Monen mutkan ja turhan säädön jälkeen lapset päätyivät kuin päätyivätkin kukin itselleen osoitettuun paikkaan viikonlopun viettoon. Seiska mukana suunnistin Miehen kanssa perjantaina Messukeskukseen Ropeconiin.
Vaunujen kanssa liikkuminen messarissa oli ihan älyttömän helppoa, vauvanhoito luonnistui suunnilleen vasemmalla kädellä ja maailma todellakin viihdytti Seiskaa kokonaiset kaksi päivää. Perjantai käytettiin tanssitreeneissä ja pyörimällä tyhmännäköisinä ympyrää, ja kuten arvata sopii, ei kameran tähtäimeen osunut juuri muuta kuin Seiska.
Taitaa olla tämän blogin ensimmäinen ja viimeinen kaskokuva lapsesta...
perjantain vaatteet
Lauantaille napattiin mukaan Seiskan lisäksi Toinen. Mies otti lapset vastuulleen katselemaan miekkailua ja testailemaan boffereita, minä jatkoin lauantainkin tanssien (tai ainakin katsellen). Harmillisesti omasta lauantain mekostani ei yhtään kuvaa meidän kameroihin jäänyt...
Toiselle oli ohjelmasta valmiiksi kaivettu vaikka mitä mielenkiintoista, mutta boffereihin se jämähti ja siellä kului koko päivä.
Harmi, että ikää tarvii olla 15, ennen kuin mikään kilta tai muu yhdistys huolii bofferiporukkaan mukaan. Toinen joutuu vielä muutaman vuoden tyytymään kotipihan treeneihin ja conin testausmahdollisuuteen...
Jos nyt jostain ihan erityisesti pitäisi tämän kertaista Ropeconia kehua, niin itselleni jäi erityisen positiivinen fiilils siitä, että kukaan ei yrittänyt ohjata pitkätukkaista Toista naisten vessaan (silleen kävi esim Linnanmäellä taannoin) eikä yksikään Seiskalle lirkutellut kysynyt sukupuolta (ja lirkuttelijoitahan riitti). Kyllä näissä muksuissa on paljon oleellisempia seikkoja kuin sukupuoli (vaikka tottahan Toinen osaa naistenvessaan ohjaavile tuumata olevansa poika, ja tietysti Seiskan sukupuolta kyseleville vastaan...)
Suurimmaksi riemukseni onnistuin vihdoin saamaan hanskaan sen ihanan valssiin tanssittavan Two to twirl-tanssin. Sekä ladyn että herran askelin, ja se on sentään jotain se.
Sori, et mul ei nyt oo yhtään kivaa kuvaa. Meillä on nimittäin todettu, että koko taloudessa on tasan yksi laite, jolla voidaan olla in. Ja me ollaan kaikki nenä siinä laitteessa kiinni sitten. Vuorotellen kannetaan mukana.
Eilen illalla juoksin ihan yksin ulkona. Mä näin ketun ja halusin saada sen kiinni. En saanut kettua, mutta bongasin matkalta läjäpäin sydämiä ja unohdin, että oli kettu pyydystettävänä. Kävelin kotiinpäin jonkun teiniporukan perässä, ne jäi pihalle hengaamaan ja loivat lisää sydämiä, mä hiivin sisään takaovesta ja kuinka ollakaan, mun perässä sisään hiipi kissa. Se on kyllä tosi söpö ja me aiotaan pitää se.
Asematunnelissa täyty kyllä eilen väistellä rottia. Se ei ollut erityisen hauskaa, ja puluja on yhtäkkiä tullut kaupunkiin valtava määrä. Jonkun hämärästi karhua muistuttavan asian näin kurkistelevan aseman nurkan takaa. Kova tyyppi, kun uskaltaa näin liki ihmisasutusta.
Esikoinen on innostunut salilla käymisestä. Se yrittää treenata ihan tosissaan. Nyt tapellaan siitä, kuka saa lähteä lenkille, kun ennen taisteltiin siitä, vieläkö saa istua koneella.
Onhan tuolla liikenteessä viime aikoina näkynyt vähän kyseenalaisia juttuja. Yks pakettiauton kuljettaja meinas tässä meidän nurkilla ajaa puuta päin, kun tuijotti meitä niin kovasti, vaikka ihan kiltisti istuttiin nurmikolla kaukana autotiestä. Joku nuorisoporukka katsoi meitä vähän pitkään kans, mut mä luulen sen johtuneen siitä, että tuli niin kiire lähteä tarkistamaan, miks puskien lehdet heiluu, että unohdin kengät kotiin.
Oikeesti kummallisin, ja varmasti vaarallisin, mitä oon viime päivinä nähnyt, on hymy. Se on ollut melkein jokaisen kasvoilla. Ja se onneton tarttuu. Mitä sekin nyt on, että suomalaiset hymyilee, ei niin saa tehdä!
Että terve vaan, Pokemon Go, yksi tabletti, kahdeksan pelaajaa, ja puheenaihe, joka kerrankin kiinnostaa koko meidän perhettä. Se nyt vaan on niin ihanaa, kun on joku yhdistävä tekijä.
Jo muutaman kuukauden viikon olen kaikille vähänkään kuuntelemaan suostuneille hehkuttanut tulossa olevaa Ropeconia. Olen pohtinut mekkoa ja intoillut tanssimisesta niin, että kaikki lähellä olijat ovat varmasti jo vallan korviaan myöten täynnä. Lapsille ja koiralle on etsitty sijoitus- ja osasijoituspaikat...
Historialliset tanssit on mulle tässä se juttu. Koko tarina oikeastaan alkoi siitä, kun pikkutyttö näki Tuulen Viemää -elokuvan. Paitsi, että Scarlett asenteineen on ihan mun idoli, vahva nainen, joka tekee mitä tahtoo ja tippuu aina lopulta jaloilleen, rakastuin ajan pukuihin ja tansseihin. Niinpä olikin päivän selvää, että osallistun vanhojentansseihin.
Kuinka katkeraa olikaan todeta, että kaikki tanssit todellakin opeteltiin vain paria esitystä varten, eikä niille koskaan enää olisi sillä tavoin käyttöä. Tavallinen paritanssi yksilötansseista puhumattakaan ei koskaan ole vedonnut sillä tavoin (paitsi ehkä salsa, mutta sitä en ole ihan perusteita lukuunottamatta ehtinyt opettelemaan, vielä)
Muutamaa vuotta myöhemmin löysin itseni Ropeconista tanssimasta ja sittemmin olen sinne mennyt tanssimaan aina tilaisuuden saadessani. Kerta vuodessa on silti kovin harvoin. Viime conin jälkeen löysin tanssiryhmän, joka tanssii tuon ihanan aikakauden tansseja (todellisia ja keksittyjä) kerran viikossa reilun tunnin matkan (julkisilla) päässä. Kokonaisen vuoden pyörittelin ajatusta ja keräsin rohkeutta.
Perjantaina minä, mun kaksi vasenta jalkaa, Esikoinen, Rääpäle ja Seiska suunnattiin kaatosateessa treeneihin (Esikoinen oli "palkattuna" apuna hoitamassa pienempiä).
Punastelin, änkytin, enkä varmasti saanut yhtään järjellistä sanaa suustani noille ihmisille, jotka osaavat jo tanssia mun rakastamia tansseja. Mies toisensa jälkeen vei, ohjasi, neuvoi ja muistutti, ettei ole mitään syytä hermostua. Mä tanssin pääni pyörryksiin. Ja taidan kiltisti maksaa jäsenmaksun ja tanssia jatkossakin.
Koska eihän se käy, että jotain itselleen iloa tuottavaa (liikuntaa) voi harrastaa vain kerran vuodessa.
Muut ei meillä innostustani jaa, tämä on mun sisäisen pikkunörtin juttu ja kuulemma kovin noloa.
Jostain syystä noloa ei kuitenkaan ole juosta nenä tabletissa kiinni pokemonien perässä, sillä sitä nuo eilen tekivät. Taitaa niissäkin asua pikkunörtti, joka pyrkii toisella tavalla pinnalle.
Erehdyin taas eilen selailemaan Suomen suosituinta keskustelupalstaa, Vauva-lehden AiheVapaata. Tällä kertaa silmiin osui keskustelu perheellisen pelaamisesta. Aihe pomppaa esille säännöllisesti ja lähes aina tietokone- ja konsolipelit mielletään lasten jutuksi, pelaava aikuinen lapsen tasolle jääneeksi. Jäin miettimään, että WoW, mitä sitten, jos perheellinen pelaa.
Meillä nimittäin pelataan. Itse tosin pelaan kausiluontoisesti vain paussinappulallisia pelejä, leikin virtuaalinukkekodillani (olen leikkinyt sillä kausiluontoisesti vuodesta 2001), rakentelen kaupunkeja, johdan sairaalaa, pelaan sekä vuoropohjaista että reaaliaikaista strategiaa, hallitsen resursseja jne. Yksin tai korkeintaan kotiverkossa miehen ja/tai lasten kanssa.
Mies puolestaan pelaa online-pelejä yhdessä muiden ihmisten kanssa, pelikavereita löytyy ympäri maailman. Tiesin miehen peliharrastuksesta jo ensitapaamisella.
Luin peli-keskustelun. Luetutin sen miehellä myös. Sivulla neljä meistä molemmat alkoivat hymyillä. Samalle lauseelle. "Todellista rakkautta, jos keskeyttää raidin." (Tietämättömille, peli World of Warcraft, raidissa sovittuina aikoina 20 ihmistä kohtaa netissä tappaakseen erilaisia "hirviöitä", raidit kestää yleensä muutaman tunnin kerrallaan ja yhden hyppääminen pois kesken pilaa pelin yhdeksältätoista muulta pelaajalta)
Moni keskustelija tuntui taas olevan sitä mieltä, että moiset pelit on lapsettomien hupi. Vietimme eilisillan pohtien, että eihän se niin ole. Pikkuvauva-aika on aivan loistavaa peliaikaa ja lasten kasvaessa harrastaminen helpottuu ja saa ihan uusia ulottuvuuksia.
WoW, opas perheelliselle pelaajalle (ja pelaajan puolisolle), olkaa hyvät:
1) Pelaaminen on harrastus muiden joukossa. Pelaamiseen käytettävästä ajasta sovitaan samoin säännöin kuin perheen muustakin ajankäytöstä ja muistakin harrastuksista.
2) Oikean elämän ihmisten perustarpeet menevät virtuaalitodellisuuden edelle. Ihmisen on saatava syödä, nukkua, käydä vessassa ja peseytyä. Myös pikkuvauva-aikana, huolimatta siitä, että puoliso pelaa.
3) Jokainen tarvitsee omaa aikaa. Omaa aikaa voi yhtä hyvin viettää virtuaalitodellisuudessa kuin salilla, lenkillä, shoppaillen tai vaikka sohvan nurkassa kirjaa lukien. Toisen omaa aikaa ei sovi keskeyttää sovittuna aikana kuin suoraan henkeä tai terveyttä uhkaavista syistä, jos kohdan kaksi (2) tarpeet on täytettävissä muina aikoina. Järjestäkää niin, että nukkumista lukuunottamatta ovat.
4) Hankkikaa asunto, jossa virtuaalitodellisuus ja sänky eivät ole samassa tilassa. Väliin tarvitaan ehdottomasti ovi.
5) Pidä harrastustaukoja, huomioi puoliso arjessa.
6) Ja ennen kaikkea, ihmisellä on suu siksi, että sitä voi käyttää. Pelikavereille voi ja pitää kertoa mm. perheenlisäyksestä. Peliporukan voi vaihtaa lapsettomista nuorista aikuisiin ihmisiin (uskokaa pois, tätä peliä pelaa jopa 50+ tyypit, kumpaakin sukupuolta!). Aikuinen porukka ymmärtää, että pikkulapsen nenästä lego on saatava pois, vaikka kuinka raidi olisi kesken. Ja aikuinen porukka ymmärtää myös, että raidin loppumista odotellessa puoliso saattaa nukahtaa sohvalle, eikä nukkuvaa herätetä, vaikka joku lapsista heräisi. Ei vaikka se pilaisi kaikilta kymmenen minuuttia peliä.
Ja oleellisinta sen suun (ja korvien) avaaminen on suhteessa puolisoon. Itsensä huomatuksi ja rakastetuksi tunteva puoliso mahdollistaa pelaamisen mielellään. Huomiotta jäävästä tulee helposti mustasukkainen.
Ja tiedättekö, mikään ei ole ikävämpää kuin olla mustasukkainen pelille. Yksikään pelaajan puoliso ei tahdo tuntea häviävänsä pelille. Myös WoW on loppuviimeksi vain peli. Jos pelaajan puoliso häviää vain pelille, tulee pelaamisesta nopeasti mahdotonta.
7) Jos edellä olevat toimii, voi pelaajan puoliso todella olla jopa pettynyt sovitun pelin peruuntumisesta. Sitähän saattaa vaikka "joutua" katsomaan kompromissileffaa sohvalla yhdessä sen sijaan, että saisi valita leffan ihan itse.
Okei. Mä voin sanoa noin tietysti vain viidestätoista vuodesta, kun en sen kauempaa ole mukana ollut edes ajatuksissa. It takes Two To Twirl, haikeus iski, ympyrä sulkeutui taas uudelleen ja lähdin ajamaan kotiin. Lukija kysyy nyt toki, että mitkä hyvästit, mikä haikeus, mikä ympyrä ja miten niin Twirl eikä tango. Tarina pitää sisällään viisitoista vuotta yhdessä päivässä, ja selviytymisohjeet ainoana aikuisena viiden lapsen kanssa Suomen (ellei peräti Euroopan) suurimmassa roolipelitapahtumassa. Ennakointi on kaiken A ja O.
Viisitoista vuotta sitten päädyin vahingossa Ropeconiin. Roolipelejä olin siinä vaiheessa pelannut kynällä ja paperilla pari vuotta, seuraa ei ohjelmaan osallistuminen kiinnostanut, hengaillu kyllä enkä minä pieni 15v teini ymmärtänyt muuta kuin sen, että tänne täytyy päästä uudelleen, tämä täytyy ottaa haltuun. Näin silloin tyttöjä mekoissaan tanssimassa ja olisin kovasti tahtonut mukaan. En uskaltanut yksin, enkä saanut ketään kaveriksi.
Viisitoista vuotta sitten, kesä 2000, ja nelikon isä. Siitä se tarina alkoi. Olen palannut Dipoliin sen jälkeen monena vuonna. 2001 hengailtiin vain edelleen. 2002 hengailin jättimäisen mahani kanssa, Esikoinen syntyi paria viikkoa myöhemmin.
2004. Toinen meni vanhemmilleni hoitoon ja Esikoisen kanssa vietimme perheaikaa siellä yhden lauantain. Minä vanhojentanssipuvussani, Esikoinen n. 2v prinsessamekossaan. Aika moni pysäytti silloin kuvatakseen. Nelikon isä palasi takaisin vielä vietyään meidät kotiin, harmitti. Mäkin olisin halunnut jäädä.
2005. Pomppulinna aikuisille <3 Vihdoin pääsin osallistumaan tansseihin, rakastuin pornopolkaan.
Murheenkryyni oli silloin ihan uusi. Nukuttiin viikonloppu autossa, tai nukkui ketkä nukkui. Kofeiinitableteillla taisi valvoa useampikin (joskaan en minä). Joku syytti mua Isin Autolla ajelusta, nauratti ilmeet, kun kerroin ajavani ihan omalla autollani.
2006. nelikuinen Kirppu oli matkassa mukana. Taas tanssittiin vähän lisää, katseltiin upeaa gaalaa ja taidettiin jo osallistua vähän puheohjelmaankin. Pikkuhiljaa alkoi tapahtuma tuntua omalta paikalta, muodostua perinteeksi. Murheenkryynin takakontissa oli yllättävän hyvä nukkua vauva kainalossa. Vaunuissa olevaa vauvaa ihasteltiin paljon, jopa ennen vaunuihin katsomista. Nauratti lykätä lastenvaunuissa kokispulloja...
Ja sen jälkeen monen vuoden tauko. 2013 vein mieheni katsomaan, mistä tässä kaikessa oikeasti on kysymys, hengailtiin vain. Tänä vuonna mun ei pitänyt mennä. Ajankohta inhottavan hankala näin toukokuussa kesän lopun sijaan ja samalle viikonlopulle tekemistä vaikka mitä. Vaan kuinkas kävi. Polte kasvoi liian suureksi, oli pakko päästä. Mä halusin tanssimaan. Mä halusin päästä sanomaan hyvästi, viimeistä kertaa Dipolissa. Kaikki muistot vielä kerran. Teinivuodet vielä kerran.
Niin Rääpäle jäi Miehen seuraksi kotiin eilen aamulla ja minä sulloin autoon viisi lasta ja lähdin tanssitunneille ja näyttämään lapsille, mistä tässä kaikessa oikein on kyse.
Eipä sitten juuri muuta tehty kuin tanssittiin. Aluksi ostettiin rannekkeet ja merkattiin Viimeinen ja Täystuho katoamisen varalta, kierrettiin alue pikaisesti läpi ja suunnistettiin Smökkiin harjoituksiin.
Ihmeissään olivat kaikki viisi. Ihan oikeita robotteja ja vaikka mitä. Viimeinen hellyttävästi kuiskasi robottipuvun nähdessään (ja kuultuaan, että se tosiaan on vain puku, siellä sisällä on ihminen ja se on ihan kiltti): "Äiti, sitä ei saa tappaa". No ei, ei saa.
Melkein tunnin tenavat viihtyivät Smökin nurkassa tutkimassa kirjojaan ja ihmettelemässä tanssia ja pukuja.
Kun muksujen jaksaminen alkoi hiipua, käytiin uudelleen vähän kävelyllä, etsimässä tuttuja. Niitä ei löytynyt, mutta kivi-sakset-paperi-turnaus sen sijaan löydettiin. Ja sitä jämähdettiin seuraamaan hyväksi toviksi.
Isommat ihmetteli, että miten niin yksinkertaisesta pelistä voidaan saada näin hauska. Jaaaaa. Eihän siihen tarvita kuin pari larppaajaa ja juontajalta muutama vitsi ruotsalaistuomareista. Silloin vanhoina hyvinä aikoina nämä turnaukset käytiin pomppulinnassa pomppien... Siinä, jos missä, oli tyyliä!
Tenaville etsittiin vielä vessaa ja kaksitoista metriä lakua ennen takaisin tanssin pariin suuntaamista.
Kahdellatoista metrillä sain tanssia vielä tunnin lisää ja olisin saanut kauemminkin, ehkä.
Totesin kuitenkin harjoituspäivän olevan mulle riittävä, ja pienten nahinan tason samoin, joten suunnattiin suosiolla kotiin. Autossa Esikoinen ihmetteli, että miten näin pienessä maassa voi tapahtua jotain noin hauskaa. Hyvä kysymys. Ehkä tässä kylmässä, pimeässä peräpohjolassa selviytyminen vaatii sellaista hulluutta, mitei muualta löydy samassa mittakaavassa?
Kotona syötin lapset, ja koirat, käytin koirat ulkona ja laitoin pienet sänkyihinsä (Mies parka sai valvoa niiden nukahtamisen, ei kuulemma ollut helpoin homma). Minä ajoin takaisin Otaniemeen tanssimaan tanssiaisiin.
Tanssin pornopolkalla itseni pyörryksiin, jalat kipeiksi ja käteni mustelmille (koska aina on joku, joka ei osaa ottaa oikein kiinni). Ensimmäinen parini kysyi, että muistanko tämän. Voi miten teki mieli vastata, etten, ihan ekaa kertaa tässä... Muistan ja osaan.
Neljännen setin viimeinen tanssi sai mut toteamaan, että eiköhän tää ollut tässä. Two to Twirl, jonka hitaana, haikeana valssinakin voisi tanssia, sai mut suuntaamaan kotiin. Hyvästi Dipoli, hyvästi teinivuodet. Paljon ihania, mahtavia muistoja kaikista noista.
Vuodet on menneet, eikä niitä saa takaisin. Ympyrä sulkeutui, tarina alkoi Dipolista kesällä 2000 nelikon isän kanssa ja nyt käytyäni siellä nelikon ja Viimeisen kanssa voin ehkä uskoa kulkeneeni täyden ympyrän. Enää ei tarvitse palata noihin hetkiin vaan jo ensi vuonna tehdään jotain ihan uutta.
Ropecon muuttaa. Ropecon 2016, heinäkuun viimeinen viikonloppu. Helsingin messukeskus. Nähdään siellä!
Ne onnettomat Warhammer Fantasy figuurit tosiaankin veivät meidät mennessään. Isojen kanssa on nyt pari päivää kasailtu ja samalla pieniä on yritetty pitää pikkuosista irti. Joku kasaajista myös vähän heiluttelee jalalla sitterille vauhtia.
Pöydälle unohtuneen tee-paketin teksti hymyilytti. Tämä on arkea parhaimmillaan, kun yhdessä kasataan armeijoita voidaksemme hyökätä toistemme kimppuun. Melkoinen elämys. Etenkin, kun lapsiluku oli tänään jopa kahdeksan kummityttöjeni kyläillessä täällä.
Emmä muuta kuin että sekä minä että koululaiset hurahdettiin. Taas. Erossa hävisin edelliset figuni, uusia siis hankittava. Ja mies kiltisti maksaa äidin ja lasten harrastuksen. Kuinkas muuten.
