Vieraskynä: Leiriviikko

Esikoinen tarttui vieraskynään innoissaan heti kotiin palattuaan, Kuvat ovat yhtä lukuunottamatta Esikoisen kavereiden ottamia, ja lupa niiden julkaisuun on asianmukaisesti pyydetty. Olethan ystävällinen, etkä näiden nuortenkaan ottamia kuvia täältä luvatta vie.

Tänään aamulla leiribussi saapui noin klo: 8:00 kirkon edustalle. Kyydistä nousi monta väsynyttä lasta jotka hyvästelivät surullisina leirin aikana saaneet ystävänsä. Viimeisiä puhelinnumeroita vaihdettiin ja vilkutettiin niin pitkään kuin pystyi. Takana oli pitkä yö ja upea leiri josta riittäisi kerrottavaa kotiväellekin.

Lähdin leirille hakemaan muistoja ystävien kanssa ja tutkimaan lisää Lappia. Sunnuntaina, aikaisin aamulla innostuneet leiriläiset toivat painavia rinkkoja ja kasseja bussin ruumaan ja nousivat bussiin sisälle. Alkumatka meni hiljaisuudessa, sieltä täältä kuului supinaa ja sipinää, mutta muuten oli hiljaista. Pysähdyksiä tuli noin kolmen tunnin välein. Huoltoasemilla oli mahdollisuus ostaa jotain makeannälkään, mutta ohjaaja suositteli silti jättämään karkit kaupan hyllyille, jotta Lapista saisi jotain kivaa näytettäväksi kotona. Silti moni käytti rahansa jo menomatkalla ja sai katua sitä myöhemmin.

Heti ensimmäinen leiripäivä alkoi tunturin valloittamisella. Suunnitelmana oli kiivetä Kiilopään huipulle ja jatkaa siitä vielä matkaa eteenpäin. Näköalat olivat uskomattomat ja niitä jaksoi ihastella kauan. Kiilopään huipulla oli paljon kivikasoja ja innokkaimmat keräilijät saivat kivikokoelmaansa täydennystä. Pidimme evästauon ennen kuin jatkoimme matkaa. Kaivoin rinkkaani pitkään etsiäkseni ruokailuvälineeni, kunnes tajusin unohtaneeni ne telttaan pakatessani. Sain kuitenkin syötyä eväät sillä kaveri 2 lainasi minulle eväsrasiaansa keitolle ja toista sporkkia. Kaakao tuli juotua termospullon korkista.

Matka jatkui ja löysimme ison lumikasan. Joku innostui laskemaan mäkeä ja moni muukin tuli mukaan, minut mukaan laskien. Lainasimme eräältä leiriläiseltä jätesäkkiä että saisimme mahdollisimman kovat vauhdit ja vuorottelimme sen kanssa.

Laskin noin kuudetta kertaa, kun yhtäkkiä tajusin meneväni kiveä päin. Yritin pysäyttää, mutta en pystynyt ja pian olikin jo jalka mustelmilla. Nieleskelin kyyneleitä ja yritin päästä ylös onnistumatta. Kaveri 1 ja kaveri 2 taluttivat minut rinkalle ja kysyivät mitä tapahtui. Ohjaajakin huomasit punaiset silmäni ja tuli katsomaan tilannetta. Jalka oli turvonnut ja siinä oli iso mustelma. Todettiin, että en pystynyt kävelemään ja minut kannettiin kuningastuolissa takaisin Kiilopäälle. Yritin kävellä, mutta jalka tärisi niin paljon että en pysynyt edes pystyssä. Toinen ohjaajista päätti kantaa minut huimat 810 porrasta alas bussille repparissa.

Tiistaina pysyimme ainoastaan leirialueella. Teimme rastikierroksen ja askartelimme. Kyllä siinä huomasi, että keillä niitä kädentaitoja oli ja keillä ei. Meille keitettiin nuotiokahvia, josta osa tykkäsi ja toiset ei. Itse en niinkään välittänyt siitä mustana mutta maidon ja sokeripalan kanssa se oli hyvää. Huono tuurini ei loppunut jalkaonnettomuuteen vaan myös voiveistä vuollessa tapahtui pieni onnettomuus. Puukko osui sormenpäähän ja verta tuli… paljon. Itselläni verta oli vain käsissä mutta toisella ohjaajalla sitä oli melkein kaikissa vaatteissa, ea-kamoissa kuin myös tärkeissä papereissa. Istuin puupenkillä kalmankalpeana ja odotin, että minulle kerrottaisiin mitä tapahtuisi seuraavaksi. Käsi tärisi pahasti ja minuun sattui, mutta kyyneliä ei valunut. Olin shokissa.

Tämmösen paketin ne teki.

Bussikuski lähti kiidättämään meitä Saariselältä Ivaloon jossa minut päästettiin heti sisään. Voin rehellisesti sanoa, että siellä oli todella hyvää palvelua, johon en ollut tuollaisissa paikoissa tottunut. Muutaman millin (noin 3-4 mm) syvyinen haava liimattiin, jonka jälkeen se sidottiin. Haavassa ei muuta vikaa ollut, mutta se esti seuraavaan päivän saunaan ja uimaan menon joka ärsytti suunnattomasti.

Löydettiin lunta.

Leirin aikana tapahtui silti paljon kivoja asioita. Näimme poroja ja pääsimme jopa syöttämään niitä. Kävimme koskenrannassa ja kävelimme riippusillalla. Minä, kaveri 1 ja kaveri 2 pääsimme myöskin jakamaan iltapalaruokaa ja autoimme pienempiä.

Porotkin osaavat selfiet.

Rakastuin iltahartauksiin ja raamiksiin (=raamattuseikkailu). Olisin halunnut jäädä leirille vielä viikoksi. Kuunnella iltaisin papin puhetta ja laulaa mukana Tilkkutäkkiä. Leirin loppuessa tajusin etten ikinä tulisi jättämään Lappia, vaan palaisin sinne uudestaan ja uudestaan. Rauhoittuisin hetken luonnossa ja kuuntelisin kosken kohinaa. Tajusin myös että kristittynä oleminen oli minulle yllättävän tärkeä asia. Pienen pienet asiat kuten iltahartaudet merkitsivät minulle enemmän kuin muille. Ne olivat minulle se hetki rauhoittua ja ajatella hieman tarkemmin. Tämän Lapin leirin tulisin muistamaan aina.

Jos sinä haluat tämän blogin vieraskynä-paikan, ota yhteyttä ja kerro ideasi :)

Hyppää, hyppää!

Kesä ja pienen rahan kesäpuuhat ovat täällä ja käynnissä täydellä tehollaan. Monen monta meidän (ja lasten) tekemistä kyllä mahdollistaa lähipiirimme, koska onhan se nyt ihan taivaan tosi, ettei yhdestä lompakosta revitä kovin kummoista ylimääräistä kesää(kään) varten.

Esikoinen on kuluvalla viikolla omalla reissullaan pohjoisessa, jutellaan siitä enemmän, kunhan saadaan tyttö hengissä kotiin kertomaan, paljonko sopii kertoa ja löytyykö kuvitusta. Heittäydytään vaikka hurjiksi ja pyydetään sitä vieraskynäilijäksi.

Kirppu ja Toinen saivat lahjaksi ratsastusleirin, miehenpuolen suku sen maksut ja muut järjestelyt olivat jotenkin junailleet. Ihan mieletön juttu sikäli, ettei oikeasti meidän lompakosta tuollaiseen helposti rahoja revittäisi.

Kirppu ja Toinen ovat säännöllisen epäsäännölliset käyneet aiemminkin ratsastamassa. Yllätyin kuitenkin melkoisesti nähdessäni kuvan Toisesta. Mulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että poika oikeasti tietäisi, mitä siellä hevosen selässä pitäisi tehdä. Vaan näyttää tietävän.

Kuva Elisa Kolhonen, HS-talli

Kuva Elisa Kolhonen, HS-talli

Neljän pienimmäisen kanssa hengaillaan sitten tämä viikko ihan keskenämme, ja täytyy myöntää, että kiirettä piisaa. Pohdin vielä, uskaltautuisinko noiden neljän kanssa Linnanmäen ilmaiskieputtimiin tai vaikka Korkeasaareen, mutta saattaa hyvinkin olla, ettei selvitä lähintä leikkipuistoa kauemmaksi.

Ennen tämän viikon leirejä on lasten kanssa mm. ulkoilutettu koiraa.

Lyylille hankittiin alkuvuodesta kuonopanta helpottamaan hallintaa, kun iso maha ja liukkaus yhdistettynä vetävään ja poukkoilevaan koiraan oli todellinen riski. Nyt Lyyli kulkee remmissä jo melkein kuin enkeli, niin että kuonopannan kanssa sitä voi valvotusti Esikoinenkin taluttaa.

Isojen nyt loistaessa poissaolollaan hankittiin vielä pojille miekat (huimat 3,99 €/kpl) puukeppien tilalle siinä toivossa, että silmät säästyisivät.

Eiköhän näillä eväillä päästä kesää eteenpäin, ja luulisi, että kun koulussa syksyllä kysytään, mitä kesällä on tehty, riittäisi taas vastauksia. Vaikkei surffatakaan koralleilla Australiassa.

Juhannusvaellus Repovedellä osa 5

Viimeinen osa :)

tuolta me eilen tultiin

Loistavaa, koko porukka kasassa, suunta selvillä ja polku jalkojen alla. Eiköhän lähdetä.

Nousuja ja laskuja sekä vaikeita paikkoja riitti toisellekin päivällä, mutta mitään niin vaarallista kuin rappuset ei enää kohdattu. Paikkapaikoin etenkin laskeutumisia hoidettiin kuitenkin niin, että ensin siirrettiin alas Esikoinen ja koirat ja sitten loput lapsista yksi kerrallaan. Turvallisuus ennen kaikkea, vaikka mulle ja miehelle matkaa ja kiipeämisiä näin kertyi huomattavasti enemmän kuin lapsille.

Koirat osoittautuivat todellisiksi vuorikauriiksi, kyllä taas huomasi, että nuo pyreneittenkoirat todellakin ovat vuoristokoiria. Vaikea maasto tuntuu olevan niillä verissä, ja jopa suhteellisen kokematon Lyyli yllätti meidät vähintäänkin positiivisesti. Poissa oli kaikki kaupungin kaduilta tuttu tempoilu ja tilalla liikkumisestaan varma, ohjeita pääsääntöisesti noudattava koira. Kerrassaan mahtavaa!

Useampikin meidät pysäytti kysyäkseen koirista, tai lapsista. Joskus jopa molemmista. Muita koiria puiston alueelta kohdattiin paljon, lapsia oli mukana päiväretkeilijöillä, mutta Täystuho ja Kirppu olivat kyllä nuorimmat meidän tällä reissulla kohtaamat.

tuosta laskeuduttiin yksi lapsi kerrallaan

ja tuohon suuntaan jatkui

Sadetta tuli suhteellisen rankkoina kuuroina, Täystuholle vedettiin kurahousut jalkaan märän maaston takia jo Kirnukankaalla, Kirppu otti siellä samoin sadetakkinsa. Kukaan muu meistä ei kaatosateensa jaksanut uskoa ja rinkoissahan ne sadekamat. Toiselle ehdittiin vetämään rinkkaan sadesuoja juuri sateen alkaessa, muille ei... Ja arvata sopii, että oltiin ihan likomärkiä.

Viimeiseltä polulta ennen Kuutinkanavaa löytyi upea näköala ja aurinkokin ehti hetken huijaamaan ja lämmittämään. Esikoinen kaivoi rinkastaan tässä vaiheessa sadetakkinsa. Viisasta.

Kirppukin päätti napittaa sadetakin päälleen vielä ennen lähtöä. Jostain syystä me muut emme, vaikka olisi kuinka kannattanut. Märkä mikä märkä.

Vain yhden kerran oli sekoilua kartan kanssa, väsymyksissäni luin karttaa miten sattuu ja olisin lähtenyt ihan vikasuuntaan. Sopivasti sattui ohikulkijoita vahvistamaan meille oikean suunnan. Eikös se sanonta niin mene, ettei kysyvä tieltä eksy? Ainakaan me ei eksytty kysymällä.

Kuutinkanavan ohi jatkettiin vaan pysähtymättä, ja sieltä Tervajärvelle tylsästi hiekkatietä. Koko porukka oli kuitenkin niin väsynyttä, ettei edes haaveiltu metsäpoluista enää.

Muutama stoppi tienvarressa, yksi siksi, että mun sormet päättivät muuttua kokonaan sinisiksi. Liekö syynä ollut hartioita pahasti painanut rinkka vaiko kylmämärkä, mutta rinkka oli pakko saada selästä pois ja käsiä hetki lämmitellä. (oikea väri palasi käsiin vasta omassa sängyssä nukutun yön jälkeen)

Toinen tauko juuri ennen kuin Tervajärven puomi saatiin silmiimme, koska Täystuholta loppui veto ihan kokonaan. Istuttiin siinä tiensivussa aika tovi syömässä keksejä.

Auto saavutettiin reilusti kuuden jälkeen ja kaiken pakkaamisen jälkeen, likomärkinä jokainen, päästiin liikkeelle seitsemän tienoilla. Mies parka joutui ajamaan koko kolmituntisen kotimatkan, koska allekirjoittanut ei tosiaan muistanut sulkea taskunsa vetoketjua. Vaikka saisin kyllä ajaa autoa ilman lasejakin...

pakollinen kotimatka kuva, tie nro 15

Kotona oltiin illalla kymmeneltä, väsyneitä, märkiä ja onnellisia. Pari pikkujuttua ehkä tehtäisiin toisin, mutta tärkeimpänä:

Koska lähdetään taas, joko saa ruveta suunnittelemaan seuraavaa reissua? Näiden lasten kanssa liikkuminen on ihan oikeasti ihanaa. Ja olisi se sitä kahdestaankin.

Juhannusvaellus Repovedellä osa 4

Aamulla kymmenen tienoilla herättiin teltoista toiset enemmän ja toiset vähemmän nukkuneina. Hyvä ajatus toki oli ripeästi keitellä aamupuurot, pakata kamat ja suoriutua liikkeelle. Arvata sopii, ettei asiat ikinä mene niin yksinkertaisesti.

Rinkat ja reput siirrettiin telttojen vierestä laavulle, eikä meidän omaa porukkaa lukuunottamatta ketään näkynyt missään.

Aamupalatarpeiden etsimiseen saatiin kulumaan ihan hyvä tovi, ne, astiat ja trangia polttonesteineen oli aika hyvin jaettu kolmeen rinkkaan eikä tosiaankaan pakattu mitenkään loogisesti ja helposti löydettäviksi. Löytyivät kumminkin kaikki.

Puuroveden keittämiseen saatiin kulumaan pieni ikuisuus, vaikka hökötyksen kasaaminen sujui sukkelasti vähästä kokemuksesta huolimatta. Ja tee-/kaakao-/kahvivesi kiehui sitten vielä toisen ikuisuuden luonnollisesti. Pikapuurohiutaleista oli jokaisen helppo sekoitella lautasella oma puuronsa ja saatiin se kahvikin lopulta kuppiin.

näkkäriä sulatejuustolla ja metvurstilla kahvin seuraksi

Puuron jälkeen Esikoinen lähti pilkkomaan puita miehen kanssa, että seuraavillekin varmasti riittäisi. Sitä paitsi puiden pilkkominen on kuulemma hauskinta ikinä.

tuolla ne puita pilkkoi

Mä jäin hoitamaan tiskiä ja aamupalatarpeiden pakkausta Kirpun ja Toisen kanssa, Täystuho palloili ympäri aluetta.

Kirppu tiskaa

ja Toinen kuivaa

Ukkonen alkoi jyristä uhkaavasti ja alkoi tulla hoppu saada kamat kasaan. Mies siirtyi Esikoisen kanssa puiden pilkkomisesta tyhjentämään ja purkamaan pikkutelttaa. Se ja sen sisältö onnistuttiin saamaan suunnilleen kuivana laavuun turvaan odottamaan rinkkojen uudelleen pakkausta.

Isompaa telttaa tyhjensin ja purin miehen kanssa kaatosateessa ukkosen jyristessä suoraan päällä. Ei selvitty siitä ihan niin kuivana. Pakkailtiin rinkkoja kaikessa rauhassa laavulla ja odoteltiin kuuron laantumista, että päästäisiin liikkeelle. Päiväreissaajiakin riitti, osa uskalsi seuraksemme laavulle, toiset päätyivät pitämään sadetta halkovajaan. Olisi nekin kyllä laavuun halutessaan sopinut, mutta vissiin kokoonpanomme hirvitytti muita kulkijoita...

Sade alkoi hellittää, sadetta pidelleet jatkoivat matkaansa ja päiväreissaajia alkoi valua laavulle grillaamaan. Esikoinen kävi vielä lampea kuvaamassa ja kannettiin valmiita tavaroita halkovajaan odottamaan pois muiden kulkijoiden jaloista.

Lopulta oltiin valmiita nostamaan rinkat selkään ja jatkamaan matkaa kohti Tervajärveä. Kaikki aamupuuhat hoidettu ripeästi ja kello kaksi. Hups.

Juhannusvaellus Repovedellä osa 3

Juhannus on vietetty, ollaan miljoona muistoa ja parisataa valokuvaa rikkaampia sekä ehkä vahingossa vähän kokemuksista viisastuttu. Meillä oli ihan mielettömän upea reissu!

Reissu lyheni suunnitelmasta huomattavasti...

Perjantaiaamun lähtö venyi, niin kuin meidän lähdöillä yleensä on tapana ja kotipihasta startattiin puolitoista tuntia aiottua myöhemmin. Lyyli ei ollut autokyydistä ollenkaan otettu, ja näinpä meillä oli oikea kokoonpano kasassa ja perillä Tervajärven parkkipaikalla vasta noin kuuden aikaan illalla. Tulikin iltavaellus päivällä kulkemisen sijaan. Hätäkös meillä silti, lapset syöneet hyvin ja nukkuneet autossa, joten tuorein voimin maastoon vain.

Ensimmäinen pysähdys parisataa metriä myöhemmin vanhalle tulipaikalle. Lapset pääsivät testaamaan helposti veden lämpötilaa (kylmä!) ja juomapulloja kaivettiin rinkoista. Ensimmäiset välipalapatukat taskuista naamaan myös.

Reissu alkoi jyrkällä ylämäellä, joka veti piippuun jokaisen. Paljon kaatuneita puita, joista osasta pääsi yli ja toisista piti ryömiä ali. Rinkat ei pysyneet kiinni, koirien kupit lenteli ja lopulta Täystuhon ja Kirpun reput piti kantaa kädessä... Voittajafiilis silti, vaikka sattuneesta syystä tappajarinnettä ei tullut tällä reissulla kuvattua. Eikä muuten ole kuvattu aiemmillakaan reissuilla. Kun ei pysty jaksa edes ajattelemaan kameraa siinä rinteessä.

Toinen ja Lyyli ekalla stopilla

Metsäpolkua riitti liikkumiskieltoalueen reunassa Lojukoskelle saakka, syötiin vähän välipalaa siellä, ja täyteltiin vesipulloja. Kello näytti vähän yli yhdeksää illalla kun oltiin valmiita jatkamaan. Saatiin rinkat takaisin selkään ja oltiin jo menossa, kun joku kanssakulkija vielä huuteli perään, että onko meidän tarkoitus jatkaa kauaskin. Vastattiin siihen, ettei suinkaan, Kirnukankaalle vain, eihän sinne pitkä matka ole. (1,7 km). "Voi apua!" kuului vastaus siihen.

No niinpä, eipä tosiaan tiedetty, mitä on edessä.

Helppokulkuinen polku suurimman osan matkaa, pientä ylämäkeä ja toisaalta alamäkeä. Hiki valui, lasit huurustui ja tungin ne taskuun, että näkisin eteeni.

Kymmenen aikaan todettiin, että kumma se "voi apua"-kommentti, helpompaahan tämä kuin alkumatka, ja tenavatkin jaksoi upeasti. Näköalakin ihan mielettömän upea ja melkeinhän ollaan perillä jo. Kartan mukaan se parisataa metriä ja onhan tähän merkitty vielä karttaan joku näkemisen arvoinen Kirnuhuokokin matkan varrelle...

Seuraavasta mutkasta pysäytettiinkin koko porukka just siihen istu, paikka ja mihinkään ette liiku komennoilla. Syystä. Se Kirnuhuoko. Seuraavan kerran, kun karttaan on merkitty joku näkemisen arvoinen paikka, googlaan sen varmasti etukäteen ainakin sataseitsemänkymmentä kertaa ja suunnittelen sen jälkeen reittini ihan kokonaan uusiksi moisen paikan kiertäen kaukaa.

välitasanteelta kuvattu

Edessä siis reissun ehdottomasti vaarallisin paikka. Tihkusateessa kastuneet vanhat liukkaat jyrkät puuportaat, neljä väsynyttä lasta, yksi koiravanhus, jolla on paha tapa rynniä portaissa, ja toinen koira, jolla ei portaissa liikkumisesta ole juuri mitään kokemusta... O-ou. Käännytäänkö ympäri? Jaksetaanko takaisin Lojukoskelle? Hetken tuumailun jälkeen heitettiin rinkat selästä ja seurasi testikävelyä portaissa. Muutaman askelman testattuani suunnitelma oli valmis. Luvassa rappusjumppa.

Ja niin me aikuiset sitten jumpattiin ihan huolella. Ensimmäiseksi paikaltaan istumasta komennettiin Esikoinen. Rinkka käskettiin hylätä siihen turvalliselle paikalle jyrkänteen päälle. Jääkarhu irrotettiin puusta ja muita vannotettiin pysymään ihan liikkumatta paikallaan.

Esikoinen vietiin välitasanteelle niin, että minä laskeuduin yhden portaan kerrallaan Esikoisen edessä sivuttain. Mies odotti Jääkarhun kanssa ylätasanteella, jotta Jääkarhu näkisi kuinka rappuja laskeudutaan rynnimättä ja toisaalta sen, että lapsikin siitä selviää. Esikoisen istutin välitasanteen penkille odottamaan ja kipusin raput takaisin ylös auttamaan Jääkarhun alastuomisessa. Vahva oli usko siihen, että jos Jääkarhu saadaan välitasanteelle turvallisesti, saadaan siihen kaikki muutkin tuotua. Ja siitä alas raput jo olivat paljon helpommat.

Niinpä mies laskeutui portaita Jääkarhun kanssa rinta rinnan yksi porras kerrallaan ja minä peruutin portaat yksi kerrallaan Jääkarhun edessä toisaalta jarruna (eihän se mua kumoon juoksisi) ja toisaalta maanitellen laskeutumaan. Ja me tosiaan saatiin se välitasanteelle rauhallisesti ja turvallisesti. Sidottiin kaiteen tolppaan kiinni Esikoisen valvottavaksi ja palattiin hakemaan Täystuhoa, Lyyliä ja miehen rinkkaa.

Täystuhon reppu jätettiin niin ikään ylös (huolimatta niistä epätoivoisista kysymyksistä, miten me pärjätään ilman tavaroita) ja vein Täystuhon samalla tavalla kädestä pitäen yksi rappu kerrallaan välitasanteelle sekä istutin siihen Esikoisen viereen. Palasin raput ylös Lyylin eteen jarruksi ja peruutin taas raput koiran edellä alas.

Seuraavaksi siirrettiin koirat, Esikoinen ja Täystuho Kirnuhuokoon alas turvaan odottamaan, että saadaan Toinen, Kirppu ja kaikkien reput ja rinkatkin tuotua alas. Ja kyllä noita rappuja saatiin ravata ihan kyllästymiseen saakka. Toinen talutettiin alas ihan vihoviimeisenä, tihku oli sopivasti liukastanut raput liki hengenvaarallisiksi tähän mennessä. Silti saatiin kaikki alas hengissä ja turvassa.

välitasanteelta Kirnuhuo'on pohjalle

Voitte kuvitella, mikä voittajafiilis meillä pohjalla oli. Me tehtiin se! Ja arvatkaas, mitä mä siinä pohjalla taskuja kaivellessani huomasin. Ne mun silmälasit. Ne on nyt tuolla maastossa jossain Lojukosken ja Kirnuhuo'on ylätasanteen välissä, kun jossain mielenhäiriössä en ollut taskusta vetoketjua sulkenut. Onneksi uudet oli jo tilattu, että eiköhän ne viikon tai parin päästä mulla ole... Jotenkin ei huvittanut enää lähteä takaisin tutkimaan maastoa ja etsimään laseja.

Sata metriä matkaa Kirnukankaalle, "voi apua"-kommentin sisältö selvillä ja pitkospuita enää jäljellä. Helppo nakki. Yhdeltätoista illalla oltiin pystyttämässä leiriä, pilkkomassa puita ja paistamassa makkaraa laavulla. Ihan onnistunut ensimmäinen päivä kaikkinensa, hyvä fiilis jokaisella (paitsi varmasti sillä pariskunnalla, joka lähti meidän kanssa Tervajärveltä samaan aikaan ja ehti Kirnukankaalle kolme tuntia ennen meitä, olivat varmasti kuvitelleet saavansa yöpyä siellä ihan kahdestaan...)

Osaa meistä nukutti hyvin ja toisia vähän kehnommin.

Juhannusvaellus Repovedellä osa 2

Sanovat, että leipä miehen tiellä pitää. Ja vesi. Ja vesi muuten painaa. Paljon. Ainakin kilon per litra. Etelä-Suomen reissuilla vesi pitää joko varautua kantamaan mukana tai puhdistamaan, ja näin lyhkäisellä reissulla mieluummin kannetaan kuin opetellaan putsausta kaiken muun uuden ohessa. Kaivoja Repovedellä on viisi, joista kaksi osuu suunnitellulle reitille, toinen menomatkalle Lojukoskella ja toinen paluumatkalla Olhavalla. Lisäksi Kuutinkanavalla on kaivo, mutta sen vettä ei juotavaksi suositella huonon laadun vuoksi.

Ensimmäisellä Repoveden reissullani aikanaan (kera nelikon) vesi loppui kesken. Virhe ei koskaan sen jälkeen ole päässyt toistumaan, eikä toivottavasti tulevillakaan reissuilla koskaan ikinä toistu. Vesi kulkee mukana tyhjissä limupulloissa, kun ei parempaan systeemiin vielä ole investoitu. Jos jollakulla on ehdotuksia, niitä saa esittää :)

 Astiat ja trangia on aika oleellinen osa tällaista reissua. Trangia toimii Sinolilla ja sen kahvipannu jää tällä reissulla kotiin. Yleensä on kannettu mukana. Muovisia lautasia, spork-ruokailuvälineitä, mukeja, pesusieni, harso, puuhaarukka ja tiskiainetta löytyy noista kangaskasseista. Arvatkaapa vaan, onko mulla ikävä filmipurkkeja, saako sellaisia purkkeja ostaa vielä jostain, vaikkei filmille enää käyttöä olekaan?

 Mä oon hei ihan ite tehnyt ton pussin ala-asteella käsityötunneilla. On aika monella reissulla vuosien mittaan palvellut astiakassina, ensimmäisen kerran varmasti riparilla (oli lapinvaellus se, ja koko mun vaelluskuumeen alku). Joulupukki toi mulle ja miehelle omat hienot reissuastiat viime jouluna. Pääsevät vihdoin käyttöön nekin.

EA-pussi jäi kuvaamatta, mutta sen sisällä on tarpeet useampaan suuremmankin luokan katastrofia varten. Kyypakkaus kuuluu sinne ilman muuta, samoin kuin särkylääkkeet, laastarit ja systeemit vaikkapa painesiteen tekemiseen. Toivottavasti ainut käyttöön tuleva on laastari, ja sitäkin mielellään vain kantapäiden rakkoihin. Niitä kun tulee kumminkin.

Aamuksi puuroa ja mehukeittoa, jossain voitais vaikka paistaa makkaraa. Olis näkkäriä, hapankorppua, sulatejuustoa, metvurstia, suklaata... joskaan ei kaikkia kuvassa, kun ne nyt tykkää säilyä jääkaapissa paremmin lähtöä odottelemassa.

Keksejä ja myslipatukoita mukaan aika montaa sorttia ja paljon. Pikakahvia, kun ei kukaan ole jaksanut opetella pannukahvin keittämistä. Teetä ja palasokeria, kuumaa suklaata. Ja pastaa justokastikkeessa, ei me varmaan ainakaan nälkään kuolla tuolla, ehkä?

Pari "vessapussia", vessapaperirulla, kosteuspyyhkeitä ja terveyssiteitä (ne nyt vaan ihan vaan varuiksi). Kai noilla vessan pystyyn saa ja perushygieniat hoitaa. Kaks pussia, kun meitä on kuitenkin aika monta.

Korjaussälämikäliepussiin tungin hakaneuloja, neulan ja lankaa, ilmastointiteippiä... ja saattoi sinne jotain muutakin ehkä eksyä. Todennäköisesti sen sisältöä ei tarvita mihinkään, mutta sitä kyllä, mitä ei tullut mieleen ottaa mukaan.

Jostain löytyi pilli ja sen tungin Täystuhon takin taskuun. Että jos se kumminkin ottaa jalat alleen, kun sen reppu ei paina kahdeksaatoista kiloa vaikka mun painaa, niin voi sitten edes vihellellä mennessään.

Tän yksilön pakkaus on vielä vähän kesken. Koirien kipot roikkukoot ulkopuolella, pitäis kai niille jokupäivä hommata kokoon taittuvat kupit ja reput, saisivat nekin ite kantaa kamansa. Tai edes osan niistä.

Ja tää yksilö ois vähän niin kuin valmis. Epätasapainossa kuin mikä ja painava kans, mutta onneksi reissulla on mittaa vain joitain hassuja kilometrejä eikä lähelläkään maratonia... Paitsi jos ja kun eksytään kumminkin.

Kai näillä suunnitelmilla uskaltaa lähteä. Kotiin unohtuviksi veikataan taskulamppuja ja hyttysmyrkkyjä, ne kun on pakkaamatta ja jotain. Niin kuin niitä sitten muistais kukaan lähtötohinassa.

Joko mennään?