Kesän viimeinen lämmin päivä

Tässäpä teille synnytyskertomussarjan ensimmäinen osa, joka tämän sarjan lopettaa. Neljätoista vuotta sitten minusta tuli äiti.

Lasketusta ajasta oli kulunut jo hyvä tovi, ja äitini puhelin oli jo puolitoista kuukautta täyttynyt "jokojoko" viesteistä. Oli maanantai, päivä, jolle yliaikaiskontrolli oli sovittu. Kesälomat olivat päättyneet, tiet taas täyttyneet työmatkalaisista. Isäni kanssa oli tehty kyytijärjestelyt yliaikaiskontrollia varten.

Aamukuudelta heräsin kipeisiin supistuksiin. Aikani ihmettelin niitä, ja mietin, että onko tämä nyt sitten sitä. Anoppi kolisteli aamutoimiaan keittiössä, mieli teki nousta sängystä ja liikkua, mutta jäin kuitenkin sängynpohjalle odottamaan, että anoppi lähtisi töihin. Herättelin miestä vierestäni. Kahdeksan aikoihin soittelin Kätilöopistolle ja saatiin lupa mennä sinne sitten, kun siltä tuntuu. Soitin vielä isälleni ja sovittiin kyytiä aikaisemmaksi, lupasi tulla heti, kun ehtii.

Odotellessa painelin suihkuun, mutteipä siitä sen suurempaa apua ollut. Sain vaatteet päälleni miten kuten ja istuin ulkorappusille odottelemaan kyytiä. Housut kastui kummasta lorahtelusta joka kerran liikahtaessani. Etsittiin sitten vielä pyyhettä autonpenkeille suojaksi.

Aamuruuhkassa ajomatkaan kului paljon tavallista puolta tuntia kauemmin, eikä loppujen lopuksi oltu perillä yhtään sen aiemmin kuin oli kontrollin takia suunniteltu. Housut läpimärkinä kävelin aulan läpi synnyttäjien vastaanottoon (joka silloin vielä oli sisääntulokerroksessa). Kätilö otti käyrää ja kyseli vielä toiveita (ei opiskelijoita!), merkkasi toiveet paperiin ja lupasi varmistaa, että salissa tiedettäisiin. Pari tuntia myöhemmin on päästy siirtymään potilashisseillä saliin.

Salissa vastassa oli kaksi kätilöopiskelijaa, jotka innoissaan näpyttelivät jotain tietokoneella ja sitten esittäytyivät ja alkoivat kiinnittää supistusantureita paikoilleen. Viitisen minuuttia myöhemmin on paikalle tullut kätilö melkoisella kiireellä. "Te ette saisi olla täällä, menkää ulos." "Ai miks?", kysyivät opiskelijat. "Koska tänne ei haluta opiskelijoita." Tytöt poistuivat salista selvästi ärtyneinä, ovella toinen vielä kääntyi ympäri: "Me yritettiin vaan auttaa sua!" On asioita, jotka vaan eivät unohdu neljässätoista vuodessakaan. Kätilö pahoitteli kyllä, että "ei opiskelijoita"-toive oli mennyt häneltä alunalkaen ohi ja oli tullut heti sen huomattuaan.

Aika kului hitaasti, supistukset olivat kipeitä, mutta omasta mielestäni pärjäsin niiden kanssa ihan hyvin. En kuitenkaan omatoimisesti uskaltanut liikkua sängyltä mihinkään, en tiennyt mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä tai mitä ylipäätään mun pitäisi tehdä. Saako juoda, jos on jano? Saako juoda kokista? En osannut tehdä muuta kuin odottaa sängyllä koko ajan kaikissa piuhoissa kiinni ja toivoa, että joku kertoisi, miten synnytyssalissa pitäisi toimia ihan kysymättä. Kysyäkään en uskaltanut.

Kätilö tuli ohjaamaan mut kokeilemaan keinutuolia, keinutellen voisi olla kivempi olla. Ulkoneva selkärankani painui kipeästi tuolin selkänojaan, eikä hyvää asentoa löytynyt. Sain ilokaasunaamarin, mutten ymmärtänyt sen ideaa ollenkaan. Pääsin takaisin sänkyyn. Hauskaa sinällään, että näin neljäntoista vuoden jälkeen muistan kyllä edelleen, kuinka kipeälle keinutuolin selkänojan pinna selkärankaa vasten tuntui. Sen sijaan en muista, miten kipeitä supistukset silloin olivat, kun omasta mielestäni pärjäsin kivun kanssa loistavasti.

Toiveisiini oli kirjattu myös, ettei epiduraalia käytettäisi, pelkäsin tuon puudutteen tiedettyjä haittavaikutuksia jo silloin. Olin koko raskausajan kärsinyt liian matalista verenpaineista, ne eivät olleet nousseet edes loppuraskaudessa. Olin kuullut, että epiduraalilla on verenpainetta laskeva vaikutus, enkä halunnut ottaa riskiä, että jo ennestään alhaiset paineet laskisivat lisää. Kätilö kuitenkin tuli taas huoneeseen, ehdotti mulle epiduraalia ja kieltäydyttyäni (koska omasta mielestäni pärjäsin edelleen ihan hyvin) esitti ehdotuksen miehelle. Tämä nyökytteli kätilön ehdotukselle ja totesi sitten mulle, että kyllähän sä nyt tän otat, tietysti. Kaksi yhtä vastaan, minkäs teet. Anestesialääkäri tuli ja laittoi puudutteen.

Puudute kyllä toimi loistavasti, kivut katosi ja nukahdinkin hetkeksi. Jossain vaiheessa olen havahtunut kakkahädän tunteeseen ja sitä pidätellyt muusta tietämättä. Kätilö kävi tilannetta tutkimassa, totesi kohdunsuun olevan täysin auki ja lapsen kovin ylhäällä, kyseli ponnistuttaako, johon olen vastannut, että ei. Kätilö kumminkin ohjeisti ponnistelemaan siinä sängyllä ja hävisi taas pitkältä tuntuneeksi ajaksi. Mies seisoi vieressä hokemassa, että ponnista ponnista, se käski sun ponnistaa, mikset ponnista.

Puudutteen vaikutus oli jo lakannut, kätilö kävi tuumaamassa, että kyllähän tässä jo jotain pitäisi tapahtua. Muistan valittaneeni, että ei tää mahdu, ei vaan mahdu ja kätilön todenneen, että kyllä se sieltä mahtuu. Silti lapsi ei koskaan suotunut itsekseen laskeutumaan kuin hädin tuskin imukuppirajaan, eikä oikeastaan edes siihen.

Mä olin ihan julmetun kipeä, koskaan en muista olleeni niin kipeä. Huone on täyttynyt ihmisistä, joku kysyi multa vielä, että jos kumminkin saisi terveydenhoitaja opiskelija tulla katsomaan "kun harvoin meillä on näitä vaikeita synnytyksiä, että näkisi ja oppisi" ja muistan sen napakasti kieltäneeni silloinkin. Kaksi kätilöä on maannut mun mahan päällä ja painanut lasta alaspäin, jotta se saataisi laskeutumaan niin, että imukupilla yltäisi, eikä tarvitsisi lähteä leikkuriin. Mä oon huutanut ja mun on käsketty olla hiljaa, etten säikyttäisi muiden salien äitejä.

Muistan kiljuneeni, että ottakaa se neula pois, kun välilihassa on tuntunut kova kipu, joka vain jatkui ja jatkui jatkumasta päästyäänkin. Muistan, jonkun vastanneen, ettei tämä ole neula (ja myöhemmin mulle kerrottiin, ettei siellä neulaa missään vaiheessa ollutkaan, vaan sakset). Vasta, kun vauva on vedetty imukupilla ulos, on hoitohenkilökunnalla välähtänyt, mistä kaikki vaikeus. Se oli virhetarjonnassa, melkein neljän kilon tyttö.

Ompelua varten on kyllä puudutettu kunnolla ja koko ajan selitetty, mitä tehdään. Saatiin saliin iltapalaa, kävin suihkussa. Siirryttiin osastolle. Muistan sen järkyttävän pyörrytyksen, mitä olen tuntenut vauvan sänkyä työntäessäni ja saattavan kätilön huolen siitä, pysynkö pystyssä. Sain ikkunasängyn kahden hengen huoneesta, mies lähti kotiin ja minä jäin sinne yksin. Vauva itki, nostin syliini, kävelin ympyrää ja hoin vauvalle: "Äiti ei tiedä, mitä sulle pitäisi tehdä, joku varmasti kohta tulee kertomaan, kohta saadaan apua, älä itke." Katselin illan pimenemistä vauva sylissä, kaupungin valoja ja saapuvaa syksyä.

---

Ehkä vielä itse synnytystä suuremmat traumat mulle on jäänyt ajasta lapsivuodeosastolla. Ensimmäisenä yönä nousin verestä läpimärästä sängystä käydäkseni käytävällä olleessa vessassa. En päässyt edes puoleen väliin huonetta, kun olen tuntenut märän hulahduksen ja vilkaissut lattialle, joka lainehti verestä. Soitin kelloa, koska kuvittelin sen olevan sitä varten, että sitä soittamalla saisi apua. Hetken odottelun jälkeen yökkö tulikin ja kysyi, miksi kelloa soitan. Kerroin olleeni menossa vessaan, kun kävi näin. "Meillä on täällä kyllä sellainen tapa, että jokainen siivoaa jälkensä ihan itse! Mene nyt sitten äkkiä sinne vessaan, niin tän kerran autan, mutta seuraavalla hoidat itse!" Hoipertelin seinistä tukea pidellen pyörtämistä peläten vessaan ja selviydyin sieltä takaisin sänkyyni kuin ihmeen kaupalla.

Aamuvuorolainen esittäytyi omahoitajaksi, ja kertoi että mikä tahansa ongelma mulla on niin hän kyllä auttaa. Hb:n nähtyään hän varmisti vielä, että joku toisi mulle ruuat sänkyyn, etten vaan pyörtyisi käytävälle. Harmi, että tuo omahoitaja ei koko siitä nejästä päivästä, jonka osastolla olin, ollut töissä kuin kaksi vuoroa. Muun ajan en tiennyt, keneltä voisi apua kysyä.

Vähän ennen kotiinlähtöä kätilöopiskelija kävi luonani kysymässä, onko kukaan käynyt kanssani synnytystä läpi. No ei ollut. Opiskelija sitten totesi, että hänellä on siinä se synnytyskertomus, hän voi sen mulle lukea. Ja sitten se tosiaan luki synnytyskertomuksen suoraan paperista. Muistan hyvin siinä kuunnellessa pohtineeni, että olisin kyllä varmasti osannut lukea ihan itsekin.

---

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä synnytyksen jälkeen terveydenhoitaja katseli mua hetken: "No ei kai se niin kamalaa ollut, että kai te toisenkin teette?" Mitä siihen nyt sitten voi vastata... Neljätoista vuotta myöhemmin mulla on seitsemän lasta, joista yksi on Haikaranpesästä synnytyspelon vuoksi, kahdesta olen käynyt terveydenhoitajan ja synnytyssairaalan kanssa lukemattomia ylimääräisiä keskusteluja synnytyspelon vuoksi, kahden kanssa olen käynyt ihan HUSsin pelkopolilla synnytyspelon vuoksi ja yhden olen selviytynyt ns. omin avuin tosin esikoisten synnytyksestä vihaisena kuin ampiainen. Ja kaikkien seitsemän synnytykset ovat menneet sekaisin niin, että ainut, minkä oikeasti muistan, on tuo ensimmäinen. 

Mä tulen aina muistamaan sinisen ja vihreän sairaalasisustuksen salissa. Yhtälailla kuin tulen olemaan loputtoman kiitollinen siitä, että mun ei tarvitse enää ikinä kokea tuota ensimmäistä synnytystä uudelleen. Seitsemän kertaa riittää.

---

Sarjan aiempiin osiin löytyy linkit osasta viisi:

Viimeinen lapsivapaa

joten tähän en niitä kaikkia enää jaksa linkittää.

Viimeinen lapsivapaa

Synnytyskertomussarjan osa 5.

Neljä vuotta sitten vietiin nelikko isäviikonloppunsa vaihtopaikalle Lahteen ja lähdettiin sieltä ajelemaan kahdestaan kotia kohti. Laskettuaika oli seuraavana päivänä ja meillä oli Miehen kanssa molemmilla tiedossa alkavan lapsivapaan olevan viimeinen pitkään aikaan. Tuskin oli kymmentä kilometria motaria ajeltu, kun oli jo pakko pyytää Miestä pysähtymään levähdysalueelle. Oleminen autossa kävi turhan kipeäksi. Kotimatka kului tuhka tiheään pysähdellen, mutta illan mittaan supistukset hellitti ja nukahtaminen kävi helposti.

Viimeisen pitkät sormet

Kymmenen aikaan aamulla olen tökkinyt Miehen sängynpohjalta ylös ja todennut, että kannattaisi nyt kumminkin herätä. Makoilin sohvalla ja kellotin supistuksia, käytettiin Jääkarhu lenkillä ja soiteltiin vielä Jääkarhulle hoitopaikkaa varmuuden vuoksi. Pakkasin sairaalakassin viimeiset puuttuneet tavarat ja vietiin Jääkarhu vanhemmilleni. Juotiin siellä vielä kahvitkin kaikessa rauhassa. Lopulta kahden aikoihin ehdotin Miehelle, että jos kumminkin lähdettäisiin hiljalleen valumaan Hyvinkäätä kohden. Matkalta soittelin sairaalaan, ja kysyivät kyllä aika napakasti, että miksen ole siellä jo... Vasta autoa Hyvinkäällä Miestä varten tankatessani alkoi supistuksissa olla sitä napakkuutta, mistä tietää synnytyksen oikeasti olevan käynnissä. Siinä kohtaa osasi kyllä arvostaa sitä, ettei matkaa sairaalalle ollut enää kuin kilometrin verran.

noin 1v

Vastaanottanut kätilö tuumasi heti mut nähdessään, että eiköhän vaan mennä kuitenkin käyrille suoraan saliin. Kahdeksan senttiä auki. Käytiin siinä käyrillä maatessa läpi toiveita synnytyksen suhteen (ilokaasu, jaloille tuki ponnistamiseen) ja kätilö lupasi huolehtia näin tapahtuu, kun en kerran tosiaankaan mitään muuta toivo. Liekö pelkopolipapereilla siellä potilastiedoissani ollut jotain tekemistä tämän kanssa.

noin 2v

Sain naamarini, taistelin paniikkia vastaan ja hukkasin ajan ja paikan kokonaan. Mies on myöhemmin muistellut ponnistusvaiheessa apuna olleen kätilö olleen jollain tavoin asiaton (olisikohan todennut, ettei tuosta nyt kyllä yhtään mitään tule), mutta mä olen sekoittanut ensimmäisen viidennen synnytyksen jo tilanteessa niin tehokkaasti keskenään, etten todellakaan tiedä, mitä viidennessä on mahdollisesti kätilöt puhuneet.

noin 3v Viimeinen ja n. 1v Rääpäle

Lopulta viides Viimeinen oli sylissäni hetkeä yli viiden iltapäivällä. Meidän Viimeinen on yhden luvun loppu ja toisen alku ja laittanut mut syntymästään saakka kahlaamaan läpi sellaista tunnekuohua, mitä näistä ei edes ensimmäinen ole tehnyt.

n 4v Viimeinen seranaan Täystuho 6v ja Rääpäle n. 2v

Meidän pieni nelivuotias Viimeinen parhaillaan pahimmassa uhmaiässään.

---
Synnytyskertomussarjan aiemmat osat:
osa 2
osa 3
osa 4
osa 6
osa 7

Ensimmäinen osa on tulossa noin viikon päästä ja sitten on sarja loppu.

Elokuinen aamuyö

Synnytyskertomussarjan osa kuusi Rääpäleen kaksivuotis-päivän kunniaksi.

Lasketun ajan nurkilla kaikki lapset oli saatu viikoksi hoitoon. Mitään ihmeellistä en sinä päivänä jaksanut tehdä. Istuin Esikoisen koneella pelaamassa Sims kolmosta. Kuuden aikaan illalla alkoi olla sillä tavalla pöljä olla, ettei koneella istuminen enää onnistunut ja päätin varmuuden vuoksi lähteä käymään lähikaupassa hakemassa Marianne-karkkini ja kokikseni, koska ne nyt vain kuuluvat sairaalakassiin ja sattuivat sieltä puuttumaan. Siinä kävellessä supistukset sitten oikeasti alkoivat ja vahvistuivat, välillä piti pysähdellä ja kieltämättä pankkikortin kanssa toimiminen ei ihan meinannut onnistua kassalla.

Kotiin päästyäni tuumasin miehelle, että nyt on kuule näin. Pähkäiltiin hetki, mitä Jääkarhulle tehdään, jos lähtö tulee ja päädyttiin tavoittelemaan pikkusiskoani koiravahdiksi. Siinä koiravahdin hankinnan lomassa soittelin sairaalaan, josta olivat sitä mieltä, kyllä olisi parempi mennä sinne mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Lopulta saatiin varmistus siitä, että koiranvahti järjestyi, pitkän keskustelun jälkeen jätettiin avain piiloon (sen sijaan, että olisi viety se parinkymmenen minuutin matka väärään suuntaan, kuten mies ehdotti) ja lähdettiin ajamaan Hyvinkäätä kohden.

Rääpäle synnärillä

Matkalla pysähdyttiin melkoisen monta kertaa, joskaan ei mun takia. Auton molemmat etuvalot oli pimeinä ja vastaantulijat vilkuttelivat valojansa, näitä selviteltiin bussipysäkillä tien laidassa.

Parkkiruutu sentään löytyi helposti, synnyttäjien vastaanottoon oli tuttu reitti. Kätilö vilkaisi mua kerran ja totesi, että eiköhän tuo synny ihan just kohta, mennään suoraan saliin. Kello oli suunnilleen kymmenen illalla. Vieläkin huomaan miettiväni, että mistä ne sen ihan vain päältä katsoen huomaa, en valittanut, kävellyt kaksinkerroin tai muutenkaan osoittanut olevani mitenkään eritysen kipeä (vaikka hetkittäin olin kyllä eikä automatka kolmen minuutin supistusvälin kanssa ollut ollut järin mieltä ylentävä kokemus). Vaihdoin sairaalavaatteet päälleni ja odottelin kätilöä takaisin vuoroin ikkunalautaan vuoroin sänkyyn nojaillen ja itseäni keinutellen.

Rääpäle 1v

Kymmenen senttiä auki, totesi kätilö. Päätettiin kuitenkin laittaa antibioottitippa sen sijaan, että olisi heti puhkaistu kalvot ja ruvettu tositoimiin. Päätettiin näin, koska vaikka mun kroppa tiesi, mitä tapahtuu ja kuinka se tehdään, pää vaati taukoa. Koska kellään ei ollut mitään hätää (ja oppikirjojen mukaan se antibiootti olisi joka tapauksessa pitänyt tiputtaa), oli ihan hyvin aikaa antaa päänkin tajuta, mitä on tapahtumassa.

Tipan tiputtua pyysin miestä soittamaan kätilön paikalle, että jos ne kalvot vaikka kuitenkin puhkaistaisiin, että tästä johonkin joskus päästäisiin. Puhkaisu toi tullessaan takapakkia ja järkyt kivut (kuten aina, kun vauva pääsee laskeutumaan niin kuin sen pitäisi päästä tekemään). Kivunlievityksiä pohdittaessa (ja jälleen kerran selkäydinpuudutteista kieltäytyessäni tai itse asiassa miehen kieltäytyessä niistä mun puolesta, kuten oli sovittu) päädyttiin kokeilemaan paracervikaalia ja pudendaalia, joista ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä (ja laittaminen sattui törkeästi). Kätilö häipyi hetkeksi jonkun muun luo.

Rääpäle karvan vajaa 2v

Ei kuitenkaan kerinnyt olla muissa töissään kovin kauaa, kun jo oman tajuntani rajamailta kysyin mieheltä, onko se kätilö tässä nyt vai ei. Soitettiin ja tuli äkkiä. Avustava kätilö sen sijaan huoneeseen ei ennen Rääpälettä ehtinyt.

Oli hyvä, joskin kipeä reissu. Vaikka kipeitähän nuo on aina. Kotiinlähtö meinasi vielä viivästyä, kun Rääpäleeltä kuultiin kotiinlähtötarkastuksessa sydämestä sivuääni. Sille kuitenkaan ei kolmen vartin ultrauksen jälkeenkään löytänyt kardiologi selitystä, joten todettiin se harmittomaksi ja päästiin kotiin ilman jatkoseurantaohjeita.

Äidin kultakaveri 2v puhuu pitkähköjä lauseita, juoksee, kiipeää, hyppää tasajalkaa ja rakastaa vesileikkejä yli kaiken.

---

Sarjan aiemmat osat:
Veteraanien aamuhuuto (osa 3)
Lehdet jäivät jakamatta (osa 2)
Unohtumaton ystävänpäivä (osa 4)
Kadonnut tunti (osa 7)

Luvassa vielä kaksi osaa elokuussa, julkaisut 18.8 (osa 5) ja 26.8 (osa 1) eli pysykää kanavalla, vai miten se sanotaan

Veteraanien aamuhuuto

Synnytyskertomussarjan kolmas osa tässä.

Kymmenen vuotta sitten soitettiin Toisen kummisedälle keskellä yötä, että nyt olisi hyvä hetki tulla lapsia vahtimaan. Petasin vierashuoneen sänkyä siinä supistusten lomassa, vaelsin pitkää käytäväämme edes takaisin ja hengailin ja hengittelin välillä mukavasti kyykkyasennossa. Ulkona oli kirkas tähtitaivas.

Ajeltiin rauhassa nelisenkymmentä kilometria Kotkaan, vuoroin roikuin oven turvakahvassa, vuoroin juteltiin mukavia. Ehdotin, että olisi jääty huoltamolle kahville, oliko sitä nyt niin kiire. Perillä otettiin rauhassa käyrät ja siirryttiin sitten saliin, annoin luvan harjoittelijallekin olla synnytyksessä mukana.

Supistusten lomassa odotellessa kerkisi hyvin pelaamaan Skibbo-korttipeliä muutaman erän, viihdyin ensimmäistä kertaa keinutuolissa. Kun korttipeli ei enää ottanut sujuakseen sain ilokaasunaamarin, kuten olin toivonutkin, hylkäsin keinutuolin ja siirryin suosiolla sängylle.

Jälkikäteen olen kuullut sellaisia hullunkurisia väitteitä, että olisin yrittänyt sängyltä kiemurrella jalkopään kautta karkuun. Sanonpahan nyt vielä kerran, että haloo. Kiemurtelin alaspäin etsimään jaloille tukea ponnistusvaiheeseen. Syytön minä siihen olen, ettei sängyssä ollut jalustimia tai levyjä, joista tuen olisi saanut, ja siksi se on näyttänyt hullunkuriselta pakoyritykseltä... (myöhempiin synnytyksiin olen tämä jaloille tuki-toiveen osannut sitten etukäteen esittää, ettei ole tarvinnut humoristista showta toistaa)

Kirppu syntyi aamun tunteina kätilöopiskelijan hoitaessa synnytyksen lähes kokonaan itse. Tullessaan se oli sitonut napanuoran niin tiukasti kaulansa ympärille, että puhuttiin jo nuoran leikkaamisesta poikki, eikä raasu saanut kuin neljä niitä onnettomia apgarin pisteitä. Se hetki, jolloin en tiennyt jääkö pieni eloon vaiko eikö, ensimmäistä parkaisua odottaessa, on jäänyt pysyvästi mieleen.

Ja tänään tuo veteraanienpäivän aamuhuuto täytti kymmenen. Miten siitä voikin olla niin kauan?

---
Tänä vuonna olen luvannut täyden sarjan synnytyskertomuksia. Osat kuusi, viisi ja yksi on luvassa elokuussa, Aiemmat osat alta linkeistä:

Osa seitsemän: Kadonnut tunti

Osa neljä: Unohtumaton ystävänpäivä

Osa kaksi: Lehdet jäivät jakamatta

Potilas tietoyhteiskunnan keskiössä

Olen kuluneina kuukausina tehnyt ihan käytännön tason tutkimusta paperittomasta tietoyhteiskunnasta, jossa huhujen mukaan elämme. Tutkimus kohteena on ollut tiedonkulku terveyden- ja sairaanhoidossa sekä hoitavien tahojen että potilaan välillä ja hypoteesina se, että tottahan tieto kulkee, kun se ei nykyään enterin painallusta enempää vaadi.

Tutkimukseni on toki vielä kesken (ja jatkuu varmasti läpi koko elämän), mutta väliaikatuloksista olen järkyttynyt.

Omakanta-palvelun tehdessä läpimurtonsa jokin aika sitten luvattiin selvää parannusta tiedonkulkuun. Terveystiedot ja sairaushistoria ovat nyt näppärästi yhdessä paikassa niin potilaan kuin minkä tahansa hoitavan tahon käytössä missä ja milloin vain. Nopealla vilkaisulla palvelun ainut negatiivinen puoli on, ettei lapsen huoltajalla ole pääsyä lapsen tietoihin, ei edes alle 12-vuotiaan osalta (12-vuotiashan saa halutessaan salata tietonsa huoltajiltaan).

Itseäni mietitytti tuon palvelun osalta tietoturva ja mietityttää edelleen. Vielä en ole testannut tämän palvelun yhteentoimivuutta yksityisen sektorin kanssa, koska lapsen tietoihin en siis pääse käsiksi.

Miten tieto siis nykyään kulkee vai kulkeeko se?

Tässäpä näitä törmättyjä tapauksia tiedonkulusta:

Neuvola lähettää erikoissairaanhoitoon syystä X. Erikoissairaanhoito löytää potilaasta asian Y, jättää hoitamatta asian X eikä välitä tietoa löydöksestä Y neuvolalle. Potilas saa vastaanotolla käsityksen, että kaikki ei ole kunnossa, muttei tietoa siitä, mikä mahdollisesti on vialla tai mitä ylipäätään tutkitaan. Lääkäri määrää otettavaksi labrat A,B ja C, hoitaja tilaa vain C:n.

Äitipolin lääkäri löytää asiat Å, E, H ja D, määrää antibiootit asian Å hoitoon, pyytää hematologin konsultaation H:sta, haluaa lisälabroja asiasta D ja päättää käynnistyksen asian E vuoksi. Potilaalle selvitetään E, Å ja H, D labrat jäävät tilaamatta, Å:n hoito aloittamatta ja H:n merkitys kertomatta. Potilas osaa kuulopuheiden pohjalta vaatia antibiootteja asiaan Å osastolla synnytyksen jälkeen ollessaan. Lääkäri oli potilaalle sanonut määrävänsä antibiooteiksi potilaan aiemminkin käyttämän lääkkeen, hoitaja ei löydä mainintaa koko Å:sta ja pitkän selvityksen jälkeen tuo lääkkeeksi jotain aivan muuta (joka jälkikäteen todetaan toimimattomaksi).

Synnytyksen jälkeen lääkärin pyytämistä labroista osa jää tilaamatta ja osastolla oloaika sen vuoksi pitenee. Lapsi viedään lastenosastolle, äidille kerrotaan vain, että lapsi viedään nyt. Kysymälläkään ei selviä syytä. Äidille luvataan, että lastenosastolta ilmoitetaan pian ja sitten vauva tuodaan takaisin tai äiti voi mennä katsomaan. Hoitajien vuoro vaihtuu, lapsesta ei kuulu mitään eikä uusi vuoro edes tiedä, että lapsi on viety. Äiti lähtee itse katsomaan (ilman saattajaa, vaikka hädin tuskin pysyy pystyssä), lastenosasto ihmettelee, miksei äiti ole tullut jo aiemmin. Samaan aikaan lääkäri etsii äitiä äidin osastolta.

Hematologi on asian H vuoksi pyytänyt tutkimaan H:ta myös vauvalta. Lastenosasto on kuitenkin löytänyt asian M lapselta ja jättää H:n selvittämättä. Äidin kysyessä lapsesta on vastaus "tutkimme juttuja".

Potilas ohjataan erikoissairaanhoidosta terveyskeskukseen saamaan hoidot asiaan H. Terveyskeskuksella on ohjeet hoitoon, muttei tietoa siitä, mikä H on tai miten hoidon onnistumista seurataan. Potilas tietää seurannasta, muttei H:sta. Sairaanhoitaja ohjaa Å:n vuoksi reseptipyynnön lääkärille, joka kirjoittaa toimivan antibiootin. Potilasta laskutetaan neljästä käynnistä sairaanhoitajalla, vaikka laskutuksen yläraja on kolme käyntiä ja yhdestä lääkärikäynnistä, vaikka potilas ei ole nähnytkään lääkäriä, ei edes puhunut lääkärin kanssa puhelimessa.

Ja sama meno jatkuu. Missään vaiheessa paperilla ei ole potilas saanut mitään tietoa omasta hoidostaan, lapsesta posti toi epikriisin. Kenelläkään ei ole hoidosta kokonaisvaltaista vastuuta eikä kukaan osaa vastata kysymyksiin. Labrakin on hukannut näytteen C.

Joku viisaampi sanoo nyt, että onhan meillä se Omakanta, eikös se juuri sitä varten ole, että sieltä voi potilas omat tietonsa edes tarkistaa. Jepjep. Sieltä ei näe tilattuja labroja, ei saapuneita labravastauksia. Sieltä puuttuu reseptejä, jotka lääkäri on sanonut laittavansa. Alkuvuoden jokaiselle päivälle se näyttää jonkun potilaan asioita hoitaneen, muttei nimiä tai mitään kirjauksia. Ja ne yksittäiset kerrat, joista kirjauskin löytyy on kirjoitettu lääkäreiden omalla jargonilla toisten lääkäreiden luettavaksi.

Että kyllä meillä täällä Suomessa on asiat hyvin. Tietoa on valtavasti, mutta se ei ole kellään hallussa.

---

Lääkäri siis soitti eilen kertoakseen, että mun loppuelämän hoito on tiedossa, se on piikki perseeseen kerran kolmessa kuussa. Ja sen, että näyte, jonka vastaus kertoisi syyn on todennäköisesti kadonnut jonnekin. En siis edelleenkään tiedä, tutkitaanko jotain lisää, miten tutkitaan jos tutkitaan saatika sitten edes sitä, että mistä on kyse...

Lehdet jäivät jakamatta

Toinen 12v ja synnytyskertomus-sarjan toinen osa, joka on luettavissa täällä. En samaa viitsi uudelleen kirjoittaa.

Synnytyskertomus-sarjassa aiemmin osa neljä täällä ja seitsemän täällä.

Esikoisen syntymä aikanaan jätti sellaiset traumat, että Toinen haettiin Haikaranpesästä. Ja Toisen reissu oli kaikista näistä seitsemästä helpoin. Sellainen oppikirja-synnytys ongelmattomine lapsivuodeaikoineen.

Toinen on ihan mieletön muksu, rakentelee legoista mm. toimivia hissejä, kasailee pienoismalleja, pelaa shakkia ja pärjää loistavasti pikkulasten kanssa. Kielipäätä löytyy ja matikka sujuu. Saa nähdä, mitä haasteita edessä kolkutteleva teini-ikä meille heittää.

Unohtumaton ystävänpäivä

Facebookissa mainitsin joitakin päiviä takaperin, että luvassa saattaa olla seitsemän synnytyskertomuksen sarja ja muutakin synnytyspohdintaa lähitulevaisuudessa. Tässä sitä nyt mennään taas, vietän tänäänkin Täystuhon synttäripäivää enkä ystävänpäivää. Joten 6 v synttäreiden kunniaksi synnytyskertomussarjan osa neljä, eikö.

---

2010 alkuvuodesta pakkaset olivat kovat ja lunta enemmän kuin muistan koskaan ennen tai jälkeen nähneeni. Suurista sisätiloista huolimatta meillä kotona pysyi käyttölämpöisenä vain yksi pieni huone, vessa ja keittiö, joita yhdisti pitkä ja kylmä koulun käytävä. Meillä käytettiin silloin ulkovaatteita sisälläkin.

Pikkusiskoni tuli poikakaverinsa kanssa lasketun ajan tienoilla meille pariksi viikoksi varuilta päivystämään, yliaikaiskontrolli tuli ja meni perjantaina, maanantaille sovittiin käynnistys, sunnuntaina piti siskoni lähteä takaisin kotiin.

Lauantai-sunnuntai välisenä yönä alkoi vihdoin tapahtua. Tunnin ajomatka sairaalaan meni suhteellisen helposti, käyrille päästiin makaamaan sopivasti yövuoron vaihtuessa aamuvuoroksi. Vuoronvaihdon takia makoiluttivat hetken tavallista kauemmin ja olo alkoi käydä jo turhankin tuskaiseksi. Lopulta kuitenkin päästiin siirtymään saliin, kuusi senttiä auki, seitsemän jälkeen aamulla.

Aiemmilta synnytysreissuilta tuttua pitempää rauhallista väliä ei supistusten väliin jäänyt, kömmin suosiolla sänkyyn ja tarrasin ilokaasunaamariin. Nelikon isän olin kyllä huolella prepannut tähänkin reissuun (ehdoton ei selkäydinpuudutteille). Tiedä sitten, mitä kätilö ja Nelikon isä keskenään keskustelivat, mutta niin vain saivat mut ympäripuhuttua suostumaan minispinaaliin epiduraalin sijasta. Perustelivat, ettei ole ollenkaan samasta asiasta kyse. Kahdeksan senttiä auki, kun anestesialääkäri on hälytetty saliin.

Tipat ja pistämiset sujui ihan rutiinilla, puudute alkoi vaikuttaa, heitettiin läppää helposta synnytyksestä ja oltiin ponnistusvaiheessa kolmen kivuttoman supistuksen jälkeen. Ponnistaminen puudutteiden ollessa täydessä vaikutuksessaan ei ole järin helppoa touhua, katoaa suunta ja tarkoitus. Vaikka tämä on synnytyksistäni ainut, missä mun kanssa on tuossa vaiheessa voinut käydä järkevää keskustelua supistusten lomassa...

Parikymmentä minuuttia, ei ongelmia, ei repeämiä, ystävänpäiväpoika syntyi vähän ennen kymmentä aamulla. Pääsin suihkuun, saatiin aamupalaa ja siirryttiin osastolle kahden hengen huoneeseen ikkunapaikalle. Huonekaveria ei vielä ollut, vessa oli huoneen ulkopuolella käytävässä.

Hetken sängyllä makoiltuani suuntasin vessaan, lukitsin oven, huomasin pyörrytyksen, soitin kelloa, ehdin avata lukon ja pimeni. Hoitajat juoksi. Kaksi kertaa onnistuin toistamaan vessatempun näin, kolmannella en päässyt edes vessaan saakka, kun lattialla oli iso lammikko verta ja taju meni. Tällä synnytysreissulla hoitajat siivosivat sotkun valittamatta, auttoivat mut takaisin sänkyyn ja käskivät pysyä siinä. Pistettiin tippaan pari pussia verta ja katetri, että loppuisi vessaan pyrkiminen.

Kolmen vuorokauden ikäisen vauvan kanssa lopulta päästiin kotiin. Omat jalat hädin tuskin kantoivat ja vaipanvaihtoja varten vauvalle piti aina pukea ulkovaatteet päälle, että tarkeni sieltä lämpimästä huoneesta vessaan ja takaisin. Vasta kaksiviikkoisen vauvan kanssa jaksoin pitää puhelinta edes sen verran, että sain soitetuksi vanhemmilleni.

---

Pakollinen kuvituskuva

Täystuhoni 6v ja ensi syksynä eskariin.

---
Seitsemättä osaa synnytyskertomussarjasta voi ihmetellä täällä.

Kadonnut tunti

Arki on täällä lähtenyt sujumaan omalla normaalilla takkuisella tavallaan. Pikkupojat palasivat lomaltaan kotiin sunnuntaina ja puolitoistavuotias Rääpäleemme nosti itselleen lähes samoin tein korkean kuumeen. Hiphei, vauva-arkea suurperheessä kera Entero-viruksen. Leikin hetken rikasta ja hain Rääpäleen diagnoosin yksityiseltä, vaikkei meillä vakuutusta olekaan. Vastasyntynyt, kipeä puolitoistavuotias ja tk:n päivystys keskellä pahinta influenssakautta ei kuulostanut houkuttelevalta vaihtoehdolta.

---

Mitenkä meni Seiskan synnytysreissu? Keskiviikolle oli sovittu äitipoli-kontrolli, kun siirsivät mut pelkopotilaasta riskiraskaudeksi hematologin mielestä mielenkiintoisten veriarvojen vuoksi. Verenpaineet olivat kivasti koholla (kelläpä ei kohoaisi, erikoislääkärin mielestä mielenkiintoinen ei yleensä potilasnäkökulmasta tarkoita mitään positiivista) ja proteiinit kevyesti plussalla, joten päädyttiin jäämään käynnistykseen samoin tein.

Aloitettiin ballongilla, lekuri tuumasi, että voi kestää vuorokaudenkin. No, ei kestänyt, se tuli tunnissa ulos. Puhkaistiin kalvot ja jäätiin odottamaan. Odotellessa ehti kätilöopiskelija hyvin esitellä kaikki mahdolliset kivunlievitysmenetelmät, kysellä toiveet ja selvitellä mun sterilähetteen kohtaloa, sitä kun ei jostain käsittämättömästä syystä löytynytkään papereitteni joukosta. Lääkäri kävi tuumaamassa, että täytyy tehdä lomake uudelleen, kun on vain vuoden kerrallaan nuo lomakkeet voimassa.

Pari tuntia kalvojen puhkaisusta sydänäänet romahti hetkellisesti ja tarkkailuhuone ole äkkiä täynnä väkeä, asennon vaihdoksella saatiin kuitenkin äänet normaaleiksi. Päätettiin lopettaa omien supistusten odottelu ja siirryttiin saliin (missä mahtuu tarvittaessa isompikin porukka toimimaan) jatkamaan oksitosiinilla.

Liekö sydänäänten romahdus vai mikä pistänyt lääkäriin vauhtia, mutta opiskelijan viritellessä tippaa kiinni kiikutti lääkäri pikapikaa sterilomaketta mulle allekirjoitettavaksi...

Puoliltaöin todettiin, ettei tämä nyt halua lähteä käyntiin millään, yritetään nukkua vähän ja jatketaan aamulla. Lähetettiin mies kotiin nukkumaan. Mä sain saliin mukavamman sängyn, gramman parasetamolia ja kaurapussin, kivasti väsytti. Vaan en nukahtanut, kun supistukset alkoivat yltyä. Kömmin vessaan, takaisin sänkyyn ja totesin että jaahas. Näillä supistuksilla ei nukuta, vaan synnytetään.

Kätilö kävi kääntymässä ja tarjoutui hakemaan jotain vahvempaa särkylääkettä nukkumiseen. Annoin sen lähteä lääkkeiden hakuun ja soitin miehelle, että mikäli meinaa ehtiä varmasti ajoissa, on syytä tulla nyt. Mies ehdotti, että palataan asiaan puolen tunnin päästä, jos vielä näyttää siltä. Ok.

Vartin päästä tekstasin miehelle lyhyen ja ytimekkään "Tule". Kätilö luopui vahvemmista lääkkeistä ja ojensi ilokaasunaamarin kyselemättä. Seuraavasta tunnista mulla ei ole mitään varmaa käsitystä, on vain hämäriä mielikuvia.

Havahduin kymmenen minuuttia sen jälkeen kun Seiska on laskettu mun mahan päälle, että tässäkö tämä nyt on, onko se tosiaan jo tässä. Että olisi se varmasti syntynyt uhkaukseni mukaan bussipysäkille, jos me ei oltaisi oltu jo valmiiksi sairaalassa...

Pienessä ahdingossa oli Seiska ollut ja hädissään ilmeisesti vetänyt vähän lapsivettä keuhkoihinsa, pian vuodeosaston puolelle siirtymisen jälkeen Seiska vietiin vielä kahdeksitoista tunniksi tarkkailtavaksi lastenosastolle.

Eikä se vuodeosastolla makaaminenkaan niin kamalaa ollut kuin aiemmilla kerroilla. Ennen kuin vasta lauantai-aamuna, jolloin alkoi edellisenä iltana synnyttäneiden huonekaverien vierasralli. Onneksi päästiin pois.

Seiska

Viime viikolla kymmenen minuuttia synnytyksen jälkeen havahduin siihen jännittävään tosiasiaan, että mulla todellakin on sylissäni vauva.

Seiska on täällä, syntymämitat py 38,5 cm, 3890 g ja 51 cm. Sukupuolijakauma täällä nyt 5+2.

Kuluneen viikon tapahtumiin palataan paremmalla ajalla, Seiska voi hyvin.

Aiempaan raskaus ei ole sairaus-keskusteluun lisättäköön, että joskus käy niin, että raskaus peittää sairauden lääkäreiden keskittyessä hoitamaan raskautta naisen sijaan.

Kaipa se pelkopoli kutsuu taas

Sain kuluneella viikolla neuvolasta ihan ensimmäistä kertaa mukaani paperin "Ajatuksia tulevasta synnytyksestä". Eilen kaivoin sen kassista. että jos vaikka katsoisin läpi. Ehkä täyttäisinkin. Tiedättekö, se oli virhe. Ei olisi pitänyt. Perjantai ja neuvola jo mennyt viikonlopuksi tavoittamattomiin. Ja nyt tuo onneton paperi hiertää mielessä päälimmäisenä.

Lomake on kovin viattoman näköinen, surkealaatuinen mustavalkotuloste. Siinä on otsikko, nimeni ja hetuni, sairaanhoitopiirin logo. Ja seitsemän kysymystä, joihin pitäisi vastata.

1. Mitä ajatuksia synnytys herättää sinussa?

2. Millaisina olet kokenut aikaisemmat synnytyksesi?

3. Mitä ajattelet synnytyskivusta?

4. Kuinka toivot synnytyskipujasi lievitettävän?

5. Millaista tukea toivot kätilöltä?

6. Onko sinulla toiveita liittyen synnytykseesi?

7. Ajatuksia vauvan ensipäivistä...

Juutuin eiliseksi otsikon ja ykköskysymyksen väliin. Mietin, mitä ajatuksia koko paperi herättää ja sitä, että miksi. Miksi mun teki mieli huutaa, raivota, silputa paperi ja polttaa silppu? Kun aikuinen ei toimi niin.

Nyt on takana yö (nukuttu tai ei) Ja alan hiljalleen hahmottaa vastausta eiliseen kysymykseeni. Se asuu jossain kakkos- ja seiska-kysymysten sisällä.

Muistaisinpa maanantaina soittaa neuvolaan ja vaatia lähetteen pelkopolille. Tämän paperin kanssa yksin menee pilalle koko joulun odotus kaikesta muusta puhumattakaan.

Vastaukset 7.11

1. Synnytän mieluummin vaikka bussipysäkillä kuin sairaalassa.

2. Kuudes kerta korjasi kaiken. Ja seiska repii kaiken taas auki.

3. Kuuluu asiaan.

4. Ilokaasu, ei mitään pistettäviä puudutteita.

5. Ei rutiinitoimenpiteitä rutiinin vuoksi, kaikki oltava selitettävissä viimeistään jälkeenpäin (ja selitettävä myös, vaikken osaisi kysyä), luottamusta siihen että pärjään ilman voimakkaita puudutteita, jos en niitä itse pyydä. Ei saa tuputtaa.

6. Jaloille tuki ponnistusvaiheeseen.

7. Äkkiä heti kotiin.

Anna turvasana

Lueskelin tuossa jokin tovi sitten taas Iltasanomien perheaiheisia uutisia. Ajatus jäi pyörimään yhden artikkelin ympärille ja päätin, että palaan aiheeseen heti ultran jälkeen. Tässä ollaan siis, Uusi ilmiö leviää - Tarvitaanko synnytyksessä turvasanaa? (IS, 25.7.15)

Lähtökohtaisesti sanon, että mikätahansa, mikä tuo synnyttäjälle turvaa ja herättää vaikeassa tilanteessa luottamusta, on hyvä juttu. Turvasana voi olla joillekin juuri se pelastus ja positiivisen kokemuksen luoja. Silti en osaa itse nähdä tilannetta näin. Kaikkien synnytysteni jälkeenkin joudun pohtimaan, mitä ihmeen hyötyä siitä olisi, että tukihenkilöni kanssa sopisin turvasanan, josta tukihenkilö tietäisi mun olevan puudutuksia vailla?

Mun kokemuksella kätilöt aika tehokkaasti talsii tuolla saleissa niin synnyttäjän kuin tukihenkilönkin yli. On poikkeuksia ja voi olla että käy hyväkin tuuri (ja on mulla sellainenkin käynyt), mutta taas joudun lähtemään oletuksesta, että seuraavakin kerta menee niin, että tukihenkilön (saati sitten synnyttäjän) sanomisilla ei ole mitään merkitystä. Mitä hyötyä on turvasanasta, jos oletus on, ettei sitä kunnioiteta? Jos sen sanomista vaaditaan?

Mä olen siis niitä urpoja, jotka lähtee kerran toisensa jälkeen synnyttämään ajatuksella, että selkäytimeen laitettavia puudutteita ei muhun laiteta. Ilokaasunaamarin tahdon ja sillä pärjään. Esikoiselta mut aikanaan ympäripuhuttiin epiduraaliin ja Täystuholta minispinaaliin, Rääpäleeltä testasin paracervikaalin (en kyllä osaa kirjoittaa), mistä ei kyllä hyötyä ollut.

Ja mä antaisin mitä vaan sellaisesta sanasta, jolla synnärillä henkilökunta uskoisi, kun sanon pärjääväni ilman. Yhdestäkään neulalla laitettavasta puudutteesta mulla ei ole positiivisia muistoja, osa vie kivut, mutta aiheuttaa sellaisen vuodon, että oksat pois ja osa ei toimi edes kipuihin. Mieluummin kipu ja ilokaasun tuoma sekavuus kuin puudutteiden seuraukset.

Ja vielä, jos sitä oksitosiinia ei pistettäisi tippumaan ihan vaan siksi, että niin on tapana, niin puudutteiden laittamisen tarpeetkin tipahtaisi huomattavasti. Selvitettävänä vielä on laitettiinko Rääpäleeltä sellainen tippa mulle (mielikuva on, että laitettiin), ja sekin että miksi. Siksikö, että saataisiin sali nopeammin vapaaksi seuraavalle? Olisivat laskeneet sängystä irti ja kävelemään...

nimim. Kyllä ahistaa, taas

Yksi virtuaalisynnytys mulle, kiitos!

Mietin pitkään, että antaisin tämän olla. Nostakoot pinnalle joku muu. Mutten sitten kuitenkaan taas osaa jättää aihetta rauhaan. Synnytyssairaaloiden tutustumiskäynnit loppuvat HUS:n alueella uutisoi Iltalehti 10.3.15. Tutustumiset korvataan Youtube-videoilla.

Anteeks, mutta mitä helvettiä?! Ymmärrän varmasti sen, miksi näin tehdään. Ihan tismalleen yhtähyvin kuin ymmärrän oman reaktioni. Tutustumiset lakkautetaan, koska aika on rahaa, tilat pienet ja aina täynnä, henkilökunnasta pulaa ja tutustumiset sitoo henkilökuntaa pois hoitotyöstä.

Kävin Viimeistä odottaessani tutustumassa Kätilöopistolla. Kävin siellä aikanaan tutustumassa myös Esikoista ja Toista odottaessani. Onneksi pääsin Viimeiseltä tutustumaan, jälkikäteisfiilikset voi käydä lukemassa tästä. Sairaala meni silloin vaihtoon rv 37+.

ja vaihto kannatti

Ensisynnyttäjälle ja pelkopotilaalle tutustumiskäynnit tuovat turvaa. Mikään video ei korvaa ihmistä. Pelkopotilaita on synnyttäjistä Suomessa n. 6-10%. Viron puolelta kätilöt tuovat viestiä, ettei siellä ongelmaa ole likimainkaan samassa mittakaavassa. Onko vika hoitokäytännöissä tai kulttuurissamme? Onko äiti unohdettu?

Uudenmaan alueelta on jo lakkautettu Tammisaaren sairaala, Lohjan ja Porvoon synnytysosastojen sulkemista suunnitellaan neljän vuoden sisällä. Kätilöopiston sulkemisesta liikkuu toinen toistaan hurjempaa huhua. Ihmekös tuo, jos on niin kiire, että turvallisuuden tunteeseen ei enää ole varaa panostaa.

Yksityiset kätilöpalvelut nostavat päätään niin äitiysneuvoloiden kuin synnytystenkin osalta. Julkisia neuvolapalveluita leikataan jatkuvasti, aikoja harvennetaan ja lyhennetään, asiasisältöjä lisätään. Aikaa äidin kuulemiselle ei julkisella sektorilla ole. Ihmekös tuo, jos pelottaa ja turvaa haetaan yksityiseltä puolelta. Siellä on aina kätilö puhelimen päässä (IL 28.4.15).

Minä jään mieluusti odottamaan, milloin HUS ehdottaa, että sairaalaan ei tarvi synnyttämäänkään mennä, kyllähän te, naiset, osaatte Youtube-videon ohjauksella synnyttää. Niin ne naiset ennenkin synnytti pellon reunassa ilman mitään ohjausta.

Antiystävänpäivä

Kaikkialla on ollut pohdintaa ystävyydestä ja rakkaudesta, blogi toisensa jälkeen on täyttynyt vaaleanpunaisella hötöllä, lahjaideoilla ja mietelauseilla.

Minä vietän tänäkin vuonna antiystävänpäivää. En kertakaikkiaan pidä tästä juhlapäivästä. Sille on syynsä.

Kouluaikoina koulun aulassa oli laatikko, johon sai käydä jättämässä ystävänpäiväkortteja, ja tukioppilaat ne sitten jakoivat. En saanut kortteja enää kasilla tai ysillä.

Seiskalla olin korviani myöten ihastunut yhteen poikaan. Kaverini olivat just niin ihania kuin teinitytöt yleensä. Kuvistunnilla yksi supatti mun korvaan, että ihastukseni tahtoi tavata mut aulassa välitunnilla. Mua jännitti ihan kamalasti, muistan että pureskelin huuliani, jotta ne olisivat punaisemmat ja nipistelin poskiani samasta syystä. Mä odotin sen välitunnin poikaa aulassa, muttei sitä näkynyt tai kuulunut koskaan. Kyynelissä oli pidättämistä, eikä kavereiden kommentointi auttanut: "No et kai sä tosissas kuvitellut?! Me keksittiin koko juttu. Älä nyt leikistä suutu!" Monta ystävänpäivää olen unohtanut, mutta sitä en.

En muista kuin yhden toisen ystävänpäivän tuon lisäksi. Siitä on viisi vuotta. Täystuho syntyi silloin. Vaikka Kirpun ja Täystuhon kokemukset ovat osin ristissä, enkä välttämättä osaa sanoa kumpi synnytys on kumpaa, muistan tuon päivän silti. Onnen, toivon, pelon, kivun, sen kaiken mitä luulin rakkaudeksi. Avuttomuuden.

Tuosta päivästä lähtien mun ei kuitenkaan ole tarvinnut enää viettää ystävänpäivää. Mulla on vuodesta toiseen kelpaava tekosyy. Juhlintaa on luvassa joskus kuun vaihteessa, mutta tänään saan olla pohtimatta hyvän ystävän määritelmää tai rakkauden tunnusmerkkejä ja keskittyä siihen, miten ihana onkaan viisivuotias Täystuho, joka kolmen tuhovuoden jälkeen ei enää tuhoa ihan kaikkea (vain suunnilleen jokatoisen asian entisen seitsemän/kuusi sijaan).

Mun ja Täystuhon suhde on kaikista ristiriitaisin. Lapsi, jota sekä halusin että en halunnut. Kaikista näistä lapsista tämä poika on mua lähimpänä. Ei lellikki tai suosikki, mutta usein ajatuksissa ensimmäisenä. Ainoa, joka on nukkunut yönsä vain kainalossa. (Kyllä se jo nykyään nukkuu omassa sängyssä, paitsi joskus). Poika, joka sekä antoi mulle kaiken että vei multa kaiken.

No. Tänä 5v synttärinä me lähdetään ihan kohta ajelemaan Tampereen suuntaan maalle jonnekin katselemaan ihmisen parhaita ystäviä. Luotettavia ja uskollisia, omapäisiä. Koiria.

Hupsis

Meillä opetellaan jälleen yksikätisen elämän aakkosia.

Isin poika.

Rv 40+2 klo 00.29, 53cm, 3960g, py 36cm.

Aika antaa paljon anteeksi, tarvittiin vain 12 vuotta, ettei ilokaasuissa enää tarvinnut palata esikoiseen. Parhaaseen reissuun on nämä hommat hyvä lopettaa.

Koululaisetkin on tänään saateltu matkaan ja pikkupojat viety hoitoon. Tiukka paluu arkeen.

Äly ja väläys

Ymmärsin eilen illalla jotain sellaista, minkä yleensä jokainen raskaana oleva ymmärtää paljon, paljon aikaisemmin. Ymmärsin, että tämä päättyy synnytykseen. Arvatkaa, nukuinko tuon oivalluksen jälkeen...

Hiljalleen alkaa jännittää, huomiselle olisi luvassa koon tarkastus äitipolilla ja viikotkin käy vähiin. Kohta eletään jo lasketunajan jälkeistä elämää.

Aiheellinen muistutus lienee se, että yhä edelleen elän aikaani jäljessä, eikä käytössäni ole minkäänlaista mobiilia nettiä. Ei läppäriä, tablettia eikä edes älypuhelinta. Ette pääsee synnärille kanssani, ette lapsivuodeosastolle. Ja ne kommentit on siellä hyväksynnän takana. Kun jonain päivänä (tai yönä) vihdoin lähdemme, jäävät kommentit ennalta määräämättömäksi ajaksi odottamaan.

---------

Kävimme miehen kanssa tänään ensitreffeillä uudestaan. Viimeinen täyttää pian kaksi vuotta ja suuntasimme lelukauppaan, koska paikallisen Prisman leluvalikoima on kerrassaan surkea. Ensitreffeillämme kävimme samassa paikassa etsimässä Täystuhon 1v lahjaa.

Ja. Ensimmäistä kertaa kävimme kahvilla ulkona. Tehdäänköhän me asioita hieman nurinkurisessa järjestyksessä?

Operaatio sairaalakassi

Tässä kohtaa "menestyvä" bloggari kaivaisi huippuhienon digijärkkärinsä ja lähtisi kuvaamaan aikaansaannostaan. Sen jälkeen hän vielä valitsisi kuvistaan hyvät ja ehkäpä käsittelisi niitä, luonnostelisi tekstiään pitkään ja hartaasti ja sitten vasta julkaisisi tämän ehkä joskus.

Skippaan alkuvalmistelut niin kuin aina.

Viikonpäivät olen pähkäillyt sen mystisen sairaalakassin pakkaamista. Kulkaas, kun ei vain huvita pakata. Ei yhtään huvita.

Kuudennen lapsen kohdalla jo tietää ihan varmasti, mitä kassissa pitäisi olla.

Neuvolakortti, lompakko, puhelin. Ne nyt mahtuu mihin tahansa veskaan.

Hiusharja on kiva ylläri, hampaidenpesukamat kans. Ne nyt menee edellä mainittujen kanssa missä kassissa vain.

Kirja. Ruutupaperia ja kynä. Ne jo valmiiksi kulkee siinä kassissa, mikä mulla liikkuessa muutoinkin on mukana. Lukea ja kirjoittaa pitää voida aina ja kaikkialla. Kynä on noista se must, kirjoittaa voi vaikka kauppakuitin taa.

Kotiutumisvaatteet vauvalle ja mulle. Pari vaihtoehtoa kummallekin, pari harsoa vauvalle kotimatkan iloksi ja liivinsuojat itselle, ettei tartte paitaa vaihtaa heti kotona.

Puolen litran kokis ja pussillinen mariannekarkkeja. Ne haetaan vasta mennessä, koska kotona ne eivät säily.

Päätin olla pakkaamatta koko kassia. Vaatteet on valmiiksi katsottu ja sullottu turvakaukaloon, mies voi ne sitten meitä hakiessaan tuoda. Ja kaikki muuhan nyt mahtuu mihin kassiin vain, eikä niissä mitään pakkaamista ole.

Ensimmäistä kertaa päätin, etten vie matkalaukullista tavaraa mukanani. Sitä paitsi kassin pakkaaminen ajatuksena on vain liian työläs. Ei jaksa.

Kotiläksyjä

Kirppu toi hetki sitten kotiläksynsä mulle, tarvitsi apua. Tuijotin tehtävää, ja totesin tarvitsevani apua itsekin, ei ne helppoja monen lapsen äidiltä kyselleet:

- syntymäpäivä, kuukausi, vuosi ok, no nämä sentään tulee ulkomuistista, ei tarvinnut luntata kela-kortista.
- viikonpäivä; Mies kaivoi esiin kalenteria vuosia takaperin, kuka tuollaisia oikeasti muistaa?
- kellonaika; Apua! Kahden lapsen ajat iloisesti sekaisin, ei toivoakaan arvata, kumpi olisi just tämän lapsen.
- Syntymäpaikka; no sairaala sentään on muistissa joka mukulalta
- Syntymäpaino ja -pituus; vanhasta neuvolakortista löytyi ne onneksi ja onneksi korttikin löytyi... ja kellon aika oli merkitty korttiin myös, ainoana näistä lapsista.

Pituuksia, painoja, viikonpäiviä, kellonaikoja en muista kenestäkään. En muista kätilöiden nimiä. En huoneiden värityksiä. En edes niitä ensimmäisiä sanojani synnytyksen jälkeen. Itseasiassa kolmannesta eteenpäin en muista synnytyksistäkään juuri mitään, koska joka kerran palaan takaisin siihen ensimmäiseen heti ekasta ilokaasuhönkäyksestä ja jään sinne, vaikken edes haluaisi. Hoitohenkilökunta voi puolestani ladella mitä typeryyksiä vain, kuulemma niitä Viimeisestäkin riitti, kun kaikki ne menevät sen ensimmäisen kerran piikkiin, eivätkä jää enää näitä seuraa rasittamaan.

- - - - - -

Tytöt testaa leikkijäätelökonetta. Saa nähdä tuleeko siitä mitään, vai syödäänkö kumminkin litrajäätelöä suoraan kaupan pakastealtaasta.

Alusta ajatuksille

Ois taas sattunut juttuja jos toisiakin. Täystuhoni tuon "juttuja" sanan sanavarastooni tartutti ja se tuli sitten jäädäkseen. Yleensä "juttuja" ei lupaa mitään hyvää. Eikä se luvannut tälläkään kertaa, puolen tunnin showsta seuraa taas viikkotolkun jälkipyykki. Lohdutukseksi (lähinnä itselleni) todettakoon, että pyykin pesussa, jos jossain, olen oikeasti hyvä.

Kaverin kanssa on hyvä käydä kahvilla ruokatuntiaikaan, että jotain perspektiiviä saa omiin ongelmiinsa, ettei se maailma pelkästään niistä rakennu. Ja toisaalta kevät on pantu terassilla pakettiin (ja siinä sivussa pääkaupunkiseudun synnytyssairaalat 'mustatuntuu'-paremmuusjärjestykseen).

Ja sekin on todettu, että aina mä tähtiä kurkottelen, kunnianhimoa riittää. Ja siitä saa maksaa kovalla työllä. Joka joko palkitaan tai sitten ei. Nyt olisi ehkä palkkiona kovasta työstä luvattu kovempaa työtä, ehkä alusta ajatuksille, jos uskaltaa tarttua once in a lifetime-tilaisuuteen. Äiti jo käski. Vain äidit voi käskeä. Ja silti jokaisen menestyvän naisen takana on mies.

Pari jännää uutista osui silmiin, mutten tänään ja tällä fiiliksellä ala niitä pilaamaan.

Yhdeksän vuotta

Lauantaina,  yhdeksän vuotta sitten, paistoi aurinko. Minä käytin aamun lajittelemalla jaettavia mainoksia. Tauko piti pitää ensin vähän harvemmin, sitten jo selvästi tiheämmin. Yritin potkia miestä liikkeelle, lehtiä jakamaan. Eihän näistä lasten hommista äitiyslomia pidetty. Ei mainoksia kuitenkaan sinä päivänänä jaettu. Soiteltiin mummoa hätiin esikoisen vahdiksi.

Iltapäivän puolella ajeltiin sitten Helsinkiin. Siinä nojailin kauppakassiimme, nautin auringosta ja laskeskelin välejä. Kiirekös tässä, hyvinhän ne lehdet olisi voinut jakaa.

Joskus tunteja myöhemmin meni vedet suihkusta sänkyyn kömpiessä. Ilokaasuhuuruissa kuulin, kuinka piippaukset olivat kuin varotin, joka käski paeta vielä kun voin. Mihinkäs siitä kuitenkaan pakenemaan. Pikkuinen poika syntyi sinä iltana puolen kymmenen aikaan, n. 2900g ja 49cm. Juotiin parvekkeella yönpakkasessa jäähtynyttä kuohuviiniä.

Sunnuntaina mies haki pesäämme esikoisenkin, meidän pieni perhe, isä, äiti ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Koirakin. Kaikkien unelma, omakotitalossa. Levyraadissa soi Matkustaja.

Yhdeksän vuotta ja nyt vasta herään analysoimaan osuvuutta. Oi voi.

40+0, meinas tulla kiire

Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa törpöistä liikenteessä, ja kysyä, että mihin tarvitaan kevyenliikenteenväylää autotien vieressä taajamassa, kun kaikki liikenne on kumminkin autotiellä ja yleensä väärällä kaistalla. Mutta lukijoita kiinnostanee joku ihan muu...

Viime perjantaina nelikko lähti siis sovitusti isänsä luo. Lauantai aamuna olisi kerrankin saanut nukkua pitkään, mutta vielä mitä. Mähän olin iloisesti pystyssä jo kauan ennen seitsemää. Kahdeksan aikaan kävin miehelle vihjaisemassa, että voi olla, että ehkä tänään, että saatat haluta herätä. Mutta voi olla, että ehkä ei, että ei ole kiire, mut jos kumminkin kaveriksi, että siellä on kerrankin sitä kahvia.

Mikäs niitä välejä laskiessa, sellainen kymmenen minuuttia, suuntaan jos toiseen heittäen. Hyvinhän siinä joi kahvia, luki kirjaa ja kutoi sukkaa. Koiraa päädyttiin käyttämään vähän kymmenen jälkeen, yhdessä toki. "Ei nää vielä niin kipeitä ja niin usein, mut pysähdytkö, kun en pääse noin kovaa ja mun täytyy nyt pysähtyä." Äidille piti toki soittaa, josko jääkarhukin pääsisi hoitoon, jos siis tarvii lähteä. "Ihan vaan täksi päivää ja muutamaksi tunniksi... ja voihan olla ettei tarvikaan." Tosin asia jo melkein unohtui puhuessa, kun päädyttiin pohtimaan, miten yhdellä ja samalla koululla voi olla sama ongelma yhä ja edelleen, oli 40v sitten, oli 20v sitten ja on edelleen.

Puolilta päivin lähdettiin viemään jääkarhua. Ja jäätiin juomaan kahvia. Eihän meillä ollut mikään kiire. Yritettiin saada pientä mustaa lopettamaan murinansa ja jääkarhua olemaan pelkäämättä. Pieni musta on edelleen pelottava. Jääkarhun häntä tosin kelpaisi leluksi. Kahden aikaan päätettiin lähteä kumminkin liikkeelle. "Tullaan sit hakemaan jääkarhu, kun käskevät takas."

Kokista piti hakea matkalla ja Marianne-karkkeja. Samalla soitettiin Hyvinkäälle. "Kai te olette tulossa jo?!" Öööö. Kai se tarkoitti sitä, että sinne piti mennä. Hyvinkäällä vielä pysähdyttiin tankkaamaan. Siinä kohtaa kävi ekan kerran mielessä, että voihan se tosiaan olla, ettei ilman vauvaa kotiin enää lähdetäkään. Sairaalan pihassa piti autolta sisään kävellessä pysähtyä jo.

"Vieläkö voit olla niin, että otetaan käyrät tässä vastaanotossa?" Juu, ilman muuta, mikäs hätä mulla. Vaan eipä sitten otettukaan käyriä siinä. "7-8cm auki, mennäänkin suoraan saliin, ettei synny tähän." Siis mitä. Ei voi olla. Jos supistelee 10min välein, eikä edes niin kamalan kipeästi, siis miten voi olla kiire?

Saliin käyrille siis. Ja sain mun turvanaamarin. Enkä siitä enää irti päästänyt. Muista en tiedä, mutta itse olen mieluummin "pienessä sievässä" siinä hetkessä ja kerron huonoja vitsejä itselleni. Sen verran kehnoja, että alkuhuvituksen jälkeen ne jo itkettää. Jälkeenpäinkin. Ääneen niitä ei voi kertoa.

Täyden kympin poika syntyi kahden "Ai saatanan" jälkeen 17.05. Pituutta 52cm, painoa 3870g, pipo 38cm. Viimeisestä tuli näin ensimmäinen kalenterin tuntenut ja vieläpä melkoinen ajoituksen mestari.