"Kuka toi on?"

Lukiossa uskonnon opettaja kertoi meille tarinaa diplomi-insinööristä, jota vaimo oli pyytänyt rakentamaan kehikon marjapensaan ympärille tueksi. Diplomi-insinööri suunnitteli kehikkoa hartaasti ja huolella ja ryhtyi sitten tuumasta toimeen, keskittyen täysin kehikkoon, sen ulkonäköön ja rakentamiseen. Vaimo ihmetteli valmista työtä, että onhan se hieno, mutta... vähän matala tarkoitustaan ajamaan. Keskittyessään työhön täysin, oli päässyt mieheltä unohtumaan työn tarkoitus.

Pitkään oli vaikea uskoa, että tällaisia miehiä oikeasti voisi olla olemassa... Mutta katseltuani tässä nyt tovin tokaluokkalaiseni touhuja, en ihmettele enää yhtään. Keskittyminen on täydellistä eikä päähän mahdu kuin yksi asia kerrallaan. Parhaimmillaan saamme nähdä täällä mitä ihmeellisimpiä legorakennelmia, junaratoja, palikkakaupunkeja ja kuulla suunnitelmia, jotka tarvitsisivat insinöörin tullakseen ymmärretyiksi.

Tällä kolikolla on kääntöpuolensa. Joka kerta touhuistaan havahtuessaan poika näyttää yhtä hämmentyneeltä. Ihan kuin pohtisi, ketä nuo muut täällä oikein ovat. Vielä tuo tytöt näyttää muistavan, mutta joka kerran vauvan nähdessään näyttää ihmettelevän, että onko meillä tuollainenkin... Ja kun tuo poika eilen katseli nukkuvaa taaperoa ja kysyi sitten minulta ihan tosissaan: "Äiti, kuka toi on?", en enää tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Herätys rakkaani tähän päivään ja maailmaan, täällä tapahtuu paljon kaikkea jännää, mikä jää huomaamatta, jos ei näe kerrallaan kuin yhden ainoan asian.