Olen kohta vuoden päivät vältellyt aihetta tasa-arvoisesta avioliittolaista. En vain pysty enää. Myönnän, että hihityksessä oli pitelemistä, kun luin perussuomalaisten kommentin aiheesta: "Johan avioliitto on tasa-arvoinen, siinä on 50% naista ja 50% miestä, sen tasa-arvoisemmaksi se ei voi tulla." Jep. Onhan se tasa-arvoinen, niille jotka sen voivat solmia.
Osa lukijoista myös tietävät sen, että omat lähtökohtani ovat aiheeseen kuin aiheeseen kristillisellä pohjalla (joo, uskon Raamattuun, se on ihmisen kirjoittama ja kirkolliskokouksen omiin tarkoituksiinsa kokoama kirja, jota on muutama kappale eri painoksina meidänkin kirjahyllyssä). Kellään tuskin kuitenkaan on käsitystä siitä, millaisen helvetin läpi sain uida pelkästään avioeron ja uuden avioliiton tiimoilta tuolla kristillisellä pohjalla. Suurin kyseenalaistaja omien tekemisteni moraaliselle oikeutukselle on ehdottomasti minä itse. Tuossa räpiköinnissä tuli kuitenkin pohdittua avioliiton merkitystä syvällisemmin kuin moni joutuu koskaan tekemään. Kyse ei tosiaan ole vain rakkauden virallistamisesta.
Olen tämän vuoden aikana antanut jo periaatteistani myöten. Sallittakoon avioliitto kaikille sukupuolesta riippumatta, kunhan kirkko ei vihi ja kunhan kirkon ei koskaan tarvitse vihkiä. Tiedän, että tuo lakiehdotus tulee menemään läpi ennemmin tai myöhemmin. Yhtä varmasti tiedän, ettei mene kuin muutama vuosi läpimenosta, kun ollaan tasa-arvon nimissä vaatimassa, että kirkot vihkii. Onhan meillä nykyään naispappejakin. Homojen oikeuksia voitanee verrata naisten oikeuksien kehittymiseen, sama suunta ja mikään ei riitä, annat pikkusormen ja sitä rataa. Poistetaan kirkoilta koko vihkioikeus lakimuutoksen yhteydessä, niin ei tarvitse kirkkojen vihkiä eikä kenenkään enää vaatia. Se, ettei ole vielä vaadittu, ei tarkoita etteikö tultaisi vaatimaan. Poistetaan vihkioikeus, ettei mun tarvitse erota kirkosta siksi, että kirkko kääntää kelkkansa yleisön painostuksesta. Niin on käynyt ennenkin ja tulee käymään vastakin.
Viimeistä vasta-argumenttiani viedään. Lapsi tarvitsee isän ja äidin. Ei sillä perusteella tietenkään pitäisi viedä lapsia keltäkään, että toista sukupuolta oleva vanhempi puuttuu. Muttei toisaalta yhtäkään lasta pitäisi varta vasten antaa sinne, missä toista sukupuolta olevaa vanhempaa ei ole. Ei yhdellekään yksinhuoltajaksi vapaaehtoisesti tahtovalle sen enempää kuin no, tiedätte mitä tarkoitan. Eikä kenenkään lapsellisen pitäisi voida erota vain koskei enää tahdokaan, tai tahtoo jonkun muun kanssa.
Yrittäessäni jälleen luoda keskustelua siitä, tarvitaanko nyt sekä isää että äitä vaiko eikö (ja tämähän tottavie kiinnostaa muutenkin kuin tasa-arvoisen avioliittolain kannalta!) törmäsin vain väitteeseen siitä, että tasapainoisia lapsia kasvaa yhtälailla homosuhteissa. No niin, miksei kasvaisi. Mutta naisen ja miehen mallit? Edelleen? Tarvitaanko? Että tällaista vasta-argumentointia: "Tarkoittaako se sitä että he rakastavina vanhempina ovat hankkineet sen mallin lapsilleen? Vai tarkoittaako se sitä että molempien sukupuolien malli ei olekaan niin tärkeää lapsen hyvinvoinnin kannalta? "
Kysytään vaikka näin, kuinka monen tämän hetkisen sateenkaariperheen toisen sukupuolen malli tulee apilaperhemuodosta, jossa lapsen toinen biologinen vanhempi on se toisen sukupuolen malli ja perhe toimii verrannollisesti heteroiden uusperheeseen? Ja kuinka suuri osa sateenkaariperheistä on satunnaisempien mallien varassa? Millaisia malleja näillä perheillä on ja millaisia lapsia näistä perheistä tulee, koska juuri näihin perheisiin lapset adoptoitaisiin...
Ja jos lapsi ei tarvitsekaan toisen sukupuolen mallia, saanko minä (tai lasteni etävanhempi) synninpäästön, vai vieläkö kivitätte? Vai onko sateenkaariperhe ilman mitään apilanlehtiä parempi kuin kaikki muut? Tässä tasa-arvokeskustelussa on kuitenkin lytätty molempien puolten argumentoinnissa ne onnettomat, jotka eivät a) muodosta perinteistä ydinperhettä tai b) sateenkaariperhettä. Meillä muilla ja meidän lapsilla ei ole mitään oikeuksia. Kiitti.
En ole vielä päättänyt kannattaa lakimuutosta, mutta mitä enemmän luen puolustuksia kumpaan tahansa suuntaan, sitä enemmän suututtaa. Lyön kuitenkin mielipiteeni lukkoon vasta saatuani haluamani faktat, ja niitähän nyt ei ilman propagandaa saa kummaltakaan puolelta. Etsintä jatkuu.
perjantai 27. kesäkuuta 2014
torstai 26. kesäkuuta 2014
"Kato muukku!"
Monenlaista nämä nappulat ovat tänä kesänä keksineet.
"Äiti! Kato muukku!"
Parhaimmillaan tuossa oli viisi päätä murkkuja tutkimassa, mutta vain poikia jaksoi kiinnostaa niin kauan, että sain kuvan... Ja Viimeinen tietysti heti seuraavassaa silmänräpäyksessä läimi näitä murkkuparkoja lapiolla ja kiljui: "Tappaa!" Eih, pakkoko sen on kaikki isompien jutut oppia?
Ihan kiva kaveri on myös mopo. Paitsi että ne oikeat pysättää Viimeisen aina, myös omat on ihan must.
Näitä meillä on sininen ja punainen, ja esikoista lukuunottamatta kaikki ajelee niillä. Isommat ovat kyllä noiden kyydissä jo melko koominen näky.
Ja siitä sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta vielä. Tästä meillä on jokainen lapsi tykännyt.
Mikälie on nukkekodeissa sellaista, että ne pienimmät lumoaa ihan sukupuoleen katsomatta. Ja isommathan sitten sisustaa ja suunnittelee...
"Äiti! Kato muukku!"
Parhaimmillaan tuossa oli viisi päätä murkkuja tutkimassa, mutta vain poikia jaksoi kiinnostaa niin kauan, että sain kuvan... Ja Viimeinen tietysti heti seuraavassaa silmänräpäyksessä läimi näitä murkkuparkoja lapiolla ja kiljui: "Tappaa!" Eih, pakkoko sen on kaikki isompien jutut oppia?
Ihan kiva kaveri on myös mopo. Paitsi että ne oikeat pysättää Viimeisen aina, myös omat on ihan must.
Näitä meillä on sininen ja punainen, ja esikoista lukuunottamatta kaikki ajelee niillä. Isommat ovat kyllä noiden kyydissä jo melko koominen näky.
Ja siitä sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta vielä. Tästä meillä on jokainen lapsi tykännyt.
Mikälie on nukkekodeissa sellaista, että ne pienimmät lumoaa ihan sukupuoleen katsomatta. Ja isommathan sitten sisustaa ja suunnittelee...
tiistai 24. kesäkuuta 2014
Arjen logistiikkaa, osa 2 Aikataulut
Jokaisella lapsiperheellä lienee omat rutiininsa, joita noudattaa. On aika heräämiselle, syömiselle, päiväunille, yöunille jne. Niitten lomaan sitten ripotellaan päivän muita juttuja, leikkejä, siivousta, kauppareissuja ja mitä nyt milloinkin on kalenteriin sitomatonta.
Mutta yrittäkääpä täyttää kalenteri (tai oikeastaan pitää se tyhjänä...)
Arvatkaapa montako kertaa esimerkiksi neuvolan takia on joutunut järjestämään koko kalenterin uudelleen, koska siellä ajat eivät vain pidä. Ja pahimmillaanhan sinne on mentävä just nyt ja heti.
Sovit yhdelle lapselle fysioterapian muka tyhjälle päivälle, jolloin lapsi muka varmasti on kotona ja muita muka varmasti ei tarvitse ottaa mukaan. Huomaat raahaavasi kuitenkin mukana niitä muita tai joutuvasi perumaan ajan, koska joku on kuitenkin vienyt juuri sen lapsen jonnekin, eikä tietoakaan koska se lapsi tulee takaisin.
Onhan näitä. Ja nyt kun kynsin ja hampain tarraan siihen, että elokuussa on kaikki päivät "varattu" tyhjiksi (pois lukien koulujen alkaminen), niin eiköhän kaikki yritä saada niitä tärkeitä asioitaan juuri niille tyhjille päiville. Mikä suuri järkytys, kun sanon, ettei käy. Joka ainut meno siirretään syyskuulle. Kiroillaan sitten syyskuussa täyttä kalenteria.
Musta olisi ihan hirveän kiva, jos aina sunnuntaina tietäisin alkavan viikon menot. Sen ketkä ovat kotona, ketkä reissussa jossain ja senkin kenen pitää olla missä ja milloin. Edes sen viikon eteenpäin. Mutta sehän ei käy. Ja sekin olisi hirveän kiva, jos reissussa olijoista tietäisi paluupäivän jo kun lähtevät. Muttei sekään käy. Ihmetellään sitten, miten niin en voi hakea taas parin tunnin varoitusajalla tenavaa X paikasta Y. Voihan se olla, että itse olenkin useamman tunnin päässä tuosta paikasta juuri silloin. Kun hei, aikatauluja tehdessäni en osaa lukea ajatuksia.
Kuulemma minä olen se vaikea, eikä mun aikatauluista ikinä tiedä ja siksi se on kuulemma yhtä säätämistä. Voisikohan mitenkään olla, ettei näistä mun aikatauluista ikinä tiedä siksi, että joudun kääntämään koko kalenterin ylösalaisin aina, kun joku säätää jotain.
Nih. Neuvolasta terve. Lähdepäs sinne äitipolille. Nyt.
Mutta yrittäkääpä täyttää kalenteri (tai oikeastaan pitää se tyhjänä...)
Arvatkaapa montako kertaa esimerkiksi neuvolan takia on joutunut järjestämään koko kalenterin uudelleen, koska siellä ajat eivät vain pidä. Ja pahimmillaanhan sinne on mentävä just nyt ja heti.
Sovit yhdelle lapselle fysioterapian muka tyhjälle päivälle, jolloin lapsi muka varmasti on kotona ja muita muka varmasti ei tarvitse ottaa mukaan. Huomaat raahaavasi kuitenkin mukana niitä muita tai joutuvasi perumaan ajan, koska joku on kuitenkin vienyt juuri sen lapsen jonnekin, eikä tietoakaan koska se lapsi tulee takaisin.
Onhan näitä. Ja nyt kun kynsin ja hampain tarraan siihen, että elokuussa on kaikki päivät "varattu" tyhjiksi (pois lukien koulujen alkaminen), niin eiköhän kaikki yritä saada niitä tärkeitä asioitaan juuri niille tyhjille päiville. Mikä suuri järkytys, kun sanon, ettei käy. Joka ainut meno siirretään syyskuulle. Kiroillaan sitten syyskuussa täyttä kalenteria.
Musta olisi ihan hirveän kiva, jos aina sunnuntaina tietäisin alkavan viikon menot. Sen ketkä ovat kotona, ketkä reissussa jossain ja senkin kenen pitää olla missä ja milloin. Edes sen viikon eteenpäin. Mutta sehän ei käy. Ja sekin olisi hirveän kiva, jos reissussa olijoista tietäisi paluupäivän jo kun lähtevät. Muttei sekään käy. Ihmetellään sitten, miten niin en voi hakea taas parin tunnin varoitusajalla tenavaa X paikasta Y. Voihan se olla, että itse olenkin useamman tunnin päässä tuosta paikasta juuri silloin. Kun hei, aikatauluja tehdessäni en osaa lukea ajatuksia.
Kuulemma minä olen se vaikea, eikä mun aikatauluista ikinä tiedä ja siksi se on kuulemma yhtä säätämistä. Voisikohan mitenkään olla, ettei näistä mun aikatauluista ikinä tiedä siksi, että joudun kääntämään koko kalenterin ylösalaisin aina, kun joku säätää jotain.
Nih. Neuvolasta terve. Lähdepäs sinne äitipolille. Nyt.
perjantai 20. kesäkuuta 2014
Juhannus
Ei ihan selvitty lähimmälle laavulle saakka, jäätiin suosiolla sadan metrin päähän. Laavun suunnasta nimittäin kuului sellainen mekkala, ettei tehnyt mieli mukaan.
Päiväkahvia Lemmenlaaksossa siis.
Taivas repesi, kun päästiin kotiin, mutta saatiin sentään tähän päivään muutakin kuin kerrostalon seinä. Tuonne voisi kyllä tenavien kanssa tehdä täyden päiväreissun kehnokuntoisempikin (niin kuin minä...). Sopivan lyhyt matka.
Päiväkahvia Lemmenlaaksossa siis.
Taivas repesi, kun päästiin kotiin, mutta saatiin sentään tähän päivään muutakin kuin kerrostalon seinä. Tuonne voisi kyllä tenavien kanssa tehdä täyden päiväreissun kehnokuntoisempikin (niin kuin minä...). Sopivan lyhyt matka.
torstai 19. kesäkuuta 2014
Eniten ketuttaa kaikki
Neuvola kuulumisia, terve, viikolta 33. Eniten ketuttaa kaikki.
Turvotusta reippaasti (painoa viikossa 788g lisää, tarkkaa puuhaa), verenpaineet vähän koholla (Yllättävän vähän, ottaen huomioon, etten saa terveydenhoitajaa vaihdettua). Proteiinit melkein plussalla (eiks se suomeks ole miinuksella?). Seurauksena lähete äitipolille. Jee. Mä pistän teltan pystyyn sinne jonnekin äitipolin ja lastenpolin välimaastoon, ja jos tää nyt sit on turha reissu, laskutan kaupunkia. Itkekööt. En antanut kuunnella sydänääniä, toinen potkii kuin viimeistä päivää. Olis kuulemma silti pitänyt laskeskella liikkeitä... elämä.
Pienet ovat harjoitelleet vauvan kantamista.
Vauvaahan ei voi jättää kotiin kauppareissun tai koiran lenkin ajaksi. Hyvin on Viimeisellä otteet hallussa.
Ja ketuttaa sekin, että nyt voi kaupassa maksaa "turvallisesti" ihan vain korttia vilauttamalla alle 25€ ostokset. Mitä turvallisuutta se sellainen on? Kiva juttu, että joku vie mun kortin ja makselee sillä, kun tunnuslukuakaan ei tarvita. Kettu kerpele ja kuka korvaa?
Turvotusta reippaasti (painoa viikossa 788g lisää, tarkkaa puuhaa), verenpaineet vähän koholla (Yllättävän vähän, ottaen huomioon, etten saa terveydenhoitajaa vaihdettua). Proteiinit melkein plussalla (eiks se suomeks ole miinuksella?). Seurauksena lähete äitipolille. Jee. Mä pistän teltan pystyyn sinne jonnekin äitipolin ja lastenpolin välimaastoon, ja jos tää nyt sit on turha reissu, laskutan kaupunkia. Itkekööt. En antanut kuunnella sydänääniä, toinen potkii kuin viimeistä päivää. Olis kuulemma silti pitänyt laskeskella liikkeitä... elämä.
Pienet ovat harjoitelleet vauvan kantamista.
Ja ketuttaa sekin, että nyt voi kaupassa maksaa "turvallisesti" ihan vain korttia vilauttamalla alle 25€ ostokset. Mitä turvallisuutta se sellainen on? Kiva juttu, että joku vie mun kortin ja makselee sillä, kun tunnuslukuakaan ei tarvita. Kettu kerpele ja kuka korvaa?
maanantai 16. kesäkuuta 2014
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Torstai 12.
Se on täyttä elämää. Eihän tätä voi kuvailla mitenkään muuten... Me otettiin sitten varaslähtö, ja perjantai 13. olikin ja torstaina.
Ei puhuta Murheenkryynistä, ainakaan vielä. Se nyt vaan on nimensä mukainen ja sen tuomiin ongelmiin (tai no, vika tais olla tällä kertaa ratin ja penkin välissä...) voidaan palata, kun tiedetään mitä ongelmia se nyt oikeasti tuokaan.
Mutta tuo Viimeinen. Hengittäminen nyt vaan kerta kaikkiaan on ihan yliarvostettua. Terveyskeskuksen päivystyksestä haettiin vauhtia just ennen kuin pistivät ovet lukkoon, ja ylitöiksihän se siellä meni. Eikä riittänyt. Sairaalan päivystyksessä keikuttiin puoli yötä, eikä sittenkään päästy kotiin.
Paska mutsi jätti Viimeisen 03.30 nukkumaan osastolle ja lähti kotiin nukkumaan itse. Kahden tunnin yöunien jälkeen Täystuho hoitoon (paska mutsi unohti vilkuttaa ikkunasta lähtiessään), avunhuuto Kirpulle kaveriksi naamakirjaan ja vauhdilla takaisin Sairaalaan. Yhdentoista aikoihin ei vielä tietoakaan kotiinpääsystä, Kirpulle sentään järjestyi kaveri.
Viimeinen oli väsynyt kuin mikä, ja kiukkuinen. Sängyn alle oli hyvä mennä piiloon. Lopulta kolmen aikaan luvattiin, että kotiin saa mennä, kun hengittäminen ei enää ihan niin työlästä ollut. Ois se kiva tietää, miksi joka flunssa vetää tuon tuohon kuntoon. Onneksi sentään selvittiin ilman happilisää.
Isot kotiutui leireiltänsä eilen ja näyttivät hyvinkin kauhistuneilta ensin nähdessään Murheenkryynin ja sitten vielä kuultuaan varoituksen, että kotona saattaa olla väsykiukkuista porukkaa, syystä.
Ollaan kaikki hengissä.
Ei puhuta Murheenkryynistä, ainakaan vielä. Se nyt vaan on nimensä mukainen ja sen tuomiin ongelmiin (tai no, vika tais olla tällä kertaa ratin ja penkin välissä...) voidaan palata, kun tiedetään mitä ongelmia se nyt oikeasti tuokaan.
Mutta tuo Viimeinen. Hengittäminen nyt vaan kerta kaikkiaan on ihan yliarvostettua. Terveyskeskuksen päivystyksestä haettiin vauhtia just ennen kuin pistivät ovet lukkoon, ja ylitöiksihän se siellä meni. Eikä riittänyt. Sairaalan päivystyksessä keikuttiin puoli yötä, eikä sittenkään päästy kotiin.
Paska mutsi jätti Viimeisen 03.30 nukkumaan osastolle ja lähti kotiin nukkumaan itse. Kahden tunnin yöunien jälkeen Täystuho hoitoon (paska mutsi unohti vilkuttaa ikkunasta lähtiessään), avunhuuto Kirpulle kaveriksi naamakirjaan ja vauhdilla takaisin Sairaalaan. Yhdentoista aikoihin ei vielä tietoakaan kotiinpääsystä, Kirpulle sentään järjestyi kaveri.
Viimeinen oli väsynyt kuin mikä, ja kiukkuinen. Sängyn alle oli hyvä mennä piiloon. Lopulta kolmen aikaan luvattiin, että kotiin saa mennä, kun hengittäminen ei enää ihan niin työlästä ollut. Ois se kiva tietää, miksi joka flunssa vetää tuon tuohon kuntoon. Onneksi sentään selvittiin ilman happilisää.
Isot kotiutui leireiltänsä eilen ja näyttivät hyvinkin kauhistuneilta ensin nähdessään Murheenkryynin ja sitten vielä kuultuaan varoituksen, että kotona saattaa olla väsykiukkuista porukkaa, syystä.
Ollaan kaikki hengissä.
torstai 12. kesäkuuta 2014
Neuvolavalitus ja Täystuhon fysioterapia
Neuvola terkkuja taas, raskausviikolta 32. Saako urputtaa? Edes vähän? Ai ei vai. Urputan kumminkin.
Hupsis osaa istua. (urputus, jurputus ja ärinää) Vielä sillä toki olisi muutama viikko aikaa älytä, että istuminen on ehdottomasti kiellettyjen asioiden listalla. Verenpaineet oli vähän sinne päin. Ja hemoglobiini matalalla (vitsi, siitä ja sen heittelyistä sais kyllä nätin käyrän kun piirtäis. Voittais kaikki lukijakäppyrät ihan 6-0). 135/78. Kuulemma kamalan korkea... Saakutti. Kerronko aamusta ennen neuvolaa? Okei. En kerro. Tosin musta oli ihme, ettei verenpaineet olleet tuon kovemmat. Koska tuollaisen aamun jälkeen pitäisi olla... No, pikkusiskon sanoin, kaikki kantavat nartut on kiukkusia. Mä oon just semmonen.
Ja se urputus jurputus vielä, terkkarilla ei ollut aikaa varattuna niin, että olisi ehditty varaamaan uusi aika. Eikä sitä koskaan saa puhelintunnilla kiinni. Kuulemma soittaa ja antaa ajan, mutta näinköhän mulla on aikaa vastata. Ei välttämättä ole.
Vois siitä neuvolasta vielä sen todeta, että ois ihan jees, jos tenavaa neuvolaan kuskaava vanhempi saisi olla läsnä tenavan tarkastuksessa. (Yrittäkääpä vain pistää mut ulos seuraavan kerran! Vien tenavan mennessäni.) Oli nimittäin hirveän kivaa todeta fysioterapeutille tänään, että mulla ei ole aavistustakaan, miksi me siellä olemme. Niin kuin pienintäkään. Koska en kirjauksia saanut neuvolasta edes lähetteen vertaa, saatika että olisin voinut olla näkemässä miten ne tehtävät meni.
Fysioterapeutti ei heittänyt mua Täystuhon ajalta ulos (Täystuho sai valita, odotanko aulassa vai olenko läsnä). No joo, eihän tuo oikein seiso yhdellä jalalla, eikä se hypi yhdellä jalalla, takaperin kävely oli vähän vaikeaa ja pujottelu ei onnistunut yhtään. Kaiken muun se teki. Upeasti. Sovittiin, että kesällä leikitään kotona "Seuraa johtajaa" (ja heti kun mun kunto sallii palataan metsään, koska se on parasta terapiaa niin motoriikalle kuin mielellekin), terapeutti konsultoi päiväkotia, päiväkoti toimii "terapiana" (ohjatulle toiminnalle todellinen tarve) ja arvioidaan tilannetta sitten syksyllä uudestaan. Myöhään syksyllä.
En vastusta näitä sovittuja juttuja yhtään. Mutta olispa vieläkin kiva tietää, miksi se lähete on laitettu. Sitähän ei neuvola kerro, eikä mitään kirjauksiaan suostu antamaan. Helvetti. Haen ne kirjaamosta sitten.
Hupsis osaa istua. (urputus, jurputus ja ärinää) Vielä sillä toki olisi muutama viikko aikaa älytä, että istuminen on ehdottomasti kiellettyjen asioiden listalla. Verenpaineet oli vähän sinne päin. Ja hemoglobiini matalalla (vitsi, siitä ja sen heittelyistä sais kyllä nätin käyrän kun piirtäis. Voittais kaikki lukijakäppyrät ihan 6-0). 135/78. Kuulemma kamalan korkea... Saakutti. Kerronko aamusta ennen neuvolaa? Okei. En kerro. Tosin musta oli ihme, ettei verenpaineet olleet tuon kovemmat. Koska tuollaisen aamun jälkeen pitäisi olla... No, pikkusiskon sanoin, kaikki kantavat nartut on kiukkusia. Mä oon just semmonen.
Ja se urputus jurputus vielä, terkkarilla ei ollut aikaa varattuna niin, että olisi ehditty varaamaan uusi aika. Eikä sitä koskaan saa puhelintunnilla kiinni. Kuulemma soittaa ja antaa ajan, mutta näinköhän mulla on aikaa vastata. Ei välttämättä ole.
Vois siitä neuvolasta vielä sen todeta, että ois ihan jees, jos tenavaa neuvolaan kuskaava vanhempi saisi olla läsnä tenavan tarkastuksessa. (Yrittäkääpä vain pistää mut ulos seuraavan kerran! Vien tenavan mennessäni.) Oli nimittäin hirveän kivaa todeta fysioterapeutille tänään, että mulla ei ole aavistustakaan, miksi me siellä olemme. Niin kuin pienintäkään. Koska en kirjauksia saanut neuvolasta edes lähetteen vertaa, saatika että olisin voinut olla näkemässä miten ne tehtävät meni.
Fysioterapeutti ei heittänyt mua Täystuhon ajalta ulos (Täystuho sai valita, odotanko aulassa vai olenko läsnä). No joo, eihän tuo oikein seiso yhdellä jalalla, eikä se hypi yhdellä jalalla, takaperin kävely oli vähän vaikeaa ja pujottelu ei onnistunut yhtään. Kaiken muun se teki. Upeasti. Sovittiin, että kesällä leikitään kotona "Seuraa johtajaa" (ja heti kun mun kunto sallii palataan metsään, koska se on parasta terapiaa niin motoriikalle kuin mielellekin), terapeutti konsultoi päiväkotia, päiväkoti toimii "terapiana" (ohjatulle toiminnalle todellinen tarve) ja arvioidaan tilannetta sitten syksyllä uudestaan. Myöhään syksyllä.
En vastusta näitä sovittuja juttuja yhtään. Mutta olispa vieläkin kiva tietää, miksi se lähete on laitettu. Sitähän ei neuvola kerro, eikä mitään kirjauksiaan suostu antamaan. Helvetti. Haen ne kirjaamosta sitten.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Mä en tiedä mitään, jos et säkään tiedä
Jostain syystä viimeinen ei löydy videoklippihaulla... mutta tästä pääsee kuuntelemaan Pohjanmaan vuoret.
Mulla mitään sanottavaa ollut.
maanantai 9. kesäkuuta 2014
Leiribussi
Koululaisten kesäleirit ovat täällä taas. Kaikki kolme pääsivät haluamilleen leireille, sattuivatpa leirit vielä samalle viikolle. Outoa, kun lapset häviävät yksi kerrallaan. Kotona on hiljaista, kun osa porukasta puuttuu. Toiselle ja Kirpulle leirit ovat ihka ensimmäiset, ja jännitys sen mukaista.
Olin paljon isompi ennen kuin itse pääsin leireilyyn kiinni. Ensimmäisen leirini muistan edelleen kuin eilisen, ja monet myöhemmistäkin ovat painuneet mieleen. Leiriläisenä olimme isosten kauhu. Ja isosina... korttipelejä hiljaisuutta valvoessa, iltapalapitsaa, teini-iän ihastuksia, paljon sellaista mikä on parempi jättää kertomatta.
Toivon tenavien löytävän näiltä leireiltä sen, minkä minäkin löysin. Paikan, jonne saa tulla sellaisena kuin on. Uusia ystäviä. Ennen kaikkea muistoja, joihin palata vielä vuosien jälkeenkin.
En ole unohtanut R-vikaisen murkkuja, villasukkafutista, xsylitolimyrkytystä, veden kantoa järvestä lapasella. Muistissa on kissatappelut, lyhtyleikki ja Tilkkutäkki.
Puhumattakaan nyt ensilumesta, patjavarastosta, Ferrarista (jonka tahtoisin edelleen samasta syystä), tupakoista salaa nurkan takana. Parhaimmin muistan, että me isoset olimme yhtä porukkaa. Ne muutamat hassut vuodet Pappilassa, niiden päälle rakensin. Sitä toivon omillenikin.
Olin paljon isompi ennen kuin itse pääsin leireilyyn kiinni. Ensimmäisen leirini muistan edelleen kuin eilisen, ja monet myöhemmistäkin ovat painuneet mieleen. Leiriläisenä olimme isosten kauhu. Ja isosina... korttipelejä hiljaisuutta valvoessa, iltapalapitsaa, teini-iän ihastuksia, paljon sellaista mikä on parempi jättää kertomatta.
Toivon tenavien löytävän näiltä leireiltä sen, minkä minäkin löysin. Paikan, jonne saa tulla sellaisena kuin on. Uusia ystäviä. Ennen kaikkea muistoja, joihin palata vielä vuosien jälkeenkin.
En ole unohtanut R-vikaisen murkkuja, villasukkafutista, xsylitolimyrkytystä, veden kantoa järvestä lapasella. Muistissa on kissatappelut, lyhtyleikki ja Tilkkutäkki.
Puhumattakaan nyt ensilumesta, patjavarastosta, Ferrarista (jonka tahtoisin edelleen samasta syystä), tupakoista salaa nurkan takana. Parhaimmin muistan, että me isoset olimme yhtä porukkaa. Ne muutamat hassut vuodet Pappilassa, niiden päälle rakensin. Sitä toivon omillenikin.
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Kesä, multa ja vesi...
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa... Pojat oli viisi minuuttia hiljaa, ja tässä tulos.
Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, vai mahtuuko?
Pyydän anteeksi naapurit. Tai oikeastaan samoin tein koko taloyhtiö (myös kaikki edelliset...), ja vielä muutama kortteli ympäriltä ihan varmuuden vuoksi. Tiedän. Meistä lähtee ääntä. Pääsääntöisesti aamusta (yritetään kyllä aloittaa vasta seitsemältä, mutta joskus jollain menee hermot jo ennen kuutta, tiedetään) iltaan (yleensä seitsemään, mutta joskus ne vaan ei nuku vielä puolilta öinkään ja niiden äidistä lähtee silloin aika värikäs kovaääninen sanatulva. Olette varmasti kuulleet.
Meidät varmasti olisi valmis toivottamaan yks sun toinen sinne missä pippuri kasvaa, tai ainakin maalle, missä naapurissa häiriintyy vain puput pusikoissa. Mutta.
Miksi meidän pitäisi? Minusta on oikeasti ihanaa nähdä kaupassa huutava lapsi, kuulla naapurin äidinkin ärähtävän lapsilleen. Ei haittaa naapurin pesukone, vaikka kuulen kyllä, koska se linkoaa. Naapuri saa puolestani kuunnella musiikkia kovallakin, lentokoneet ja junat voivat rauhassa kuulua, koirat saavat haukua (kunhan eivät yhtä soittoa rähjää montaa tuntia, luonnollisesti). Naapuri voi paiskoa oviaan ja riidellä miehensä kanssa... Ja kaikki se käy silloinkin, kun meillä on hiirenhiljaista. Silloin se on oikeastaan vielä parempi.
Maaseudun hiljaisuus on pitkällä tähtäimellä todella ahdistava. Minä haluan kuulla niitä normaalin elämisen ääniä, myös naapurista, äänet tuovat turvaa. Siksi en vie meidän normaalin elämisen ääniä maalle. Yritän kyllä hillitä tätä orkesteriamme, ei meistäkään aina niin kamalasti lähde ääntä.
Miksi maalle hiljaisuuteen pitäisi muuttaa meidän, jotka saavat mielenrauhan naapureiden äänistä, miksei sinne maalle muuta ne, joita korkokengät rappukäytävässä ahdistaa?
Hiljaisuuteen menen toki minäkin akkuja lataamaan, muttei sitä hiljaisuutta koskaan voi löytyä kaupungista. Koska taustalla huutaa vähintään paloauton sireeni.
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Pesänrakennusvietti, huhuu!
Sellainen on hukassa. Totaalisesti. Tyhjennysviettiä sen sijaan löytyy, ja kirpparipöytä on taas viikoksi varattu...
No okei. Tulihan postissa tämmöinen.
On hieno uus laatikko. Kalliilla rahalla teetetty ihan, amk-opiskelijoilla, jos en vallan väärin muista. Onhan se nätimpi kuin edelliset valkoiset... ja siinä voi edelleen nukkua. Siis sehän on ihan normaalia, että lapset nukkuu Suomessa sisällä pahvilaatikossa ja ulkona kovassa pakkasessa. Vai oonko käsittänyt jotain väärin?
Kelpaa tuo sisältö kyllä paljon muuhunkin kuin nukkumiseen. Mä oon tälläkin kertaa ihan myyty, niin kuin joululahjan etukäteen saisi.
Ihania. Ja ihan oikeita potkuhousuja, niitä ei meinaa enää kaupasta löytää millään.
Onhan noita viikkoja läjässä jo 30+jotain.
No okei. Tulihan postissa tämmöinen.
On hieno uus laatikko. Kalliilla rahalla teetetty ihan, amk-opiskelijoilla, jos en vallan väärin muista. Onhan se nätimpi kuin edelliset valkoiset... ja siinä voi edelleen nukkua. Siis sehän on ihan normaalia, että lapset nukkuu Suomessa sisällä pahvilaatikossa ja ulkona kovassa pakkasessa. Vai oonko käsittänyt jotain väärin?
Kelpaa tuo sisältö kyllä paljon muuhunkin kuin nukkumiseen. Mä oon tälläkin kertaa ihan myyty, niin kuin joululahjan etukäteen saisi.
Ihania. Ja ihan oikeita potkuhousuja, niitä ei meinaa enää kaupasta löytää millään.
Onhan noita viikkoja läjässä jo 30+jotain.
Arjen logistiikkaa osa 1, Äititaksi
Suunnatonta tuskaa tuotti aikanaan käsite "Logistiikka". Se ei meinannut aueta, ei sitten millään. Ei vaikka opettaja selitti sadatta kertaa just in timesta, tavara-, raha- ja ihmisvirran hallinnasta. Kun sitten vihdoin ymmärsin, ihmettelin, miksei opettaja voinut sanoa sitä suoraan. Ihan arkiesimerkillä. Logistiikka on esimerkiksi sitä, kuinka järjestät viisi ihmistä neljään eri osoitteeseen yhdellä autolla, kun kaikkien pitää olla paikalla ennen aamukahdeksaa, mutta kukaan ei saa olla liian paljon etuajassa.
Vaikka tuo aika on ollutta ja mennyttä, on silloin saadut opit jääneet takaraivoon. Toukokuussa Murheenkryynini toimi Äititaksina (joku kaunis päivä vielä hommaan tuohon kyltit, joissa lukee Äititaksi). Joskus aiemmin jo kerroin, että pikkukaupungin julkisen liikenteen pahin kilpailija on nimenomaa Äititaksi. Äititaksi noudattaa aikataulua tiukemmin kuin VR ikinä ja matkustajiakin on usein enemmän yhdessä tällaisessa kuin paikallisbussissa. Ja Äititaksi on taloudellisempi kuin tavan taksi. Tein toukokuussa sen, mihin en missään tapauksessa olisi pystynyt ilman opiskeluaikojen harjoitusta. Kerrankin meillä sujui kaikki Just In Time. Tai siis olisi sujunut.
Juuri, kun lukujärjestysten lukeminen ja niiden vaatimien kyytien yhdistäminen hoitokuljetuksiin alkoi tuntua yksinkertaiselta (Hei, eihän tää vaadi kuin paperia, kynän ja merkkaukset siitä, kuka menee mihinkin aikaan! Helppoa!) alkoi ensin sähköinen reissuvihkomme tiputella poikkeuspäiviä ja vielä poikkeuspäiville poikkeuksia (Miten niin sä meet puoleen yhdeksään? Koulu alkaa joko kasilta tai ysiltä! ja fillarikin vielä... huoh), eväsvaatimuksia, retkiä sinne tänne ja vielä jonnekin muualle aikatauluineen, jotka toki sitoivat Äititaksin, mutta eivät aikataulun esittänytä osapuolta jne. Ja kun syvään hengittämisen jälkeen päätät kokonaisen kuun sijaan katsoa kyydit päivän kerrallaan, alkaa lapset tehdä omia säätöjään. Milloin kukakin koulun jälkeen kaverilleen tai kaveri samassa kyydissä meille (ja toki kotiin), pahimmillaan Äititaksi seisoi koulun pihassa tyhjillään, kun kaikki kyyditettävät katosivat omiin menoihinsa.
Kiitän onneani siitä, että toukokuu on nyt takana. Opin tässä kuussa sen, että jos nuo lapset olisivat kaupungin kustantaman koulukyydin varassa, ne myöhästyisi kyydistä joka kerran. Ja Äititaksin pitäisi silti ajaa.
Jos joku kyselee, millainen on tämä Murheenkryynini, niin tämä on Rellun Grand Scenic, seitsenpaikkainen tilaihme, muuntuu kaksipaikkaisesta portaattomasti seitsenpaikkaiseen. Onhan se meille jo vähän pieni. Lottovoittoa odotellessa.
Vaikka tuo aika on ollutta ja mennyttä, on silloin saadut opit jääneet takaraivoon. Toukokuussa Murheenkryynini toimi Äititaksina (joku kaunis päivä vielä hommaan tuohon kyltit, joissa lukee Äititaksi). Joskus aiemmin jo kerroin, että pikkukaupungin julkisen liikenteen pahin kilpailija on nimenomaa Äititaksi. Äititaksi noudattaa aikataulua tiukemmin kuin VR ikinä ja matkustajiakin on usein enemmän yhdessä tällaisessa kuin paikallisbussissa. Ja Äititaksi on taloudellisempi kuin tavan taksi. Tein toukokuussa sen, mihin en missään tapauksessa olisi pystynyt ilman opiskeluaikojen harjoitusta. Kerrankin meillä sujui kaikki Just In Time. Tai siis olisi sujunut.
Juuri, kun lukujärjestysten lukeminen ja niiden vaatimien kyytien yhdistäminen hoitokuljetuksiin alkoi tuntua yksinkertaiselta (Hei, eihän tää vaadi kuin paperia, kynän ja merkkaukset siitä, kuka menee mihinkin aikaan! Helppoa!) alkoi ensin sähköinen reissuvihkomme tiputella poikkeuspäiviä ja vielä poikkeuspäiville poikkeuksia (Miten niin sä meet puoleen yhdeksään? Koulu alkaa joko kasilta tai ysiltä! ja fillarikin vielä... huoh), eväsvaatimuksia, retkiä sinne tänne ja vielä jonnekin muualle aikatauluineen, jotka toki sitoivat Äititaksin, mutta eivät aikataulun esittänytä osapuolta jne. Ja kun syvään hengittämisen jälkeen päätät kokonaisen kuun sijaan katsoa kyydit päivän kerrallaan, alkaa lapset tehdä omia säätöjään. Milloin kukakin koulun jälkeen kaverilleen tai kaveri samassa kyydissä meille (ja toki kotiin), pahimmillaan Äititaksi seisoi koulun pihassa tyhjillään, kun kaikki kyyditettävät katosivat omiin menoihinsa.
Kiitän onneani siitä, että toukokuu on nyt takana. Opin tässä kuussa sen, että jos nuo lapset olisivat kaupungin kustantaman koulukyydin varassa, ne myöhästyisi kyydistä joka kerran. Ja Äititaksin pitäisi silti ajaa.
Jos joku kyselee, millainen on tämä Murheenkryynini, niin tämä on Rellun Grand Scenic, seitsenpaikkainen tilaihme, muuntuu kaksipaikkaisesta portaattomasti seitsenpaikkaiseen. Onhan se meille jo vähän pieni. Lottovoittoa odotellessa.
sunnuntai 1. kesäkuuta 2014
"Ei kai kesä meille saapuiskaan, jos en suvitaikoja tee..."
Kevätjuhlat on nyt takana ja loma voi alkaa.
Viime viikolla juhlimme ensin päiväkodin kevätjuhlaa sirkusteemalla (eikä suinkaan ensimmäistä kertaa). Viimeinen nosti 200 kg tuosta noin vain ja Täystuho näytti ensimmäistä kertaa nauttivan lavalla olosta merirosvoksi naamioituneena. Kirppu oli mukana poikia katsomassa, isommat tahtoivat jäädä kotiin.
Kevätjuhlat herkistää aina. Useimmat varmaan nyyhkivät lastensa kasvua, mutta minä lähinnä omaa kasvuani. Olin viidennellä, kun koulun kevätjuhla oli sirkusteemalla. Osaan sanat vieläkin. Ja muistan paljon muutakin.
"Katsokaa sirkuskulkuetta,
saapuvaa kummaa saattuetta,
ratsuineen, tiikereineen saapuu,
norsuineen nyt sirkuskaupunkiin.
Kuunnelkaa, soi torvet toitotellen.
Nähdä saat myös temput hassun pellen.
Käsillään he kävelevät siellä.
Pyörällään taas karhu ajelee."
Koulun kevätjuhla eilen oli puolestaan kompakti tunti, koko paketti tosi hyvin kasassa. Pikkupojat jäivät kotiin ihan suosiolla (tai no, raivosi ne ovella tahtovansa mukaan, muttei huolittu). Perinteen mukaan kakkoset kukittivat kutoset, pari hyvin valmisteltua esitystä (enpä ole vielä unohtanut maaseutukoulun puolentunnin mittaisia improja, huhhei), suvivirsi, todistukset ja kotiin.
Kirppu sai ensimmäisen todistuksensa ja siitä uskaltaa olla ylpeä. Se on juuri niin hyvä, kuin isommillakin aikanaan, ihan paras mahdollinen. (Tosin, tiedossa on, että kakkosella arvostelu tiukkenee, ja tuskin tuollaista paperia toiste nähdään... vaikkeihän sitä voi varmaksi tietää.) Ja isompien todistuksetkin näyttävät kotona tehdyn työn.
Tippa linssissä silti, koulunvaihto on iso juttu. Jopa silloin kun tiedetään, että se olisi pitänyt tehdä jo kaksi vuotta sitten.
Mutta nyt on loma, lapsilla siis.
Viime viikolla juhlimme ensin päiväkodin kevätjuhlaa sirkusteemalla (eikä suinkaan ensimmäistä kertaa). Viimeinen nosti 200 kg tuosta noin vain ja Täystuho näytti ensimmäistä kertaa nauttivan lavalla olosta merirosvoksi naamioituneena. Kirppu oli mukana poikia katsomassa, isommat tahtoivat jäädä kotiin.
Kevätjuhlat herkistää aina. Useimmat varmaan nyyhkivät lastensa kasvua, mutta minä lähinnä omaa kasvuani. Olin viidennellä, kun koulun kevätjuhla oli sirkusteemalla. Osaan sanat vieläkin. Ja muistan paljon muutakin.
"Katsokaa sirkuskulkuetta,
saapuvaa kummaa saattuetta,
ratsuineen, tiikereineen saapuu,
norsuineen nyt sirkuskaupunkiin.
Kuunnelkaa, soi torvet toitotellen.
Nähdä saat myös temput hassun pellen.
Käsillään he kävelevät siellä.
Pyörällään taas karhu ajelee."
Koulun kevätjuhla eilen oli puolestaan kompakti tunti, koko paketti tosi hyvin kasassa. Pikkupojat jäivät kotiin ihan suosiolla (tai no, raivosi ne ovella tahtovansa mukaan, muttei huolittu). Perinteen mukaan kakkoset kukittivat kutoset, pari hyvin valmisteltua esitystä (enpä ole vielä unohtanut maaseutukoulun puolentunnin mittaisia improja, huhhei), suvivirsi, todistukset ja kotiin.
Kirppu sai ensimmäisen todistuksensa ja siitä uskaltaa olla ylpeä. Se on juuri niin hyvä, kuin isommillakin aikanaan, ihan paras mahdollinen. (Tosin, tiedossa on, että kakkosella arvostelu tiukkenee, ja tuskin tuollaista paperia toiste nähdään... vaikkeihän sitä voi varmaksi tietää.) Ja isompien todistuksetkin näyttävät kotona tehdyn työn.
Tippa linssissä silti, koulunvaihto on iso juttu. Jopa silloin kun tiedetään, että se olisi pitänyt tehdä jo kaksi vuotta sitten.
Mutta nyt on loma, lapsilla siis.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)