torstai 22. syyskuuta 2016

Mikä mättää julkisessa neuvolapalvelussa?

Yhä useampi ostaa kätilön apua, uutisoi Taloussanomat tänään 22.9.16. Yksityisten neuvolapalveluiden käyttö on yleistynyt valtavasti, eikä käyttäjät löydy suinkaan vain ylimmistä tuloluokista, vaan jopa sieltä ihan tavallisesta keskiluokasta. Jopa minä yllätin itseni viidettä odottaessa pohtimasta, josko ostaisin neuvolapalvelut rehellisesti rahalla sen sijaan, että käyttäisin julkisin varoin ylläpidettyä asiakkaalleen ns. ilmaista neuvolaa. Päädyin silloin kuitenkin julkiselle puolen pitkälti siksi, että yksityisen maksut yksinkertaisesti olivat meidän taloudelle liian suuret (ja kyllä kaduin ratkaisuani pitkään ja hartaasti, tonni äidin mielenterveydestä ei ole yhtään liian iso raha).

Näiden suunnilleen viidentoistavuoden aikana olen saanut ihmetellä äitiyshuollon kehitystä. Yhtäältä ns. pakollisia sikilöseulontoja on tullut monta lisää (pakollistahan toki mikään ei ole, mutta auta armias, jos jätät menemättä johonkin näistä. Sille syyllistämiselle ei ole loppua.) Vile kahden ensimmäisen aikaan HUS-alueella raskauden seurantaan kuului kaksi ultraa, joista molemmista piti maksaa poliklinikkamaksu. Nykyisen Kouvolan perämetsissä ei vuonna 2005 tarjottu mahdollisuutta kuin keskiraskauden ultraan (siitä luonnollisesti veloitettiin poliklinikkamaksu). Nykyisin sekä niskapoimu-ultra että tuo keskiraskauden ultra ovat tarjolla kaikkialla eikä niistä peritä maksua. Lisäksi on tullut veriseulat alkuraskauteen.

Toisaalta taas äitiys- ja lastenneuvolat on yhdistetty niin, että neuvolan työntekijät ovat lähes kaikki koulutukseltaan terveydenhoitajia. Kätilöt ovat kadonneet neuvoloista tyystin. Neuvolan vastuulle on kaadettu valtavasti lisää asioita (mm. pienten lasten mediakasvatuksen ohjeistus ja seuranta), mutta käyntejä on harvennettu ja lyhennetty. Puhelinaika on lähinnä hyvä vitsi.

Julkisen neuvolan aukioloaikoja on ainakin täällä meillä kavennettu, vielä muutama vuosi sitten aamun ensimmäinen aika oli 7.30. Nykyisin se on 8.30. Paitsi, jos käsittämättömällä tuurilla saa ajan neuvoteltua jo kahdeksaksi. Neuvolan ohjeistuksissa kotikäyntien määrää on lisätty. Käytännössä neuvoloissa ei kotikäyntejä tehdä esimerkiksi kesäaikana ollenkaan (koska ei ole resursseja) ja muulloinkin ollaan kiitollisia, jos asiakas kuitenkin tulee neuvolaan.

Työntekijöiden vaihtuvuus julkisella puolella on mieletöntä (ottaen huomioon, että äitiys- ja lastenneuvolan yhdistämisen tarkoituksena oli hoitosuhteen jatkuvuus). Ja jos vaihtuvuutta ei työntekijöihin muuten saada, piirrellään kunnan sisällä neuvolapiirit uusiksi kerran vuodessa, että varmasti saataisiin koko pakka sekaisin. Meillä näihin viiteentoista vuoteen on mahtunut kymmeniä terveydenhoitajia ja kätilöitä pelkästään neuvolassa.

Oma lukunsa on vielä julkisen puolen kadoksissa oleva työntekijöiden perehdytys ja ammattitaito noin yleensä ottaenkin. Ei ole itsestään selvää, että vastaanottava terveydenhoitaja osaisi edes käyttää pituusmittaa. Sitäkin useammin on tilannetaju hukassa ja sosiaaliset taidot kiven alla. On ihan vihoviimeistä, kun terveydenhoitajan ainut käsitys lapsista on oppikirjan esimerkkikappale.

Lähinnä on ihme, että julkiselle puolen enää ylipäätään riittää asiakkaita.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Hetken rauha

Mun olkalaukussa on kiinni pinssi tekstillä "Kamalat Äidit". Sain sen rippikoulun vanhempainillasta mukaani, ja sillä mainostetaan seurakunnassamme loppusyksystä starttaavaa murrosikäisten nuorten äitien vertaisryhmää.

Meillä on ollut (taas) aika hirviöviikko ja huumorintajuni vetelee ihan viimeisiään. Puolitoista vuotta sitten alkanut jäätävä väsymys (joka alkuvuodesta tarkoitti, että nukuin 20 h vuorokaudesta) on täällä taas. Seiska tekee hampaitansa, Rääpäle herättelee edelleen ja Viimeinen tunkee useampana yönä viikossa meidän sänkyyn. Se sentään tuo jo tullessaan oman tyynynsä ja peittonsa...

Koulut on lähteneet täydellä tehollansa, eskari samoin. Oikomishoitoja, fysio-, puhe- ja toimintaterapioita sovitellaan kalenteriin. Vanhempainiltoja ja -vartteja, harrastuksia, neuvoloita, tavan hammastarkastuksia ja mitä noita on. Ja aina osuu väliin joku kalenterisäätäjä, jonka puolesta sanasta pitäisi ajatukset arvata.

Seiska ei istu, mutta se seisoo tukea vasten. Ja kävelee tukea vasten. Meillä on niittäin iso kassillinen kumisaappaita, ja se on aivan loistava tuki niin ylösnousuun kuin kävelemiseen.

Mä tulin perjantai-iltana auringonlaskun aikaan omasta tanssistani kotiin ja kerrankin vilkaisin ympärilleni sen sijaan, että olisin vain kiirehtinyt eteenpäin. Meinasin jämähtää just niille sijoilleni. Vikat auringon säteet puidenlatvojen punaisista lehdistä, kerrostalojen seinistä ja ennen kaikkea taivaanrannasta, jota vasten piirtyivät pysähtyneet nostokurjet... Katsoin sitä pysähtynyttä hetkeä ja sellainen hetken rauha kävi kuitenkin kylässä. Just näinhän näiden asioiden kuuluu olla.

Juu ei. Ei selväjärkistä ajatusta tänäänkään. Sori.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Mitäs meille?

Meillä on ollut vähän hektinen tämä alkusyksy, ylläripylläri. Jotain hajatelmia on kuitenkin jäänyt käteen.

Todettiin, että nelivuotias ei kävele kymmenen kilometrin lenkkiä. Samoin todettiin, että meidän yhden istuttavilla yli kymmenen vuotta vanhoilla rattailla ei enää tehdä kympin lenkkiä. Hajosivat mokomat lopullisesti tien päälle. Ostin uudet. Ekaa kertaa ikinä maksoin väristä, pinkit olisi saanut neljä kymppiä halvemmalla, mutta meille tuli mustat.

Esikoinen aloitti tuossa aamuna eräänä kysymällä, että miksei ne poliitikot vaan päätä tehdä niin, että kaikilla olisi hyvä, kun kerran saavat päättää. No niinpä. Mikä se sellainen kaikilla on hyvä sitten edes on? Keskustelu Suomen verotuksesta ja tuloeroista ennen aamukahvia ei kyllä ole mun ykkösvalinta. Ensin haluun kahvia. Keskusteltiin silti.

Toisen kouluviikot näköjään kutistuvat nelipäiväisiksi, koska oikomishoitoaikoja ei saa päivän alkuun tai loppuun ja välimatka on toistaiseksi sellainen, että keskellä päivää oleva aika polttaa koko päivän. Minä ja mun A:n ruotsi ollaan päädytty ruotsin opeiksi. Jes.

Kirppu ei saanut A2-kieltään. Sen sijaan se nyt opettelee venäjää joka tapauksessa. Ja ilmoitti tahtovansa kouluprojektinaan tutkia Mars-planeettaa. Ostin sille jonkun avaruusteemaisen lehden ja yllätin sen käyttämästä tietokoneeni tehot viimeiseen saakka. Se oli pistänyt teepannun ja marsun kiertoradalle auringon ympäri ja testaili jotain vetovoimia ja nopeuden vaikutuksia. Nää tän lapsen jutut menee kyllä kovaa ja korkealta yli mun ymmärryksen. Mut löytyi silti sitä mielekästä tekemistä alun tuskastumisen jälkeen.

Täystuho on saanut eskarista kavereita. Päivänä eräänä sitä hakiessa liuta lapsia huuteli, että miksi se lähtee kotiin jo nyt. Selitäpä sitten siinä muille lapsille, että kun ei tää saa olla täällä kuin sen neljä tuntia eskarissa. (Juu en selittänyt, mutta otti kyselyt päähän, rankasti.) Oikeastihan se ei saa olla eskarissa edes neljää tuntia, koska etuajassa ei saa viedä eikä myöhässä hakea, vaan molemmat on tehtävä niin, että neljä tuntia alittuu. Se on meinaan päivähoitoa heti, jos on yhtään ajoissa. Opetellaan tämä vuosi siis eskarista myöhästymistä ja seuraavat sitten kouluun ajoissa ehtimistä...

Kirppu on laiska puhelimeen puhuja. Sen prepaid vanheni. Hain sille kivijalkamyymälästä uuden. Ja siirsin samalla itseni 2010-luvulle. Uusi puhelimeni on ollut käytössä ruhtinaalliset kaksi päivää ja se on vanhan puhelimen tapaan lähinnä unohtunut vaatekaapin hyllylle... Mä en edes junamatkalla eilen räplännyt sitä. On nimittäin kivempi katsella maisemia ikkunasta ja uppoutua omiin ajatuksiin kuin istua nenä näytössä. (Tosin, toim. huom. kaikki kävelyt mä kyllä kerään pokemoneja omaan puhelimeeni. Kaksi päivää ja lvl 7. Ei paha.)

Nyt on lauantai ja mä oon perunut tältä päivältä kaiken sen, mitä pitäis tehdä. Ihan vain voidakseni ekaa kertaa kahteen viikkoon edes hetkeksi pysähtyä katsomaan, keitä tässä meidän kodissa oikeastaan asuukaan. Luulen löytäväni tosi kivoja tyyppejä ihan omistakin nurkista.