Juhannus ja ison porukan haasteellisuus

Kuinka monennen lapsen kohdalla elämä muuttui hankalaksi, kysyi lukija kommenteissa vastikään. Koska piti luopua koko porukan reissuista tai jokakesäisestä visiitistä huvipuistoon?

Pitkäänhän meillä oli seitsemänpaikkainen Murheenkryynini, joten kulkemisten puolesta elämä hankaloitui kuudennen lapsen kohdalla (tai oikeastaan viidennen, koska koira vie yhden paikan). Koko porukalla on kuitenkin menty sinne minne on tahdottu mennä auton pieneksi käymisen (ja sittemmin luopumisen) jälkeenkin. Ratkaisuna on mm. vuokrattu minibussi, järjestetty kimppakyytejä, liikutettu osaa porukasta julkisilla jne.

Tuota kuuluisaa jokakesäistä huvipuistoreissua meillä ei ole koskaan ollutkaan, se kun ei koskaan ole tuntunut pakolliselta tai tärkeältä.

Lapset kulkevat pääasiassa kierrätysvaatteissa, uutena ostetaan, mitä tarvitaan. Aika vähän tarvitaan. Meillä ei ole viimeisimpiä pelilaitteita, ei i-vempaimia, ei älypuhelinta joka käteen. Uusia leluja saa jouluna ja synttärinä. Eikä olla koskaan tehty ulkomaanmatkaa, ei olla käyty lasten kanssa edes risteilyllä. Köyhääkö? Ei musta.

Koko porukalla käytiin viimeksi juhannuksena uimassa (kävellen). Appiukon 60v-synttäreillä (vuokra-autolla). Piknikillä vappuna (kävellen). Monesta tekemisestä isot jo jättäytyy pois, kun ei välttämättä jaksa enää ihan jokainen juttu kiinnostaa. Ja monesta jutusta jätetään pienemmät pois, kun on isommille sopivaa. Joskus tekemään lähtee sekoitus isoa ja pientä, ketä nyt sattuu kotona olemaan tekemistä vailla. Seuraa löytyy aina.

Hankalaksi elämä ei ole käynyt minkään lapsiluvun jälkeen. Tavallaan tykkään, että tämä seitsemän on jopa paljon helpompi, kuin mitä oli kaksi tai vaikka neljä. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki eivät ole pieniä. Jokaiselle syliä kaipaavalle löytyy syli, ruoka tulee kymmenenkin litran kattilassa ja pesukone pyörii silloin kun sitä joutaa hoitamaan. Siinä missä neljänkin kanssa olin vain äiti, olen näiden lapsien mukana kasvanut ihmisenä olemaan muutakin. Nykyään kun odotan lapsia reissusta kotiin, en odota elämääni takaisin. Odotan vain lapsia.

Joskus tästä blogista saa ehkä turhankin ruusuisen kuvan suurperhe-elämästä, toisinaan täällä on pelkkää valitusta rankkuudesta. Mun näkemykseltä meidän perhe on vähän kuin Islannin futis-joukkue. Ei olla loistavia yksilöitä, mutta pelataan yhdessä ja katsotaan mihin se johtaa. Suuressa perheessä on pakko osata luopua "turhasta" kontrolloinnista ja luottaa siihen, että jokainen tekee osansa. Jos löysääminen on vaikeaa, voi olla, että iso perhe ei ole just sun juttu. Tai sitten voi olla, että käy kuin mulle ja löysäämisen oppii.

Meidän juhannukseen mahtui ihan tähtihetkiä useampia. Ensin torstain Lintsi-reissu (missä Esikoinen muuten oli samaan aikaan kaverinsa kanssa, menivät ja tulivat omassa tahdissaan julkisilla, nähtiin siellä ihan vain ohimennen). Viimeinen ja Rääpäle viettivät silloin aikaa Miehen vanhemmilla, ja kotiutuivat vasta lauantaina, joten huvipuistoreissulta kotiin jäi vain Mies ja Seiska... Perjantaina tehtiin Lyylin kanssa pitkä lenkki järven rantaan Seiskaa rattaissa työntäen (Esikoinen oli omissa riennoissaan, muut lapset jäi kotiin).

Lenkin jälkeen katsoin Toisen, Kirpun ja Täystuhon kanssa leffaa ("Hyiyökäidinvalinta" eli Prinsessapäiväkirjat 2), juotiin limpparia ja syötiin karkkeja.

Lauantaina käytiin koko porukka uimassa, Rääpäle muuttui kalaksi, Seiska söi hiekkaa rannalla.

Sunnuntaina tehtiin pienten kanssa kauppamatkalla leikkipuistovisiitti.

Ihan sellaista tavallista elämää ja pieniä hupeja siis. Mutta ihan parasta.

Kolikon toisella puolella

Törmäsin tänään puolivahingossa valokuvauskilpailuun "Kolikon toinen puoli" - kuvia rahasta ja sen puutteesta. Illan aikana olen ehtinyt kahlata läpi omia muka vanhoja kuviani ja tutkailla, josko joku jo olemassa oleva kuva kävisi. Aika heikolta näyttää.

öh, ehkei.

joo, ei.

Ihan kiva. Mut ei.

nojoo. Ei.

Täs ois ehkä jo ajatusta. Silti ei.

Oikeasti mä löysin paljon hymyileviä naamoja ja ihan mahtavia luontokuvia. Paljon sellaisia hetkiä, mitei kerta kaikkiaan voi rahalla saada, tai mitkä olisi jopa jääneet kokematta, jos rahaa olisi ollut.

Ehkä mä voisin ottaa kuvan kymmenen markan setelistä, koska se, jos mikä, mulle köyhyyttä kuvastaa. Siinä kiteytyy se kaikki. Tai sit sä voit pölliä mun idean, ottaa kuvan mun puolesta ja pistää sen tonne kisaan. Ja somessa voi kuvia jakaa #kolikontoinenpuoli

---

Murheenkryyni vietiin eilen romuttamolle. Mä oon varmaan ainut ihminen maailmassa, joka siivoaa autonsa ennen romuttamista. Ja arvatkaas, kyllä kannatti. Sieltä nimittäin löytyi mun kihlasormus, jonka luulin joutuneen roskiin joskus muutama vuosi sitten... Nyt se on mulla sormessa.

Paperityöpäivä ja verenpaineet

Jep. Lisää kahvia. Enkä mä edes ole viikkoihin oikeasti juonut sitä. Mutta nyt, lisää kahvia.
---

Sunnuntai oli oikein kiva päivä. Sain soitella synnärille ja kysellä, että mitäs me nyt keksittäisiin, kun verenpaineet kiipesi kotonakin ihan uusiin ulottuvuuksiin ja naama(kin) turposi niin, etten itseäni enää peilistä tunnistanut. Käskystä mentiin käymään siellä päivystyksessä. Ja palattiin kotiin verenpainelääkkeiden kanssa. Oujee.

Mun vanhemmat oli sillä aikaa hoitaneet kotiin jääneitä lapsia, raivanneet keittiön, ripustaneet pyykkiä, syöttäneet niille noutopitsaa ja ainakin pelanneet shakkia Toisen kanssa. Pappa parka kuittasi vielä Toiselle lähtiessään, että täytyy vissiin ruveta harjoittelemaan pelaamista tosissaan, kun ei enää pärjää. Toinen on pelannut enempi vähempi säännöllisesti (ihan harrastuksenaan) nyt puolitoista vuotta, isäni viimeksi parikymmentä vuotta sitten...

Yhtäkaikki, kaikilla lapsilla, Seiska mukaan lukien, on kaikki hyvin. Mun kunto nyt on mitä on, mutta sunnuntaina oli kuulemma vielä niin epäkypsä tilanne, että käynnistäminen olisi kuulemma hyvin epäkiitollista touhua. Rv 38+ ja mun tekis mieli molempiin epä-sanoihin tuumata, että onpas ihan epäreilua. Huomenna kuitenkin jälleen kerran suunniteltu kontrolli äitipolille. Ei kai ne sielläkään juoksuttaisi, jos uskoisivat kaiken olevan ihan niin kuin pitää.

---

Maanantai käytettiin juoksemalla juoksevia asioita kiinni, apteekkia, maitokauppaa, pyykkiä, tiskiä, sitä tavallista. Apteekin kassalla kävi mielessä, että fiksu tekisi nyt kyllä tämän vuoden lääke- ja lääkärikustannuksista ihan oman excelinsä. Asumisen ja ruokakaupan jälkeen kun taitaa rahaa mennä eniten nimenomaa terveydenhoitoon. Mitä ei ruokakauppa vie, sen vie sairaanhoitopiiri ja apteekki. Molemmat veisivät enemmänkin. Ehkä rupeankin värkkäämään exceliä, olisihan se mielenkiintoista nähdä lääkäri- ja lääkekulujen vertailu vaatebudjettiin, löytyykö niiden väliltä joku yhteys? Todennäköisesti löytyy.

---

Tästä päivästä tuli paperityöpäivä. Olen tehokkaasti käyttänyt päivää soittelemalla päiväkotien johtajille hoitopaikka-asioista, hoitotakuista ja hoidon tarpeesta sekä Täystuhon käsiepisodin vakuutusasioista. Vakuutuskuvioiden pitäisi olla meidän osalta selvät, kunhan saan kuitit vietyä ja kilometrit selvitettyä. Kuitit on tulostettu, laskut kädestä jo maksettu ja kilometreistä vielä joku lappu pitäisi rustata. Kantaa koko paperinivaska sitten päiväkodin murheeksi.

Hoitopaikoista on tullut todettua kummankin päiväkodin johtajalle, että virallisesti irtisanomme heti, kun saamme Seiskan syliin ja nähdään, että kaikki on ihan ok. Käytännössä murheenkryyniämme kuitenkin odottaa romuttamo ennemmin kuin myöhemmin, joten kaikki pienet mitä suurimmalla todennäköisyydellä jäävät hiihtolomalta kotiin. Kotiin jäämisen syinä on paitsi kuljettamisen käyminen mahdottomaksi myös muuttuvat päivähoitosysteemit, hoito-oikeuden rajaus ja kasvavat ryhmät. On aikalailla itsestään selvää, että laadukkaasta varhaiskasvatuksesta ei kaikkien muutosten jälkeen enää päiväkodissa voi puhuakaan. Haetaan lapsille päivähoitopaikkoja sitten joskus, kun on tarve pelkälle säilytykselle työ- tai koulupäivien aikana ja kehitellään joku pätevä systeemi kotiin siihen saakka.

Täystuholle on nyt haettu esiopetuspaikkaa parista kävelymatkan (eli kivenheiton) päässä olevasta päiväkodista. Pakolliset neljä tuntia riittävät hyvin. Hakemuksen sai laittaa vain sähköisesti ja sekin oli piilotettu kaupungin sivuille niin, että meni etsiessä tovi jos toinenkin. Ja sen jälkeen lomaketta tuijottaessa vielä hetki kauemmin, ruksipa sitten lappuun olevasi avioliitossa ja että lapsesta on yhteishuoltajuus, molemmat kun on paikkansa pitäviä tietoja... Eipä tule mahdollisuutta antaa lapsen toisen huoltajan tietoja, kun hakemukseen tarvitaan puolison tiedot (ne kun vaikuttaa päivähoitomaksuun, jota esikoulusta ei puolipäiväisenä maksa toistaiseksi kukaan). Kuka urpo näitä suunnittelee?

Sähköpostistakin on purettu pinoutuneet viestit pois. On väitetty viestejä ja pyydetty lisätietoja ja kyselty menneiden vuosien kirjanpitojen perään jaja. Kyllä kävi puhelimen, sähköpostin ja laskujen kanssa säätäessäni mielessä, että tätähän mä omassa elämässäni teen työkseni. Että jossain toisessa ulottuvuudessa mulle olisi tämän päivän töistä maksettu palkka. Ja siinä samassa toisessa ulottuvuudessa mä olisin sairauslomalla tai äitiyslomalla tai jollain muulla samankaltaisella verukkeella ollut tekemättä näitä päivän paperitöitä. Makaisin sohvalla vaan ja antaisi kaikkien paineiden mennä lääkkeiden mukana jonnekin jorpakkoon.

Ehkäpä pitäisi harkita, että tulevaisuudessa työkseen tekisikin jotain muuta kuin paperinpyörittelyä, kun kotona riittää hallinnollisia hommia yli oman tarpeen. Mitähän se jotain sitten voisi olla, mitähän tahtoisin tehdä isona?

Kuka mihinkin saa egon jatkeensa jättää?

Mun silmiin osui uutinen parkkipaikkakyttäämisestä Iltasanomissa: "6-vuotiaan Pepin äiti hermostui invapaikkakyttääjiiin: 'Parkkipaikalla tivataan, miksi käytätte ruutua'" (IS 5.2.2015)

En ota kantaa invapaikkoihin, en tiedä aiheesta mitään ja koen, ettei se mulle kuulukaan, kunhan en omaa autoani inva-ruutuun jätä. Jos niitä on vapaana useampi, saatan kyllä pysähtyä ruutuun siksi aikaa, että joku hyppää autosta ulos tai nousee kyytiin, mutta harvemmin edes niin. Kunhan inva-ruutuun pysäköidyssä autossa on tunnus, se riittää mulle. Ohi kävellessäni saatan vilkaista, mutten varta vasten kiertele tarkastamassa. Jätän pysäköinninvalvonnan pysäköinninvalvojille näiden ruutujen osalta. Kerran olen maksanut sakot invaruutuun parkkauksesta ja se riitti mulle (seliseli, viivat ja muut merkit oli lumen alla piilossa ja liikennemerkkiä ei näkyvissä ruudusta katsottuna)

Mä halusin puhua perhepaikoista parkkipaikoilla. Niinku taas. Niillehän saa autonsa jättää ihan kuka vain, ovat yhtä lailla leveitä kuin inva-ruudut ja yhtä ideaalisella sijainnilla. Musta on kuoriutunut parkkipaikkakyttääjä.

Olen kerran jättänyt auton perhepaikalle, koska parkkipaikan kauimmaisessa reunassa oli täyttä ja ovien edustalla oli sopivasti perheruutu vapaana. Ruutuun ajaminen hävetti. Hävetti siitä huolimatta, että mukana oli kolme nuorimmaista, joiden koen oikeuttavan perhepaikan käyttämisen. Mä en tarvitse leveämpää ruutua lasten istuinten takia (osaan pakata kersat autoon kolmen sentin raostakin), enkä ovien aukeamisen vuoksi, vaikkei meillä liukuovia olekaan, onhan meillä lapsilukot ja ne on käytössä, aina. Kersat ei myöskään nojaile vieruskaverin autoihin odotellessaan (omaan kyllä, ja sen on näköiset sekä ulkovaatteet että auto). Leveä ruutu läheltä ovia tuntuu kädettömän valinnalta.

Tai laiskan. Tuolla kerralla meidän viereen (perhepaikalle niin ikään) parkkasi umpiperäinen pakettiauto. Autosta kauppaan lähti mies. Siis vain yksi mies. Toisella puolella (perhepaikalla) autoaan pakkasi nainen kahden isomman alakouluikäisen (silmämääräinen arvio huom, mutta autossa ei turvaistuimia) lapsen kanssa.

Usein kalleimmat autot seisovat perhepaikoilla. Nuorten kunniaksi on todettava, että mopoauton olen nähnyt noilla paikoilla vain yhden kerran, kaksipyöräistä menopeliä en koskaan. Usein autossa ei ole turvaistuimia, vielä useammin on, mutta lapset eivät ole mukana ja autosta kauppaan säntää neljänkympin tienoilla oleva mies. Tai nainen ja pari teini-ikäistä.

Mikä oikeuttaa perhepaikan käyttämisen? Saataisiko näistä kauppojen tarjoaman ylimääräisen palvelun sijaan lakisääteisiä sakotettavia ruutuja?

Jos tuolla yhdellä kerralla mukanani olisi pienimmän kolmikon sijaan ollut koululaiset, olisimme ruudun metsästystä jatkaneet. Huolimatta siitä, että turvaistuimet autossa olisivat huijanneet kanssapysäköijiä. Jätän mielelläni ruudut niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat, ja ärsyynnyn isojen lasten kanssa liikkuvien onnettomasta selittelystä: "Mekin ollaan perhe!" Niinpä.

5 kk Rääpäle ja muuten vaan urputus

Poikien piti mennä tänään hoitoon. Kappas vain, kun oli pakkasta, olivatkin sitten kotona. Murheenkryyni ei pidä kylmästä.

Rääpäleellä oli tänään 5 kk neuvola. Koska Murheenkryyni ei pidä kylmästä, mentiin kävellen. Ai mut kattokaas hei kun on satanut lunta. Kaupunki huolehtii, että asukkaiden kunto kasvaa, kävelytie on umpihanki. Työntelin sitten autotiellä, väärään suuntaankin vielä, koska ylittäminen suoraan meidän sisääntulon kohdalta on liki itsemurha.

Ennen lekuria piti ottaa mitat, mut ei otettu. Yhtään terkkaria ei näkynyt yhtään missään. Lekuri sen sijaan oli ajallaan, ja Rääpäleellä kaikki hyvin. Lekurin jälkeen odoteltiin vielä terkkaria, että saatiin rokotukset ja mitat (vajaa 69cm, n.7770g). Olivat onnettomat unohtaneet koko lääkärin...

Takas tullessa meinasin vain jäädä auton alle, kun ne lumityöt oli tekemäti (ja on edelleen, vaikka asianmukaisiin paikkoihin olen soittanut ja kertonut, että jumalauta). Autoilija sai kyllä kansainvälisen käsimerkin... jos ois oltu kaarteessa, josta kuuluis ylittää, ois idiootti akka ajanut yli.

Edelleen ottaa päähän kaikki tässä päivässä.

------

Millainen on viisikuinen?

Se pyörii, ryömii, hakee konttausasennon ja laukkaa siinä. Se viihtyy puoli-istuvassa asennossa, johon nousee itse. Ja se puree kovaa kahdella hampaalla.

Ja sen lempparilaulu on:

Niinku näin:

Se yksi, jouluepisodit 1-4

Meillä on otettu pyhien jälkeinen loma rauhallisesti. Muksut ovat pelailleet keskenään Wiillä (jepjep, se vanha versio...) Disneyn Infinityä, jonka koko porukka sai joululahjaksi. Lautapelejäkin on pelailtu erilaisia. Luistimet on kaivettu esiin, osalle tarvii hankkia sopivamman kokoiset. Esikoinen kävi testaamassa joululahjaksi saamiaan jo kentälläkin. Legoilla on rakennettu paljon.

Rääpäle sai ensimmäisen hampaansa juuri ennen joulua ja puree sillä kovaa. Soseiden maistelu aloitettiin, kun tuo näykkivä peto hyökkäsi joulupöydässä kinkkuun kiinni...

Lasten kavereista on käyty pinnallista keskustelua. Suurin osa niistä on joulun pysytellyt omissa oloissaan, osa lomamatkalla ja kuka missäkin. Paitsi se yksi.

Se yksi, episodi yksi
Joulupäivän aamuna (no okei, ei ollut aamu, oli klo 12.00) se pimputti meidän ovikelloa (ja ei, mä en ole ruuvannut sitä irti, enkä aio tehdä niin). "Voiks Toinen tulla ulos?" Onneksi oven sillä keikalla avasin minä. Tyttö nimittäin tarrasi sisäpuolelle oven kahvaan kiinni ja yritti änkeä itsensä ohitseni eteiseen. "Ei voi." "Ai miks? Miksei voi?" Siis ihan tosi, mitä ihmettä?! "Koska nyt on joulu. Me ollaan kaikki kotona, ja pysytään, mene sinäkin omaasi." Jep. Olisin varmasti voinut asetella sanani järkevämmin samalla kuin irrotin tyttöä oven kahvasta ja ohjasin pysymään ulkona.

Se yksi, episodi kaksi
27.12. Kattokaas, hei, kun ei ole joulu enää! Ovikello soi noin 15.00. Toinen ehti avaamaan oven itse, jaaritteli siinä oven raossa aikansa ja laittoi sitten oven kiinni ja säntäsi pukemaan aikomuksenaan lähteä kaverinsa kanssa ulos. Tässä hetkessä emme me muut vielä tienneet oven takana olijan henkilöllisyyttä, normaalia toimintaa meillä, ulospyytävä kaveri odottaa ulkona. (Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta). Sekuntia myöhemmin tiesimme. Ovikello soi samoin tein uudelleen. Menin itse avaamaan, hätyytin Toisen pukemaan ripeästi, tönin koiran pois jaloista (uudelleen) ja riepotin puolipukeista Rääpälettä kainalossa. Se yksi. "Voiks se lähtee mun kaa pulkkamäkeen?" Tuli muuten ärähdettyä rumasti, että Toinen on jo pukemassa, odota ulkona. Kun iso lapsi (puhutaan jo 13+ tytöstä) käyttäytyy kuin kaksivuotias palaa käpy. Sori.

Se yksi, episodi kolme
28.12.
Ovikello soi noin 15.00. Esikoinen avasi oven ja huusi ovelle Toisen, joka oli juuri päässyt koneelleni pelaamaan Sims 4-peliäni. Vartin jankkauksen jälkeen ovi oli edelleen sepposen selällään. Ulkona parikymmentä pakkasta. Mies nappasi Rääpäleen kainaloonsa ja meni pistämään jankkaukselle pisteen, joutui häätämään tytön ovesta roikkumasta. Toinen oli yrittänyt sulkea ovea, mutta päätynyt vain vetämään ovea tytön kanssa kilpaa. Jumalauta.

Se yksi, episodi neljä
29.12
Toisen puhelin soi. Toinen totesi soittajan olevan se yksi, löi luurin korvaan ja sulki puhelimensa.

Mitähän tässä pitäisi tehdä? Hankkia turvaketju ulko-oveen? Päästää Jääkarhu kerran "vahingossa" tuulikaappiin? Vai kenties lastensuojeluilmoitus? Jos niin mistä? Kyllä ymmärrän, ettei tuolla yhdellä varmaan kamalasti oman ikäisiä kavereita ole.

Mitäs muuta. Murheenkryyni loukkaantui siitä, että se jätettiin ulos pakkaseen ja kieltäytyi liikkumasta enää mihinkään. Autoista mitään ymmärtämättömän pikadiagnoosi on jäätynyt käsijarru.

Pallopäät meressä

Murheenkryyni kävi tänään vielä näytillä merkkihuollossa, koska se tarvitsi ohjelmistopäivityksen. Olin kyllä aika äimänkäkenä, kun vakihuoltomme tuosta päivityksen tarpeesta kertoi. Mä kun luulin ajavani autoa, ja mistä lähtien autoille on tuollaista tehty...

Pakkasin sitten huoltoreissulle mukaan Täystuhon ja Viimeisen, koska sata metriä huollosta oikealle on Hoplop. Ainahan siellä aikaa yhden päivityksen verran kuluu.

Paitsi ettei kulu.

Kolme tuntia saapumisesta pojat ilmoittivat tahtovansa kotiin. Murheenkryyni sen sijaan ei. Mentiin sitten papan kyydissä mummille kahville. Ja tuntia myöhemmin sai Murheenkryyninkin noukkia kotiin.

Moottoritietä ajeltiin kuuttakymppiä kotiin kiltisti niin kuin muukin jono. Satoi vähän lunta, jos ette huomanneet.

Murheenkryyni

Murheenkryynini on kuin perheenjäsen ja siksi kummastuttaa, että lähes missään kuvassa sitä ei näy. Jokaisessa seikkailussa tuo kuitenkin on ollut mukana aina vuodesta 2005.

Tämän yhden onnettoman paperikuvan lisäksi löysin vain kuvan, jossa sitä ei ole vielä edes ajettu liikkeestä ulos. Rekisterinumeron lisäksi kyseisessä kuvassa poseerasi melkein kymmenen vuotta nuorempi Esikoinen, ex Toinen sylissään ja minä.

Seitsemän paikkaa tai viisi ja paljon tavaratilaa. Parisänkykin todistetusti mahtuu kyytiin. Siinä on nukuttukin tavaratilassa, kun hotellihuone oli liian kallis. On päästy metsään, lappiin, töihin ja kotiin. Sillä on ajettu yhtä isätulokasta Kouvolan perämetsistä Kättärille, kun puolisko soitti synnyttävänsä. Ja sillä on menty itsekin synnärille kolme kertaa ja kerran se on ollut vahtimassa lapsia synnärireissun ajan. Sillä on tuotu neljä vastasyntynyttä kotiin.

Sillä on ajettu maistraattiin ja saatu lapset kirkon etupenkkiin. Sillä on käyty jättämässä avioeropaperit ja lakimiehen juttusilla.

Nyt se on taas panttivankina ja lunnasvaatimusta on jo torstaista saakka odoteltu. Meillä on ikävä ja uudet seikkailut jo odottaisi. Voi, kunpa se paranisi pian ja tulisi takaisin kotiin.

Torstai 12.

Se on täyttä elämää. Eihän tätä voi kuvailla mitenkään muuten... Me otettiin sitten varaslähtö, ja perjantai 13. olikin ja torstaina.

Ei puhuta Murheenkryynistä, ainakaan vielä. Se nyt vaan on nimensä mukainen ja sen tuomiin ongelmiin (tai no, vika tais olla tällä kertaa ratin ja penkin välissä...) voidaan palata, kun tiedetään mitä ongelmia se nyt oikeasti tuokaan.

Mutta tuo Viimeinen. Hengittäminen nyt vaan kerta kaikkiaan on ihan yliarvostettua. Terveyskeskuksen päivystyksestä haettiin vauhtia just ennen kuin pistivät ovet lukkoon, ja ylitöiksihän se siellä meni. Eikä riittänyt. Sairaalan päivystyksessä keikuttiin puoli yötä, eikä sittenkään päästy kotiin.

Paska mutsi jätti Viimeisen 03.30 nukkumaan osastolle ja lähti kotiin nukkumaan itse. Kahden tunnin yöunien jälkeen Täystuho hoitoon (paska mutsi unohti vilkuttaa ikkunasta lähtiessään), avunhuuto Kirpulle kaveriksi naamakirjaan ja vauhdilla takaisin Sairaalaan. Yhdentoista aikoihin ei vielä tietoakaan kotiinpääsystä, Kirpulle sentään järjestyi kaveri.

Viimeinen oli väsynyt kuin mikä, ja kiukkuinen. Sängyn alle oli hyvä mennä piiloon. Lopulta kolmen aikaan luvattiin, että kotiin saa mennä, kun hengittäminen ei enää ihan niin työlästä ollut. Ois se kiva tietää, miksi joka flunssa vetää tuon tuohon kuntoon. Onneksi sentään selvittiin ilman happilisää.

Isot kotiutui leireiltänsä eilen ja näyttivät hyvinkin kauhistuneilta ensin nähdessään Murheenkryynin ja sitten vielä kuultuaan varoituksen, että kotona saattaa olla väsykiukkuista porukkaa, syystä.

Ollaan kaikki hengissä.

Arjen logistiikkaa osa 1, Äititaksi

Suunnatonta tuskaa tuotti aikanaan käsite "Logistiikka". Se ei meinannut aueta, ei sitten millään. Ei vaikka opettaja selitti sadatta kertaa just in timesta, tavara-, raha- ja ihmisvirran hallinnasta. Kun sitten vihdoin ymmärsin, ihmettelin, miksei opettaja voinut sanoa sitä suoraan. Ihan arkiesimerkillä. Logistiikka on esimerkiksi sitä, kuinka järjestät viisi ihmistä neljään eri osoitteeseen yhdellä autolla, kun kaikkien pitää olla paikalla ennen aamukahdeksaa, mutta kukaan ei saa olla liian paljon etuajassa.

Vaikka tuo aika on ollutta ja mennyttä, on silloin saadut opit jääneet takaraivoon. Toukokuussa Murheenkryynini toimi Äititaksina (joku kaunis päivä vielä hommaan tuohon kyltit, joissa lukee Äititaksi). Joskus aiemmin jo kerroin, että pikkukaupungin julkisen liikenteen pahin kilpailija on nimenomaa Äititaksi. Äititaksi noudattaa aikataulua tiukemmin kuin VR ikinä ja matkustajiakin on usein enemmän yhdessä tällaisessa kuin paikallisbussissa. Ja Äititaksi on taloudellisempi kuin tavan taksi. Tein toukokuussa sen, mihin en missään tapauksessa olisi pystynyt ilman opiskeluaikojen harjoitusta. Kerrankin meillä sujui kaikki Just In Time. Tai siis olisi sujunut.

Juuri, kun lukujärjestysten lukeminen ja niiden vaatimien kyytien yhdistäminen hoitokuljetuksiin alkoi tuntua yksinkertaiselta (Hei, eihän tää vaadi kuin paperia, kynän ja merkkaukset siitä, kuka menee mihinkin aikaan! Helppoa!) alkoi ensin sähköinen reissuvihkomme tiputella poikkeuspäiviä ja vielä poikkeuspäiville poikkeuksia (Miten niin sä meet puoleen yhdeksään? Koulu alkaa joko kasilta tai ysiltä! ja fillarikin vielä... huoh), eväsvaatimuksia, retkiä sinne tänne ja vielä jonnekin muualle aikatauluineen, jotka toki sitoivat Äititaksin, mutta eivät aikataulun esittänytä osapuolta jne. Ja kun syvään hengittämisen jälkeen päätät kokonaisen kuun sijaan katsoa kyydit päivän kerrallaan, alkaa lapset tehdä omia säätöjään. Milloin kukakin koulun jälkeen kaverilleen tai kaveri samassa kyydissä meille (ja toki kotiin), pahimmillaan Äititaksi seisoi koulun pihassa tyhjillään, kun kaikki kyyditettävät katosivat omiin menoihinsa.

Kiitän onneani siitä, että toukokuu on nyt takana. Opin tässä kuussa sen, että jos nuo lapset olisivat kaupungin kustantaman koulukyydin varassa, ne myöhästyisi kyydistä joka kerran. Ja Äititaksin pitäisi silti ajaa.

Jos joku kyselee, millainen on tämä Murheenkryynini, niin tämä on Rellun Grand Scenic, seitsenpaikkainen tilaihme, muuntuu kaksipaikkaisesta portaattomasti seitsenpaikkaiseen. Onhan se meille jo vähän pieni. Lottovoittoa odotellessa.

Pörrösukkia, villasukkia, jarrusukkia, tarrasukkia... Ja putket korviin

Viimeisellä on nyt putket korvissansa ja lastenpolin aikakin vihdoin tuli. Murheenkryyni on vielä kesätassuillansa, perjantaina ehkä sille jotain pitäisi tehdä. Tuollahan ne senkin talvikengät jo varastossa odottelisivat...

Katselemme autoa. Isompaa autoa, minibussia, halpaa sellaista.

Ekaluokkalaisella ohimennen käväissyt vatsatauti jätti mulle pysyvän yökötyksen. Ja väsymyksen. Ehkä hellittää, kun aikaa kuluu.

Tekee taas mieli neuloa läjäpäin villasukkia.

Parvisänky tuplaleveänä pitäisi löytää. Ja toinen kerrossänkykin, joskus keväällä. Vaatekaapitkin pitäisi laittaa uusjakoon... Ja työpöytäni hajosi.

Joulu tulee hitaasti, mutta varmasti. Ehkä hiipisinkin keittämään (aina se kiehuu, vaikkei saisi) glögiä ja paketoimaan lahjoja vaikka nyt heti. Kun kaikki nukkuu. Tai ehkä jatkan netissä ihmettelyä sarjan 19 kids and counting kanssa, ihan vain vertaistuen toivossa.

Turvaportti & Leikkikehä vol 2

Olen jo monena vuonna sanonut, että minun olisi pitänyt syntyä karhuksi. Voisin taas mennä nukkumaan ja herätä sitten keväällä. Ja ehkä jouluksi, vaikkei senkään niin ole väliä tänä vuonna, kun perheestä suurin osa (eli nelikko) loistaa silloin poissaolollaan. Ehkä.

Monenmoista täällä on sattunut ja tapahtunut. Joskus lupasin kertoa, miten turvaportti, se Lidlistä ostettu, meillä toimii. Lähtökohtaisesti ajaa tarkoituksensa, muttei tuota kyllä toimimiseksi kutsuta. Vaikea avata ja vaikea sulkea, ja kiinnityssysteemi on sen verta huteraa tekoa, että Viimeinenkin sen tahtoessaan saa kaatumaan. Kaatuneesta portista menee yli mikä ja kuka vaan. Kulkuaukko on kapea, ja pyykki pitäisi pestä ylhäällä, eikä tavaroita mahdu tehokkaasti kanniskelemaan portista, yli nostaminen puolestaan on sekä haasteellista että käy kipeää (joko minuun tai sitten siihen joka sattui jäämään alle).

Leikkikehä odottaa purettuna eteisessä kyytiä uuteen kotiin sijoitukseen. Kivahan se hetken oli, mutta jossain kohtaa siitäkin sai enemmän harmaita hiuksia, kun "rauhassa" juotuja kahveja. Lähtökohtaisesti tuo kehä on myynnissä, mutta joutanee sijoituspaikastaan eteenpäin vasta joskus vuoden päästä. Hyvä kehä kumminkin, piti sisällä Viimeisen ja ulkona täystuhon, lähes joka kerran. Isompia se ei pidellytkään. Alkuvinkumisen jälkeen siitä kumminkin tappeli enää Viimeinen ja täystuho.

Syksyn kiireet on menossa pahimmillaan, tavaraa taas kannettu kirpparille myyntiin ja murheenkryyni vieläkin rikki. Ehkä sen tällä viikolla saa tai sitten ei. Maito muuten edelleen painaa, ja kunto kasvaa.

Pinkki possu

Meillä on ollut ihan käsittämättömän huono tuuri. Odotettu ja kaivattu viikonloppu, jolloin saisi nukkua tuli ja meni.

Ensin levähti murheenkryynimme. Siellä se nyt seisoo huoltamon pihassa odottamassa aikaa parempaa. Ja joku neropatti oli sitäpaitsi taas kolhinut sitä parkkihallissa. Tarvinnee jatkossa katsella sille parkkipaikkaa vähen kauempaa (vaikkapa asemalle), kun lapsukaiset ajokortteineen eivät osaa jättää yhteystietoja... Hieman kumminkin lohduttaa se, että murheenkryyniimme osuneella on punaisessa autossaan varmasti pahemmat jäljet ja näkyvämmässä paikassa... Toivottavasti oli edes isin auto ja sai kakara ympäri korviaan.

Kaikki lapset lähti silti, pojat yhteen osoitteeseen, tytöistä vanhempi kaverilleen ja toisen nouti mummo (kun ei viemään päästy, sattuneesta syystä). Ihan oli kiva ilta, ja yökin lähes nukuttiin tai ainakin melkein.

Viimeinen sen sijaan ilmeisestikään ei. Ensin sen kanssa oli istuttu lauantai yhdessä sairaalassa ja arvottiin jo sitäkin, josko lainattaisiin auto ja haettaisiin kuitenkin kotiin. Nukkuminen on loppujen lopuksi ihan yliarvostettua. Ja sitten sitä pientä olikin jo sunnuntaina aamusta viety ambulanssilla toiseen sairaalaan...

Poika on punaisempi kuin possu, turvoksissa kuin mikä ja kuumeinen. Mutta hengissä. Edessä siintävät antibioottialtistukset ja muut mukavuudet, kunhan ensin toivutaan. Lääkevarasto on jo aika jännä.

Leikkikehä

Murheenkryyni meni katsastuksestaan eilen läpi katsastusjakson viimeisenä mahdollisena päivänä, viimeiseen mahdolliseen aikaan. Olen yllättynyt, odotin hylkypäätöstä ja kilometrin mittaista vikalistaa, ja siksi annoin katsastuksen roikkua, että olisi sitten varaa huollattaa.

Viimeistä varten on meille hankittu kaikennäköistä tavaraa, mitä isompien kanssa ei niin ole tarvittu. Aiemmin esittelemäni turvaportti on kestänyt (maali seinässä tosin ei, eli portti ei pysy paikoillaan) ja kolme isointakin on oppinut portin avaamaan. Jääkarhu sitä ei avaa, ei vaikka olisi raollaankin.

Eilen meille kotiutui ihan uusi leikkikehä. Valmiin leikkikehän ympärillä istui neljä lasta vinkumassa tahtovansa kehään sisälle ja yksi kehässä ravistelemassa laitoija "Päästäkää mut pois!". Keskimmäisten mentyä nukkumaan katsoi esikoinen Huippumalli haussa, näin:

Kuvassa näkyvä sotku on, uskokaa tai älkää, maanantain aikana syntynyttä... Meillä nimittäin oli siistiä sunnuntaina.

Maili mun kengissä

Joulukuun juhlat on juhlittu ja murheenkryynikin liikkuu taas. Joskin huoltoon se täytyy kiikuttaa uudelleen, että saadaan jarrut, valot ja lämmityskin pelaamaan niin kuin kuuluu. Eipä siinä isoa vikaa ollut, starttimoottori vain prakasi...

Se sitten on aina vain jännä, miten näitä pätijöitä tielle sattuu. (Niitä kyllä varmaan sattuu itse kunkin tielle tasaiseen tahtiin?) Tässä muidenkin riemuksi totuuksia, joihin olen toistuvasti törmännyt.

1. Jos työtön valittaa rahan vähyyttä, vastaus "mene töihin"
2. Jos kotiäiti valittaa rahan vähyyttä, vastaus "mene töihin"
3. Jos töissä käyvä lapsellinen valittaa rahan vähyyttä, vastaus "mitäs hankit lapsia"
4. Jos töissä käyvä lapseton valittaa rahan vähyyttä, vastaus "voi kun sulla on vaikeeta, miten sä pärjäät"

5. Jos työtön valittaa kotitöiden määrää, vastaus "mene töihin"
6. Jos kotiäiti valittaa kotitöiden määrää, vastaus "mitäs hankit lapsia"
7. Jos töissä käyvä lapsellinen valittaa kotitöiden määrää, vastaus "samat kotityöt ne on lapsettomallakin"
8. Jos töissä käyvä lapseton valittaa kotitöiden määrää, vastaus "voi kun sulla on rankkaa, miten sä pärjäät"

9. Jos työtön sairastuu vakavasti, vastaus "mene töihin"
10. Jos kotiäiti sairastuu vakavasti, vastaus "mitäs hankit lapsia"
11. Jos töissä käyvä lapsellinen sairastuu vakavasti, vastaus "mitäs hankit lapsia"
12. Jos töissä käyvä lapseton sairastuu vakavasti, vastaus "voi kun sulla on rankkaa, miten sä pärjäät"

Ja ne parhaat viimeiseksi:

13. Jos valitat vaikeaa parisuhdetta, vastaus "Jätä se"
14. Jos teet niin ja valitat sitten kuinka vaikea kaikesta onkaan yksin lasten kanssa selvitä, vastaus "Mitäs erosit."

Ja jos sitten erottuasi, koettuasi sen kaiken yksin, päätät järjestää elämäsi uusiksi, ei sekään käy.

Sovitaanko, etten kerro mielipidettäni näistä totuuksista. Sitä kumminkaan uskottaisi...

Maailmanloppu

Tämä blogi lähtee sairasjoululomalle. Isot todistuksineen ovat kotona, auto seisoo hinausta odottamassa ja maailmanloppukin tuli odotetusti.

Oikeasti haluaisin sanoa paljonkin, sanoa kiitos ja sanoa anteeksi. Kertoa, mitä kuluneet kaksi vuotta maailmanloppujen välissä ovat merkinneet, millaisia ne ovat olleet. Ketä näihin vuosiin on kuulunut, ketä niihin luulin kuuluvan. Käytännössä ehkä sen vielä joskus teenkin. Tosiasiassa en enää nöyrry anelemaan anteeksiantoa asioista, jotka muut sössivät. Omista tekemisistäni otan mielelläni täyden vastuun.

Kukaan ei tiedä. Kellekään ei ole kerrottu. Mutta inspiraatio on tullut tänne taas kylään ja kirjoittamisen energia suunnataan nyt sinne, kuluneet kaksi vuotta ja "Huipulla Tuulee". Terve ja moi.

Toimitettu tilauksenne "Vuorokauteen lisää tunteja"

Eskarinkin joulujuhla oli ja meni, esitykset nostivat tipan linssiin (voi ei taas) ja täystuhon raahaaminen kotiin kainalossa hajotti selästä viimeisetkin. Huomenna isoille todistukset kouraan ja sitten onkin jo joulu ja vapaus meillä.

Tiistaina keitti lopulta yli jatkuvaan ulkopuolisten aiheuttamaan härdelliin. Pahoitteluni. Minun kalenteristani ei voi ensin varata yhtä päivää, perua sitä sitten illalla myöhään (= juuri ennen lasten nukkumaanmenoa), varata sitten toista ja kolmattakin päivää ja perua niitä sitten ja vaatia minua saapumaan jonnekin vedoten siihen, etten ole koko syksynä käynyt. Minä kun en ole koko syksynä käynyt vanhempieni tai siskojenikaan luona. Koska en ehdi järjelliseen aikaan.

Kerroin sitten peruvani huomisen ja kaikista se oli heh, niin hauskaa. Ilmoitin kyllä peruutuksen tosissani, joskin olisin hampaat irvessä marttyyrinä raahautunut kaikkiin lupaamiini osoitteisiin.

No kulkaas. Mun ei tarvi. Murheenkryyni hajosi suoraan vastauksina rukouksiin, ja minä tosiaan saan olla kotona ja keskittyä ihan omaan perheeseen ja sen tärkeisiin asioihin. Saan vaikka juoda lasten kanssa glögiä ja katsella jouluelokuvan ihan vain koulun päättymisen kunniaksi. Tai vaikka leipoa ne piparit, jotka kaiken säätämisen vuoksi jäisivät muuten leipomatta. Voidaan tehdä porukalla seikkailuretki pulkan kanssa kauppaan ja ottaa vaikka kaakaot termarissa mukaan. Koska meidän ei tarvitse mennä minnekään.

Vain huomenna valmistuvan siskoni puolesta hieman harmittaa, kovin mielelläni olisin kuitenkin hiipinyt paikalle onnittelemaan. Ja ne kauneimmat joululaulut jäävät tänä vuonna kokonaan välistä... Huonoista puolista huolimatta pidän tilannetta positiivisena. Ei marttyyrimeininkiä, vaan juuri sitä mitä eniten tarvitsin. Puolivuorokautta lisää aikaa <3

Murot lapasessa

Niin, näin ja noin. Onpahan yritetty siivota. On pesty pyykkiä, tyhjennetty ja täytetty tiskaria, tiskattu käsin. Täystuho on sillä välin muun muassa lapannut aamuisia murojaan lapaseensa. On sitten tyhjennetty lapanen ja noukittu suusta ne koiranruuat, jotka täystuho sinne tunki sillä välin, kun tyhjensin lapasta...

On myös käyty postista hakemassa paketti. Sinne tosin piti ajaa autokorjaamon kautta, koska lamppu, joka laskun mukaan vaihdettiin viime viikolla, ei sitten toiminutkaan. Ja on sitten varattu huolto, koska vika ei ollutkaan lampussa vaan jossain liittimissä. Ja postissakin oli pakettejaan hakemassa ja tuomassa parikymmentä muuta.

On käyty kaupassakin, ihan kommelluksitta. Ja on siivottu lelulaatikoita, noukittu niitä nenään mahtuvia pikkulegoja pois duplojen seasta ja isojen puoliksi syödyt pelikortit junaradan joukosta...

Illalle sitten vielä on säästetty vähän pikkujouluja tonttupolkujen muodossa ja aavistus paketointia... Ei kai se ketään haittaa, jos glögiin lorahtaa vähän leijonaa, vaikka onkin vasta tiistai? Lapset laski jouluun olevan vielä kolmetoista päivää. Omassa laskuopissani se on enää tai vain.

Talvi yllätti autoilijan

Uups. Tänäkin vuonna. Rengasliikkeeseen on ensilumen kunniaksi kymmenien minuuttien jono puhelimessa.

Niin, murheenkryyni on edelleen kesäkengissään. Tarkoitus oli vaihdattaa renkaat ensi viikon pakollisen seisotuksen jälkeen. Nyt yritin saada talvitassuja sukkelammin, vaan eipä ainakaan tutussa liikkeessä onnistu. Ensi viikolla, torstaina, olisi ensimmäinen vapaa. Ja se ei käy, koska silloin tuo kuivattelee upouutta maalipintaansa ihan toisaalla ja minä raukka kannan maitoja.

Asiakaspalvelun perusteista

Ylen nettisivuilta osui silmiin juttu Tyly myyjä muistetaan pitkään (Yle, 22.10.12). Jäin miettimään omia kokemuksiani sekä asiakkaana että asiakaspalvelijana. Koska nyt on kyse kehnosta asiakaspalvelusta, voitte käydä naureskelemassa aasiakkaille täällä (aasiakas.fi)...

Opintoihin kuuluneessa työharjoittelussa totesin, etten ole kovin kaksinen asiakaspalvelija ja työtoverini sitten lohdutti, että se on homma, jonka toiset oppii ajan kanssa ja toiset eivät ikinä. Luulen ainakin perusteet oppineeni. Huumorilla selvitään useimmista ongelmista ja kohteliaisuudella lopuista, ja kun ei selvitty on työkaverit sitä varten.

Olen hankala asiakas. Tiedän mitä tahdon, vaadin palvelua ja tunnen oikeuteni. Jostain syystä saan palvelua jopa autoliikkeissä, joissa useimmat nuoret naiset kuulemma jäävät ilman. (Autoliikkeille ilmainen vinkki, olkaa hyvät, nainen vie miehen rahat toiseen liikkeeseen, jos ei saa palvelua.)

Murheenkryynini hajotessa soitan korjaamolle: "Mun murheenkryyni on taas rikki!" Langan päässä tiedetään jo. Nimittäin se, mille nimelle varaus tehdään. Ja tiedetään myös esittää täsmä kysymyksiä, jotta vian laatu selviäisi. "Emmä tiedä, rikki! On meinaan kylmempi autossa kuin ulkona, vaikka lämppäri huutaa täysillä." Ensimmäisen kerran asioidessani tein selväksi, että murheenkryyni on minun. Ja että miestä on turha hätiin odottaa, koska sitä ei ole. Ja että en tosiaan tiedä murheenkryynistä mitään. Niinpä kuulin pian: "Rouva hyvä, tiesittekö ajavanne hengenvaarallisella autolla?" Hmm. Sittenpä tiesin, eikä ole toiste tarvinnut.

Puhelin- ja elektroniikkaliikkeissä olen mahdoton asiakas (ja takaan varmasti asiakaspalvelijalle hyvät naurut, kunhan siitäkin päästä löytyy huumoria). Olisittepa nähneet nuoren miehen ilmeen, kun kävin valittamassa, etten enää pääse nettiin, koska modeemin virtajohdossa on jokin vika. Ensin oli aspa yhtenä kysymysmerkkinä, ja sitten kaivoin johdon esiin laukusta. "Otin sen mukaan, kun en uskonut osaavani selittää." Pistorasiaanhan menee yleensä johdosta kaksi metallipalasta, eikö. No, tässä niitä oli jäljellä vain yksi. Se toinen oli pistorasiassa sisällä (ja irrotin sen sieltä ihan itse, sähkömiehen valvoessa operaatiota puhelimen toisessa päässä). Lähdin liikkeestä kotiin mukanani uusi johto, ja taas toimi netti kuin unelma.

Elektroniikan asennuksiin olen oppinut pyytämään blondin kestäviä ohjeita ja saanut kaupanpäällisiksi lupauksen, että jos blondi ei osaa, tulee firman pojat tekemään. Puhelimen käyttöä on opetettu liikkeessä minulle ihan kädestä pitäen, vaikken edes ostanut puhelinta sieltä, vaan olen vain kyseisen operaattorin asiakas. Kunhan sanoin myyjille, että apua! "Ja jos mä en saa tätä toimimaan, niin ei teidän operaattorikaan musta mitään hyödy."

Esimerkeistä ymmärrämme varmasti kaikki sen, että nainen saa loistavaa palvelua miesten liikkeissä, kunhan heti kättelyssä myöntää olevansa tyhmä ja blondi. Ulkonäkö on ehdoton plussa. Naisille vinkki, jos et ole tyhmä, esitä sellaista. Täydestä menee.

Julkisen puolen asiakkaana olen taas toisenlainen. Kerrassaan hirveä. Päivähoitopaikkojen järjestyminen viimeksi oli melkoinen temppu. Vaihdoin kaupunkia nopealla aikataululla ja hoitopaikat tarvittiin heti (viiden viikon varoitusajalla). Kaupunki sanoi, ettei onnistu. "Loistavaa! Sittenhän mä voin irtisanoutua töistä ja olla neljän lapsen yksinhuoltajana kotona teidän sossun tuilla, eikö?" Meni viikko, ja meillä oli hoitopaikat.