikot antaa äiti? Kuuluuko äidin maksaa isin elämä, jos isi on päättänyt, ettei enää olekaan kivaa yhdessä. Ei kai sentään.

Ainut mahdollisuus on kuulemma avata tilit omalle nimelleni. Ja jos huono tuuri käy, niin maksaa sitten lahjaverot, kun lapset ovat isoja... Voi elämä, sanon mä. Jatketaanko kumminkin sukanvarsisäästämistä lapsille?

Niinpä. Ja pankin jälkeen apteekkiin ja kotiin, eskarin haku, poikien päiväunet, koiran lenkki. Mun päiväunet. Paketti postista jälleen kerran, koneen purkua, kasausta... eikä mahdu.

Minä siis en aja kehäkolmosen väärällä puolen. Väitän asuvani sen oikealla eli ulkopuolella. Ja niin kuitenkin istuin ratin taa ja ajoin. "Aja sinne Töölön sairaalalle." Niin että minne? 40km matkaan sai ensin menemään reilusti yli tunnin (kannattaa muuten olla tarkkana Ruoholahteen mennessä, ettei eksy vahingossa Hankoon... ne kun on ihan vierekkäin.) Eikä etsimämme liike sitten enää ollutkaan siellä missä se kahdeksan vuotta sitten oli. Ei tietenkään. Käytetään optio kilautan kaverille, tutkitaan karttaa ja tuntia myöhemmin löysimme itsemme suunnilleen kilometrin päästä, Länsiterminaalin vierestä.

Todettakoon, että minua ei kannata ottaa mukaan ihan vaan äkkiä hakemaan halpaa koteloa. Ihan vaan, koska mun mukaan lähtee sitten paljon sellaista "voikuonhalpaa!"-roinaa, jotka sitten yhteensä maksaa enemmän kuin se halpa kotelo.

Kotiin sentään osasin ajaa, ajoaika 45min + vartti mäkkärin drive in:ssä. Mutta kotiinhan mä osaankin mistä vaan. Väkisinkin vähän naurattaa, kun ajattelee, että taannoisesta lapinreissusta 1200km selvittiin kertaakaan karttaa katsomatta, mutta 40km lähiseutumatkailu ei vain suju.

Lapset on rikkaus

Normipäivä. Herätys 7.45, kahvia, vaatteet niskaan ja ovesta eskarin kanssa pihalle, eskari alkaa 8.30. Siinäpä seisoin ryhmän oven edessä ihmettelemässä, mihin meidän ryhmä oikein on hävinnyt, vielä eilenhän se oli tässä. Vaan ei ole enää. Silmälasitkin jäi kiireessä kotiin, eikä eskarini osaa lukea. Oikeaa ovea etsiessä kuluu tovi. Ja oven löydyttyä hukassa on lokero, kun sekään ei ole siellä missä eilen. Nimilappukin oli nurinperin. Jätin eskaarini ryhmään ja sieltä huudeltiin perääni "Hyvää yötä!".

Takaisin kotiin, tokaluokkalainen kouluun, esikoinen koneelle, pikkupojille aamupalaa ja päivävaatteita. Kahvia. Neuvolakortti hukassa viimeisen ulkovaatteista nyt puhumattakaan. Kymmeneksi neuvolaan, terveydenhoitaja myöhässä niin kuin aina. Ihan aina. Sisään päästiin 10.10. Mitkä minuuttiaikataulut, kiire! Pituus 62cm, paino 5400g ja pipo 42cm. Pari piikkiä, ja yhden rokotteen syöttö. Puhelin soi ja ehtii lopettaa, aloittaa heti uudelleen. Paiskasin luurin korvaan, ei nyt.

10.45 viimeiselle ulkovaatteet ja köyttö kaukaloon, kotimatkalla voisi vaikka hakea postista paketin. Tai sitten ei. Soittaja nimittäin oli mies. Lego nenässä! (Taapero/täystuholla siis) ja äkkiä kotiin samalla jonottaen päivystykseen puhelimessa. Viimeinen autosta ulos ja tolvana lego nenässä sisään. Ja päivystykseen. Pinseteillä irtosi tämä. 11.20 kaupan kautta kotiin, kotona 12.00. Oma aamupala syömättä, tietenkin. Äkkiä jotain suuhun.

Eskaria hakemaan 12.25. Löytyi oikea ovi, oikea lokero ja oikea lapsi. Päiväkodin pihalla kaikki ulkolelut hujan hajan. Eivät sentään tässä kohdassa enää huomenia toivotelleet. Kotiin etsimään joka ainoa pikkulego alakerrasta pois ennen kuin on legojen sijasta herneitä nokassa juuria myöten. Kahvia. Tokaluokkalainen kotiin.

Ärrä-treenausta eskarin kanssa ja sitten ärrä kouluun 14.30. Sekin alkaa myöhässä. 14.40 suunnaksi posti ja paketti, sen jälkeen vakuutusyhtiö, jotta viimeinenkin saa tapaturmavakuutuksensa. Ja Prismaan. 15.10 kassajonossa, hidasta, hidasta. 15.15 parkkihallissa ja 15.20 myöhässä ärräkoulun lopetuksesta. Nyt ne tietysti oli ajoissa.

Kotiin. Kahvia! Viimeinen huutaa kuin syötävä, taapero huutaa kuin syötävä... Hetken tauko, tilataan pitsat, haen ne viimeisen kanssa, syödään. Ja ihan juuri nuo voisi laittaa nukkumaan.

Ja tekemättä jäi pitkä lista, ehkä huomenna... eskarille luistimet ja niiden teroitus, apteekkikäynti, yksien kenkien korjaus. Ja se vanhempainilta, joka oikeasti kiinnosti, mutta johon ei enää vain jaksanut lähteä. Äiti on vähän väsy. Etenkin, kun viime yönä ei taas nukuttu.

Tiskikoneen kasvatusta

Meillä on toimiva tiskikone! Jee! Edellinen hajosi jo joskus loppukeväästä, korvaavan hankkimenen vain kesti (ja jos olisi jäänyt mun hommaksi, olisi jäänyt hankkimatta). Isäni sanoin: "Mihin me tiskikonetta, kun kasvatan sellaisia?" Valitettavasti nämä minun kasvattamani tiskikoneet eivät ole tehtäväänsä kovin päteviä, ja itsekin olen kovin laiska tiskari...

Pari vinkkiä tiskikoneen asentajille (kun ne kuitenkin asennetaan ihan itse, vaikkei pitäisi). Poista se tulppa sieltä putkesta ennen kuin laitat poistoletkun kiinni. Tulppa putkessa ei vesi liiku, se on vissi se. Ja testattu. Ja laita se poistoletku tekemään mutka tiskipöydän alapintaa pitkin, niin ei mene lavuaarista vedet koneeseen ja koneesta lattialle. Tätä sentään ei päästy testaamaan, kun oli se tulppa...

Mitäs muuta? Viimeinen kääntyy mahalleen ja selälleen ja painii pehmotiikerin kanssa. Taaperotäystuhoni saisi kohtauksen tiikeristä, muttei juuri ole kotona kohtausta saamassa. (Nelikko on isällään, wuhuu!). Joulushoppailuja harrastetaan hissukseen, LVT on pitäisi viedä vaatekauppaan muuten vaan ja ensimmäiset lahjat on jo paperissa... Kyllä se sieltä tulee se joulukin, ja veronpalautukset.

Isäinpäivä

Lasten isänikävä iskee välillä täydeltä laidalta. Soittivat, puhuivat hetken jokainen vuorollaan ja siinä se. Itkua ja huutoa parivuotiaalta, tahtoo isin luo, tahtoo edes puhua puhelimessa. Esikoisen juoksulenkki heti puhelun jälkeen. Tokaluokkalaisen sydäntäriipaiseva kysymys: "Miksei me voitu tulla sinne?" Ja paskan mutsin tehtävä kerätä särkyneet.

Ajetaan autoilla,
tehdään rata,
legoista rakennetaan,
torneja sata.
Mut isi, muistathan aina sen
tärkeimmän?
Et susta mä aina välitän.

http://varssyja.wordpress.com/isanpaiva/

Ja toisaalta uuden elämän ensimmäinen isäinpäivä.

Päivien tähti

Arki vie lasten kanssa mukanaan ja kantaa kyllä. Eilen aamulla vääntäydyin pikkupoikien kanssa kauppaan lähes heti herättyäni. Vaihtoehtoja ei ollut, koska kahvinkeitin sanoi yhteistyönsä irti. Silmät ristissä seisoin kahvinkeitinhyllyn edessä ihmettelemässä runsauden pulaa ja pähkäilemässä, paljonko olen valmis sijoitttamaan.

Kahvinkeitin on päiväni tähti ja keittiön sydän. Ilman kahvia on päivä varmasti pilalla. Keittimeen voi upottaa rahaa parista kympistä pariin sataan helposti, ja jokaisella keittimellä on omat jekkunsa. Mukaan tarttuneesen keittimeen iskin silmäni heti, mutta valintaa piti kuitenkin pohtia pitkään.

Ensimmäisen oman keittimeni sain vanhemmiltani nimipäivälahjaksi esikoisen ollessa vuoden vanha. Hovawartin pentumme oli silloin pinkonut pitkin keittiön tasoja ja hajottanut silloisen anoppini keittimen, ja olimme jo viikon ajan käyneet vanhemmillani keittämässä päivän kahvit termariin ja kantaneet ne termarissa kotiin. Nimipäivä kahveille kutsuessani pyysin heitä keittämään kahvin ja tuomaan tullessaan. Kahvin sijaan he toivatkin keittimen. Se oli Philipsin keitin termospannulla.

Kolme vuotta sitten tuosta keittimestä hajosi virtakytkin, ja toivoin vanhemmiltani joululahjaksi uutta termospannullista keitintä. Paketista löytyi aattona Tefalin keitin kahden vuoden takuulla. Kestihän tuo keitin hieman yli takuun ajan, ja hajosi tottakai juuri näin joulun alla...

Niinpä seisoin hyllyn edessä miettimässä, mitä todellisuudessa päiväni tähdeltä tahdon. Ostanko vain kahdenkympin keittimen, ja toivon joululahjaksi uutta? Vai ostanko sellaisen, minkä tahdon? Haluanko lasipannun vai termospannun? Paljonko olen valmis sijoittamaan?

Ja niinpä kannoin kotiin Phillipsin termospannullisen kahvinkeittimen kahden vuoden takuulla ja automaattisella virran katkaisulla. Eipä tarvi enää muistaa keitintä sammuttaa. Enkä vieläkään ollut valmis vaihtamaan termospannuani lasiseen. Termospannussa kahvi pysyy lämpimänä, muttei pala pohjaan. Päivät on taas pelastettu.

And I will survive

Joku on vihdoin toteuttanut ajatukseni siivouksen tehostamisesta vauvaperheessä. Iltalehti esittelee vauvamopin! (IL 4.11.12)

Eroperheissä on pahimmillaan (tai parhaimmillaan) neljä vanhempaa. Laajemmin ajatellen vanhempia saattaa olla useampiakin, etenkin tilanteissa, jossa lasten molemmissa kodeissa on minun, sinun ja meidän lapsia.

Rankasta suhteesta paetessa selvitettävää jää paljon, eikä selvittäminen käy hetkessä. Hyvää tahtoa ja lasten edun ajattelua vaadittaisiin kaikilta osapuolilta. Usein tahtoa aluksi löytyy, mutta parissa vuodessa se kuluu loppuun.

Tänään huomasin, etten enää olekaan tossun alla. Vaikka toinen karjui puhelimeen mitä sopimusten rikkomisesta, onnistuin pitämään kasvattamani selkärangan ja puhumaan ihan normaalisti. Sen kun huutaa, uhoaa ja uhkailee. Lasten tapaamiset eivät ole siitä kiinni, teenkö minä kuten vaaditaan vaiko enkö. Mikä ylipäätään on isän motivaatio tavata lapsia ja pysyä näiden elämässä, jos kaikki tapaamiset alkaa kiristyksellä lähivanhempaa kohtaan: "Mä en ota lapsia, jos sä et..." Millainen isä ei järjestä mahdollisuutta tavata lapsiaan isäinpäivänä?

Kiristykseen kyllästyneenä totesin lopulta, että ei ole mikään pakko. Olkoon tapaamatta sitten. Tapaamisesta on sovittu moneen otteeseen vaikka mitä. Yhdessäkään sopimuksessa ei ole pystynyt toinen pysymään, vaan aina ehdottaa uutta muutosta, suullisesti tietenkin... En enää kyennyt näihin vaatimuksiin taipumaan, joten ilmoitin vaihtoehtoja olevan kaksi. Joko tapaa vahvistetun sopimuksen mukaan tai sitten ilmoittaa kolmea viikkoa aiemmin. Kumpikaan ei kelpaa. Katsellaan, mitä aiheeseen sanoo käräjäoikeus.

Ja elatusmaksut maksaa vihdoinkin kela. Ihan vain maksamaan joutuville vinkiksi... kyllä ne maksut ihan oikeasti on lapsen parhaaksi. Alta kelan minimin maksuilla ei rikastu, vaikka lapsia olisi kuinka monta. Eikä niillä rikastu sittenkään, vaikka siihen vielä lapsilisät laskettaisiin mukaan. Kyllä ne rahat lapsiin menee joka sentti, eikä riitäkään, vaan lisää joutuu laittamaan se lähivanhempikin... Lapsissa kun maksaa asuminen, ruoka, vaatteet, harrastukset, tilpehöörit ja taskurahat, koulun retket, valokuvat... Se muutama kymppi per lapsi varmasti menee lapsen kuluihin...

Tänään on huudatettu Gloria Gaynorin kappaletta I will survive. Se osuu ja uppoaa. Joka kerran.

"And you see me, somebody new
I'm not that chained up little person still in love with youAnd so you felt like dropping in and just expect me to be freeBut now I'm saving all my loving for someone who's loving me"

Yleisön pyynnöstä

Edellisen tekstin kommentissa pyydettiin kertomaan omista ratkaisuistani hyvän äidin normien puitteissa.

Olen siis teiniäiti, kerran sellainen, aina sellainen. Esikoiseni syntyi, kun olin 17, vakityöstä ei ollut tietoakaan, ja koulutkin kesken. Neljättä olen alkanut odottaa valmistuttuani ammattikorkeasta.

Viiteen lapseen mahtuu yllättävän monenlaista ratkaisua. Yksi on ollut vain korvikkeella, kolme imetetty suunnilleen vuosikkaiksi ja tämä viimeinen on sekä että. Siin missä esikoiselta homma kariutui tiedon ja rauhan puutteeseen, viimeisen kohdalta vastaan tuli ajan rajallisuus. Soseet on kaikilla aloitettu n. 4kk iässä, yksi on ollut pelkillä valmispurkeilla, kahdelle tehty kaikki itse ja yhdelle sekä että. Varmaan viimeisestäkin tulee sekä että lapsi.

Nukkuneet ovat vauvoina kolme alusta asti omassa sängyssään ja kaksi perhepedissä. Kaksi on siirretty omaan huoneeseen puolivuotiaina, kaksi vuoden vanhoina ja tämä viimeinen varmaan saa pitää meidän huoneen ja siirrytään itse sieltä pois, kun huonekaveri alkaa tosissaan häiritä tai häiriintyä. Tällä hetkellää kolmen nukkumaanmenoaika on viimeistään klo 20 ja yhden klo 21. Jos menee riehumiseksi, tulee aika jo aiemmin.

Turvaistuimet on laissa säädetty, joten ne autosta löytyy. Tällä hetkellä yhdellä ei ole mitään, koska on nippanappa kyllin pitkä. Yhdellä on koroke, yhdellä turvavyöistuin, yhdellä turvaistuin (nuo neljä kaikki naama menosuuntaan siis) ja viimeisellä kaukalonsa. Neljäs käännettiin naama menosuuntaan, kun ikää oli taulussa 2,5v (eli viimeisen syntyessä), koska istuimet eivät muutoin mahtuisi autoon. Muut on käännetty jo aiemmin, suunnilleen vuoden vanhoina, koska takana ajavan valot häikäisi, jalkatila loppui eikä huutoa kestänyt kukaan.

Lasten vaatetuksesta totean, että kunhan kaikille löytyy ehjää ja puhdasta, niin hyvä on. Merkeillä ei ole mitään merkitystä, eikä liiemmin äidin lempiväreillä tai yhteensopivilla sävyillä... Jos nyt jalassa on kaksi sukkaa (kummassakin yksi, siis), jotka ovat ehjiä ja aamulla puhtaina jalkaan vedettyjä, ei sillä ole mitään väliä ovatko ne samaa paria. Valitettavasti muuta maailmaa tämä suurpiirteisyys häiritsee...

Ja ei. En aio tälläkään kertaa jäädä kolmeksi vuodeksi kotiin. Tahdon töihin lomalle, lakisääteiset kahvi- ja ruokatunnit sekä erityisesti mahdollisuuden päästä vessaan ilman että lapset luulevat maailmanlopun tulevan heti, kun äiti on lukitun oven takana.

Normien ulkopuolella, aina

Esikoisen vauva-aikaan näyttämisenhalu oli suuri. Lapsi piti hoitaa kaikkien normien mukaan ja saada jo vuosikkaana osaamaan käytöstapoja, ei huutoa, ei riehumista, kiitos ja anteeksi. Jos minun uhmaikäiseni olisi silloin vuosia sitten saanut itkupotkuraivarit karkkihyllyllä kaupassa, ei vika tietenkään olisi ollut lapsen uhmaiässä. Vika olisi ollut nuorissa vanhemmissa. Meidän piti pärjätä paremmin kuin "oikean ikäisen" äidin. Mummojen tuhinat lapsista tekemässä lapsia, pilalle menneestä nuoruudesta ja mistä vielä.

Kymmenessä vuodessakaan en ole päässyt pois "hyvän äidin" takaa. Aina lähden tavoittelemaan täydellisyyttä ja liian usein väsyn yrittäessäni. Äiti on äidille susi, hyvän äidin kriteerit mahdottomat. Ja lapsettomilta tulee "parhaimmat" lastenkasvatusneuvot. Ihan aina.

Niinpä myönnän jälleen kerran olevani paska mutsi, koska hyvä äiti:

- on esikoisen syntyessä n. 28v, vakituisessa parisuhteessa, koulunsa käynyt ja vakiduunissa
- täysimettää ainakin 6kk
- aloittaa kiinteisiin totuttelun vauvan ollessa vähintään 6kk ja tekee soseet itse alusta loppuun
- käyttää kestovaippoja
- hoitaa parisuhdetta
- ei jätä vauvaa edes pariksi tunniksi hoitoon
- ei menetä hermojaan
- hoitaa lapset kotona kolmivuotiaiksi
- viihtyy hiekkalaatikon reunalla
- noudattaa turvaistumien suositusia (mm selkämenosuuntaan matkustaminen 3v saakka)
- valmistaa isommankin lapsen ruuat alusta loppuun itse
- noudattaa ikärajoja

Voidaan jatkaa listaa loputtomiin. Hyvä äiti ei määritelmänsä mukaan omaa maalaisjärkeä, tai ainakaan käytä sitä. Olen siis mielelläni paska mutsi, ja tingin siitä mistä voin, ja panostan niihin kokonaisuuden kannalta tärkeisiin. Mitä sitten, jos taaperon paidasta voi lukea eilisen ruokalistan, ranskalaisia, nakkeja ja ketsuppia...  Se sentään söi!

Lapsi lisää lapsilisää

Ensin menin sanattomaksi, sitten suutuin ja ajauduin puolustuskannalle (kuinkas muuten). Lopulta jäin kuitenkin miettimään tulonsiirtojen merkitystä kansantaloudelle. Mistäkö on kyse? No tietysti päivän polttavimmasta aivopierusta, kokoomusnuorten varapuheenjohtajan älynväläyksestä: Kokoomusnuorten varapomo lakauttaisi lapsilisät (Taloussanomat 2.11.12)

Myönnän mielelläni, että lapsilisät ovat meidän perheen taloudelle pelastus. Valtion kassa kasvattaa pitkinhampain ostovoimaamme useammalla sadalla eurolla joka kuukausi. Ja mehän ostamme, koko rahalla eikä riitäkään.

Vaikka kuinka yritän, en näe yhteyttä lapsilisän ja huumeriipuvaisten vastasyntyneiden välillä. Enkä pysty ymmärtämään, miksi kukaan hankkisi lasta vain lapsilisän takia, tai edes niin että lapsilisä olisi se ratkaiseva tekijä. Jokaista lasta kohden rahaa palaa kuukaudessa enemmän kuin lapsilisän verran, myös sieltä vanhempien pussista... vain aivan pienimpien lasten kohdalla tilanne saattaa olla jotain muuta. Joskaan ei enää sitten, kun otetaan huomioon tulonmenetykset esimerkiksi vanhempainvapaiden ajalta.

Kaksplussassa oli joitakin aikoja (varmasti yli vuosi) sitten kolumni, jonka kirjoittaja elävästi kuvaili lapsilisän käyttötarkoitusta. Kirjoittajan mukaan lapsilisä on kuin vakuutuskorvaus hajonneesta tavarasta ja lasten aiheuttamista kuluista kuukausittain. Kyllä valtiolla tiedetään, että varmasti ainakin sen verran tavaraa särkyy ja sairastumisesta koituu kustannuksia. Lisää on turha vinkua.

Jälleen kerran on kuitenkin pohjimmiltaan kyse samasta aiheesta, verotuloista ja niiden riittävyydestä. Koska lyttään tämän(kin) ratkaisun, olen mielestäni velvoitettu esittämään paremman ratkaisun. Ja mieleen tuli heti kaksi:
1. Lakkautetaan subjektiivinen päivähoito. Säästö on suurempi kuin päivähoitoikäisten lasten lapsilisät. Lakkautetaan samalla nykymuotoinen lapsilisä päivähoitoikäisiltä lapsilta, mutta alennetaan hoitopaikkaa oikeasti tarvitsevien (olivatpa sitten työssäkäyvien lapsia tahi terapeuttisista syistä hoidassa olevia) maksuja sen satasen verran kuussa, mitä lapsilisää saisi.
2. Otetaan käyttöön kansalaispalkka, ja verotetaan vasta sen ylittävää osuutta. Lopetetaan tällä perusteella työttömyyskorvaukset, vanhempainrahat, kotihoidontuki, lapsilisät, opintotuki, eläkkeet, sairauspäivärahat ja toimeentulotuki. Ainakin. Aijoo, mutta sehän ei käy, koska vinkkejä piti antaa kokoomukselle eikä vasemmistolle. Tällä logiikalla kaikki kuitenkin saisivat tasan yhtä paljon eikä kenenkään tarvitsisi olla kateellinen. Lisää jos tahtoisi, voisi mennä töihin. Ja jos summa riittää, mitäpä sitä vinkumaan toisten loisimista yhteiskunnan varoilla.

Mikä ihmeen vany?

Kun vuosi sitten syksyllä kysyttiin esikoisen vanhempainillassa vapaaehtoista luokan edustajaksi vanhempainyhdistykseen, tarjouduin heti. Useammin varmaan olen kokouksissa loistanut poissaolollani, mutta satunnaisesti selviytynyt sentään paikallekin. Kehnosta läsnäoloprosentistani huolimatta sain jatkaa kokouksissa ravaamista tänäkin vuonna.

Alunperin tarjouduin mukaan tutustuakseni uusiin ihmisiin, kun muuton vuoksi ei uudessa kotikaupungissa hirveästi tuttuja vastaan kadulla kävellyt. Sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että jopa tykkään hommasta ja etenkin sen tuomasta "vapaa-ajasta" eli satunnaisesta parituntisesta ilman yhtään lasta.

Alakoululaisten elämä on nykyäänkin aika hurjaa ja viidakonlait vallitsee. On nyrkkejä, potkuja, haukkumasanoja ja jopa niitä puukkoja, on tiiviitä tyttöjen juorukerhoja, majaleikkejä, karkkipäiviä koulussa palkintona tunnilla asiallisesti käyttäytymisestä.

Moni tuntuu pitävän vanhempainyhdistyksen toimintaa turhana touhuna. Sanon kumminkin, ettei se sitä ole. Sieltä käsin kun voi vaikuttaa moneenkin asiaan, johon ei muuten voi. On valittu valokuvausfirmaa koululle, kerätty rahaa ja järjestetty sillä lapsille teatteria, diskoa, jaettu stipendejä... On mietitty, mitä vanhemmat odottavat vaikkapa koulun tiedottamiselta, että huhuilta katkeaisi siivet ennen kuin viimeinenkin saa lukea ne iltalehdistä totena. Vanhempainyhdistys myös rahoitti esimerkiksi ksylitolipastillit kouluun ennen kuin kaupunki otti tehtävän itselleen. Ja jokaisessa kokouksessa on mukana rehtori.

Ikuinen idealisti minussa uskoo, että moneenkin lasten asiaan voidaan vaikuttaa yhteisöllisyydellä. Koko kylä ei voi kasvattaa lasta niin kauan kun meillä on vain yksilöitä, Ja lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä, tarvitaan yhteisö. Niinpä ensi keväälle on suunnitteilla isompi rahankeräystempaus ja sen tuotolla on alustavasti tarkoitus järjestää jotain meidän koulun oppilaiden vanhemmille, jos vaikka saataisiinkin luotua se kylä, joka yhdessä vanhempien ja koulun kanssa ottaa osaa lasten kasvatukseen, turvallisen ympäristön luomiseen.

Eihän tämän nyt näin pitänyt olla

Eppu normaalia siis...

Vein pesukoneen 
Vein lastenrattaan 
Kähmin lapset 
Koiran, auton 
Sekä television 
Ja aina kerron 
Aikaan Pikkukakkosen 
Kun iltapalan kattaan 
Kerron kuinka paha olet 
Kuinka hyvä isi on 

On sun varmasti paha olla 
Mutta turha on yrittää 
Ilman meitä hunningolla 
Selittää 

Sillä vain isät lapsiaan rakastaa 
Äidit kaiken vain lakastaa 
Ei ne muista kukkia kastella 
Tarpeeks rakastella 
Heti ovat oluella 
Kun kääntää pään 
Sinusta silti öisin unta nään 

Lapsiani haluaisit tavata sä aina 
Vastahan ne lainasit viime sunnuntaina 
Näitte kirahvin ja apinan ja vielä valutit 
Kyyneleitä lapseni kun kotiin talutit 

On sun varmasti paha olla 
Mutta turha on yrittää 
Ilman meitä hunningolla 
Selittää 

Sillä vain isät lapsiaan rakastaa 
Äidit kaiken vain lakastaa 
Ei ne muista kukkia kastella 
Tarpeeks rakastella 
Heti ovat oluella 
Kun kääntää pää 
Sinusta silti öisin unta nään 

Minä ja vaihtuva määrä lapsia on nyt ollut olemassa kaksi vuotta. Virallisesti tänään kaksi vuotta sitten muutin pois korvesta. Pikkuhiljaa on arki ottanut oman muotonsa ja jokapäiväiset asiat löytäneet oman paikkansa.

Silti ositus on edelleen tekemättä, lasten oikeus isän tapaamisiin ei toteudu ja elatusavut ovat edelleen saamatta. Tämän viikonlopun osalta tapaaminen (jota ei sopimuksen mukaan pitänyt olla) tyssäsi pahaan, pahaan äitiin, jonka auto on rikki ja laina-autokaan ei osaa lentää.

Oma paha mieli lasten pahasta mielestä. Ja siltikään en nyt suostunut yrittämään ihmettä. Silti voi sanoa, että on se kumma, kun lapsi ymmärtää, miten paljon matkoihin menee aikaa, ja sen ettei edes äiti voi mahdottomia toteuttaa, mutta aikuinen ihminen ei siihen pysty.

Paluu arkeen vol XXX

Lomien jälkeen kahta kauheampi härdelli.

-Päivitä vakuutukset
-Hoida omat ja vieraat lapset =)
-Käy kaupassa
-Istu vanhempainyhdistyksen kokouksessa
-Vie auto huoltoon
-Opettele R-kirjain
-Käy perheneuvolassa x2
-Myy sukkia
-Vaihda talvirenkaat

ja hoida tietty se tavan sekamelska... huoh.

Lyijytäytekynä ja muita mysteerejä

Viemäröintirenkaan tulpat muuten löytyivät. Siivouskaapista. Jonne olin ne jo edellisellä rautakauppareissulla hakenut... Nyt on paikoillaankin, eikä läiky enää!

Pöytälaatikkoni on syönyt sisäänsä kaiken mahdollisen runoista romaanin alkuihin ja koulutöistä työhakemuksiin... Olkaapa hyvät :)

19.9.2008

Koska olen luonteeltani viimeiseen saakka teoreetikko, enkä todellakaan käytännönihmisiä, niin sain aikaiseksi hyvät naurut työntekijöille useampaankin kertaan. Monta kertaa jäinkin pohtimaan, miksi koulussa ei opeteta käyttämään esimerkiksi lyijytäytekynää, numeroleimasinta, nitojaa, rei'itintä ja nauhalaskinta. Koomisin tilanne olikin varmasti se, kun tuijotin epätoivoisena lyijytäytekynää ja lyijypakettia miettien, miten ongelman ratkaisisin. Toimitusjohtajan ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen, kun hän joutui näyttämään minulle, kuinka kynä täytetään. Puolustuksekseni voin sanoa vain sen, että kotona ja koulussa käytän teroitettavaa lyijykynää. Itseäni ei kuitenkaan jaksanut enää naurattaa siinä vaiheessa, kun sadannen kerran onnistuin lyömään tositteeseen numeron väärin päin.

...ja äidin

Kolmikko kotiutui mummola-lomaltaan suoraan lumiseen Etelä-Suomeen. Savon sydämessä oli kuulemma vain satanut rakeita, lumesta ei ollut tietoakaan.

Autolle ei löytynyt renkaanvaihtajaa, joten kesätassuilla liukastelin lapsia hakemaan asemalta ja sitten kauppaan etsimään esikoiselle talvitassuja. Ne sentään löytyikin, hienot valkoiset nauhalliset saappaat. Vaan esimurkku kun tuo tyttö on, niin naama nurinperin kulki koko kauppareissun. Eikä kääntynyt ilme sittenkään, vaikka sai itselleen joulukalenterin valita. Ei. Se on mökö, ja sen äidin tekis mieli joko kieltää moiset reissut tai sitten passittaa likka sinne pysyvästi. Hulluksihan sitä tulee, kun ihan aina kotiin tullessaan on naama nurinperin.

No, joulukalenterit puuttuu enää kahdelta (kolmelta) lapselta, kun esikoinen kerran sai oman mars.kalnterinsa ja taapero/täystuho autot-kalenterin. Saas nähdä, mitä nuo kaksi sitten tahtovat (lego-kalenteria ei tipu), vauva ei varmaan vielä suklaakalenteria tarvi.

Sais nuo nukkumaan omiin sänkyihinsä, niin voisi glögiä keittää. Tämän sankarin glögit meinaan kiehuu aina. Ja samalla pitänee valmistautua huomiseen rautakauppareissuun, jos ei tarvisi olla ihan niin tyhmä blondi... vaan vaikka jopa osaisi taikasanat: "Tulppa. Viemäriin. Siihen missä astianpesukoneen poistoletku oli kiinni." Ja voishan sitä kai läpimitankin ottaa, ja valokuvan vielä, jos eivät sittenkään ymmärrä. Ellei sitten joku paremmin osaava halua mennä hoitamaan asiaa asiantuntevasti...

Talvi yllätti autoilijan

Uups. Tänäkin vuonna. Rengasliikkeeseen on ensilumen kunniaksi kymmenien minuuttien jono puhelimessa.

Niin, murheenkryyni on edelleen kesäkengissään. Tarkoitus oli vaihdattaa renkaat ensi viikon pakollisen seisotuksen jälkeen. Nyt yritin saada talvitassuja sukkelammin, vaan eipä ainakaan tutussa liikkeessä onnistu. Ensi viikolla, torstaina, olisi ensimmäinen vapaa. Ja se ei käy, koska silloin tuo kuivattelee upouutta maalipintaansa ihan toisaalla ja minä raukka kannan maitoja.

Asiakaspalvelun perusteista

Ylen nettisivuilta osui silmiin juttu Tyly myyjä muistetaan pitkään (Yle, 22.10.12). Jäin miettimään omia kokemuksiani sekä asiakkaana että asiakaspalvelijana. Koska nyt on kyse kehnosta asiakaspalvelusta, voitte käydä naureskelemassa aasiakkaille täällä (aasiakas.fi)...

Opintoihin kuuluneessa työharjoittelussa totesin, etten ole kovin kaksinen asiakaspalvelija ja työtoverini sitten lohdutti, että se on homma, jonka toiset oppii ajan kanssa ja toiset eivät ikinä. Luulen ainakin perusteet oppineeni. Huumorilla selvitään useimmista ongelmista ja kohteliaisuudella lopuista, ja kun ei selvitty on työkaverit sitä varten.

Olen hankala asiakas. Tiedän mitä tahdon, vaadin palvelua ja tunnen oikeuteni. Jostain syystä saan palvelua jopa autoliikkeissä, joissa useimmat nuoret naiset kuulemma jäävät ilman. (Autoliikkeille ilmainen vinkki, olkaa hyvät, nainen vie miehen rahat toiseen liikkeeseen, jos ei saa palvelua.)

Murheenkryynini hajotessa soitan korjaamolle: "Mun murheenkryyni on taas rikki!" Langan päässä tiedetään jo. Nimittäin se, mille nimelle varaus tehdään. Ja tiedetään myös esittää täsmä kysymyksiä, jotta vian laatu selviäisi. "Emmä tiedä, rikki! On meinaan kylmempi autossa kuin ulkona, vaikka lämppäri huutaa täysillä." Ensimmäisen kerran asioidessani tein selväksi, että murheenkryyni on minun. Ja että miestä on turha hätiin odottaa, koska sitä ei ole. Ja että en tosiaan tiedä murheenkryynistä mitään. Niinpä kuulin pian: "Rouva hyvä, tiesittekö ajavanne hengenvaarallisella autolla?" Hmm. Sittenpä tiesin, eikä ole toiste tarvinnut.

Puhelin- ja elektroniikkaliikkeissä olen mahdoton asiakas (ja takaan varmasti asiakaspalvelijalle hyvät naurut, kunhan siitäkin päästä löytyy huumoria). Olisittepa nähneet nuoren miehen ilmeen, kun kävin valittamassa, etten enää pääse nettiin, koska modeemin virtajohdossa on jokin vika. Ensin oli aspa yhtenä kysymysmerkkinä, ja sitten kaivoin johdon esiin laukusta. "Otin sen mukaan, kun en uskonut osaavani selittää." Pistorasiaanhan menee yleensä johdosta kaksi metallipalasta, eikö. No, tässä niitä oli jäljellä vain yksi. Se toinen oli pistorasiassa sisällä (ja irrotin sen sieltä ihan itse, sähkömiehen valvoessa operaatiota puhelimen toisessa päässä). Lähdin liikkeestä kotiin mukanani uusi johto, ja taas toimi netti kuin unelma.

Elektroniikan asennuksiin olen oppinut pyytämään blondin kestäviä ohjeita ja saanut kaupanpäällisiksi lupauksen, että jos blondi ei osaa, tulee firman pojat tekemään. Puhelimen käyttöä on opetettu liikkeessä minulle ihan kädestä pitäen, vaikken edes ostanut puhelinta sieltä, vaan olen vain kyseisen operaattorin asiakas. Kunhan sanoin myyjille, että apua! "Ja jos mä en saa tätä toimimaan, niin ei teidän operaattorikaan musta mitään hyödy."

Esimerkeistä ymmärrämme varmasti kaikki sen, että nainen saa loistavaa palvelua miesten liikkeissä, kunhan heti kättelyssä myöntää olevansa tyhmä ja blondi. Ulkonäkö on ehdoton plussa. Naisille vinkki, jos et ole tyhmä, esitä sellaista. Täydestä menee.

Julkisen puolen asiakkaana olen taas toisenlainen. Kerrassaan hirveä. Päivähoitopaikkojen järjestyminen viimeksi oli melkoinen temppu. Vaihdoin kaupunkia nopealla aikataululla ja hoitopaikat tarvittiin heti (viiden viikon varoitusajalla). Kaupunki sanoi, ettei onnistu. "Loistavaa! Sittenhän mä voin irtisanoutua töistä ja olla neljän lapsen yksinhuoltajana kotona teidän sossun tuilla, eikö?" Meni viikko, ja meillä oli hoitopaikat.

Kumma se kiire

Mennessä, tullessa ja ollessa pohtii aina sitä samaa, mistä puhuttiin nuorten aikuisten illassa vuosia sitten. On se kumma se kiire. Kotona kaupungissa on kaikki menot sovittava kalenteri kourassa. Yksittäinen kahvittelukaan ei järjesty "nyt", vaan on aina "oota, mä katon kalenterista". Näin silloinkin, kun juuri nyt olisi se tyhjä hetki, johon sopisi hyvin. On rutiinit, on arki, on sitä ja tätä sovittua pakollista ja "pakollista".

Sitten tulee loma, pakataan porukkaa satunnainen määrä autoon ja ajetaan maalle, mennään kiirerajan taakse. Paino tippuu hartioilta, on vain puita ja peltoja, sähkölinjoja ja kuoppaisia teitä. On pimeää.

Joskus sitä itsekin asui maalla. Oli samat rutiinit, sama arki, kaikki pakolliset ja "pakolliset". Muttei ollut mikään kiire, ei tarvinnut kalenterista katsoa, kun kahvittelun tiesi muutenkin sopivan niin tänään, huomenna kuin ensi viikollakin.

Esikoisen muistoissa silloin paistoi aina aurinko ja kaikki olivat onnellisia. Sama aika ja sama paikka olivat minulle muuta. Aina pimeä, kylmä, satoi vettä... Eikä ollut edes niitä katuvaloja, jättiläiset kävelivät järven jäällä. Tyhjyys ahdisti enemmän kuin kiire nyt.

Käyn siellä mielelläni, mutten enää tahdo jäädä. En, ennen kuin aika kultaa muistot.

Marttyyrin kruunu

7.3.2008

Sinä päivänä satoi lunta.
Vaikka maa peittyi armahtavaan huntuun,
sieluni oli rikki revitty.
Hiutaleet vain kirvelivät avonaisissa haavoissani.
En voi nähdä kauneutta ympärilläni,
ellen saa tuskaani purettua.
Kerran toisensa jälkeen yhteiskunnan hampaissa.
Kellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa.
Niinpä.
Mistäpä löytäisin muulin kantamaan taakkani puolestani?
Polvet ruvella,
kerran toisensa jälkeen alistettuna,
ryömin maassa.
Kärsi, kärsi, saat kirkkaamaan kruunun.
Sitä odotellessa.
Toisten ongelmat lumi kuitenkin peitti.

Vaatehuolto prosessina

"Miks kenenkään muun ei koskaan tarvi tehdä täällä mitään?" Esikoinen kysyi minulta tuossa päivänä eräänä. Kysymystä seurasi pitkä hiljaisuus, kun laskin hitaasti sataan, etten suorastaan silmille räjähtäisi. Ja sitten kysyin, miten niin kenenkään muun ja mitään, että yksi, olenko minä ei kukaan ja kaksi, kyllä täällä muutkin lapset joutuvat tekemään, ihan ikänsä ja taitojensa mukaan.

Kolmen isoimman hommia ovat tiski (ja minä täytän altaat+huuhtelen astiat), altaallinen kerran tai kahdesti viikossa, roskien vienti hyvin satunnaisesti, omien pyykkien kuskaus pyykkikoriin (tai edes siihen suuntaan) ja puhtaiden vaatteiden vienti kaappiin ja omien huoneiden siivous. Ei pitäisi olla liikaa vaadittu. Lisäksi sitten satunnaisesti pitää auttaa ruuan laitossa tai siivouksessa yleensäkin... satunnaisesti on harvemmin kuin kerran viikossa.

Kerroin sitten tytölle, mitä äiti tekee joka ikinen päivä. Ja valitus loppui seinään. Se on operaatio vaatehuolto, ja kerron sen mielelläni teillekin, enkä suinkaan valittaakseni (koska satun hommasta jopa tykkäämään)...

Joka ikinen päivä tähän vaatehuoltoon menee vähintään kaksi tuntia työaikaa. Jos aikaa jonain päivänä ei käytä siihen, on seuraavien päivien homma vähintään kaksinkertainen. Prosessi kulkee näin:

1. Kerään epämääräisinä myttyinä lattialla lojuvat vaatteet ja kuskaan ne läjäksi kylppärin lattialle. Huutelen samalla esimerkiksi lasten jumppavaatteita... ne kun tuppaavat unohtumaan reppujen pohjalle.
2. Tyhjennän pyykkikorit samaan läjään ja lajittelen likapyykin taas uudestaan. Lapset ovat yrittäneet laittaa pyykkinsä oikeaan paikkaan siinä onnistumatta ja edellisen päivän lajittelu on siksi taas sekaisin.
3. Tungen koneen täyteen aloittaen joko suurimmasta tai kiireisimmästä kasasta. Loput pyykit yritän sulloa koreihin. Ne eivät mahdu.

(Kaksi pyykkikoria, toinen kuuskymppiselle ja toinen nelikymppiselle, lisäksi ikean sinisiä kasseja tarpeen mukaan, nyt niitä on vissiin kolme, ja sittenkään ei sovi...)

4. Tyhjennän rummun nukkasihdin ja kippaan sieltä vedet viemäriin. Kerään kuivat pyykit naruilta, kääntelen samalla märät. Viikkaan puhtaat jokaiselle omaan kasaan, vien vauvan ja taaperon kasat, pähkäilen liinavaatteita ja kiroan kolmikon kasoja, joita ei taaskaan ole haettu. Selvittelen pieneksi käyneet omiin paikkoihinsa odottamaan jatkokäsittelyä.
5. Pesukoneen lopettaessa siirrän pyykit rumpuun ja ripustan sinne sopimattomat. Täytän koneen valmiiksi odottamaan.
6. Rummun lopettaessa tyhjennän sen ja käynnistän koneen, viikkaan kuivat, ripustan kosteat...
Vaiheita 1-6 toistetaan X kertaa, kunnes kello on niin paljon, ettei koneita enää viitsi käynnistää.

Tämän lisäksi vaatehuolto pitää sisällään vaatekaappien siivousta (tehtävä vähintään kerran kuussa joka kaapille, jos jää tekemättä, ei kukaan löydä mitään), lakanoiden vaihtoa (vuorollaan jokainen sänky niin että vaihtoväliksi jää max pari viikkoa/sänky), kausivaatteiden etsimistä, sovittamista, pesua, varastointia, naulakkoon sullomista, kenkien selvittelyä, uusien hankkimista, vanhojen hävitystä, lastenvaatteista uuteen kokoon siirtymistä (kolmikko pari kertaa vuodessa sovittaa varastolaatikot, pienemmillä homma on viikottaista tai ainakin kuukausittaista...)

Ja voidaanhan tähän hommaan laskea mukaan kuravaatteiden jatkuvat huuhtelut, hukkuneiden hanskojen metsästys, reissukamojen pakkaamiset ja purkamiset, juhlavaatteiden käsittelyt aina hankinnasta hävitykseen...

Muistutin tyttöä vielä, että lisäksi äiti tiskaa, laittaa ruokaa, vahtii pieniä, auttaa läksyissä, käy kaupassa, maksaa laskuja, vie roskia, kerää lasten leluja... että voidaan me vaihtaa. Voin tulla viereen urputtamaan kuinka kukaan muu ei tee mitään ja esikoinen voi tehdä kaiken sen mitä minä nyt teen. Kumma kyllä, vaihto ei kelvannut.

"Haluun uuden emälän!"

Taapero oppii uutta koko ajan, ja kohta on varmaan pakko miettiä uutta nimitystä taaperolle. Kelpaisiko "täystuho"? Äsken se roikkui jääkaapin ovessa ja kiljui: "Haluun uuden emälän!"

Jaoin tuon tuntemukset täysin eilen. Mikälie aivopieru käynyt kalenteria täyttäessä, varmaan olin katsonut,että onpas kiva miehen vapaapäivä ja kiva päiväys sillä, sovinpa siihen kaiken.

Se oli niitä katastrofipäiviä. Aamulla ensin perheneuvolaan yhden kanssa ja sitten se yksi kouluun kymmeneksi ja viimeisen kanssa neuvolaan samalle kellon lyömälle... (arvata sopii, kiire tuli.) Viimeiselle syötettiin rota-rokote, totta kai, koska on kiva sellainen päivämäärä käyttää vatsakipuisen vauvan kanssa. Tietysti. (Uteliaille, mitat n. 60cm, ja n. 4900g)

Äkkiä vauvan kanssa kotiin, hakemaan eskari ja sitten kiikuttamaan murheenkryyni merkkiliikkeeseen. Pari valokuvaa naarmuista ja kolhuista, korjaukselle sovittiin aika. Eipäs ollutkaan ihan pikkuinen läpihuutojuttu tuo, kun maalipinta menee uusiksi. "Varaudu olemaan monta päivää ilman autoa." Voi kiitos. Meiltä on onneksi lähimpään kauppaankin vain reilu kilometri, ja meidän maidot painaa. Paljon.

Vielä esikoisen kuskaus kaverisynttäreille ja sitten oli hyvä.

Ristiäiskakku muuttui synttärikakuksi lautasella, lasi valkoviiniä, Teho-osasto, pitsaa uunissa... Taivaallista. Lisättynä viimeisen vatsan valituksella. Ensi vuonna paremmalla onnella ja parin vuoden päästä pyöreitä karkuun, ihan sama minne.

Mitä kuuluu?

Kaikkea sitä ehtiikin sattua ihan pienessä ajassa jättäen näin pienelle ihmiselle näytön ja näppiksen takaa vain mahdollisuuden ihmetellä, mistä aloittaa kertomisen.

Murheenkryyniksi kutsuttu kärrymme otti perjantaina osumaa parkkihallissa joltakin ihanalta valkoista autoa ajavalta kanssa eläjältämme. Yhteystietoja ei tietenkään tämä rakasta kärryäni vaurioittanut voinut jättää, joten oman vakuutuksen piikkiin menee tämä ja bonukset romahtaa. Kiitos kaunis. Positiivista lienee se, että omavastuu on "vain" 150€, ja lauantaina tehdystä vahinkoilmoituksesta oli toimintaohjeet iloisesti minua odottamassa jo tänä aamuna. Soitto vakuutusyhtiön suosittelemaan merkkiliikkeeseen ja huomenna lähtee murheenkryyni arvioitavaksi., että voidaan sopia korjausaikataulusta.

Lauantaina meillä oli siivouspäivä. Täällä oli vuoroin siistejä kohtia ja vuoroin taapero siisteissä kohdissa. Pikkuisen tuli samanlainen olo, kuin olisi hölmöläistyylillä peittoa jatkanut.

Sunnuntaina ei auttanut kuin soittaa äidille. "Apua, meillä on helvetti irti, ja vieraat tulee ihan kohta!" Niin. Sitä varten ne äidit ovat. Äiti tuli, ja laittoi ojennukseen sekä keittiön että lapset. Huh.

Vieraat tuli, pappi tuli, kummit tuli ja Viimeinen puettiin äitini vihkipuvusta tehtyyn kastemekkoon. Nimi on nyt julki. Esikoinen luki lasten evankeliumin ja eskari kuivasi Viimeisen tukan. Tutut lastenvirret Jumalan kämmenellä ja Ystävä sä lapsien veisattiin iloisesti tokaluokkalaisen pelatessaan kännykällään ja taaperon keikkuessa sylissäni.

Vain tämä kakku aiheutti mustasukkaisuuskohtauksen taaperossa. "Mun Baabapapa!" Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.

Hukassa ollut piuha koneen ja puhelimen välille löytyi, joskin taaperoni tavannut nokialaiseni tarvitsi miehen tekemään taikatemppuja, että kuvat saatiin vihdoin koneelle ilman sähköpostin kautta kierrättämistä. Blondin kyvyt eivät vain riitä tähän tekniikan ihmemaahan.

Leikitsä mun kaa?

Lapset eivät enää osaa leikkiä kotia (IL12.10.12)

"Ennen lapsilla oli tarkka tietämys, mitä askareita kodissa kuului kenenkin tehdä", kertoo päiväkodin työntekijä ja jatkaa sitten: "Lapsia on jouduttu muun muassa opastamaan, että vauvanuken paikka ei ole uunissa."

Omat lapseni osaavat kyllä sujuvasti leikkiä kotia. Vauvanuken paikka on kyllä hyvinkin uunissa ja roolijako kaikkea muuta kuin perinteinen. Leikin tarpeisto on vähintäänkin vaihelevaa eikä mitenkään sidottu aikuisen käsitykseen oikeasta tavasta leikkiä. Siksipä meillä aikuinen ei leikkiin sekaannu. Tässä kotileikissä äiti menee töihin ja isä laittaa ruuan. Vauvanukke nukkuu uunissa ja koiranroolina on lastenvahdin pesti. Eikä silti kukaan lapsista laittaisi oikeaa vauvaa uuniin.

Ennen kodeissakin oli tiukat roolijaot. Kotileikissä isänrooli oli vähintäänkin tylsä, riitti kun loisti poissaolollaan, luki lehteä ja joi kahvia. Nyt roolit ovat sekoittuneet, minkä minä ainakin näen hyvänä.

Niin kauan, kun lapset leikkivät, en ole huolissani. Pelottavia sen sijaan ovat lelut, jotka leikkivät lapsen puolesta. Mielikuvitus kunniaan ja aikuiset pois leikkejä sotkemasta. Leikin sisältö kertoo vain maailmasta, jossa elämme. Jos lapsi "ei tiedä" mitä leikkilautasilla tehdään, herää lähinnä kysymys, eikö päiväkodissakaan enää lautasia käytetä... vai eikö aikuista kenties tahdottukaan mukaan määräämään, mitä milläkin tavaralla tehdään.

Kivat koulut

"Kouluissa yllättävän paljon väkivallantekoja" (IL 9.10.12), toteaa Päivi Räsänen. Minä jäin miettimään, mikä tässä on yllättävää, jos puhutaan lasten keskinäisistä suhteista. Yllättävää on aikuisiin kohdistuva väkivalta ihan tavallisissa kouluissa. Yllättävää on se, kuinka sidottuja ovat opettajien ja rehtoreiden kädet. Yllättävää on lasten vanhempien asenne.

Mietitäänpä hetki, mitä tapahtuisi, jos kolmikymppinen toimistotyöntekijä aina aamulla töihin tullessaan toteaisi hyvän huomenen sijaan työkaverilleen: "V...tuakos mulkkaat, huora!" ja sen jälkeen löisi väliin tulleelta lähiesimieheltään silmän mustaksi. Niinpä. Taitaisi tulla kenkää ja syyte pahoinpitelystä, näin alkajaisiksi. Olisi varmaan turha pyytää suosittelijaa seuraavaan työpaikkaan ja tuskinpa ryntäisi liiton lakimies ensimmäiseksi puolustamaan.

Entäpä, jos alakoululainen tekee saman? Tuleeko kenkää? Niinpä. Tuleeko vanhemmat puolustamaan? Niinpä.

Olen ollut lasteni puolesta selvittämässä pariakin episodia joitakin aikoja sitten. Ensimmäinen päättyi siihen, että omani vaihtoivat kaupunkia ja koulua. Terroristi oli silloin eskari, ja koko alakoulu (eskarit-6 lk) oli polvillaan terroristin edessä. Terroristin vanhemmat nostivat kädet pystyyn: "Saat karkkia eskarin jälkeen, jos et lyö ketään." Opettaja nosti kädet pystyyn: "Homma on hallinnassa." Rehtori nosti kädet pystyyn: "Kaikki voitava on tehty. Ei voida erottaa." Poliisi nosti kädet pystyyn: "Täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkit, muttei kuulu meille, koska tekijä on 6v." Ja lastensuojelu nosti kädet pystyyn: "Kaikki voitava on tehty ja terapiat järjestetty."

Minä vain toivon, että muut koulun oppilaat ymmärsivät liittoutua ja antaa sakinhivutusta, koska aikuiset ovat kädettömiä. Vaikka näin ei tietysti saa sanoa.

Toisessa tapauksessa tokaluokkalaiset kävivät uhkailemassa LVT:tä puukolla ekaluokan toisena päivänä koulumatkalla. Koulu ilmoitti, ettei kuulu heille, koska tapahtui koulumatkalla. Uhkailijoiden nimiä en ikinä saanut tietooni, eikä heidän vanhemmiltaan koskaan kuulunut yhteydenottoa. Todettakoon nyt vain, että koulun vakuutus kattaa koulumatkat, jolloin matkat tapahtumineen kuuluvat kyllä koululle.

En kannata kouluihin metallinpaljastimia. Sen sijaan ehdotan nollatoleranssia väkivallalle ja sillä uhkailulle. Sanktioina varoitus, määräaikainen erotus, pysyvä erotus, lastensuojeluilmoitus ja rikosilmoitus. Jos valvovat silmät ei riitä, hankitaan valvontakamerat. Lopetetaan KIVAt koulut ja sovitellaan vain haukkumiset ja ulkopuolelle jättämiset. Fyysinen väkivalta on aina rikos ja koulujenkin on sitouduttava noudattamaan lakia. Väkivallan uhan alla ei ole turvallinen oppimisympäristö.

Rakkaat aikuiset, meidän lapset eivät ole enkeleitä. Jos joku nyt ajatteli, ettei meidän lapset ikinä, niin suosittelen uutta ajatuskulkua.

muoks. 14.10.12, Helsigin Sanomien sivuilla artikkeli aiheesta Psyykkisesti sairaat lapset vievät koulurauhan useissa luokissa (HS 14.10.12)

Helistin puhelimeen?

Mitä ilmeisimmin joulu on täällä aivan hetkenä minä hyvänsä, sillä lelukuvastot tukkivat taas postilaatikon, ja niistä (siis kuvastoista, ei postilaatikoista) käydään täällä armotonta taistelua lasten tehdessä toivelistojaan joulupukille. Tänäkin vuonna voimme postittaa kuvastot suoraan eteenpäin, meille kaikki nämä kiitos.

Minullakin on oma lukuvuoro. Komeileehan kuvastoissa nimeni, ja sillä niihin saa itselleen oikeuden. Ja minähän myös luen ne. Ja joskus jopa löydän jotain, mitä tahtoisin itse... jos olisin pienempi siis. Nyt tahdon tietysti lapsille, että pääsisin itse leikkimään lasten mentyä nukkumaan.

Tämän vuoden villitys näyttää olevan erilaiset kotelot ja lisähärpäkkeet iPhonelle ja iPadille. Nyt saadaan laitteet sopimaan vauvallekin, jee, aina olenkin halunnut liittää helistimen puhelimeeni ja antaa koko komeuden lapselle järsittäväksi! Tai no... ehken sittenkään.

Lohduttaudun sillä, että meillä ei ole mitään i-laitteita, tietääkseni. Ja taas nokialaisista olen jo oppirahat maksanut, ja täten todistanut, etteivät ne sovellu leluiksi. Nykyisestä puhelimestani on taapero syönyt jo kaksi näppäintä, ja yhden edellisistä tuhosi esikoinen vauva-aikanaan imeskelemällä sitä. Nokialaiset eivät kestä vauvan kuolaa. Onko joku tutkinut, kestääkö nämä i-vekottimet?

*muoks. Myös iltalehden verkkosivuilta löytyy nyt artikkeli aiheesta iPad vauvan käyttöön (IL 11.10.12)

Korttipeli elämästä

Meidän perheellä riittää terapioita ja terapeutteja vaikka kuinka, on jokaiselle jotakin. Ja jos juuri ei ole, kohta on varmasti. Vuosien saatossa olemme mm. käyneet toimintaterapiassa, koska LVT ei osunut kaveriin kivellä, vaikka kuinka yritti. (Kaveri sen sijaan osui, ja LVT tuli päiväkodista kotiin silmä mustana...)

Tänään istuin yhden (tai oikeastaan kahden, koska Viimeinen oli mukana kopassaan nukkumassa) lapsen kanssa perheneuvolassa tutkimassa erilaisia kortteja. Säännöt olivat selvät. Psykologi sanoo, millä perusteella kortteja valitaan ja kuinka monta. Ja sitten valitaan kortit ohjeiden mukaan ja selitetään ne toiselle.

Ensiksi piti valita korteista kolme itselleen tärkeää asiaa. Omista korteistani löytyivät rakkaus, uni ja fyysinen koskemattomuus. Juu, lukijoiden niskavillat nousi pystyyn. Selitetään siis viimeinen. Fyysisellä koskemattomuudella tarkoitin väkivallan nollatoleranssia. Ei lyöntejä tai potkuja, ei puremista, kuristamista... ei mitään. Tässä merkityksessä se on nyt tärkeä.

Rakkaus puolestaan on se pohja, jolle rakennan. Olipa kyseessä sitten rakkaus lapsiin tai mieheen, se on kuitenkin liima jolla näitä palasia sidotaan yhteen ja jolla toivottavasti osa haavoistakin saadaan umpeen. Niin ja ilman unta olen kerrassaan kamala ihminen. (Lapsi tuumasi poliittisesti korrektisti: "Äiti on väsyneenä vähän ärtynyt.")

Sitten piti valita pari korttia, joita toivoisi toiselle lisää. Minulle valituista korteista löytyi uni (yllätys, äiti on ollut "vähän ärtynyt" viime aikoina) ja korttipari huolenpito - muut aikuiset. "Että jos joku muu aikuinen välillä pitäisi huolta, ettei äitin tarvi tehdä kaikkea." Kuinka teki mieli sanoa, että enemmänhän musta ja meistä nyt pidetään huolta kuin koskaan aiemmin. Että nykyään mäkin saan mennä ja tulla ilman suurta selitysvelvollisuutta. Että nykyään mullakin saa olla kavereita ja ihan omaa tekemistä.

Viimeisenä piti valita kortti, jota toivoisi toiselle vähemmän. Vaikken muita lapsen kortteja paljastakaan, tämän kerron. Jos jotain toivoisin lapsilleni vähemmän, niin surua. Elämään toki kuuluu ylä- ja alamäkiä; vuoria, laaksoja, kukkuloita ja syviä rotkoja... mutta toivoisin silti ilon voittavan surun.

Minulle valitussa kortissa oli perhe. Mahtaa äidin osa näyttää melkoiselle työleirille.

Koneet vaihtoon

Seuraa vuosituhannen paras vinkki taaperoiden kanssa tuskaileville: vaihtakaa vanha päältä täytettävä pesukoneenne edestä täytettävään. Taapero istuu tuijottamassa pyykkiä tunnista toiseen ja pysyy paremmin paikallaan kuin television edessä koskaan!

Ikuisuuden vanha päältä täytettäväni siis lähti eilen ja joka paikassa pyörivät kuivaustelineet voi taitella kasaan ja jemmaan tänään. Pesutorni on kotiutunut! Kiitos siitä =) Postin "pojat" nappasivat vanhan koneen yläkerrasta syliinsä ja kantoivat pois ilman yhtään ärräpäätä, uudet laitteet jättivät eteiseen eli alas. "Kevyitä koneita", tuumasivat lähtiessään.

Noo... säästän teidät kertomukselta siitä, kuinka vanha kone vuosi sitten saatiin yläkertaan. Todettakoon, että siitä selvisi hengissä (joskaan ei ehjinä) konetta raahanneet, ja seinän reiästäkään ei ihan näe naapuriin. Uusien laitteiden kanto aiheutti lähinnä painokelvotonta melusaastetta, asennuksesta puhumattakaan. Ja laastari on loppu...

Illalla istuin ohjekirja kädessä tornin edessä kylpyhuoneen lattialla ja yritin ottaa selvää siitä, mikä nappula tekee mitäkin. Päädyin myös inttämään koneelle, ettei se voi pestä kuuskymppistä pyykkiä neljää tuntia (tai oikeastaan neljää ja puolta, koska atoopikko ja viimeinen tuovat omat vaatimuksensa). Näytössä luki silti sinnikkäästi: H 4.29. Koska ajatimen käytön opettelu illalla on yksinkertaisesti liikaa, päädyin pesemään pyykkiä vasta tänään. Koko päivän. Jatkossa saa pitkät ohjelmat pyöriä yöllä, voihan koneen ajastaa niin, että linkoaa vasta aamulla.

Kertynyttä pyykkivuorta tuijottaessa iskee silti epätoivo ja ikävä pesupalvelua.

"Kuka toi on?"

Lukiossa uskonnon opettaja kertoi meille tarinaa diplomi-insinööristä, jota vaimo oli pyytänyt rakentamaan kehikon marjapensaan ympärille tueksi. Diplomi-insinööri suunnitteli kehikkoa hartaasti ja huolella ja ryhtyi sitten tuumasta toimeen, keskittyen täysin kehikkoon, sen ulkonäköön ja rakentamiseen. Vaimo ihmetteli valmista työtä, että onhan se hieno, mutta... vähän matala tarkoitustaan ajamaan. Keskittyessään työhön täysin, oli päässyt mieheltä unohtumaan työn tarkoitus.

Pitkään oli vaikea uskoa, että tällaisia miehiä oikeasti voisi olla olemassa... Mutta katseltuani tässä nyt tovin tokaluokkalaiseni touhuja, en ihmettele enää yhtään. Keskittyminen on täydellistä eikä päähän mahdu kuin yksi asia kerrallaan. Parhaimmillaan saamme nähdä täällä mitä ihmeellisimpiä legorakennelmia, junaratoja, palikkakaupunkeja ja kuulla suunnitelmia, jotka tarvitsisivat insinöörin tullakseen ymmärretyiksi.

Tällä kolikolla on kääntöpuolensa. Joka kerta touhuistaan havahtuessaan poika näyttää yhtä hämmentyneeltä. Ihan kuin pohtisi, ketä nuo muut täällä oikein ovat. Vielä tuo tytöt näyttää muistavan, mutta joka kerran vauvan nähdessään näyttää ihmettelevän, että onko meillä tuollainenkin... Ja kun tuo poika eilen katseli nukkuvaa taaperoa ja kysyi sitten minulta ihan tosissaan: "Äiti, kuka toi on?", en enää tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Herätys rakkaani tähän päivään ja maailmaan, täällä tapahtuu paljon kaikkea jännää, mikä jää huomaamatta, jos ei näe kerrallaan kuin yhden ainoan asian.

Etelän ihmeet

Joitakin vuosia sitten poseerasin upouuden seitsenpaikkaisen auton vieressä autokaupassa. Myyjä vaikutti kauppaan tyytyväiseltä, olihan hän onnistunut myymään isomman auton kuin mitä ostajat silloin olivat vailla. Kaipa kaksi pientä lasta ja kaksi suurta koiraa olisi pienempäänkin sopinut. Enpä olisi silloin uskonut, että tuon saman auton kyytiin vielä joskus pakataan lapsia kolme enemmän.

Meidän perhe on etelän ihme. Näitä ihmeitä täältä toki löytyy muitakin, mutta harvassa ovat ne, jotka todella ymmärtävät, mitä elämä monen lapsen kanssa on. Riittääkö yksi adjektiivi vastaamaan tuohon? Elämä on rikasta.

Suurperheen äidiksi kasvaa vähitellen. Ihan yksi lapsi kerrallaan (ainakin meillä, kun kaksosia ei ole). Sitä oppii rutiinit, jotka pitävät päivät koossa, oppii limittämään lasten tarpeet ja aikataulut. Vaikka lapsista tulee puhuttua laumana, ei niitä arjessa sellaisena kohtele. Jokainen on erilainen ja reagoi samaan tilanteeseen eri tavalla. Jotta pakka pysyisi kädessä, täytyy aikuisen tuntea jokainen lapsi ja osata arvata reaktiot etukäteen.

Lasten asioissa olen käynyt lukuisia palavereja kuluneina kuukausina ja aina vain jaksan ihmetellä saamaani palautetta. Tarvitaanko me ulkopuolista tahoa kertomaan, että minulta löytyy kyky organisoida asioita ja kohdella lapsia yksilöinä! Ja jos minua kehutaan ihan edullisten palveluiden (mm. kirjasto) käytöstä, että ihan osaan näitä palveluita hyödyntää... Niin eivätkö sitten ihmiset yleensä osaa?

Kolmannen lapsen kohdalla vielä ihmettelijöille sanoin, että tätä palettia pyörittäisi kuka vain. Viime kesän kummastuksen koettuani alan vähitellen uskoa, ettei ehkä pyörittäisikään. Ei tähän pysty, jos ei näe nenäänsä pitemmälle.

Voin luopuu mistä vain

Eilen illalla tapahtui ihme. Viimeinen nukahti 19.30 ja taaperokin hiljeni yhdeksäksi. Sen sijaan, että olisin maksellut univelkojani istuin sohvalle katsomaan Avalta tullutta leffaa (Paholainen pukeutuu Pradaan). Vauva nukkui koko leffan ajan. Taapero nukkui koko leffan ajan. Ja minä tuijotin ruutua kuin transsissa, vaikka tuo on jo moneen kertaan nähty.

Muutkin ovat nähneet, joten juoni lienee tuttu. Yksittäiset pikkujutut kuitenkin herätti miettimään omaa elämääni ja kaikkea siinä sattunutta. Lukuisia kertoja olen sanonut, etten ole kotiäiti-tyyppiä. En edes pidä lapsista (en aina edes omistani, mutta näitä sentään rakastan). Urani suhteen minulla sen sijaan on ääneenkin huudettuja tavoitteita ja ne ovat korkealla.

Jokaiseen uuteen työpaikkaani olen lähtenyt ajatuksella, että siitä on tavoitteelleni hyötyä. Jokaisessa paikassa oln ollut kiitollinen siitä, että olen siellä tällaisten päivien jälkeen (Helsingin uutiset 26.9.12). Ja jokainen työpaikka on kariutunut siihen samaan syyhyn. Perheeni ensin.

"Olet naimisissa sen kanssa, jonka puheluihin aina vastaat." Niin tuossa elokuvassa sanottiin. Ja minä jäin miettimään. En minä pomoilleni vastaa kesken lasten palaverin. Lapsille, koululle, päiväkodille kyllä. Olen käynyt ruokatunnilla hakemassa lapsen koulusta ja vienyt kotiin, koska ulkona raivosi lumimyrsky, eikä lumiauran kyydistä näe metrin mittaista. Olen heittänyt liikenneympyrässä U-käännöksen töihin mennessä aamuruuhkassa, koska päiväkodista soitettiin. Olen jättänyt väliin työpalaverin, koska lapsen kanssa piti istua päivä korvapolilla. Olen ollut sairaslomalla koulukiusaamisen vuoksi, koska minua tarvittiin enemmän kotona.

Tavoitteeni ja unelmani ovat edelleen korkealla. Töissä ollessani teen varmasti 150 prosenttisesti työasioita. Kunnes puhelin soi. Unelmiaan kannattaa toki tavoitella, mutta hintaa pitää miettiä. Tyydyttävinkään työ ei ole sen arvoinen, että uhraisin lapset. "Ylennyksen aika on sitten, kun koko elämäsi on pilalla." Vaikka työ on minulle muutakin kuin tapa maksaa laskut, luovun mieluummin unelmasta kuin elämästäni.

Huumorin kukkasia

Lapsilisäpäivän kunniaksi raahauduttiin tänään siskoni ja Viimeisen kanssa täydentämään lastenvaatevarastoja Jumboon. Parin valveunia nähdyn yön jälkeen huumorikin oli aika väsynyttä.

Ensimmäinen hihityspuuska iski jo automaatilla viattoman ostoksilla olleen miehen kysyessä olenko jonossa. Vastasin vain odottavani siskoani. "Siis sponsoria", tuumasi mies. Hirmuisen hauskaa, eiköhän maksajana itseasiassa toiminut valtio ruhtinaallisella lapsilisällään...

Täsmällisen ostoslistan ja suunnitelman kanssa ensimmäisestä liikkeestä selvittiin sentään kassalle ennen seuraavaa kohtausta. "Laitan nää vaunut tähän, muistuta että otan mukaan." Katsotaan toisiamme ja hauskaa on molemmilla. Kassoja kummastutti.

Henkkamaukan dalmis-kuosit aiheutti lopullisen repeämisen. Jos sitä vaikka pukisi jokaisen lapsen dalmatialaiseksi ja pistäisi itselleen takin samalla kuosilla... Tai miltä näyttäisinkään My Little Pony-pipo päässä.

Kotiin tullessa kasseista löytyi sukkaa ja housua sekä sukkahousua. Itse nukahdin eskarin eteiseen seisaalleen sen kolmen minuutin odotuksen aikana. Hyvästi järki, lisää kahvia!

Neuvolapurnaus & postia

Tässäpä tämä kirjoitusosio on ollut monena päivänä auki. Pää vain lyö tyhjää. Ollaan käyty neuvolassa, ollaan vietetty "lapsivapaita"... katsottu leffoja ja pelattu wiillä. Mistään ei oikeastaan ole sanottavaa, mutta yritetään kumminkin.

Eilen oli siis aamulla Viimeisen ensimmäinen lääkärineuvola. Lääkäri onneksi pelasti kokonaisuuden plussalle, niin ettei reissusta jäänyt (kamalan) paha mieli. Tielleni sattui siis taas uusi kasvatusalan ammattilainen terveydenhoitaja. En ehtinyt saada edes kenkiä pois, kun tämä oli hössöttämässä jotain jälkitarkastus näytteistä. Yritä siinä sitten vakuuttaa, etten itse nyt ollut kyllä lääkärille menossa. Sattuneesta syystä (väkisin mitatut) verenpaineet olivat hieman koholla. Painoa olisi vielä +2kg lähtöpainoon. Voinko käyttää option "pidän kilot"?

Ette te neuvolakuulumisia siksi lukeneet, vai mitä? Strategiset mitat siis 57cm ja 4290g. Kaikki ok ja käyrä -15. Th:n mielestä ei ok, lääkärin mielestä kyllä.

Kotiin oli sentään tuotu ihana paketti neuvolareissun aikana. Suloisia vaatteita Viimeiselle lahjaksi aina Saksasta saakka ja isommille "suut makiaks".

"...isona minusta tulee poika"

Tyttöjen maailma on oma ulottuvuutensa, jota pojat tai miehet eivät ikinä opi ymmärtämään. Minä tiesin jo kolmen vanhana, että elämä on epäreilua, vaaleanpunaista prinsessaunelmaa. "Minä olen pieni tyttö, isona minusta tulee poika!" Hoitotädin poika jaksoi ystävällisesti muistuttaa, ettei tytöstä voi tulla palomiestä tai poliisia. "Ne on miehiä!"

Ehkäpä olin kuitenkin perustyttö. Lempivärini oli vaaleanpunainen ja rakastin kaikkea tyttömäistä, poneja ja barbeja, prinsessahörhellyksiä. Hieman myöhemmin hevosia. Ehken ole vieläkään kasvanut isoksi, koska olen pysynyt tyttönä.

Poikien maailmaan pääsin tutustumaan vasta omien lasteni myötä. Tyttö saa vapaasti olla herkkä ja prinsessa tai rämäpää hulivili, mutta pojat... "Älä itke, iso mies!" Toisinaan huvittaa, toisinaan lähes itkettää, kun ihmiset seuraavat reaktioitani poikieni edesottamuksiin.

LVT on muun muassa puettu tuhkimoksi mukaan tyttöjen prinsessaleikkeihin (taisi olla kolme silloin). Taaperollani oli tutu päällä, kun kävin hoidosta hakemassa. Normipäiviä, molemmat.

En kiellä enkä edes paheksu "väärän sukupuolen" leikkejä. Meillä ei ole tyttöjen tai poikien leluja. On vain leluja. On poneja ja barbeja, leikkikeittiötä ja nukkeja, löytyy legoja, bakuganeja, ritarilinnaa... Kaikilla saavat kaikki leikkiä. Tytöt mukana poikien touhuissa ja päin vastoin.

Pojat toki puen pojiksi ja tytöt tytöiksi. Itse saattavat kyllä pukeutua jotenkin muuten.

Ihmettelen vain markkinoijien lokeroajattelua. Meillä ei ole tyttöjä ja poikia, meillä on lapsia. Niitä on monta ja kaikki erilaisia. Jokaisella on omat kiinnostuksenkohteensa, herkkyytensä ja vahvuutensa. Jokainen näistä löytää varmasti oman sukupuoli-identiteettinsä ilman markkinoijien ohjaustakin. Tai ilman, että minä käyn kertomassa mikä sopii pojalle, mikä tytölle.

Yhtälailla kuin ärsyttää Tiimarin kohuttu mainoskampanja (IS 20.9.12), ärsyttää lastenvaatteiden ostaminen. Pojille ei tahdo löytyä mitään äidin silmää miellyttävää (anteeksi vain, mutta hirviöt eivät miellytä silmää, eivätkä väritkään) eikä 10v tytölle löydy enää helposti tyttöjen vaatteita (anteeksi, mutten tahdo pukea lastani huoraksi).

Huh. Punainen lanka katosi matkalla, vaan ketäpä se haittaa. Onpahan purettu kiukkua taas.

Shhh, tontut liikkuu jo

Pari viikkoa sitten heräsin siihen kylmään tosiasiaan, että joulu tulee tänäkin vuonna. Niinpä tontut liikkuvat jo lapsia vakoilemassa, mitä kukakin tänä vuonna tahtoisi, mistä ne tykkäisi... ja aina sopivan osuessa kaupassa eteen, se tarttuu mukaan. On toiveajattelua, että yhdellä kauppareissulla voisi kaikki lahjat ostaa tai edes yhdestä kaupasta. Vakiolausahdus "Koko joulu yhdestä ovesta" ei ainakaan täällä päde.

Niinpä keskimmäisen kolmikon kömmittyä sänkyyn eilen illalla suuntasin Viimeisen kanssa Mammuttimarkkinoille. Pukinkonttiin löytyi jotain täydennystä, mutta paras löytö oli ehdottomasti talvihaalari eskarille. Ja nyt seuraa se järkytys kaikille lastenvaateblogeja lukeville: En kuvaa haalaria ja se on merkiltään "vain" Lassie. Ei mitään tekkiä (kurahousut on keksitty!), ei Moloa tai menolippuja taivaaseen. Mutta se on sentään uusi ja tyttöväreissä (eli meidän perheessä kukaan muu ei "joudu" sitä käyttämään). Ja se oli halpa.

Suurperhe on shoppailijan unelma ja järjestyksenpitäjän painajainen. Kauppoja saa kierrellä loputtomasti lastenvaatteita ja varusteita etsimässä, laatua kaivataan halvalla. Sellaista tilannetta ei voi tullakaan, etteikö jollekin lapsista tarvitsisi jotakin hankkia. Toisaalta meillä uskotaan vaatteiden ja varusteiden kierrätykseen... eli joka ainut tyhjä kolo on täytetty laatikolla, joka on täynnä kaikille vääränkokoisia vaatteita odottamassa seuraavaa. En kierrä kirpputoreja, sillä meille vain tuntuu ilmestyvän tavaraa. Usein ihan käyttökelpoista ja toisinaan jopa ihanuuksia. Kierrätyksen mielekkyyttä jää kyllä pohtimaan, kun koon 120 vaatteet odottaa nyt kokoa 92/98 käyttävää ja varastotila vie kuutioita neliöiden lisäksi.

Mieheni kauniisti totesikin tavaran tulevan lasten sivutuotteena.