"Meiltä ei käännytetä ketään pois."

Tartuin tänään viimeiseen oljenkorteen. Kyyneleitä pidätellen istuin diakoniatoimiston aulassa päivystysaikana odottamassa, ja kun vuoroni tuli sain suoraan eteeni avustuskaavakkeen. Kesti hetken ennen kuin tajusin sanoa, etten tullut hakemaan rahaa. "Mä tulin kysymään, voitteko te auttaa silloin, kun kukaan muu ei enää voi tai halua."

Taas kerran olen lentämässä ulos matalankynnyksen palveluista, koska on niitä, jotka oikeasti mieleltään sairaina tarvitsevat apua enemmän. En ole vaaraksi itselleni enkä toisille, en täytä sairaan kriteerejä. Olen vain väsynyt ja henkisesti ihan loppu, uupunut jatkuvan vaatimuslistan alle. Henkisten resurssien loppuminen ei oikeuta kunnalliseen keskusteluapuun.

"Meiltä ei käännytetä ketään pois", sanoi diakoni. Kuuntelija löytyy. Löytyy lupa tunteille ja sille, että saan purkaa omaani. Ja viimekädessä järjestyy käytännön apukin.

Pidätellyt kyyneleet karkasivat kotimatkalla. Ei ole pakko jaksaa pimeydessä yksin. Helpotus siitä, että ovien sulkeuduttua aukesi ikkuna. Niin kuin on luvattu.

Täystuhon 4v neuvola

Uskottavahan se rauhassa ottaminen on, mihinkäs siitä päästään. Mulla on onneksi niin ihana tuttavapiiri (joka täältä meitä ahkerasti vakoilee ;) ), että viestillä jo avuntarjouskin tuli.

Mitäpä neuvolassa (paitsi ylimääräinen kontrolli itselle parin viikon päähän ja käsky sinne herkästi soitella). Täystuho ei siis osannut värejä. Minä sain tehokkaan kiellon olla nyt tekemättä asialle mitään. Ei myöskään osannut leikata saksilla tai piirtää mallista... Nooo, pojalla oli ollut asianmukaiset vermeet oikeassa kädessä, joten eihän siitä vasenkätiseltä hommasta luonnollisesti mitään tullut... Sovittiin että vuoden päästä uusi yritys. Josko tuo kätisyys niin vakiintuisi, että ottaisikin vermeet heti vahvempaan käteen, eikä siihen mihin niitä annetaan. Eikä nähnyt näkötestissä. Sitä ei sitten tiedetä, että eikö oikeasti nähnyt vaikko eikö vain jaksanut keskittyä. Näön osalta kontrolli vielä jonkun mun äitiysneuvola-ajan yhteydessä, sen kun otan pojan mukaan vain. Pituutta karvan vajaa metri.

Verenpainemittari on noudettu, ja juu, ihan paikallaan ollessa ja lasten ollessa hiljaa (eikä tavalliseen tapaansa toistensa kurkussa kiinni) saa jopa inhimilliset lukemat. Jo pelkkä neuvolaan lähtö nosti paineet. Mutta näillä mennään.

Aamulla sentään sai nukkua tavallista pitempään. Päivä kerrallaan, vaikka jotkut asiat on silti pakko. Helpompi se on mun tiskille ja pyykille jotain tehdä kuin nostella poikia pois pahanteosta. Ensi viikolla onneksi ne saa taas päiväkotiin. Jostain kummasta syystä päiväkoditkin tehokkaasti (olosuhteista riippumatta) painostavat pitämään lapset kotona loma-aikoihin. Näissä on niin puolensa ja puolensa.

Btw. kuluneiden kahden vuoden aikana olen tavannut neuvolan oman terveydenhoitajan kerran. Meillä siis periaatteessa sama terveydenhoitaja sekä äitiys- että lastenneuvolassa, ja tänään ekaa kertaa tapasin tuon omahoitajan... Onhan tässä ajassa ehtinyt olla edellisen raskauden äitiysneuvolaa ja kolmen lapsen lastenneuvolaa. Loistava suoritus meidän kaupungilta kerrassaan. Jos tilanne kerran on neuvoloissa noin paha, miksi edes nimetään "oma" terveydenhoitaja?

1,5v neuvola ja Hupsis

Rutiinineuvola Viimeisen kanssa. Puolitoistavuotiaan ei tarvinnut osata mitään temppuja, kunhan katsottiin pituus (83cm) ja paino (n. 12kg). Täystuho oli neuvolassa mukana, vaikka suunnitelmiin kuului kotiinjääminen.

Pyysin sitten, että samalla mittaisi mun verenpaineet, ne kun eivät ihan ole menneet niin kuin pitäisi. Ja siitä se kalabaliikki sitten alkoi. Äitiysneuvolan lääkäri sattui samaan aikaan olemaan paikalla, ja sattuipa olemaan vielä yksi vapaa aikakin. Terveydenhoitaja lupasi hoitaa poikia sen hetken. Ja hetki venyi ja venyi.

Verenpaineet keikkuvat niin kauniisti korkeuksissa, ettei lähete "heti päivystykseen" ollut kaukana. Verenpainemittari on pakko hakea tänään ja jos huomiseen täystuhon 4v neuvolaan mennessä ei ole saatu kotonakaan asiallisia lukemia, on lähtö ilmeisesti edessä. Sydänäänet sentään pieneltä löytyi pitkän etsimisen jälkeen. Töihin ei enää ole asiaa. Yksikin oire lisää ja käsky sairaalan päivystykseen välittömästi...

Kotona odotti tuttu kaaos neuvolasta palaajia, tiski, pyykki, eteinen, Täystuhon huoneen villakoira-armeija. Ne on kaikki pakko. Jos edes olohuoneen sohvalle mahtuisi, vaan kun ei mahdu.

Neljä Vee

Täystuhomme nyt 4v.

Millainen on nelivuotias?
Pieni ja suuri, aurinkoinen äkäpussi, kaikkien kaveri, ujo, sosiaalinen, Tarzaninkin menossaan toiseksi jättävä utelias huippujen tavoittelija. Aina innokkaasti oppimassa uutta, mutta vielä unikaveri tiukasti kainalossa seikkailuissa mukana.

Ystävänpäiväpoika, jonka syntymä esikoisen tavoin on tulikirjaimin mieleenpainunut.

Jompi, Kumpi ja Dinosaurus

Tänään on kasassa raskausviikkoja 14+0. Olen ollut sairaslomalla reilut kaksi viikkoa. Ensi viikon hiihtolomalla ja seuraavasta ei vielä tiedä.

Olen kuluneiden kymmenen viikon aikana vastannut valehtelematta ainakin 50 kertaa kysymykseen "Kumpi se on?" Vastaan nyt kerralla kaikille teille, jotka ette vielä ole kysyneet ja teille, jotka alkion/sikiön kehityksestä ette mitään tiedä ja olette jo kysyneet. Se on toivottavasti jompikumpi. Rakenneultraan, jossa sukupuolen ehkä saa selville tai sitten ei (aikaisintaan silloin, koska mihinkään kromosomitesteihin emme todellakaan ole menossa), on vielä melkein toiset kymmenen viikkoa. Tarkalleen muistaakseni kahdeksan.

Lupaan, että niille joille sukupuoli, nimi, täsmällinen laskettuaika tai ylipäätään mikään terveyden kannalta toissijainen tieto kuuluu, ilmoitetaan ihan kysymättä. Ja lupaan yhtälailla, että tyhmään kysymykseen saa tyhmän vastauksen, otsikossa annetun.

Itsestäni nimittäin on huomattavasti oleellisempaa asiat potkiiko se (ei vielä tunnu, ainakaan ulospäin), onko sopivasti lokeroita sydämessä, kaksi puoliskoa aivoja päässä, oikea määrä raajoja, sormia, varpaita, parillinen määrä munuaisia yms. Puhumattakaan siitä, pysynkö itse tajuissani ja koska. Mutta nämähän on niitä pikkujuttuja. Mitäs me sydänfilmeistä saatika muista labroista, mistään. Tai edes siitä kysymyksestä "Miten sä jaksat", kun oleellista on vain se mitä löytyy jalkojen välistä.

Kiitos ja anteeksi, näin sairaslomalla, lasten nukkuessa, on paljon aikaa kirjoittaa siitä, mikä todella ärsyttää.

Toinen toista ja vastuu kasvatuksesta sekä opetuksesta

Äiti on väsynyt ja perusarvot heittää, kotona saa rauhassa maata päivät. Silti täytyy välillä juttuja kirjoitella.

Sunnuntaina tuli tätä uusperhe-elämää kaksi vuotta täyteen. On kuljettu niin pitkä matka, paljon on vielä perhedynamiikan kannalta tehtävää, ja parisuhteessa sitä riittää aina, mutta paljon on tehty ja se näkyy ja kantaa.

Kuulin tuon Tommi Kaleniuksen biisin "Ottaisitko mut" ensimmäistä kertaa muutama kuukautta ennen häitämme. Se osui ja upposi, ja tekee niin edelleen.

- - - - - -

Lasten oppiminen ja koulunkäynti pohdituttaa. Joka tuutti tuntuu nyt toitottavan mantraa, jossa opettajan tehtävä on opettaa ja vanhemman kasvattaa. En väistä omaa vastuutani. Vaikka myönnetään, että mielelläni jakaisin tätä kasvatusvastuuta yhdessä toisen vanhemman, päiväkodin ja koulun kanssa, puhumattakaan lasten kavereiden vanhemmista ja muista tärkeistä aikuisista lähellä. Koen, että koulun ja päiväkodin tehtävä kuitenkin olisi omalta osaltaan tukea kasvatusta, tai ei ainakaan suoraan kyseenalaistaa sitä.

No se kasvatuksesta, pääsääntöisesti tenavistani tulee näiltä osin vain hyvää sanomista, ja kehnompikin palaute otetaan mielellään vastaan. Mutta entäs tuo opettaminen sitten?

Jotenkin olen elänyt siinä harhaluulossa, että kasvatusvastuun kuluessa kodeille, kuuluisi vastuu opettamisesta koululle, osin ehkä jopa päiväkodille varhaiskasvatuksen muodossa, mutta tämä lienee kiistanalainen asia, enkä päiväkotiin hirmuisesti luottaisi opetuksen suhteen. Kodin tehtäväksi jäisi opetustyön tukeminen ja mahdollistaminen siten, että vaaditut kotitehtävät tulee tehdyiksi ja tarvittava välineistö ja tarvikkeisto siirtyy kodista kouluun (kunhan tieto koululta kotiin tulee ajoissa, ei liene kovin kohtuuton toive).

Vaan se ei mene niin. Vastuu sekä kasvatuksesta että opetuksesta on kuitenkin kotona. Pienimmillään tämä vastuu on tasoa "tarkastattehan lapsenne kotiläksyt ja merkkaatte oikein-merkillä" eli käytännössä jko opetat lapselle asian, että se saa läksynsä itse tehtyä oikein tai vaihtoehtoisesti sanelet oikeat vastaukset, kun tenava on ne ensin onnistuneesti itse tehnyt väärin. Pahimmllaan kyse on ihan oikeasta opetuksesta, etenkin äidinkielen ja matematiikan osalta. Tällä hetkellä meidän ilmeisesti pitäisi opettaa ekaluokkalaiselle lausekkeen muodostus matikkaan, ja kolmoselle se, mitä ylipäätään tarkoittaa lauseke, kun koulussa puhutaan vain "matematiikan kielestä". Äidinkielestä puolestaan ääneenlukemisen opettamisen vastuu on kotona, samoin lauseenmuodostuksen perusteet, isot alkukirjaimet, pisteet ja muut lopetusmerkit sekä luonnollisesti pilkut. Ja nelivuotiaalle pitäisi opettaa värit ja muodot, geometriset muodot mm neliön ja nelikulmion ero pitäisi opettaa myös ekaluokkaluokkalaiselle... Opettakaa nämä asiat kotona -lista tuntuu olevan ihan loputon.

Auttaisitteko nyt äitiä, johon meinaa iskeä epätoivo oppimateriaalien metsästyksessä. Mistä löytyisi materiaalit paperilla, kirjana tai tulostettavana, yllä mainuttujen asioiden opetukseen? Viime aikoina kun meillä on kaivettu vain lisämateriaaleja mm. saksankieleen (Suurkiitos Saksaan, löysivät esikoiselle kirjekaverin ja toivat vielä laitteen, jolla voi pelata kielipelejä. Suomesta ei meinaa saksankieleen löytyä kotona tehtävää motivaatiota ylläpitävää lisämateriaalia) ja historiaan.