Kupla pyysi blogissaan lukijoitaan kertomaan, miksi kukakin viihtyy juuri siellä, missä asuu. Olisi tullut ihan järkyttävän pitkä kommentti, jos vain kommentilla olisin vastannut, ja siksi "pyysin luvan" kertoa viihtymiseni syistä näin omalla postauksella.
---
Ihmiset ovat kumman uteliaita siitä, mistä kukakin on kotoisin. Yleensä sitä kysytäänkin melkein ensimmäisenä uutta ihmistä tavatessa. Vuosien mittaan olen löytänyt kysymykseen vastauksen, johon keskustelu ei koskaan tyrehdy. "En ole kotoisin mistään."
Olen syntynyt Saimaan rannoilla sellutehtaiden hajussa ja asunut sen jälkeen parissakymmenessä osoitteessa ympäri Suomen. On nähty isompia ja pienempiä kaupunkeja niin pinta-alaltaan kuin väkiluvultaan, kerrostaloa, rivitaloa, omakotitaloa, maataloa. Olen asunut ihan kaupungin keskustassa yhtä lailla kuin maaseudulla lähes keskellä ei mitään. Jokaisessa on ollut omat hyvät ja toisaalta ne huonot puolensa. Meillä on ollut joskus pihan täydeltä eläimiä ja toisaalta olen nähnyt senkin hetken, kun niitä ei ole ensimmäistäkään.
Muutama vuosi sitten meistä tuli paluumuuttajia Uudellemaalle. Ensin yhteen kaupunkiin ja sieltä mahdollisimman nopeasti seuraavaan. Tänne. Ensimmäistä kertaa ikinä koin oikeasti kuuluvani jonnekin. Melkein kaikki täällä ovat "muualta muuttaneita", harvan aikuisen juuret ovat täällä. On helppo luoda uusia ihmissuhteita, kun lähes koko ympäristö on tilanteessa, jossa niitä täytyy luoda.
Palvelut on kaikki lähellä, harrastusmahdollisuudet metsineen ja uimarantoineen on lähellä myös. Ja täällä tunnutaan sietävän erilaisuutta paljon paremmin kuin monessa muussa paikassa.
Olenpa muuten kirjoitellut viihtymisistäni ennenkin, mm. täällä.
Miksikö viihdyn täällä, niin kuin oikeasti? Siksi, etten koskaan ennen ole mitään kaupunkia tai kuntaa kokenut samalla tavalla kodikseni. Ja kukapa ei kotonaan viihtyisi.
Okei. Mä voin sanoa noin tietysti vain viidestätoista vuodesta, kun en sen kauempaa ole mukana ollut edes ajatuksissa. It takes Two To Twirl, haikeus iski, ympyrä sulkeutui taas uudelleen ja lähdin ajamaan kotiin. Lukija kysyy nyt toki, että mitkä hyvästit, mikä haikeus, mikä ympyrä ja miten niin Twirl eikä tango. Tarina pitää sisällään viisitoista vuotta yhdessä päivässä, ja selviytymisohjeet ainoana aikuisena viiden lapsen kanssa Suomen (ellei peräti Euroopan) suurimmassa roolipelitapahtumassa. Ennakointi on kaiken A ja O.
Viisitoista vuotta sitten päädyin vahingossa Ropeconiin. Roolipelejä olin siinä vaiheessa pelannut kynällä ja paperilla pari vuotta, seuraa ei ohjelmaan osallistuminen kiinnostanut, hengaillu kyllä enkä minä pieni 15v teini ymmärtänyt muuta kuin sen, että tänne täytyy päästä uudelleen, tämä täytyy ottaa haltuun. Näin silloin tyttöjä mekoissaan tanssimassa ja olisin kovasti tahtonut mukaan. En uskaltanut yksin, enkä saanut ketään kaveriksi.
Viisitoista vuotta sitten, kesä 2000, ja nelikon isä. Siitä se tarina alkoi. Olen palannut Dipoliin sen jälkeen monena vuonna. 2001 hengailtiin vain edelleen. 2002 hengailin jättimäisen mahani kanssa, Esikoinen syntyi paria viikkoa myöhemmin.
2004. Toinen meni vanhemmilleni hoitoon ja Esikoisen kanssa vietimme perheaikaa siellä yhden lauantain. Minä vanhojentanssipuvussani, Esikoinen n. 2v prinsessamekossaan. Aika moni pysäytti silloin kuvatakseen. Nelikon isä palasi takaisin vielä vietyään meidät kotiin, harmitti. Mäkin olisin halunnut jäädä.
2005. Pomppulinna aikuisille <3 Vihdoin pääsin osallistumaan tansseihin, rakastuin pornopolkaan.
Murheenkryyni oli silloin ihan uusi. Nukuttiin viikonloppu autossa, tai nukkui ketkä nukkui. Kofeiinitableteillla taisi valvoa useampikin (joskaan en minä). Joku syytti mua Isin Autolla ajelusta, nauratti ilmeet, kun kerroin ajavani ihan omalla autollani.
2006. nelikuinen Kirppu oli matkassa mukana. Taas tanssittiin vähän lisää, katseltiin upeaa gaalaa ja taidettiin jo osallistua vähän puheohjelmaankin. Pikkuhiljaa alkoi tapahtuma tuntua omalta paikalta, muodostua perinteeksi. Murheenkryynin takakontissa oli yllättävän hyvä nukkua vauva kainalossa. Vaunuissa olevaa vauvaa ihasteltiin paljon, jopa ennen vaunuihin katsomista. Nauratti lykätä lastenvaunuissa kokispulloja...
Ja sen jälkeen monen vuoden tauko. 2013 vein mieheni katsomaan, mistä tässä kaikessa oikeasti on kysymys, hengailtiin vain. Tänä vuonna mun ei pitänyt mennä. Ajankohta inhottavan hankala näin toukokuussa kesän lopun sijaan ja samalle viikonlopulle tekemistä vaikka mitä. Vaan kuinkas kävi. Polte kasvoi liian suureksi, oli pakko päästä. Mä halusin tanssimaan. Mä halusin päästä sanomaan hyvästi, viimeistä kertaa Dipolissa. Kaikki muistot vielä kerran. Teinivuodet vielä kerran.
Niin Rääpäle jäi Miehen seuraksi kotiin eilen aamulla ja minä sulloin autoon viisi lasta ja lähdin tanssitunneille ja näyttämään lapsille, mistä tässä kaikessa oikein on kyse.
Eipä sitten juuri muuta tehty kuin tanssittiin. Aluksi ostettiin rannekkeet ja merkattiin Viimeinen ja Täystuho katoamisen varalta, kierrettiin alue pikaisesti läpi ja suunnistettiin Smökkiin harjoituksiin.
Ihmeissään olivat kaikki viisi. Ihan oikeita robotteja ja vaikka mitä. Viimeinen hellyttävästi kuiskasi robottipuvun nähdessään (ja kuultuaan, että se tosiaan on vain puku, siellä sisällä on ihminen ja se on ihan kiltti): "Äiti, sitä ei saa tappaa". No ei, ei saa.
Melkein tunnin tenavat viihtyivät Smökin nurkassa tutkimassa kirjojaan ja ihmettelemässä tanssia ja pukuja.
Kun muksujen jaksaminen alkoi hiipua, käytiin uudelleen vähän kävelyllä, etsimässä tuttuja. Niitä ei löytynyt, mutta kivi-sakset-paperi-turnaus sen sijaan löydettiin. Ja sitä jämähdettiin seuraamaan hyväksi toviksi.
Isommat ihmetteli, että miten niin yksinkertaisesta pelistä voidaan saada näin hauska. Jaaaaa. Eihän siihen tarvita kuin pari larppaajaa ja juontajalta muutama vitsi ruotsalaistuomareista. Silloin vanhoina hyvinä aikoina nämä turnaukset käytiin pomppulinnassa pomppien... Siinä, jos missä, oli tyyliä!
Tenaville etsittiin vielä vessaa ja kaksitoista metriä lakua ennen takaisin tanssin pariin suuntaamista.
Kahdellatoista metrillä sain tanssia vielä tunnin lisää ja olisin saanut kauemminkin, ehkä.
Totesin kuitenkin harjoituspäivän olevan mulle riittävä, ja pienten nahinan tason samoin, joten suunnattiin suosiolla kotiin. Autossa Esikoinen ihmetteli, että miten näin pienessä maassa voi tapahtua jotain noin hauskaa. Hyvä kysymys. Ehkä tässä kylmässä, pimeässä peräpohjolassa selviytyminen vaatii sellaista hulluutta, mitei muualta löydy samassa mittakaavassa?
Kotona syötin lapset, ja koirat, käytin koirat ulkona ja laitoin pienet sänkyihinsä (Mies parka sai valvoa niiden nukahtamisen, ei kuulemma ollut helpoin homma). Minä ajoin takaisin Otaniemeen tanssimaan tanssiaisiin.
Tanssin pornopolkalla itseni pyörryksiin, jalat kipeiksi ja käteni mustelmille (koska aina on joku, joka ei osaa ottaa oikein kiinni). Ensimmäinen parini kysyi, että muistanko tämän. Voi miten teki mieli vastata, etten, ihan ekaa kertaa tässä... Muistan ja osaan.
Neljännen setin viimeinen tanssi sai mut toteamaan, että eiköhän tää ollut tässä. Two to Twirl, jonka hitaana, haikeana valssinakin voisi tanssia, sai mut suuntaamaan kotiin. Hyvästi Dipoli, hyvästi teinivuodet. Paljon ihania, mahtavia muistoja kaikista noista.
Vuodet on menneet, eikä niitä saa takaisin. Ympyrä sulkeutui, tarina alkoi Dipolista kesällä 2000 nelikon isän kanssa ja nyt käytyäni siellä nelikon ja Viimeisen kanssa voin ehkä uskoa kulkeneeni täyden ympyrän. Enää ei tarvitse palata noihin hetkiin vaan jo ensi vuonna tehdään jotain ihan uutta.
Ropecon muuttaa. Ropecon 2016, heinäkuun viimeinen viikonloppu. Helsingin messukeskus. Nähdään siellä!
Uuteen osoitteeseen on kaikki romut saatu ja vanha on loppuun siivottu (kiitos avusta jokaiselle mukana olleelle!). Lapset lähetettiin evakkoon huonekalujen kasaamisen ja laatikoiden purkamisen tieltä. Silti vappua piti vähän juhlistaa.
Pallomahalle sopivaa kuplivaa löytyi ihan Prismasta, mautonta kyllä kuin mikä, mutta kuplia sentään. Etupuolen etiketti väittää olevansa holitonta, takapuoli tarkentaa tarkoittavan korkeintaan 0,5% alkoholia. Ei paha.
Pirun kalliin vappuhatun jätin kuitenkin laittamatta päähäni.
Tänään sullotaan kamat autoihin ja päästään uuteen kotiin. Ensi viikolla vielä loppusiivous ja avainten palautus, ja sitten on paketti hallussa.
Tästä lähteminen on tavallaan helpottavaa, uuden kodin pohja on paljon käytännöllisempi. Mutta toisaalta... täällä olin kotona, en edes muista milloin olisin ollut samalla tavalla kotona, ehkä joskus seitsenvuotiaana. Silti koti järjestysnumeroltaan 21, tervetuloa.
Nettikatko alkaa, joten kommenttien hyväksyntään tulee nyt muutaman päivän (pahimmillaan viikon) viive. Palaillaan, kun ollaan taas online.
Dinosaurusten voi antaa kätevästi puolestaan pysyä omassa pakkauksessaan (rv 22+6):
Neuvolan terveiset, oli asiat miten vain, ne eivät koskaan ole hyvin. Mitä sitten, että liikkuu, potkii ja riehuu, ja sydänäänet kuuluu, jos istukka on edessä. Ja painoa ei koskaan tule oikein, sitä tulee aina joko liikaa (372g/vko viime raskaudessa) tai liian vähän (372g/vko tässä raskaudessa). Sterilisaatio, here I come.
Viime aikoina on taas mielessä pyörinyt Tammen Kultaisen Kirjakerhon kirja "Pupu etsii omaa kotia" ja sen ihanat viimeiset sanat: "Ja sieltäpä sieltä Pupu löysi itselleen oman kodin." Mielenkiintoista on paitsi se, että yksinkertainen satu jaksaa koskettaa aikuista yhä uudelleen, myös se miten kukakin kodin määrittää.
Minun kotini ei oikeastaan ole osoitteeseen sidottu. Eikä se ole varsinaisesti sidottu tuttuihin tavaroihin osoitteesta riippumatta. Koti on niin paljon enemmän. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosien onnistuin tekemään itselleni kodin uudelle paikkakunnalle, vieläpä sinne, mitä teinivuosina ivattiin minkä kerittiin, naapurikaupungista oli hyvä huudella. Kotini ei kuitenkaan koskaa ollut naapurikaupungissa, vaikka osoitteita sinne on mahtunut monta ja muuttoja vielä useampi (4 osoitetta ja 6 sisäänmuuttoa) eikä sittenkään vaikka varmaan vuosia olen eniten viettänyt juuri siellä (10).
Uuteen kaupunkiin muttaminen on aina vaikeaa. Voi mennä helposti parikin vuotta ennen kuin uusi kaupunki tuntuu niin tutulta, että peruspalvelut löytyvät, lähimmät kaupat, pankit, posti puhumattakaan nyt kelasta, työkkäristä, verovirastosta, poliisista tai vaikkapa terveyskeskuksen päivystyksestä.
Tänne tulin muutama vuosi sitten, tuulikaapissa nappasin kengät pois jalasta ja olin kotona. Sama tunne jäi kaupungistakin. Ehkä ensi shokkia lievitti se, ettei kaupunki ja sen ihmiset olleet aivan vieraat. Tai se, että heti tänne tullessani päätin, että tähän jään, tänne tahdon kodin. Parempi naapurikaupungin rajan tällä puolen kuin sillä puolen.
Kun jotain tahtoo tosissaan, sen eteen on valmis tekemään töitä. Tutustuin koulun muihin vanhempiin ja erinäisten yhteistyömuotojen myötä kaupungin vanhempiin laajemmaltikin. Kaupassa tervehti pian jo muutkin kuin kassa, kadulla saa pysähtyä juttelemaan toisten kanssa. Ensin muiden koiranulkoiluttajien ja pian jo tuttuja tuli vastaan ilman koiriakin. Liityin kaupunkimme Facebook-ryhmään ja kirppariryhmään ja nopeasti näin että loppujen lopuksi kaikesta valituksesta huolimatta täällä on hyvä. Täällä on niin hyvä ja täällä on koti, ettei isompien puitteiden tarve edes saanut minua lähtemään "vihreämmille vesille", nekin piti etsiä täältä.
En sano, etteikö tässä kaupungissa olisi paljon vikaakin ja etteikö ilkeitä ihmisiä tännekin sopisi, mutta sanon että tässä kaupungissa on kuitenkin hyvä olla, tai ainakin parempi kuin monessa muussa. Jään tänne, kunnes elämä vie muualle, jos vie.
Vuokrasopimus on nyt allekirjoitettu ja nykyinen irtisanottu. Odotamme innolla lisäneliöitä ja helppoutta sisällä liikkumiseen. Muuttamiseen liittyy niin sata asiaa, hoidettavaa ja järjestettävää. Muutto on viimeistään vappuna, mutta hyvällä onnella päästäisiin hommaan käsiksi jo edellisenä viikonloppuna. Siihen pyritään ja sitä tavoitellaan, enemmän aikaa kaman kuskaukseen ja loppusiivoukseen.
Viimeisen antibioottialtistus on nyt takana. Ei mitään allergiaan viittaavaa. Viimesyksyn hurjan reaktion lastenpolin lääkäri selitti olevan mahdollista yhden viruksen ja antibiootin yhteisvaikutuksesta. Alkuviikon Viimeinen käytti ja täytti jälleen korkealla kuumeella.
Esikoinen sai vihdoin uudet lasit päähänsä, näkeekin taas jotain.
Toinen pyyteli fillariaan varastosta ja ajokuntoon, kun kaikki muutkin jo saavat mennä fillarilla kouluun. Yritetään.
Täystuhon taideteokset lähtevät taikasienellä eikä maalipinta näytä siitä kärsivän. Jynssättävää riittää, sillä noita taiteiluja löytyi myös molemmista muista makuuhuoneista ja yläkerran aulasta...
Ja Hupsis. No, kaikki ei ole selvästi huonosti, muttei hyvinkään. Joku on pielessä, mutta mikä. Neuvolalääkäri laittoi lähetteen eteenpäin ja viikon sisällä pitäisi olla edessä aikaa erikoislääkärille. Kyselihän tuo, että mitä tekisin, jos määräisi mut lepoon. Se on hyvä kysymys. Potisin varmasti huonoa omaatuntoa lepäämättömyydestä. Ei kaiken tämän keskellä voi.
(Ja mähän en kielitoimiston idiotismista huolimatta suostu kirjoittamaan "alkaa tapahtumaan")
Mistä aloitetaan?
Vietettiin päivä paremman tekemisen puutteessa lastenpolilla. Lääkärit eivät onnistuneet Viimeisen tappamisessa, joten saadaan jatkaa yritystä kotona, ihan lääkärin määräyksellä. Antibioottialtistus, siis, ei suinkaan murhayritys, joskin tuon potentiaalisen allergisen reaktion suhteen kyseessä lienee pitkälti sama asia. Ja entäpä, jos allergista reaktiota ei viimeksi aiheuttanutkaan antibiootti vaan joku muuttuja X, jota ei tunneta... Silloinhan tuota reppanaa vietiin sairaalanpäivystyksestä toiseen.
Nelikon huoltajuuteen ja tapaamisiin liittyen piti olla tulossa sovittelu toukokuussa. Nelikon isä on tavoittamattomissa. Sovittelija ilmoitti, ettei voi pitää aikoja varattuina enää kauempaa, kun isä ei vastaa sähköpostiin eikä puhelimeen. Sama isä kuitenkin reilu viikko sitten raivosi palaverissa, ettei hänelle kukaan koskaan kerro mitään lasten asioita. No, se tieto ei itsekseen sinne isän korviin ui, olen pahoillani. Puolitoista tuntia kuuntelin huutoa ja haukkumista silloin saamatta suunvuoroa. Mitenkä se ketään yllättäisi, että kaikki, ihan kaikki, on aina mun vika. On vissiin sitten jatkossakin, kun ei isää kerran kiinnosta sen vertaa, että edes viranhaltijan tiedusteluihin vastaisi... Tarvinneeko sanoakaan, että seuraavasta tapaamisesta ei ole mitään tietoa.
Ja sähköpostissa odotti asuntotarjous, yksi huone lisää ja yhdessä tasossa. Huomenna mennään katsomaan, perjantaihin saakka aikaa päättää. Kaikkien suureksi riemuksi kaupunki ei siis ole vaihtumassa. Ja huomiselle järjestyi vielä lastenhoitoapua, ensin näytön ajaksi, ja sitten vielä illaksi. Ihan luksusta, kiitos taas!
Haave huoneen verran suuremmasta kodista on taas pinnalla ja asuntohakemus uusittu. Sen tuomalla energialla jaksaa ehkä katsella tavarakaaosta uudesta kulmasta. Hyvällä onnella muutto olisi jo ennen lukukauden loppua, huonommalla roikutaan jonossa maailman tappiin... tosin siinä tapauksessa nimenomaa tavaran karsiminen on oleellista.
Luulisi, että ihminen, joka on muuttanut lukemattomat kerrat, suoriutuisi hommasta rutiinilla. Vaan ei. Taas iskee paniikki, laatikoiden metsästys, merkkausjärjestelmän kehitys, koko homman organisointi, puhumattakaan avun värväämisestä, sitten jos käy hyvin. Kantoapua, lastenhoitoapua, kuljetusapua, siivousapua, Apua! Ja kun kaikki on kaaoksessa, mistä sitä edes aloittaisi?
Positiivista lienee se, että verenpaineet on laskeneet. Toisaalta negatiivista on se, että ne on laskeneet, alas. Liian alas. Vanha ystävämme selkäsärky on myös täällä. Eikä mikään raskaussärky, vaan se, minkä takia on vuosikaudet juostu lääkärissä reumaepäilyjen yms. vuoksi. Tuttua lääkekoktailia ei vain nyt voi syödä, kai (1g panadolia + 800mg buranaa 2-3 krt/vrk), panadoli yksinään ei riitä. Ja flunssakin on täällä, nuhaa, yskää, kurkkukipua jokaisella.
