Juhannus ja ison porukan haasteellisuus

Kuinka monennen lapsen kohdalla elämä muuttui hankalaksi, kysyi lukija kommenteissa vastikään. Koska piti luopua koko porukan reissuista tai jokakesäisestä visiitistä huvipuistoon?

Pitkäänhän meillä oli seitsemänpaikkainen Murheenkryynini, joten kulkemisten puolesta elämä hankaloitui kuudennen lapsen kohdalla (tai oikeastaan viidennen, koska koira vie yhden paikan). Koko porukalla on kuitenkin menty sinne minne on tahdottu mennä auton pieneksi käymisen (ja sittemmin luopumisen) jälkeenkin. Ratkaisuna on mm. vuokrattu minibussi, järjestetty kimppakyytejä, liikutettu osaa porukasta julkisilla jne.

Tuota kuuluisaa jokakesäistä huvipuistoreissua meillä ei ole koskaan ollutkaan, se kun ei koskaan ole tuntunut pakolliselta tai tärkeältä.

Lapset kulkevat pääasiassa kierrätysvaatteissa, uutena ostetaan, mitä tarvitaan. Aika vähän tarvitaan. Meillä ei ole viimeisimpiä pelilaitteita, ei i-vempaimia, ei älypuhelinta joka käteen. Uusia leluja saa jouluna ja synttärinä. Eikä olla koskaan tehty ulkomaanmatkaa, ei olla käyty lasten kanssa edes risteilyllä. Köyhääkö? Ei musta.

Koko porukalla käytiin viimeksi juhannuksena uimassa (kävellen). Appiukon 60v-synttäreillä (vuokra-autolla). Piknikillä vappuna (kävellen). Monesta tekemisestä isot jo jättäytyy pois, kun ei välttämättä jaksa enää ihan jokainen juttu kiinnostaa. Ja monesta jutusta jätetään pienemmät pois, kun on isommille sopivaa. Joskus tekemään lähtee sekoitus isoa ja pientä, ketä nyt sattuu kotona olemaan tekemistä vailla. Seuraa löytyy aina.

Hankalaksi elämä ei ole käynyt minkään lapsiluvun jälkeen. Tavallaan tykkään, että tämä seitsemän on jopa paljon helpompi, kuin mitä oli kaksi tai vaikka neljä. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki eivät ole pieniä. Jokaiselle syliä kaipaavalle löytyy syli, ruoka tulee kymmenenkin litran kattilassa ja pesukone pyörii silloin kun sitä joutaa hoitamaan. Siinä missä neljänkin kanssa olin vain äiti, olen näiden lapsien mukana kasvanut ihmisenä olemaan muutakin. Nykyään kun odotan lapsia reissusta kotiin, en odota elämääni takaisin. Odotan vain lapsia.

Joskus tästä blogista saa ehkä turhankin ruusuisen kuvan suurperhe-elämästä, toisinaan täällä on pelkkää valitusta rankkuudesta. Mun näkemykseltä meidän perhe on vähän kuin Islannin futis-joukkue. Ei olla loistavia yksilöitä, mutta pelataan yhdessä ja katsotaan mihin se johtaa. Suuressa perheessä on pakko osata luopua "turhasta" kontrolloinnista ja luottaa siihen, että jokainen tekee osansa. Jos löysääminen on vaikeaa, voi olla, että iso perhe ei ole just sun juttu. Tai sitten voi olla, että käy kuin mulle ja löysäämisen oppii.

Meidän juhannukseen mahtui ihan tähtihetkiä useampia. Ensin torstain Lintsi-reissu (missä Esikoinen muuten oli samaan aikaan kaverinsa kanssa, menivät ja tulivat omassa tahdissaan julkisilla, nähtiin siellä ihan vain ohimennen). Viimeinen ja Rääpäle viettivät silloin aikaa Miehen vanhemmilla, ja kotiutuivat vasta lauantaina, joten huvipuistoreissulta kotiin jäi vain Mies ja Seiska... Perjantaina tehtiin Lyylin kanssa pitkä lenkki järven rantaan Seiskaa rattaissa työntäen (Esikoinen oli omissa riennoissaan, muut lapset jäi kotiin).

Lenkin jälkeen katsoin Toisen, Kirpun ja Täystuhon kanssa leffaa ("Hyiyökäidinvalinta" eli Prinsessapäiväkirjat 2), juotiin limpparia ja syötiin karkkeja.

Lauantaina käytiin koko porukka uimassa, Rääpäle muuttui kalaksi, Seiska söi hiekkaa rannalla.

Sunnuntaina tehtiin pienten kanssa kauppamatkalla leikkipuistovisiitti.

Ihan sellaista tavallista elämää ja pieniä hupeja siis. Mutta ihan parasta.

Hyppää, hyppää!

Kesä ja pienen rahan kesäpuuhat ovat täällä ja käynnissä täydellä tehollaan. Monen monta meidän (ja lasten) tekemistä kyllä mahdollistaa lähipiirimme, koska onhan se nyt ihan taivaan tosi, ettei yhdestä lompakosta revitä kovin kummoista ylimääräistä kesää(kään) varten.

Esikoinen on kuluvalla viikolla omalla reissullaan pohjoisessa, jutellaan siitä enemmän, kunhan saadaan tyttö hengissä kotiin kertomaan, paljonko sopii kertoa ja löytyykö kuvitusta. Heittäydytään vaikka hurjiksi ja pyydetään sitä vieraskynäilijäksi.

Kirppu ja Toinen saivat lahjaksi ratsastusleirin, miehenpuolen suku sen maksut ja muut järjestelyt olivat jotenkin junailleet. Ihan mieletön juttu sikäli, ettei oikeasti meidän lompakosta tuollaiseen helposti rahoja revittäisi.

Kirppu ja Toinen ovat säännöllisen epäsäännölliset käyneet aiemminkin ratsastamassa. Yllätyin kuitenkin melkoisesti nähdessäni kuvan Toisesta. Mulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että poika oikeasti tietäisi, mitä siellä hevosen selässä pitäisi tehdä. Vaan näyttää tietävän.

Kuva Elisa Kolhonen, HS-talli

Kuva Elisa Kolhonen, HS-talli

Neljän pienimmäisen kanssa hengaillaan sitten tämä viikko ihan keskenämme, ja täytyy myöntää, että kiirettä piisaa. Pohdin vielä, uskaltautuisinko noiden neljän kanssa Linnanmäen ilmaiskieputtimiin tai vaikka Korkeasaareen, mutta saattaa hyvinkin olla, ettei selvitä lähintä leikkipuistoa kauemmaksi.

Ennen tämän viikon leirejä on lasten kanssa mm. ulkoilutettu koiraa.

Lyylille hankittiin alkuvuodesta kuonopanta helpottamaan hallintaa, kun iso maha ja liukkaus yhdistettynä vetävään ja poukkoilevaan koiraan oli todellinen riski. Nyt Lyyli kulkee remmissä jo melkein kuin enkeli, niin että kuonopannan kanssa sitä voi valvotusti Esikoinenkin taluttaa.

Isojen nyt loistaessa poissaolollaan hankittiin vielä pojille miekat (huimat 3,99 €/kpl) puukeppien tilalle siinä toivossa, että silmät säästyisivät.

Eiköhän näillä eväillä päästä kesää eteenpäin, ja luulisi, että kun koulussa syksyllä kysytään, mitä kesällä on tehty, riittäisi taas vastauksia. Vaikkei surffatakaan koralleilla Australiassa.

Savuna taivaalle

Torstai-aamuna vietyäni pojat hoitoon ja lähetettyäni isot kouluun kömmin takaisin nukkumaan puoleksitoista tunniksi. Tarkoitus oli ottaa vain pikkutirsat (kun meidän yöelämä on aina vain ja yhä edelleen jotain ihan käsittämätöntä) ja suunnata sitten hoitamaan viimeiset joululahjaostokset. Lyyli nukkui onnellisena makuuhuoneessamme suljetun oven takana ja Jääkarhu eteisessä, siellä missä aina.

Heräsin asettamaani herätykseen ja nousin ylös hyvänä aikomuksenani juoda kuppi kahvia ja lähteä sitten liikkeelle. Jääkarhu nukkui edelleen eteisessä ulko-oven edessä ja hengitti rauhallisesti. Hiippailin eteisestä keittiöön ja kahvinkeittimen sijaan katseeni kohdistui sotkuun lattialla. Tehokkaasti oksennettu lattia, kahvi saa odottaa. Peittelin sotkut keittiöstä vessapaperilla (nesteet imeytyy, helpompi siivota) ja kurkkasin olohuoneen puolelle.

Yhdellä vilkaisulla tiesin, että löysässä hirressä roikkuminen päättyi tähän. Jääkarhu oli viikkoa aiemmin saanut diagnoosikseen maksakasvaimen, josta eläinlääkäri sanoi, että pahalta näyttää. Siivoamisen ja kahvin keittämisen sijaan herätin miehen ihan tismalleen yhtä tosissani kuin herätin marraskuun lopulla Täystuhon käsiepisodin yhteydessä. Ja yhtä tehokkaasti. Mies nousi heti. (Tosin kertoi jälkeenpäin luulleensa, että lähdettäisiin synnyttämään...)

Kaivoin eläinlääkärin puhelinnumeron, omamme oli diagnoosin annettuaan lähtenyt joululomalle, toisellakaan tutulla ei ollut sille päivälle yhtään vapaata aikaa. Päädyin soittamaan kaupungin eläinlääkärille. "Kai sulla on aikaa lopettaa tänään yksi koira?" Eläinlääkärin hämmentyneen ilmeen saattoi kuulla puhelimen välitykselläkin, joten kertasin diagnoosin ja sen, mitä mulla oli vastassa ollut heti herättyäni. "Kun tämä ei voi odottaa enää huomista." Saatiin kehoitus tulla heti, kun ehtisimme.

Puoli tuntia myöhemmin rapsuttelin nukutusaineen saaneen Jääkarhuni uneen. Mies maksoi laskun ja jätimme Jääkarhun sinne eläinlääkärin pöydälle. Ulkona satoi talven ensimmäiset suuret ja märät lumihiutaleet.

Illalla sytytin hautakynttilän terassille. Täystuholle oli selitetty, ettei Jääkarhua haudata vaan poltetaan, lähetetään savuna taivaalle, missä se on vapaa ja pääsee ihan joka paikkaan. Halusin lähettää kiitokseni sinne myös.

Mun paras ystävä, joka ei antanut mun jäädä hankeen makaamaan, kun eron jälkeen kovassa pakkasessa lenkillä pyörryin. Mun paras ystävä, joka on ottanut vastaan kaikki kyyneleet niin hyvässä kuin pahassa. Mun paras ystävä, ainoa johon täysin saatoin luottaa ja joka samoin luotti muhun, on nyt poissa. Ja mä olen saamistani kahdeksasta vuodesta kiitollinen.

Tänä vuonna

Tänä vuonna mä aloitan joulusiivouksen ajoissa, saan koko huushollin siivottua ja raivattua ja onpahan sitten tilaa vauvankin tulla.

Tänä vuonna mulla on aikaa tehdä edes osa joululaatikoista itse.

Tänä vuonna lahjat hankitaan ajoissa, kuusi pystytetään ajoissa, poltetaan kynttilöitä ja juodaan glögiä iltaisin.

Tänä vuonna mä askartelen lasten kanssa joulukortit ja postitan ne.

Tänä vuonna leivotaan paljon ja nautitaan siitä. Tuoksuu joululta eikä ole yhtään kiire ja pinna kireällä.

Niinhän mä luulin.

---

Nopeasti tulee mieleen toinen joulu jostain vuosien takaa. Joulu jolloin isot olivat pieniä, Kirppu ei vielä kahta täyttänyt. Oli hajonnut autoa ja lämminvesivaraajaa, oli ollut pieniä vastoinkäymisiä niin, ettei edellisestä vielä ollut selvitty, kun seuraava jo hyökkäsi kimppuun. Mä olin ihan loppu, koulua pahimmillaan kahdeksasta kahdeksaan, kolme pientä lasta, kolme koiraa, iso omakotitalo, koko elämä kaikkine vastoinkäymisineen.

Joulu oli juuri nurkan takana, jäljellä enää yö tai kaksi. Lapset tappeli, niiden isä oli taas jossain omissa menoissaan, liekö ollut työharjoittelua sitten taikka jotain, kenties joku naapureista ollut apua vailla. Mä yritin saada lattioita pestyksi, siitä neljästä sadasta neliöstä kolmea neljäsosaa. Peruskotimopilla, rätillä ja ämpärillä. Ja silloin soitti kummisetäni, joka kysyi, että voisiko tulla käymään. Mun niin teki mieli kieltää. Ei tähän huusholliin, tähän tilanteeseen, en jaksa keittää kahvia, istua niin sanotusti turhaan kahvipöydässä tuntia jos toistakin.

Kieltämisen sijaan huokaisin syvään ja totesin, että kuule, tule vaan, mutta mulla on täällä ihan kaikki siivoukset ja muut kesken. Että on melkoinen sotku ja kaaos ja sekamelska ja jos en mä nyt tee niin en saa tehtyä ollenkaan.

Kummisetäni tuli, ja viipyi meillä monta tuntia. Siivosi lasten kanssa lastenhuonetta, vei lapset ulos leikkimään. Ja mä sain kuin sainkin ne lattiat pestyä.

Kerroin äidilleni myöhemmin, että se oli joulun paras lahja. Apu, joka tuli pyytämättä silloin, kun epätoivo oli jo iskenyt. Ja vuosi toisensa jälkeen tuosta joulusta lähtien on kummisetäni tullut avuksi yhtenä päivänä ennen joulua.

---

Tänä vuonna on loppuvuoteen osunut sellainen vastoinkäymisten suma, että jos en muistaisi tuota joulua vuosien takaa, jos sitä ei koskaan olisi ollut, olisin varmasti jo pistänyt hanskat naulaan.

Täystuhon murtunut käsi, Rääpäleen uusi ja upea kiipeilytaito, kuolemaa tekevä Jääkarhuni, joka tuskin enää näkee joulua, oma hajonnut selkä, nelikon olojen tulossa olevat uudelleenjärjestelyt, viimeisiään vetelevä Murheenkryyni. Taustalla painaa vielä synnytys- ja kätilökammo sekä lähelle osuneet rankat sairaudet. Koko tulevaisuus on ihan auki, eikä edessä ole mitään varmaa.

Mitä enemmän on nyt kaatunut niskaan, sitä enemmän olen yrittänyt pysähtyä käsillä olevaan hetkeen ja keskittynyt selviämään siitä. Yhdestä hetkestä kerrallaan.

Tänä vuonna aloitettiin kyllä siivoaminen ajoissa, mutta viime tippaan se menee. Taas.

Tänäkin vuonna laatikot tulee kaupasta. Nekin on hyviä ja niistä meillä tykätään, itse tekemistä olisin vain halunnut yrittää. Joulu ei siitä kuitenkaan ole kiinni.

Tänä vuonna lahjoja ei todellakaan hankittu ajoissa, kaupoissa saadaan juosta koko ensi viikko. Ja jonkun täytyisi ne vielä paketoida... Tänä vuonna on vain muutamana iltana jaksettu sytyttää kynttilöitä ja nekin ulos lyhtyihin. Glögistä ei ole ehtinyt nauttimaan tunnelmavalaistuksessa, vaikka sitä joku mukillinen onkin kulunut.

Tänä vuonnakaan ei lähetetä joulukortteja. Eikä askarrella niitä itse.

Tänä vuonna leipomiset taitavat jäädä pakollisiin pipareihin, ja nekin hyvästä aikomuksesta huolimatta saavat jäädä koristelematta.

Kaiken ulkopuoliseen maailmaan liittyvän tekemisen olen jo heittänyt joulukuusta jorpakkoon. Elämä on tässä ja nyt, mulla on nyt kuusi lasta (tulevasta ei koskaan tiedä) ja vielä kaksi koiraa, joita uskollisempia ystäviä ei löydy. Tässä tilanteessa koen olevani omalle porukalleni velkaa sen, että eletään yhdessä tässä ja nyt, huomenna kun ei ehkä enää ollakaan näin. Ja Jääkarhulleni olen velkaa joka ainoan mahdollisuuden olla yhdessä nyt, siinä vieressä, niin kuin se on nämä vuodet ollut mulle läsnä aina, kun olen tarvinnut.

Blogi päivittyy laiskanlaisesti nyt, kun elämä tässä ja nyt on tärkeämpää kuin siitä kaikesta kertominen. Onni Blogien joulukalenteriluukkuun kurkataan täällä kuitenkin 18.12. Tänään voi kyseisen kalenterin luukkuun kurkistaa täällä.

Terveisiä koirapartiolta

Kuin se onkin, että meidän lenkeillä tuppaa sattumaan ja tapahtumaan. Pari viikkoa sitten nappasin Jääkarhun kaverikseni noutamaan jonkun junaradalle karannutta sakemannia. Ei me sitä edes nähty, ja puolen tunnin etsimisen jälkeen luovutettiin ja tultiin kotiin takaisin. Vartti siitä sakemanni oli napattu raiteilta kiinni.

Jääkarhu + mä = koirapartio

Tänään hätyytettiin pari teinipoikaa samasta paikkaa, mistä sakemannia etsittiin viimeksi. Mä oisin mielelläni sanonut pojille pari sanaa kiskoilla keikkumisesta, mutta ne otti mokomat jalat alleen ja häipyivät luvalliselle alueelle ennen kuin kerittiin jutteluetäisyydelle. Riitti sellainen määrätietoinen kohtikävely... Pari muuta koiranulkoiluttajaa meinas, että mieluummin soittaisivat hätäkeskukseen... No ei mekään sentään raiteille menty, aidan viertä vain, ja riittävän lähelle.

Että vetäisivät vaan sen radan suoja-aidan koko matkalle, nyt se katkeaa juuri niin pölhössä kohtaa, että suorastaan ohjaa kaikki pöljäkkeet testaamaan kuolemattomuuttaan.

Eipä toki ollut ensimmäinen kerta, kun muiden mukuloita ohjaillaan lenkillä. Jääkarhun kanssa on myös napattu radan suojakaiteilta keikkumasta alakouluikäisiä ipanoita. Ei niitä voinut jättää sinne keikkumaankaan, kun juna ohittaessaan olisi mokomat pyyhkäisseet aidalta ja tiputtanut suoraan alikulkutunnelin asfalttiin.

Lyylillä on vielä vähän oppimista, että siitä saadaan kunnon koirapartiolainen. Toistaiseksi se raukka vahtii, ettei lentokoneet laskeudu meidän pihaan ja luulee voivansa lentää lintujen perässä roskakatoksen katolle. Aikansa kutakin, ainakaan se ei enää jokaisesta ohittavasta junasta hermostu. Huolehtii se kyllä tehokkaasti muurahaiset pois terassilta pikkupoikien leikkipaikalta. On sekin jotain. Radan läheisyydessä ei kyllä vielä voi Lyyli "työtehtäviä" tehdä, mutta toisaalta, Jääkarhultakin meni moiseen hommaan opettelussa vuosi jos toinenkin, ennen kuin siitä saatiin pommin varma (ja sitäkin se on vain mulle).

Huomaa kyllä noita koiria katsellessaan, vaikka toinen on nuori ja toinen jo vanhus ja vaikka luonteetkin on erilaiset, että on ne pohjimmiltaan kuin samasta puusta. Makasivat eilen ryökäleet vierekkäin tismalleen samassa asennossa. Harmi, ettei ollut kamera taskussa. Naurettiin noille vedet silmissä. Se, miten samanlaisia ne kuitenkin on, vaikka ovat niin erilaisia, se on ihan käsittämätöntä.

Varkaissa

Yksi asia on, joka mulle koirankoulutuksessa on ollut aina tärkeä juttu.

Ruokakuppiaan ei saa missään tilanteessa puolustaa. Jokaisella on se oma lautasensa (tai kuppinsa), josta syödä ja toisen lautaselle ei ole kellään mitään asiaa. Mutta jos siihen joku eksyy, niin sitten joko huudellaan/haetaan apua, tai jaetaan ruoka. Puolustaa ei saa.

Lyylin kanssa tässä ei ole mitään ongelmaa... Ei puolusta, eikä hae apua, vaan jakaisi ruokansa oikein mielellään. Mulla kuitenkin saattaa olla tämän jakamisen suhteen pieni ongelma.

Jotenkin on kuitenkin nyt ehkä Rääpäle vähän väärässä paikassa. Uhkasin sitä jo, että jos koiranruuan syöminen ei lopu, syötän sen koirille. Katsoi mokoma mua silmiin, nauroi, ja säntäsi kupille uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen ja...

Ei mennyt niin kuin Strömssössä

Selvästi meillä on käsitetty jotain pikkujuttuja väärin.

Mä oon kuullut juttuja, että olisi jotenkin hirveän in kaikki itujen syönnit ja sellaiset. Ja vielä parempi, jos kasvattaa itunsa ihan itse. Veikkaan kuitenkin, ettei sillä ihan tätä meinattu?

Hupsis, kuis noi nyt noin villiintyi?

Ja samaan syssyyn voi toki laittaa sanonnatkin ihan uusiksi.

Hyvin syöty on puoliksi luettu. Meillä tosiaan nauttii kirjallisuudesta kaikki. Ja kaikin aistein.

Ainekirjoitus 2015: Valkoinen Unelma

Tällä kertaa ainekirjoituksen aiheen pääsi valitsemaan Milla Mammalaiffii-blogista.

---

Voisin kertoa teille iltaretkestä talvisen kaupungin puistossa, yksi lapsi kantorinkassa ja muutama jalan tai pulkassa istuen, iltana jolloin kaikki muut olivat lumimyrskyn vuoksi jääneet kotiin.

Tai voisin kertoa siitä satiini-pitsi-mekosta, huntuineen kaikkineen ja riisisateesta, siitä päivästä ja kaikesta siitä, mikä jäi vain unelmaksi. Jätän kuitenkin mekon edelleen kellastumaan kaappiin, en avaa valokuva-albumia.

Minun valkoisella unelmallani on neljä jalkaa ja häntä.

Muistan kuin eilisen, miten toimme Jääkarhun kotiin. Meidän piti käydä vain katsomassa pentuja. Meidän piti vain tutustua rotuun. Meidän piti vain, ja silti sylissäni istui koko kotimatkan tärisevä ja pahoinvoiva valkoinen karvapallo.

Hovawarttimme ei ollut järin otettu tuliaisistamme. Ulkona oli jo pimeää, kun koirat esiteltiin toisilleen. Aika tovin sai käyttää vakuuttamalla Howavartille, ettei pieni ollut sille mikään uhka, eikä tosiaankaan paisti.

Erossa koirat laitettiin kahtia, Jääkarhu lähti mukaani. Se seisoo vankkumatta minun (tai lasten) ja potentiaalisen uhkan välissä. Se turvaa minuun yhtä varauksetta kohdassaan itselleen uutta ja arveluttavaa, niin kuin vaikkapa onkivavan vastaantulevalla vaeltajalla. Kukaan ei kurkista meidän vaunuihin, jos Jääkarhu on läsnä, eikä vieraat nosta lapsia syliin ennen kuin ovat koiran vakuuttaneet (tai minä olen vakuuttanut) hyvistä aikeistaan.

Jääkarhun perässä on menty paikkoihin, joihin en olisi ikinä muuten päässyt (niin kuin vaikka eksytty Repovedellä, kun se suunnisti nenällänsä ja me perässä...) ja sen turkkiin on itketty niin monet kerrat.

Vaikka olen kasvanut koirien keskellä, en edes tiennyt, että ihmisen ja koiran välille voi muodostua tällainen suhde, vankkumaton luottamus molemmin puolin. Tiedän Jääkarhuni rajat ja kunnioitan niitä, ja se on läsnä heti, kun sitä tarvitsen.

Television voi hyvällä omalla tunnolla sulkea, kun parempaa viihdettä meille järjestää Jääkarhu lumihangessa tai oman köytensä (tarvittaessa jopa häntänsä) kanssa.

Ison ja itsenäisen koiran kouluttaminen ei toki ollut helpoin homma, kun vielä miellyttämisen halukin uupuu. Pahempiakin luupäitä on kuitenkin tullut vastaan. Lopputulos palkitsee. Luotettavuudessa ei yksikään ihminen tätä päihitä, uskollisempaa ystävää ei löydy.

Meidät (tai ainakin minut) on vallannut paitsi lapinhulluus, polttava tarve päästä kauas pois, myös vauvakuume. Koiravauvakuume. Joku järki tässä kuitenkin on, mikä tahansa ei vain käy. Mutta toisen tällaisen, toisen tällaisen valkoisen unelman huolin koska vain.

Jälkilisäys:
Niinhän siinä kävi, että toinenkin näitä mielettömiä otuksia löysi meille. Kun on oman koirarotunsa löytänyt, ei siitä enää irti pääse.

Vielä on sataantonniin puolet matkaa

Tänään meni rikki 50 000 sivun katselua bloggerin tilaston mielestä. Ihan mieletöntä. Juhlin tätä heti kersojen simahdettua omppusiiderillä (joka on kuukauden päivät kaapissa odotellut, että tekis mieli), jos se vielä kaapissa on. Muussa tapauksessa maraboun suklaasydämet kelvannee ilman siideriäkin...

Kaikennäköistä täällä on tässä ajassa ollut ja ihania lukijoita on ilmestynyt pikkuhiljaa lisää. Mukaan vaan kaikki, tervetuloa.

---

Lyyliin upposi sisustushaasteen rahat, joten saas nähdä kuin sille käy (sisustamiselle siis, ei koiralle, vaikka siitä kyllä tänä aamuna teki mieli tehdä talja telkkarin eteen). Eteinen saa luvan kelvata jo, tosin lipaston korit vaatii pientä entisöintiä... Seuraavana varmaan se kodinhoitohuone, eli meidän kylppäri, kesäkuun loppuun mennessä pitäis olla siitä jo jotain valmiina. Ilmanvaihtohan meillä on niin siellä kuin keittiössäkin seis, ja loppuviikosta ehkä joku tulee katsomaan (hyvällä tuurilla jopa tekemään) asialle jotain... Saas nähdä.

---

Ja säästäminen. Kilpailutin vakuutukset. Eipä sillä rahaa lompakkoon enempää jää, mutta onpahan ajantasainen vakuutusturva, vähän laajempi kuin aiemmin. Eikä maksanut lisää koko laajennuksen verran, vaan vanha paketti tuli muualta halvemmaksi ja siihen päälle kasattiin sitten pikkuisen lisää.

Niin, ja jatkuuhan se rahastosäästäminenkin, vaikka luulin sen jo viime vuonna lopettaneeni. Ihan oli iloinen yllätys, kun älysin, että kesäloman bensarahat on jemmassa jo.

---

Kaks viikkoa on jo sairastettu eikä loppua näy. Alkaa hiljalleen ahdistaa seinät ympärillä.

Hiihtoloman alku

Suhteellisen vilkas hiihtoloman alku. Meillä on kaikki enempi vähempi kipeitä, Täystuho on ainut, joka ei (vielä) oireile mitenkään.

Onhan tässä silti tehty kaikennäköistä.

Tällä meillä soittaa jokainen, osa enemmän, osa vähemmän, osa nuoteista, osa ulkomuistista ja loput omasta päästä. Pikkuhiljaa on oma taitotaso kasvanut niin, ettei soittimen mitta oikeastaan enää riitä, se kun pari oktaavia vajaa.

Täystuho sai lahjaksi tällaisen, ja siitä on riemua riittänyt.

Rääpäle on kasvattanut kolmannen hampaansa hirmuisella kitinällä ja yllättänyt itsensäkin puremalla omaa varvastaan.

Ja näitten kanssa on nyt touhuttu paljon. Lyyli seuraa mua kuin hai laivaa ja Jääkarhu vieläkin vähän mököttää, mulle.

Se on se meidän uusi vauva

Ihan just hiihtolomakuskauksiin ja mitä noita nyt on, mutta tällasta seuraa koirien katselusta.

Jääkarhu melkein 8v ja Tyyli-Lyyli 7kk. Kattellaan tossa viimeistä Harry Potter-leffaa (mä nukahdin taas kesken)

Jääkarhu ei ollut kovin otettu tulokkaasta, mutta nyt ollaan jo ihan kavereita. Eikä Lyyli edes hirveästi itkenyt koti-ikävää yöllä, joten eiköhän tää tästä. Nää nyt vaan on niin ihania. Ne tietää olevansa pieniä sylikoiria.

Pusuja Jääkarhulta

Jääkarhulla ja Rääpäleellä oli eilen illalla sellainen söpöys hetki.

Koira on kyllä edelleen ihan uskomaton otus. Ja Rääpäle on niin rakastunut siihen (ja hyllyn reunalla näkyviin lautapeleihin). Missä Jääkarhu, sinne on Rääpäle menossa. Jos ei siis ole repimässä pelejä hyllystä niskaansa.

Koira on kärsivällisempi tenavien suhteen kuin minä. Kateeks käy niitä lehmänhermoja, jotka tuolla on.

Päiväkävelyllä

Hullut ajelee tunnin suuntaansa saadakseen kävellä vartin. Suuntana oli Nuuksio ja tavoitteena parin kilometrin lenkki, mutta kohde vaihtui lennosta Luukkiin.

Viimeinen ja järvi.

Kolme sekuntia myöhemmin sekä koira että poika olivat ojassa. Toinen tarkoituksella, toinen hölmistyneenä rähmällään. Vähän on ehkä remmin käsittelyssä opeteltavaa vielä...

Eipä tuo olisi jaksanut parin kilometrin lenkkiä kävellä, joten hyvä vaan, että jäätiin helpommille poluille.

Kuka vie ja ketä?

Lapsityövoimalla meillä hoidetaan Jääkarhun iltalenkitkin... Taluttajana Täystuho 4v.

Vakuuttavan näköinen kaksikko, eikö?

Vallaton vauva

Viimeistä ei enää tarvitse etsiä pelkän äänimerkin perusteella, sillä vallattoman vauvan löytää helposti seuraamalla kuola- ja paperisilppuvanaa. Vaan mistä muru tänään löytyikään?

Jääkarhu parka. Juuri kun rupeaa tolpillaan pysymään, ja nälkä yllättää... Taisi löytää nappulat parempiin suihin.

Eikä vältytty Täystuhon kiukultakaan. Ne on nimittäin mun lelut. Siis kenen?

Mitäs jättää lattialle lojumaan, kyllä hylätyille leluille aina leikkijä löydetään.

Jääkarhu sairastaa

Toiset päivät ovat niitä, jolloin jättäisi heräämisen väliin, jos tietäisi, mitä päivä tuo tullessaan. Tänään päädyin istumaan eläinlääkärille sen sijaan, että olisin pysynyt suunnitelmissani, siivonnut keittiön ja laittanut ruuan... Puoli litraa nesteitä ja pahoivointilääke piikillä sekä vatsan ultraus köyhdytti jääkarhun omistajaa mukavalla summalla. Onneksi reppana sentään tällä kertaa saatiin vielä tuoda kotiin.

On se kuitenkin kovin väsy ja raasu jääkarhuksi. Toivottavasti tokenee nopeasti.

Käsitöitäkin on taas harrastettu ahkerasti ja esikoisen pitempivartiset amppari-villasukat ovat vihdoin päättelyä vaille valmiit. Seuraavan kerran pikkupoikien nukkuessa yhtä aikaa saan jo kenties nekin pääteltyä...

Minun sukkien neulomiseen käyttämäni ajan käytti jälkikasvukin luonnollisesti käsitöitä tehden. Onneksi eivät olleet mun langat ne.

Jääkarhu (ja hieman blogista)

Tätä blogia voi nykyään kommentoida kuka vain, joskin kommentin jättäjältä vaaditaan hieman kärsivällisyyttä. Kaikki kommentit tulevat kyllä luettua, mutta ne tulevat minulle tarkastettavaksi ennen julkaisua. Toistaiseksi ei ole tarvinnut jättää mitään julkaisematta, ja julkaisen toki kritiikitkin =)

Mikään kiiltokuvablogi tämä ei ole, kuten lukijatkin ovat varmasti huomanneet, aiheet ovat jotain muuta kuin lastenvaatteet kuvineen ja auringonpaiste. Kirjoitan elämästäni, joka on edelleen yhtä ruusuilla tanssimista piikkeineen ja terälehtineen. Kirjoitan harmaista pilvistä ja niiden hopeareunuksista (mikä on koomista, koska en voi hopeaan koskeakaan...) ja siitä risukasasta, jonne aurinko satunnaisesti osuu. Ei ole niin huonoa, ettei siinä olisi jotain hyvääkin.

Jääkarhuni on jälleen yllättänyt meidät ja kerännyt kehuja. Esikoinen on kesän aikana oppinut tuota taluttamaan ja muutenkin vihdoinkin ruvennut luomaan tuohon suhdetta. Juuri ennen isällensä lähtöä tyttö kehui, kuinka on saanut koiran oppimaan uuden tempun. Katsoin vuoroin tyttöä ja vuoroin koiraa. "Istumaahan-istumaahan!" Koira totteli ja näytti nauravan tytölle. Tyttöä kiellettiin kiusaamasta koiraa. "Taitaa olla niin, että sä et opettanut temppua koiralle vaan koira sulle."

Eilen veimme jääkarhun katsomaan pientä ja mustaa. Pieni musta pelkäsi, peruutti sohvan alle ja murisi sieltä. Jääkarhu katsoi pientä ja peruutti selkäni taa turvaan. Loppujen lopuksi oli vaikea sanoa, kumpi koirista pelkäsi enemmän. Voihan olla, että omani ei vain tiennyt, mitä sen pitäisi pienen, mustan ja murisevan kanssa tehdä, ehkäpä se väisti siksi. Hymyilytti se silti. Ensin tuo pieni musta säikytti lapset ja sitten koiran.

Edelleenkään en ymmärrä, miten koirien keskellä kasvaneet lapseni voivat pelätä koiria. Mutta niin ne vain pelkäävät, taaperoa lukuunottamatta.

Kyläilevä koiruus

Koska elämässä ei ilmeisesti ole riittävästi vauhtia, jännitystä ja vaarallisia tilanteita lasten toimesta, päätti koiruus lähteä kyläilyreissulle säikähdettyään kolahdusta. Ja kukaan ei tietystenkään tajunnut koiruuden häipyneen ihan heti, vaan ehtihän tuo vartin verran juoksennella naapurustosta paikkaa etsimässä, ennen kuin perään selviydyttiin.

Parkkipaikalla seisoin tyhmänä koiraa huutelemassa, pähkäilin, että mihin lie mennyt, arkajalka koiruus, joka ei varmasti lähde oudoille seuduille. Tulipa siihen sitten joku rouva samasta taloyhtiöstä kyselemään, että koiraako etsit. Oli kuulemma niillä sisällä. Koiruus-parka, mennyt oven taa haukkumaan, että päästäkää sisään ja ystävällinen emäntä toiselle oven avannut. Mahtanut olla koiran hämmästys suuri, kun yläkerrasta ei löytynytkään omia lapsia nukkumasta. Tyytyväisenä tuo kuitenkin kotiin käveli, kun hakemaan menin.

Ihmetellä toki täytyy rouvan rohkeutta. Ihan jokaiselle ei välttämättä tulisi mieleen laskea jääkarhun näköistä, vasikan kokoista koiraa sisään. Vaikka se kuinka haukkuisi oven takana. Tiedä laskisinko minäkään, vaikka väitän koirat tuntevani. Joskin kiinni ottaisin, jos saisin ja olen ottanutkin.

Jos tästä jotain viisastui, niin sen, että pensasaita ei koiraa pitele, jos se lähteä päättää. Ja sen, ettei se tosiaan kauas karkaa, eikä karkaa ollenkaan, jos ei sille syytä anna. Ilman hihnaa se meinaan kotiin tuli, kauniisti vierellä kävellen.

Että kamalan pelottava on tuo meidän koiruus, jota on lampaaksikin lenkillä luultu.