Rauhallista Joulua

Nelikko pääsi kuin pääsikin matkaan <3

Viimeiset kaksi päivää ovat olleet odotusta täynnä, kirjaimellisesti, kun ahtaissa tiloissa on kaikki lapset juosseet pitkin seiniään ja kovaäänisesti odotuksiaan jakaneet. Ensin odotettiin meidän kotijoulua, luvattuja lahjoja (paketti per nuppi + yhteiset) ja sitten lähtöä.

Täytuhon lähdön odotuksissa tämä päivä on pitänyt sisällään tasan kaksi lausetta, joista toinen oli: "Joko me nyt lähdetään?!" ja toinen "Miksei me päästäkään isille?!" Reppana, ja tuhannen tuhatta vakuuttelua siitä, että varmasti pääsevät. Taisi uskoa vasta, kun auto kaarsi pihaan ja tavarat nosteltiin kyytiin.

Huomenna vielä töitä ja sitten on joulu. Palaillaan taas joskus sen jälkeen. Rauhallista joulua kaikille!

Kiitos!

Joitakin vuosia sitten kummisetäni soitti kesken pahimman joulusiivousrmban: "Tulisin huomenna käymään." Itku ei ollut kaukana siinä, auto rikki, lämminvesivaraaja juuri poksahtanut ja muutama muukin pikkujuttu mennyt mönkään, kolme isointa kaikki alle kouluikäisiä, kolmas vain noin 1,5v vanha. "Mulla on koko siivous ihan kesken, täällä on kamala kaaos."

Kummisetäni tuli silti. Leikitti koko aamupäivän lapsia ja auttoi siivoamisessa. En muista, että osasinko edes kiittää silloin. Äidilleni kuitenkin sanoin jälkeenpäin sen olleen paras joululahja sinä vuonna. Se pelasti meidän joulun. Ja äiti oli välittänyt terveiset eteenpäin. Sen jälkeen apu on saapunut joka vuosi joulun alla, vaikkei samanlaista hätää enää vuosiin ole ollut kuin silloin. Ja sitä apua arvostetaan joka vuosi ihan yhtä paljon, siivoaminen tämän porukan kanssa on ihan tuskaa.

Nyt meillä on kinkku uunissa ja (muovi)kuusi pystyssä olohuoneen nurkassa, kiitos tämäniltaisen avun. Lastenhuoneissakin näkyy taas (vielä) lattiat. Huomenna on koulun joulujuhla ja meidän kotijoulu, sunnuntaina nelikko (toivottavasti) lähtee.

Paikallaan kuusessa on nyt vain tähti ja kynttilät, loppuja koristeita laitetaan huomenna. Silti näihin hetkiin sisältyi koko joulu kaikessa kauneudessaan.

Tämän kaiken kaaoksen keskellä voi tavoittaa sen hetken, joka rauhallaan nostaa kyyneleet silmiin.

Kiitos!

Karjalanpiirakat

Joitakin vuosia sitten pyysin ihmisiä sanomaan aina vision saadessani, ettei se tosiaan kannata. Nyt pyydän, että seuraavan kerran, kun väitän tahtovani tehdä karjalanpiirakoita, ihmiset ystävällisesti sanoisitte, etten todellakaan tahdo.

Viikonpäivät ennätin kärsiä karmaisevasta halusta tehdä karjalanpiirakoita. Sunnuntaina soitin sitten kaupasta äidilleni ja varmistin, mitä pohjaan tulee (vaikka tiesin sen kyllä kysymättäkin). Vettä, ruisjauhoja, vehnäjauhoja ja suolaa. Puuroriisit olin sentään ostanut jo lauantaina, joten nyt riitti ruisjauhopaketin osto.

Keittelin sitten tänään Viimeiselle aamupuuroksi riisipuuron. Seisoin sen tunnin päivystämässä ja hämmentämässä maitopohjaista puuroa (3dl vettä, 3dl riisiä, 1,5l maitoa) äkäinen Viimeinen lahkeessa roikkuen. Taisi olla nälkäinen, koska milloin ei roikkunut lahkeessa, yritti syödä koirankupista... ja roskiskin olisi ollut kiva tyhjentää.

Tenava sai puuronsa nenän eteen (sokerilla ja kanelilla tietenkin!) ja minä aloitin taikinan tekemisen. Aika näppituntumalta menee edelleen, vaikka edellisestä kerrasta on vuosia. Puoleen litraan vettä laitetaan jauhoja niin paljon, ettei taikina enää tarraa mihinkään. Suolaa menee kai teelusikallinen. Ruisjauhoja enemmän kuin vehnäjauhoja. Paljon enemmän.

Taikinakäteni oli ilmeisesti hirmuisen hassu. Ja painava. Ja tietysti unohdin ottaa esiin veitsen, jolla rapsuttaa taikinaa kädestä irti ennen kuin koko taikina roikkui sormissani. Viimeinen nuoli puurolautastaan. No se. Eipä sitäkään kädet taikinassa paljoa voinut estellä.

Taikina irtosi kädestä vihdoin ja viimein, ja jätettiin kulhoon liinan alle odottamaan, että Viimeinen ehkä sammuisi päiväunilleen. Kerrankin tuo poika toimi kuin ajatus. Sain leipoa ihan itse. Yksin. Pitkään ja hartaasti. Tähän hommaan nimittäin menee aikaa.

Ensin taikina muotoillaan pötköksi ja sitten pötköstä leikataan paloja (vähän niin kuin patonkia viipaloisi suupaloiksi). Sitten pyörittelin paloja palloiksi, taputtelin litteämmäksi ja sen jälkeen ajelin pulikalla ohuen ohuiksi piirakankuoriksi. (Näitähän ei tosiaan kaulita kaulimella, vaan ajellaan pulikalla, eli aloitetaan kakkaran keskeltä aina reunaa kohti. Jos osaisi, niin nämä pyörisi siinä tosi nätisti, vaan kun ei ihan osaa niin...)

Uuni kuumennetaan turkasen kuumaksi. Yleensä se meinaa kolmeasataa astetta, kun kotiuunit eivät tykkää sen kuumemmiksi suostua. Odotellessa ajeltujen lätysköiden keskelle levitetään riisipuuroa, suunnilleen ruokalusikallinen per lätyskä. Apuna kannattaa käyttää vesilasia,jossa lusikoita joka välissä huljauttaa, käy puuron käsittely noin sataviiskytkahdeksan kertaa vähemmillä kirosanoilla.

Piirakat rypytetään umpeen, aloita keskeltä ja etene päätyyn, ja sen jälkeen sama toiseen päätyyn. Rypytetyt pellille ja pelti uuniin (nämä meni keskitasoon, kun en tiennyt minne tunkisin), valmiita ovat hetkeä ennen kuin palohälytin huutaa. (Varuiksi voi toki leipomisen ajaksi kytkeä palohälyttimensä irti... ja vain ymmärtää ottaa ulos, kun vähän alkavat tummua)

Paistetut piirakat voidellaan vielä kauttaaltaan voisulalla. Viimeinen heräsi kahden tunnin päikkäreiltään kaksi pellillistä liian aikaisin, muttei silti polttanut itseään.

Ovat ihan älyttömän hyviä, mutta suunnilleen neljääkymmeneen piirakkaan (mihin tuo puuro riitti, taikinasta olisi tullut enemmänkin) meni alusta (eli puuronkeitosta) loppuun sellainen neljä tuntia... Ja selkään sattuu. Ehkä kumminkin ensi kerralla ne coktailpiirakat kaupan pakastealtaasta, sama määrä ja aikaa menee vajaa tunti.

Piparin tuoksua

Eilen oli niitä täysitohinapäällä-päiviä. Lahjaostokset on hanskassa nyt pientä viimeistelyä vailla. Kaupassa jonotti lisäkseni melkoisen moni muu...

Kaikki kotona olleet halukkaat lapset raahasin kirkkoon perheversioon kauneimmista joululauluista (lähtijöinä siis pikkupojat ja esikoinen). Pojat jaksoi yllättävän hyvin pienten rusina-askien turvin istua penkissä. Esikoinen totesi jättävänsä seuraavan kerran väliin, jos pikkupojat lähtevät mukaan.

Ja illalla vielä leivottiin joulupiparit. Tunnelmallisia kuvia olisi varmasti saanut, mutta tällä äidillä hirtti jälleen kerran kiinni, eikä mies uskaltanut tulla kuvaamaan, kun meteli oli sitä luokkaa. Täystuhoni sentään oli tänään hoidossa hehkuttanut pipareiden leipomista, että ilmeisesti se on äidin huudosta viis, kivaa kumminkin. Hyvä niin. Piparitkin lupasin, että saavat syödä kaikki pois jo vaikka ennen joulua, kun ei täällä jouluna kukaan ole niitä syömässä... Itse kun en niistä välitä, ja nelikko on isällään.

Viimeinen on kipeä, nenä tukkeessa, kurkku punainen ja yskii niin kuin viimeistä päivää. Vielä? Taas? Rehellisesti sanottuna, en todellakaan tiedä. Odotettu lastenpolin aika piti kumminkin siirtää johonkin aikaan tulevaan, kun kipeälle ei voi allergiatestejä ja astmakokeita tehdä.

Joulusiivousta tehdään siis kiukkuinen Viimeinen lahkeessa roikkuen.

Voihan räkä

Taas on vietetty ilta päivystyksessä. Tätä kutsutaan räkätaudiksi. Viimeisellä, tottakai. Ja täysin turha lekurikeikka, mutta mieluummin istuin yhden illan turhaan kuin valvon yötä miettien, että hengittääkö tuo. Lisää paljon varmuutta, kun tietää, että happea sillä riittää.

Ihan juuri alkaa vuoden kiireisin viikko ja sen jälkeen loppuvuosi on melkein pelkkää lomaa nelikon palatessa kotiin vasta uudenvuodenpäivänä. Ehkä meillä sentään jouluna nukuttaisiin.

Muistoja

Jostain syystä enkelikello on soinut koko viikon päässä. Ja joulumuistoja on virrannut, sellaisiakin, joita en moneen vuoteen ole muistanut. Muistin jopa sen ainoan joulun, jolloin meillä oli enkelikello. Olin kymmenen. Yleensä siitä joulusta muistan varsin toisenlaiset asiat, mutta nyt on mielessä pyöriny koulun joulujuhla ja se, kuinka meidän neljänkymmenen oppilaan alakoulussa (eskarit mukaanluettuna) oli kuoro, joka joulun alla kävi laulamassa vanhainkodissa.

Pitäisi kiireellä kirjoittaa kaikki muistetut menneet hetket ylös, ennen kuin ne taas katoaa. Onnellisia muistoja, ajoilta, joilta niitä on niin kovin vähän.

Ja onhan tänään itsenäisyyspäivä. Vanhoja perinteitä kunnioittaen, meillä leivotaan tänään ensimmäiset joulutortut. Niin on ollut jokainen vuosi, vaikka elämässä tapahtuisi mitä. Oli jo silloin, kun olin yhdeksän, kaksikymmentä vuotta sitten. Sen kauemmaksi en muista.

Joulujuhla vol1 ja ikuisuuskysymys

Joulu hiipii hiljaa meillekin. Tänään oli vuorossa Täystuhon joulujuhla päiväkodilla, ja kyllähän nuo pienet on aina suloisia. Kuvannut en juhlia kumminkaan, vaikka aikomus oli hyvä. Pari veikeää irvistystä ikuistin ekaluokkalaiselta, kun yritin saada kuvaa uudesta mekosta ja ehdin sentään salin kuusesta saada kuvan ennen salin täyttymistä...

Esikoisen kameralla kuvaaminen on tuskaa.

Uusperhe-elämä on välillä niin tuskaa sekin. Päälimmäisenä vain se klassikkokysymys, kuinka pitkälle etävanhempi voi meidän perheen elämää meidän kodissamme sanella. Mielestäni ei voi, ollenkaan. Etävanhempi ei voi ottaa lasta mukaansa päivällä ja palauttaa yöllä, etenkään jos olen tehnyt selväksi, ettei meille voi tulla yöllä. Että palauttaa aamulla, että meillä saataisiin nukkua. "Mutta kyllähän sä voit yölläkin kotiin mennä, kyllähän sä osaat mennä hiljaa." Ei. Ei. EIEIEIEI. Kyllähän sitä voi etäkin lapsesta yön huolehtia, jos kerran varta vasten jonnekin pitää iltamyöhään viedä. Olkoon viemättä, jos ei voi, sanon minä. Muuten taas tuntuu, että meillä täällä oikeasti on perhe, jossa kaikista pidetään huolta ja jossa kaikki toisistaan välittää. Enää vähän reilu neljätoista vuotta ja viimeinenkin neljästä on kahdeksantoista. Ja sitten se on kerta kaikkinen stoppi kaikelle.

Jännityksellä odotan, ottaako etä noita jouluksi vaiko eikö. Kaduilta kuulin jo päivämäärätkin, mutta suoraanhan niitä ei ole voinut ilmoittaa... Vaikka deadline meni jo. Voiko aikarajojen ohittamisen tulkita niin ettei ota?

Kyllä niin tekee mieli todeta nelikon isän suhteen itselleen, että mitäs läksin alun alkaenkaan. Kyllä sen jo silloin tiesi, ettei siitä muuta saa kuin ongelmia. Vaan olispa jäänyt nuo neljä saamatta ja niitähän en kadu yhtään.