Mutta mitä mä lukisin, apua?

Melkein tekis mieli huutaa, että äiti, mitä mä sitten lukisin. En huuda, kun ei siitä ole hyötyä. Olen lukenut oman kirjahyllyni sisällön läpi kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Kirjasto käy mun lompakolle nopeasti kalliiksi, kun en ikinä koskaan osaa palauttaa kirjoja ajallaan (vaikka muistuttelisivat kuinka), tai vähintäänkin koirat syö ne ja kersat piirtelee siihen mitä niistä koirien jälkeen on jäljellä.

Kuitenkin kaipaisin kovasti uutta luettavaa. Mitä? Mistä? Suositelkaa nyt joku mulle jotain.

Luen paljon hömppää, Cooksonia, Steeliä, Harlekiineja. Steelin ja Harlekiinien tyylit on käyneet niin tutuiksi, että kirjan ensimmäisestä lauseesta tiedän keskivaiheen draamahuipennuksen ja loppuratkaisun. Ei haittaa, tokikaan, mutta tuntuu jo valmiiksi niin läpi luetulta ja itseään toistavalta.

Olen kahlannut läpi melkein koko Remeksen tuotannon. Ja pitänyt lukemastani kovasti. Mulla on paha tapa jäädä lukiessani vielä tarkastamaan faktoja, tai viimeistään jälkikäteen. Uskottavaa täytyy olla tai sitten on surutta kerrottava, että keksitty koko juttu.

Olen lukenut läpi Luolakarhun klaanin & kumppanit kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Löydän sieltä toki aina jotain uutta, mutta silti kyllästyttää. Pehmoporno ei enää viehätä, kun kohtaukset osaa ulkoa, kasvien tosiasialliset käyttötarkoitukset olen jo tieteellisesti tutkinut. Ihmissuhdekuviot analysoinut lukemattomia kertoja, enkä usko sarjan enää kovinkaan moneksi uudelleen lukukerraksi tuovan mitään uutta ahaa-elämystä. Kaipaisin sellaista.

On kirjoja, jotka ovat auenneet mulle ensimmäisellä lukukerralla niin, etten halua tarttua niihin enää uudelleen. Ettei se ainutkertainen lukuelämys menisi hukkaan (vaikkapa Sinuhe tai Lokki Joonatan).

Ja niitä, mitkä eivät ole antaneet mulle mitään. Eivät edes myötähäpeää. Tai no, ehkä yhden Trivial Pursuit-voiton (kun tiesin, mitkä ovat kirjan viimeiset sanat: "Aika velikultia.")

Onko joku teistä tehnyt viime aikoina itselleen sellaisen lukemislöydön, mikä tämän kaikkiruokaisen lukijan ehdottomasti pitäisi lukea? Auttakaa nyt lukemisen pulasta kärsivää naista pulasta.

Vapaus, vastuu ja teinit

Sitä sanotaan, että pienet lapset, pienet murheet. Kyllä pienet valvottaa, vuoden vanha voi herätä kymmenenkin kertaa yössä. On painajaisia, mörköjä sängyn alla. Uhmakohtauksia joka ainoasta kuviteltavasta asiasta (ja vielä todennäköisemmin niistä kuvitelmien ulkopuolelle jäävistä). Putoamisia, kaatumisia, korvatulehduskierteitä... Silti allekirjoitan väitteen, pienet lapset, pienet murheet. Pohjimmiltaan yksinkertaisia asioita, yksinkertaisilla ratkaisuilla.

Isoja lapsia täällä ei vielä kai oikeastaan ole, Esikoinen juuri teini-iän saavuttanut ja Toinen siihen kohta tulossa. Kirppukin tuntuu jo uhkailevan esiteini-vaiheellaan, on vuoroin niin pieni ja vuoroin kamalan iso. Muka.

Esikoisen kanssa on harjoiteltu rajan vetoja, johdonmukaisuutta ja vapauden suhdetta vastuuseen. Joskus löysätään ja toisinaan täytyy keriä takaisin. Pari viikkoa sitten yllätin sen tarjoamalla mahdollisuutta disko-iltaan. Esikoinen oli ihan onnensa kukkuloilla, kun sai kaverinsa mukaan ja pääsivät tänne vielä yöksi molemmat. Saivat ensimmäistä kertaa olla ulkona ihan kamalan myöhään (hain diskosta kotiin 21.30).

Lauantaina Esikoinen teki köksän läksyjänsä ja leipoi koko porukalle mustikkapiirakan. Siitä on mokomasta tullut iso, osaa sellaisenkin tehdä. Vähän tässä sivussa on käyty keskustelua rei'istä korviin. Että sellaiset pitäisi saada. Lupasin joulun alla, voi sitten joululahjaksi toivoa vaikka kivoja korviksia, jos ei muuta keksi.

Toisen kanssa sen sijaan olen ihan helisemässä. Poika varmaan unohtaisi päänsäkin ja hukkaisi sen jonnekin, jos ei olisi niin tiukasti harteilla kiinni. Mikään ei pysy mielessä edes minuuttia ja kaikki mahdollinen aina hukkuu.

Se ei sano, jos lenkkarit on puhki, pyöränkumi rei'illä, puhelin kateissa... Edelleenkään se ei muista moniosaisia ohjeita ja aina pitäisi olla päältä valvomassa. Läksyt tehdään aamulla ennen koulun alkua... Mä en ymmärrä, miten se voi pärjätä koulussa niin hyvin.

Aamuherätyksestä se surutta tuumasi, ettei viitsi laittaa herätystä itselleen, kun on ihan tyytyväinen siihen, että joku herättää, jos muistaa.

En ostanut kadonneen puhelimen tilalle uutta. Tulkoot toistaiseksi toimeen ilman. älypuhelimesta oli jo tosissaan puhuttu, että jos sen kohta saisi. Nyt sen voi toistaiseksi unohtaa.

Ostin herätyskellon.

Kyllä, näen punaista.

Josko se tästä. Josko se vaikka joskus tajuaisi, että vapautta voi saada vasta, kun kykenee kantamaan vastuuta. Edes niistä omista heräämisistään.

Siihen saakka yritän niellä ärtymykseni. Kun ei se elämä ihan oikeasti voi olla niin vaikeaa.

Vastakkainasettelun aika

Syksy on mun lempivuodenaikani ollut aina, liekö syynä se, että olen syksyllä syntynyt. Useampana päivänä on jo mieli palanut kameran kanssa ulos, mutta joko on ollut liian väsy tai sitten on satanut kaatamalla. Nyt kuitenkin otettiin ilo irti siitä, että kaksi pienintä olivat pari päivää mummolassa. Kaksi nukuttua yötä, ja taas jaksoi vähän kävellä.

Tai pyöräillä.

Vastaleikattu nurmikko tuoksuu syksylläkin yhtä ihanalta, jossain leikattiin ruohoa syksyn viimeisiä kertoja.

Toisaalla taas leikkuusta on kulunut tovi kauemmin.

Hiljaisimmilla sivuteillä on kauneimmat värit ja parhaimmin hoidetut pihat.

Siis miten niin olen punavihreässä kuplassa?

Jotkut ovat kauniita kovinkin.

mutta piikikkäitä.

Toisaalla on rakenneuudistukset alati käynnissä.

Jos vaan rakennettaisiin suosiolla uutta?

Toisaalla sininen varmistaa, että löydetään perille suoraa tietä.

Aidataan kiertotiet varmuuden vuoksi.

Värien sopii tavoitella taivasta.

vaikka kuinka saisi saavillisen vettä niskaansa.

Ennen kaikkea syksyssä parasta on luonnon taistelu elossa säilymiseksi.

Koko väriloisto ennen talven kylmää sinistä.

#kasihaaste #pelonvarjo

                           Kummalla puolen?
                           And i will survive
                           Haluatko parisuhdehelvetin
   fairytale gone baD
             punainen Esirippu
            marttyyrin Kruunu
                  tikulla Silmään
                          pAinajainen pääsiäisenä
         muistoja vaaN


Ei. En ole seonnut. Kyse on tästä. Pelon varjosta. Ja ei. Meillä ei mitään uutta auringon alla. Eikä vanhaa. Sateenkaaren pää oli sunnuntaina lasten vaihtopaikalla, ihastelin sitä ja sen ajoitusta, enkä haistanut ilmassa mitään. Joskus menee edelleenkin todella hyvin.

Vauva? Meille?

Tajusin sitten jotain jännittävää, ja mietin, miten mikään näin ilmiselvä on voinut jäädä multa ymmärtämättä.

Se, että mä olen raskaana, tarkoittaa kai, että meille tulee vauva. Sellainen läikähdys kävi. Meinas tulla tippa linssiin siinä ultrapöydällä, mutta vähän räpyttelin pois.

Siellä Seiska istui ja vilkutti meille. Ollaan virallisesti yli puolen välin (rv 20+) ja tämä ihan vauvannäköinen kaveri painaa 345 grammaa. Kaikki löytyi, mitä pitikin, istukka on kiivennyt kohdunsuulta korkeammalle takaseinään eikä hematoomasta ollut enää jälkeäkään.

Siitä huolimatta loppuraskaus hirvittää edelleen, pahimmat säryt on vasta edessä (ja pahoinvointi edelleen täällä). Jos sitä vaikka käyttäisi hätäpoistumistietä kaiken sen välttämiseksi?

Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan osa 4

Tiedättehän te pikkulapset ja niiden suhtautumisen maailmaan. Sama pätee pienten suhteessa kirjallisuuteen. Kaikki aistit ovat tehokkaassa käytössä ja pienet ovat hyvin ennakkoluulottomia. Niinpä meillä kaikkien muiden tavoin myös Viimeinen ja Rääpäle rakastavat kirjoja.

Täystuhon ja Viimeisen kirjahylly

Rääpäle on kaikkien muiden tavoin saanut kirjoja leluikseen ihan pikkuvauvasta saakka. Kirkasvärisiä pehmokirjoja, joissa on vähän tekstiä luettavaksi, muutamia sivuja käänneltäväksi ja paljon erilaisia pintoja kosketeltaviksi ja maisteltaviksi.

Hiljalleen on siirrytty pehmokirjoista pahvikirjoihin, löytyy ihan tavallisia pahvikirjoja, joissa on esimerkiksi valokuvia eläimistä ja aina kuvan alla eläimen nimi, pahvisivuisia satukirjoja, erilaisia kuvasanakirjoja (meillä on jopa pahvisivuinen lasten kartasto...) ja luukkukirjoja. Luukkukirjat on nyt tosi pop, sillä luukkujen repimiseen kirjasta irti voi käyttää aikaa tuntitolkulla.

Edelleen vuoden vanha Rääpäleeni nauttii kirjallisuudesta kaikin aistein. Pitkään se ei istu kuuntelemassa, eikä kovin kauaa jaksa katsella, mutta nenänsä se työntää jokaiseen kirjaan kiinni ja ensin haistelee, sitten järsii vähän kirjan kulmaa ja sen jälkeen silppuaa paperisivut. Isompien kirjoja on kovasi yritetty Rääpäleeltä varjella, mutta siitä huolimatta täällä siivotaan viikoittain atomeiksi luettuja kirjoja. Lohduttaudun sillä, että kaikki muutkin täällä ovat saaneet ensikosketuksensa kirjallisuuteen samalla tavoin ja rakkaus kirjoihin on jokaiselle jäänyt.

Viimeinen on ihan vasta päässyt repimisvaiheesta yli. Se "lukee" pitkälti samanlaisia kirjoja kuin Täystuho, mutta ei ole kirjavalinnoistaan ollenkaan niin tarkka. Kaikki käy. Viimeinen myös jaksaa jo kuunnella luettuja satuja ja osaa vaatia lukijaa itselleen.

Iltaisin Viimeinen jemmaa itselleen pinon kirjoja sänkyynsä. Siellä se selailee niitä pimeässä huoneessa taskulampun valossa. Yleensä puolenyön tienoilla havahdutaan siihen, että koko kirjakasa tipahtaa lattialle hirveällä ryminällä ja jonkun on mentävä etsimään tippuneista kirjoista juuri kyseisen illan suosikki Viimeiselle takaisin kainaloon.

Samalla linjalla meillä on isommatkin saaneet kirjoja pitää pienempinä, lukemista ei varsinaisesti ole kielletty koskaan. Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin entistä useammin joutunut nimenomaa isompia muistuttamaan lukemisen lopettamisesta, että jaksaisivat seuraavana aamuna nousta ylös ja lähteä kouluun. Tosin vuosia sitten myös minä makasin sängyssäni kaiket illat ja yöt lukemassa... ettei se omena tässäkään tapauksessa ole kovin kauaksi puusta pudonnut. Ja yhä edelleen herään öisin siihen, että keskeneräinen kirjani tipahtaa öisin sängystä lattialle... Nykyisin tosin nukahdan jo kahden lauseen jälkeen, vuosia sitten vaadittiin helposti kaksisataa sivua.

Jos ihan pikkulapsen vanhempi kysyisi minulta, kuinka lapset saa lukemaan kirjoja, vastaisin, että antamalla niille kirjan luettavaksi heti, kun osaavat tarttua tavaraan kiinni. Ja näyttämällä itse esimerkkiä. Luonnollisesti.

Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan -sarja jatkuu lokakuun loppuun maanantaisin täällä. Jos haluat kertoa oman lukemisaiheisen tarinasi tai jakaa lempikirjasi tässä blogissa, laita sähköpostia :)

Sarjassa aiemmin kirjoitettua:
Osa 1, mistä ajatus sarjaan lähti
Osa 2, Esikoisen ja Toisen kirjaesittelyt
Osa 3, Kirpun ja Täystuhon kirjaesittelyt
Vieraskynä: Lukemisen ilo ja inho

Lukemisesta on viime aikoina kirjoitelleet mm.
Voikku blogissa Rapatessa Roiskuu
ja Voikku Mammalaiffii-blogin vieraskynässä
Kupla Puhekuplia-blogissa
Kukkis blogissansa Jalankulkuonnettomuus

Ja varmasti myös melkoisen moni muu. Pidetään aihetta ahkerasti yllä, sillä miten meidän kävisi, jos lukutaito entisestään heikentyisi.

Kilpa(ilukyky)loikka

Viime aikojen keskusteluja seuranneena olen jäänyt miettimään, mitä en ymmärrä. Onko multa mennyt ehkä joku oleellinen ajatus kokonaan ohi?

Tämä kilpailukykyloikka. Onpa hauska termi.

Kaikki tähän samalle viivalle seisomaan nyt näin. Ja kaikki loikkaa tästä nyt eteenpäin näin. Oho. Päästiinpä pitkälle, lasketaan kaikkien hypyt yhteen. Joo. Tosi pitkälle.

Noin. Otetaanpa uusiksi. Kaikki viivalle seisomaan, joo, just näin. Ja nyt kahdeksan teistä kymmenestä saa hypätä vain tähän saakka. Just tähän saakka näin, näkikö kaikki nyt mihin? Tähän. Just tähän näin. Ja sitten te kaksi, te voitte ottaa nyt kaksi askelta eteenpäin, ja saatte hypätä siitä niin, mutta lasketaan kaikkien loikat sitten sieltä samalta aloitusviivalta. Joo, just niin, just sieltä samalta viivalta. Ja te kaksi saatte hypätä niin kauas kuin pystytte. Ottakaa ihan kunnon loikka. Joo. No niin, kaikki hyppää yhtä aikaa, nyt. Oho. Kylläpä te kaksi hyppäsitte tosi kauas, vaan mitenkäs te kahdeksan sinne jäitte? Päästiinkö nyt pitemmälle kuin ensimmäisellä loikalla?

Sitä varten ihmisellä on lapsia

On niitä päiviä, kun sitä osaa olla omista ipanoistaan ihan äärettömän kiitollinen. Näistähän on tullut todella ihania.

Olen tässä vuosien mittaan törmännyt aika älyttömän monta kertaa kysymykseen, miksi mulla on (paljon) lapsia. Vastataan näin kerralla kaikille. Mulla on paljon lapsia...

1. ...jottei koskaan olisi tylsää.

2. ...jotta mäkin saisin leikkiä toinen toistaan hienommilla leluilla. Niin kuin vaikka puurautatiellä tai dubloilla. On oikeasti ihan parasta laittaa lapset nukkumaan, että pääsee itse leikkimään niiden leluilla, ilman että kukaan rikkoo mun leikkejä.

3. ...että saisin heittäytyä väittelyyn, leikkiä kielellä ja rikkoa aikuisten sovinnaisuuksia ihan joka päivä. Aina sanotaan, että "think outside of box", mä en ole koskaan sinne laatikkoon päässytkään. Meillä hiihdetään hiihtimillä, syödään pääruokaa (tottakai, ihan loogista, jos pää on ruoassa, se on pääruoka) ja keskustellaan sujuvasti lasten omistajuudesta viisivuotiaan kanssa. Tänään se vasta tiedusteli, että jos minä ja Mies omistetaan Viimeinen ja Rääpäle, niin omistanko minä edelleen nelikon niiden iskän kanssa. Vai omistaako niiden iskä enää ollenkaan, kun me ei enää olla kaikki yhdessä. Mitäpä siihen sanot. Tarrautuako omistajuuteen (että eihän lapsia kukaan omista) vai heittäydytkö keskusteluun uusperheen ihmeellisyyksistä? Ja sitä paitsi. Musta on ihan parasta vetää itkupotkuraivarit itsekin aina silloin tällöin. Loppuu kersojen kiukuttelu siihen paikkaan, ja itellekin tulee parempi mieli.

4. ...jotta pysyisin kärryillä teknologian kehityksessä. Siinä missä minä neuvoin (ja neuvon edelleen) vanhempiani, neuvovat nämä nyt mua. Ovat jo menneet mun taidoista ohi. Uusi upea bannerini on Esikoisen tekemä. En mä vaan osaisi.

5. ...ettei tarvitsisi miettiä, mihin kaiken sen ylimääräisen rahan laittaa.

6. ...ennen kaikkea siksi, että jokaisen lapsen myötä olen saanut kokea sellaista rikkautta, mitä ei osakseen mitenkään muuten voi saada.

Hakkaa muovilapiolla suurta maailmaa

Oon seurannut viimeaikaisia kuumia keskusteluja, vaikken niistä mitään ole täällä tuumannut. Paras käteen jäänyt on hallituspuolueiden epätoivoinen yritys kiemurrella irti vastuusta. Koska oppositio kitisee kaikesta, mitä hallitus tekee niin vaikuttaa siltä, että hallitus on vastavetona päättänyt olla tekemättä konkreettisesti mitään. Soudetaan ja huovataan eikä saada mitään aikaan. Jäätiin täällä vaan miettimään, että eikös se nimenomaa ole opposition tehtävä "kitistä" kaikesta. Ja onko hallitus yhtään kaikesta kitisevää parempi, jos tekemisen sijaan kiukuttelee toisen kitinästä?

Että viis minä päivän polttavista puheenaiheista (äitiydessä ei ole lakko-oikeutta), mitä jos järjestettäisiin ihan yhteisvastuullinen keräys. Toimitetaan Eduskunnallemme hiekkalapioita ja ämpäreitä. Mätkikööt toisiaan niillä. Voidaan viedä AY-liikkeelle ja EK:llekin, jos se tekee jonkun onnelliseksi.

---

Oon pohtinut niitä oman elämän kannalta tärkeitä juttuja, ei pysty antamaan omaa panostaan isompiin kuvioihin, jos oma elämä pissii kintuille. Meillä soudetaan ja huovataan lasten tapaamiskuvioita pitkälti samaan tyyliin kuin hallitus pallottelee maahanmuuttokysymystä.

Siellä nelikko kuitenkin viime viikonloppuna oli. Sinne ne ehkä ensi viikonloppunakin menevät. Jos pääsevät. Kun oma kalenteri on jo perjantain osalta täynnä niin, ettei kuljetus käräjien koputtelemalla tavalla järjesty (puolustukseksi todettakoon, ettei se tapaamisvarauskaan sillä tavalla tullut, vaan kaksi viikkoa myöhässä). Tarjosin kuljetusta lapsille selkeästi aikaisemmin tavanomaiseen paikkaan tai mahdollisuutta saada autokyyti tavanomaista myöhemmin paljon tavallista lähemmäs nelikon isää. Lupasin, että voin vastineeksi noutaa lapset sunnuntaina tavanomaisesta paikasta isän ennalta sanelemaan aikaan. Sen tavallisen kuuden sijaan. Vastaehdotus kuului, että voisihan nuo mennä junalla.

Tiedättekö. Mä olen tosi pahoillani, mutta sitä taikasauvaa mulla ei ole, millä saisin lakkoon osallistuvan VR:n ajamaan lasten kuljetukseen sopivan junavuoron.

Sitä vahvistusta siitä, kumman mahdollisen tavan kuljetukseen tuo nyt valitsisi ei ole tullut. Kai se tänään tulee, tai jos ei tule niin ei onnistu enää mikään. Hypätköön kaivoon kaikki.

Alkuviikon nelikko on ollut hyvin äkäinen, Täystuho erityisesti.

---

Ostin maanantaina Toiselle ja Täystuholle uudet lenkkarit. Toisen kengistä on mahdoton sanoa, kauanko ovat olleet rikki, kun se ei koskaan kerro, jos vaikka kengät hajoaa. Enkä mä enää tuollaisen esiteinin lenkkareita viitsisi päivittäin haistella ja sillä silmällä vilkuilla, vaikka ilmeisesti pitäisi. Täystuholla oli vielä lähtiessään perjantaina ehjät lenkkarit, mutta rikkih ne oli sitten sunnuntai-iltana kuuden aikaan. Ja kantapäät toki samoin, kun ei oltu viitsitty sukkia pukea sinne rikkinäiseen kenkään...

Ostin eilen Viimeiselle uudet lenkkarit myös. Sillä oli ihan ehjät lenkkarit vielä, kun lähdin Toisen ja Täystuhon kanssa lenkkariostoksille, muttei ollut enää varttia sen jälkeen, kun pääsin kaupasta kotiin...

Vieraskynä: Lukemisen ilo ja inho

Tällä kertaa vieraskynään tarttui äidinkielen opettaja ja kirjallisuusterapeutti Kirsimarja Alatalo Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan- sarjan innostamana.

”Ei kai meidän tartte lukee mitään kirjaa”, Pekka aloittaa.

”Mä en oo ikinä lukenu mitään ni en lue kyl nytkään”, Joni jatkaa.

”Must tulee autonasentaja, ei mikään v…n lukutoukka”, Olli puhisee ja tuijottaa minua haastavasti.

Niinpä, ajattelin minä. Tästä se lähti taas yksi lukukausi liikkeelle.

”Minkä kirjan luit viimeksi ja milloin se oli?” yritän herättää keskustelua.

”Kirjan, mitä sä tarkotat sillä? Voisitsä määritellä mikä on kirja?” Jussi yrittää.

Ja kun työpäivä viimein on ohi, palaan kotimatkan aikana hetkeksi ajatuksissani oppitunnille. Mihin autonasentaja tarvitsee lukemista, kirjan lukemista? Ajan autohuoltoon kysymään.

”Kerro mulle, minkä kirjan sä luit viimeksi?” katson haastavasti huoltopäällikköä.

”Toyotan huoltokirjaa”, tulee vastaus yhtään empimättä.

Siinä se tuli – autonasentajankin on osattava ja kyettävä lukemaan. Eikä se edes riitä. On myös ymmärrettävä mitä lukee. Ja Toyotan huoltokirja on nimensä mukaisesti kirja.

Illalla ennen nukkumaanmenoa otan kirjan käteeni ja luen. Nyt minulla on meneillään Harry Potter ja salaisuuksien kammio, ties kuinka monennen kerran. Tuo nuori velhopoika on jälleen ongelmien edessä. Ja aina se on yhtä kiehtovaa luettavaa.

Olen matkustanut maailman ympäri. Olen mennyt vaatekaapin läpi toiseen maailmaan. Olen ollut milloin etsivä, milloin sairaanhoitaja tai karjapaimen preerialla, syönyt mahtavia ruokia, katsonut auringonlaskua Syyriassa… Kaikki nämä turvallisesti koti-Suomessa. Mutta en ole vielä saanut Tylypahkan kirjettäni, sitä odotellessa.

Ja kun minä luen, en ole koskaan yksin. Kirja on kaverini kaikkialla ja lukuiloa koko elämä.

Jos just sä haluat kertoa oman lukemis-aiheisen tarinasi tai jakaa kirjavinkkisi tässä blogissa, laita sähköpostia :)

Arjen välttämätön luksus

Pyykkikoneeni sanoi tiistaina poks. Voitte arvata järkytykseni. Ihan ensimmäiseksi tein google-haun hakusanalla pyykinpesukone. Ja Valintanikin tein ihan ensimmäisenä olleesta hakutuloksesta. Ja sitten vasta kertomaan miehelle.

"Tiiätkö, mulla olis hyviä ja huonoja uutisia, haluutko ensin hyvät vai huonot?"

"Noo, kuhan kerrot."

"Nyt ei tarvi pestä pesukonetta, ja sen takaakin on ihan just helppo siivota hetken verran."

"Siis kui?"

"Huonompi homma, että tarvitaan uusi kone..."

Suunnilleen noin se meni. Mies tuli, vilkaisi valintani, kysyi olenko vertaillut (en), varmisti, että veisivät vanhan samalla vanhan pois ja tilasi mulle pesukoneen. Samalta istumalta. Ja heti perään soitin äidilleni ja varmistin, että jos toimitus viipyy sovitusta 2-3 arkipäivästä yli viikonlopun, saan käydä siellä pesemässä pyykkiä.

Koneeni saapui sopivasti perjantaina (kolme päivää pesemättä pyykkiä, meillä, voi apua). Ja tältä näytti pyykkivuori:

Mutta mikä sai tulla meille heti ensi vilkaisulta minkäänlaista hintavertailua tekemättä? No tietysti LG:n peruspesukone, edestä täytettävä. Puoleen hintaan. Kuudensadan koneesta maksetaan kolme kuljetuksineen ja vanhan poisvienteineen. Ei paha ollenkaan.

Se vetää sisäänsä 7 kg pyykkiä, siinä on lapsilukko (Nyt loppui Rääpäleen rävellys ja pesuohjelmien sotkeminen) ja se osaa laulaa. Se laulaa, kun virrat laittaa päälle ja ohjelman valitsee. Se vinkuu (huutaa kai raukka apua), kun Rääpäle lapsilukosta huolimatta räveltää nappeja ja se laulaa taas, kun on työnsä tehnyt. Taivas. Mä rakastuin.

Toinen suuri rakkauteni nököttää siinä koneen päällä. Pyykinpesuaine. Ainut, joka ei aiheuta Esikoiselle (atooppinen iho) mitään ongelmia. Harmillisesti just tätä ei tietysti saa jättipakkauksissa.

Näiden kahden rakkauden kanssa me nyt laulaen aiotaan selättää pyykkivuori. Ihan luksusta. (Ja ihan ilmaista mainosta myös... vaikka joku taitavampi olisi tästäkin hyödyn itsellensä lypsänyt)

Ihan(an) kamala raskaus

Raskausviikot hupenee kovempaa vauhtia kuin uskoisi, viikko kahdeksantoista on jo ylitetty. Kävin neuvolassa tänään, kun satunnaisesti sinne täytyy mennä. Toistaiseksi osaan suunnilleen arvostaa terkkarini mennyttä työkokemusta ja asennetta.

Painoa on tullut joo, enemmän kuin parissa edellisessä, muttei nyt ihan valitusrajan vertaa. Verenpaineet on neuvolassa (ja lekureilla) yleensäkin ihan tapissansa, ja siksi mulla on kotona mittari. Tänä aamuna saatiin kuitenkin ihan siedettävät paineet neuvolassakin (vahvistanee sen, että aamuisin voi ihan pikkuisen huimata siksi...). Hemoglobiini on romahtanut 146 -> 116, vaikkei kuulemma vielä tarvitsisi rautaa aloittaa, aloitan silti, oon ihan kuoleman väsynyt. Sitä paitsi kärsin edelleen pahoinvoinnista...

Seiska liikkuu ihan reippaasti, nytkin lipesi alta moneen otteeseen, kun sydänääniä haettiin. Flunssa antoi vihdoin periksi alkuviikosta, vaihtelevalla kirjolla on erilaisia tulehdussairauksia hoidettu multa (vaihteeksi näin, yleensä muksuilta), ja edellinen lääkekuuri loppui justiinsa. Hermostuttavaksi käynyt supistelu vihdoin tämän kuurin myötä tasoittui selkeästi rasituksen yhteyteen. Paikallaan seisominen ei enää riitä rasitukseksi vaikka vielä viikko sitten riitti ajatuskin seisomisesta...

Kysyin terkkarilta, mistä mahtaisi löytyä vastauksia kysymyksiin, joita jäin miettimään Rääpäleen synnytyksen jälkeen. Se käveli arkistokaapillensa ja kaivoi mun paperit sieltä, katseltiin synnytyskertomusta. Mutta vastausta mua mietityttäneeseen kysymykseen ei löytynyt. Menikö Rääpäleen synnytyksessä oksitosiinitippa ja jos niin miksi? Papereissa ei ole merkintää, mutta mä olen melkoisen varma, että meni kuitenkin. Nyt sitä ei voi varmistaa mistään, kun synnytyskertomus ei sano siihen juuta tai jaata. Onko sen laittaminen niin rutiini, ettei sen laittamista tai laittamattomuutta kirjata? Terkkari lupasi, että saan tässä vielä syksyn mittaan täytettäväkseni lomakkeen, johon saan kirjata ajatuksia tulevasta synnytyksestä. Saisin sellaisen paperin periaatteessa ihan ekaa kertaa. (Olen tosin Toiselta täyttänyt vastaavaa, mutta Toinen syntyikin Haikaranpesässä ja Viimeiseltä myös, mutta siellä syyllinen lomakkeeseen oli pelkopoli)

Kysyihän se terkkari myös, että joko olen päässyt sinuiksi tämän raskauden kanssa. Ihan rehellisesti, en. Vauvan liikkeet ei herätä mussa oikeastaan mitään fiiliksiä, kaikki vähänkin epämukava mahan piikkiin menevä ärsyttää ihan valtavasti. Samoin kaikki se, mitä nyt vain ei sovi tehdä. Ja samaan aikaan katselen kaiholla kaupassa pieniä vauvanvaatteita, suunnittelen tuplarattaiden ostoa ja petailen meille kotiin tilaa uudelle tulijalle. Mä en halua olla raskaana, mutta vauva meille mahtuu kyllä.

Ensi kerralla neuvolassa saa jo paperit kelaa varten. Niiden paras puoli on siinä, että ammattiliitto suostuu sen päätöksen jälkeen myöntämään maksuhuojennuksen koko vanhempainrahakauden ajaksi kolmen kuukauden pätkien sijaan. Vasta tämän faktan jälkeen tuli mieleen, että niin, tarkoittaahan se sitäkin, että kohta saa noutaa postista äitiyspakkauksen seitsemättä kertaa.

Täältä puuttuu se odotuksen riemu ja raskaus on vain osa pitäis tehdä -listaa. Kai siltäkin saa tuntua, jos on tuntuakseen? Ja voihan se olla, että rakenneultra parin viikon kuluttua keikuttaa venettä johonkin suuntaan. Kukapa tietää.

Alkusyksyn ihmemaassa

Markkinareissulta kameran linssiin osui alkusyksyn väriloistoa. Ruskaa saadaan vielä odottaa, mutta isojen kanssa oli ihana kävellä auringon paisteessa kiertoteitä kotiin.

Ensin puiston poikki, ja siitä pienelle sivukadulle.

Siinä Rääpäleen nukkuessa oli hyvä jutella läpi koululaisten kuulumisia. Jokaisella on valtava tarve tulla kuulluksi ja kerrankin kukaan pienemmistä ei juttua keskeyttänyt.

Pihlajat on täällä ihan täydessä loistossaan.

Ja ruusuilla on vielä joitakin kukkia jäljellä.

Kuusia kuvasin, kun noissa on reunat ihanan hopean väriset, mutta oikeastaan nämä varjot on paljon ihanammat. Siinä ollaan me kaikki, vaikkei pyydetty ketään ulkopuolista kuvaamaan. Aina olen pitänyt syksystä. Ihan syystä.

Mikä ihme se on, kun rahat ei riitä?!

Viime aikojen taloustilanne on vetänyt täällä vähän mietteliääksi. Silmiin on osunut paljon uutisia ja keskusteluja siitä, mitä on olla köyhä suomalainen Suomessa. Tavallisten perheellisten tarinoita leipäjonoista ja siitä, että rahat eivät vain riitä.

Mulla on muistissa hyvin tilanteemme Esikoisen vauvavuonna ja Toisen vauvakesänä, mutta silloinenkin "hätämme" oli puhtaasti oma vika. Pärjäsimme minimiäitiyspäivärahalla (yksitoista euroa per päivä) ja lapsilisällä, jaettiin ilmaisjakelulehtiä siihen lisäksi, yhteen lasketut nettotulot ovat olleet noin 600 euroa kuussa. Opintotuki pätkääni lukion loppuun en ottanut lainaa, toimeentulotukea ei osattu hakea eikä miehellä liioin ollut mitään tuloja. Sittemmin meillä ei ole puutteesta kärsitty. Leipäjonossa emme koskaan seisseet, emmehän me olleet köyhiä, oli katto pään päällä ja ruoka pöydässä. Asumisen kustannukset olivat n. 250 €/kk, ensin silloisen miehen perintökodissa ja sitten pienessä vuokrakaksiossa. Tokikin lastenvaatteet ja tarvikkeet saimme ilmaiseksi lähes kaiken, monella lapsella olleita ja parhaat päivänsä nähneitä, mutta käyttökelpoisia. Ei ollut varaa nirsoilla.

Ärsyynnyn näistä perheellisten valituksista rahan riittämättömyydestä. Ymmärrän, että on taloudellisesti tiukkaa, on meilläkin, mutta en ymmärrä sitä tarvetta valittaa köyhyyttä jokaisessa mediassa, mikä suinkin suostuu kuuntelemaan. Tässä nyt yksi Ylellä avautunut ja tässä toinen Vauva-lehden aihevapaalta (mistä kyllä tervejärkinen ihminen pysyisi kaukana). Näitä on toki ollut viime aikoina paljon muitakin, mutten ole kerännyt linkkejä talteen.

Niin että mikä ihme se on, kun rahat ei riitä?

Kun ruvetaan selvittämään, mihin rahat valuvat niillä, jotka löytävät itsensä vaikkapa leipäjonoista, iskee hämennys. Menolistaus kuuluu aina: vuokra, laskut, ruoka. Ensimmäisen ja viimeisen ymmärrän, mutta mitä ovat nuo laskut? Yleensä ensimmäinen tinkivara on nimenomaa siellä (seuraavana sitten ruuassa ja peruselämisen tarvikkeissa). Joskus on mahdollista säästää vuokrassakin, mutta siitä säästäminen on kaikkein vaikeinta, koska se vaatii muuttamista kohtuuhintaisempaan asuntoon ja niitä nyt ei ihan jokaisessa tienmutkassa olekaan.

Siis ne laskut. Meidän perheen pakolliset laskut pitävät sisällään:

-sähkö (vesi sisältyy vuokraan, ainakin vielä)
-kotivakuutuksen (ja lasten tapaturmavakuutukset, mutta näistä voisi tarvittaessa ehkä tinkiä)
- puhelimet (liittymä x3, kahden puhelimen osamaksut + 2x prepaid ilman nettiä)
- netti
- hammaslääkäri-, terveyskeskus- ja sairaalamaksut (ja näitä on kyllä tänäkin vuonna maksettu useammalla satasella)
- opintolainat
- työttömyyskassan maksut (pakollinen sikäli, että sen maksamatta jättäminen tarkoittaa työttömälle tulotason romahdusta)

Ja sitten on niitä, minkä välttämättömyydestä voidaan aina vängätä:
- auton vakuutus (meillä täyskasko, ja on kyllä maksanut itsensä takaisin...)
- auton verot
- auton huollot (huhhei, kulkee osamaksulla täällä nekin)
- osamaksulla tehtyjä "tarvehankintoja", meillä uusittu mm. hajonneita tietokoneita
- tabletti osamaksulla ja sen nettiliittymä. Turhin ostos ikinä, seisoo keittiön kaapissa lähes käyttämättömänä.

Kaupasta saa perushyvää ruokaa, ja samalta reissulta pakolliset kodin pesuaineet, lamput, hygieniatarvikkeet sekä välttämättömät vaatteet (ne joita ei siis löydy tarvittaessa käytettynä).

Apteekki on tänä vuonna vienyt 100-300 €/kk. Meillä on vähän sairastettu.

Ihan hirveästi extrakivaan ei voi sijoittaa, mutta elämä on valintoja. Meillä on valittu perusjutut kuntoon ja luovuttu turhista huvituksista. Lähinnä itkettää lukea noita juttuja, joissa toisin valinneet itkevät sitä, ettei voi ostaa ruokakaupasta sitä, mitä haluaa. Kun ei meistä kukaan voi.

Kummallista on, kun aikuisille ihmisille joutuu kertomaan saman kuin pikkulapsille. Se nyt vaan on niin, että kaikkea ei vain voi saada. Elämä on valintoja.

Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan osa 3

Vuorossa Kirpun ja Täystuhon kirjaesittelyt.

Kirppu opi lukemaan eskarikeväänään murehdittuaan pitkään, ettei varmasti ikinä opi. Lohdutin pientä murheista kertomalla, että lukemaan oppii vain lukemalla, ja mitä enemmän lukee, sitä paremmin oppii lukemaan. Kirppu otti neuvon ehkä turhankin tosissaan eikä mennytkään kuin hetki siihen, että tyttö luki. Sittemmin tyttö on lukenut läpi niin kaikki Potterit kuin esimerkiksi Narnian ja jotakin Eddingsiltä. Kirjan valinta esiteltäväksi oli kuitenkin vaikea homma ja esittelyn kirjoittamisesta hän kieltäytyi kokonaan. Niinpä lupasin kirjoittaa hänen puolestaan, kunhan ihan suusanallisesti kertoo kirjastaan ja perustelee valintansa.

KIRPPU

Bellan Lahja

Kirppu lukee erityisesti fantasiaa ja päätyi tähän suhteellisen helppolukuiseen kirjaan siksi, että siinä on paljon taikaolentoja.

Kirppu tykkää erityisesti tämän kirjan pahasta puolesta, noidasta, joka vangitsee taikaolentoja omaan kotiinsa palvelijoikseen käyttäen apunaan taikaolennoista kuvia piirtävää tyttöä.

Kiehtovan aiheensa takia myös minä olen sitä mieltä, että tätä uskaltaa suositella muille alaluokkalaisille tytöille (ja miksei tietysti pojillekin, jos sillä vaaleanpunainen ulkoasu on meidän pojat karkoittanut tästä kirjasta kauas). Eikä harvaan painetusta tekstistä ainakaan haittaa ole äskettäin lukemaan oppineille lapsille.

TÄYSTUHO

Täystuho ei vielä osaa lukea, vaikka yksittäisiä kirjaimia tunnistaakin. Tärkeää on siis isot ja näyttävät kuvat sekä sopivasti tekstiä kuvien lomassa. Tämä tosin taisi nousta lentokoneiden takia ykkösvalinnaksi tällä kertaa...

Lentsikat 2 Pelastajat

Ihan inhimillisessä ajassa ääneenkin luettavissa,, ja todellakin näyttävät kuvat, joita lapsi jaksaa katsella yksinäänkin. Aika monta iltaa on Täystuho nyt tätä kirjaa "lukenut".

Disneyn kirjoja meillä on paljon muitakin ja ne on pienten suursuosikkeja selailtaviksi juurikin kuvien takia. Varsinaisesti ääneenluettaviksi valitsen kyllä mieluummin jotain muuta, mutta ainahan se valinta ei voi olla äidin.

Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan-sarjan aiempia osia pääset kurkkimaan täältä ja täältä. Sarja jatkunee ainakin läpi syyskuun, esittelemättä on vielä kahden pienimmän ja meidän aikuisten valintoja ja muitakin ideoita riittäisi. Ja tarjollahan on myös vieraskynä-paikka, jos just sulla on polttava halu kertoa oma lukemismuistosi tai esitellä lempikirjasi, jota me muut emme ehkä löytäisi ilman apua. Jos vieraskynä innostaa, saa laittaa sähköpostia :)

Edit. (7.9.15 muutaman tunnin julkaisun jälkeen) Huomaistteko Iltalehden uutisen: Monella 15-vuotiaalla surkea lukutaito (IL 7.9.15)? Mitä siitä olette mieltä?

Sanaton

Halusin kertoa eilisestä, menneistä vuosista ja ystävyydestä, jonka voi menettää ja löytää uudelleen. Kaikista näistä kohtaamisista ja siitä, miltä tuntuu, kun joku muistaa vielä neljäntoista vuoden takaa ja toinen tulee halaamaan ihan yllättäen, todeten, että onpa ihanaa nähdä taas ja kylläpä edellisestä kerrasta aikaa. Halusin kuvailla ihan täsmälleen, kuinka liikuttavaa on katsella morsiamen valssia isänsä kanssa.

Ensimmäistä kertaa huomaan olevani sanaton. Onnellinen ystäväni puolesta. 

Koska mulla ei kerta kaikkiaan riitä nyt omia sanoja kuvailemaan morsiusmessua, Täystuhoa sormusten kantajana saati koko sitä tunnekuohua, jonka kävin läpi (miksi naiset aina itkee häissä, miksi hä, vois kysyä miehet. Naiset itse tietää kyllä just että miks.) Lainaan vain virren 241 sanat.

Herra rakkaastani, tunnen iloa.

Kiitos ystävästä, suuri Jumala.

Hyvä Isä taivaan, anna Henkesi.

Suojaa rakkaimpani pahuudeltani.

Hellyys, vastuuntunto meille lahjoita,

että toisiamme voimme palvella.

Täynnä luottamusta nyt me suljemme

Isän johdatukseen kaikki rakkaamme.

Sinun hoidossasi onni, kärsimys

parhaaksemme muuttuu, alkaa ylistys.

Usko, Toivo ja Rakkaus. Suurin niistä on Rakkaus.

Ranskalais-Italialaiset markkinat

Pari viikkoa sitten ilmestyi mainokset tien poskeen ja pistin tapahtuman muistiin. Olen ehdottoman utelias tällaisten suhteen ja ajattelin isojenkin innostuvan markkinavisiitistä, etenkin kun sekä Esikoista että Toista kiehtoo Ranska sekä maana että kielenä kovasti. Itselleni melkein onnistuneesti vakuutin siis, että tässä on nyt ihan kyse kulttuurikasvatuksesta.

Esikoinen sai jälleen kerran tehtäväkseen reissun kuvaamisen, omat käteni kun olivat suhteellisen varatut lastenrattaiden kanssa. Mukana reissussa siis koululaiset ja Rääpäle, jolla sattui sopivasti olemaan päiväuniaika.

Olen toki nähnyt kävelykadun paljon täydempänäkin, mutta aurinkoinen ilma ja rauhallinen tunnelma sopii mulle loistavasti. Tungoksessa liikkumisesta en ole ikinä oppinut nauttimaan (ja mm. siitä syystä jätämme väliin esimerkiksi Sirkusmarkkinat Keravalla, nekin kun ovat tänä viikonloppuna).

Ja Ranskan lipun tenavat tunnisti heti. Hyvä, edes jotain on koulussa opittu.

Italian lippuja ei kyllä huomattu yhtään, vaikka kojuja oli molemmille maille ihan tasapuolisesti, ja olipa sekaan eksynyt englantilaista toffeeta, kevätkääryleitä Aasiasta ja makkaraperunoita suoraan Suomesta (vai mistä ne nyt tulee, en mä vaan oikeasti tiedä).

Vaikka isot inhoaa oliiveja, oli esillepano niistäkin vähintäänkin mielenkiintoinen.

Ja Marseille-saippua kaikissa sateenkaaren väreissä herätti ihastusta meissä jokaisessa. Melkein jäi harmittamaan ennakkopäätös, että tällä kertaa ei osteta mitään, katsotaan vain.

Täystuho ja Viimeinen olivat sillä välin pelanneet kotona Angry Birdsiä ihan ikionnellisina. Helposti tehty kuusi lasta tyytyväiseksi ja mun uteliaisuus tyydytetty.

Kun Onni potkaisi

Mitä sitä blogin kanssa tekisi, mitä tältä tahtoisin, sitä olen pohtinut pitkään ja hartaasti. Mäkin olen halunnut osaksi yhteisöä, mutten oikein osannut myydä tätä blogia mihinkään isoon ja mukamashienoon. Pelotti, että joutuisin taipumaan ja luopumaan omista jutuistani, sulaisin massaan.

Olen tarjonnut tätä blogia Vauvalle ja Kaksplussalle. Mutta kun, mutta kun, mutta kun. Mutta kun ei ole tyypillinen perheblogi tämä, ei ole hattarahöttöä, lastenvaateunelmia, en keskity vain raskauteen, vauvaan tai pieniin lapsiin. Ei sovi elämästä kirjoittaminen niille.

Ihan vähän aikaa sitten huomasin, että on tulossa uusi blogiportaali, Onni-blogit. Laitoin viestiä sinne ja pääsin mukaan, ihan heti ekayrittämältä ja joutumatta muuttumaan yhtään (tai no, ulkoasumuutosta tulee ihan heti, kun Mies ehtii avustamaan, yhden nappulan verran sivuun. Menee kai alkuviikkoon, koska loppuviikko on aika täysi, kun olisi pitäisi tehdä listaa ja häitä ja markkinoita jajaja, ei silloin keskitytä koodiin).

Ja arvatkaas mikä on nyt kyllä tässä ihan hassuinta. Musta tuli kerralla Lifestyle-bloggari. Oho. Meidän tyylittömyys on nyt tyyliä!

Niin se Onni. Mikään ei muutu täällä, mutta seuraamistapoja napsahti kerralla monta lisää. Onni-blogien omat nettisivut, Instagram (missä meitä ei ole ennen näkynytkään), Onni-blogien facebook ja tietysti vielä twitter, missä sielläkään ei meihin ole suoraan aiemmin törmännyt. Vanhaan tuttuun tapaan meitä voi aina vain ja edelleen seurata täällä, blogin omilla facebook-sivuilla, blogipolulla ja olen mä ehtinyt tämän blogin jonnekin muuallekin syöttää, mutta kun en vaan äkkiä muista minne kaikkialle... kertokaa mullekin, jos törmäätte jossain ;)

Oho ja hups. Tervetuloa uudet lukijat mukaan meidän kaaokseen ja kiitos kaunis kaikile vanhoille, jotka jaksatte roikkua menossa mukana. Mä haluan jatkossakin vain kirjoittaa mielenpäällä olevista asioista, niin positiivisista kuin negatiivisistakin ja koko tästä perheestä viitekehyksenä tässä ympärillä.

Yllätys, vain elämää

enkä tosiaankaan viittaa laulukilpailuun tällä nyt yhtään.

Joku onneton on täyttänyt meidän kalenterin tupaten täyteen liki koko syyskuuksi. Miksi se onneton on tehnyt niin, miksi, miksi, miksi?

Tai no. Näyttäähän se tyhjältä. Mutta kun se tyhjä tila ei oikeasti ole tyhjää. Se on yllätyksiä. Niin kuin eilen, vaikka se ei tietysti näy kalenterissa, kun tuo syyskuuta. Eilen oli tyhjää. Herättiin aamulla 5.30 (ja nukkumaan olin päässyt 01.00 noin suunnilleen). Ei olis herätty oikeasti, mutta yllätys, herättiin kuitenkin.

Pakkasin vaihtovaatereppuja hoitoon ja rustailin nimiä Rääpäleen vaihtovaatteisiin. Sille löysin pipon ja lapasetkin jo varmuuden varalta hoitoon katoamaan (kuukaudessa sinne on hukkunut jo yksi tossu, yksi lippis ja yksi lierihattu, yllätys, tällä pojalla ei pysy hatut päässä saati tossut jalassa). Muiden pipot ja lapaset on paikassa, jonka etsin sitten kun tyhjään hetkeen ei tule yllätystä. Toivottavasti sellainen yllätys tulee ennen kuin on oikeasti kylmä...

Rasvasin Rääpäleen kortisonillansa kiireestä kantapäähän (ja itseni siinä samalla, koska olisihan se aika ihme, jos rasvattu salama ei pyyhkisi rasvojaan esimerkiksi äidin paitaan), koska nyt on menossa taas kortisoniviikko ihottuman hoidossa. Tarkoittaa sitä, että öisin meillä on ehkä mahdollisuus nukkua tällä viikolla, koska Rääpäle ei kutise niin kamalan hirveästi. (Paitsi että, yllätys, nyt tiistain kunniaksi Täystuho ja Viimeinen yskii. Ja koska Viimeinen astmoinensa yskii, yllätys, meillä ei nukuta). Valmiiksi ladattu pesukone päälle.

Toisetkin pojat saatiin vaatteisiinsa. Ulko-ovesta oltiin pihalla ja lapset autoon köytettyinä klo 7.14. Ihan kellosta tarkistin, niin kuin joka aamu. Kun on muka aikataulu, jossa muka pitäisi pysyä. Ensimmäisellä päiväkodilla oltiin aikataulussa n. 7.25, poikakolmikko autosta irti, Täystuhon ja Viimeisen tavarat kantoon Rääpäleen lisäksi ja Viimeisen ryhmään. Sen tavarat paikoillensa, siltä kengät pois ja pupunkorvat naulakkoon (koska, yllätys, sen lippis on hukassa. Ja sitä paitsi, jos tahtoo pupun korvat, pitää saada pupun korvat.). Viimeisen ryhmän ovesta ulos, ja Täystuho (yllätys) säntää juoksuun parkkipaikan poikki. Pakko murinaa. Sillä pysähtyi. Täystuhon jättö omaan ryhmäänsä, aika kivuttomasti, Rääpälekin olisi halunnut sinne jäädä (no yllätys). Vastustelevan Rääpäleen sitominen auton vöihin ja köröttely toiselle päiväkodille.

Toisella päiväkodilla ihan aikataulun mukaan 7.45. Mä alan hiljalleen oppia yllätys-varan aamun kuskausaikatauluun, pojat saa jättää hoitoon periaatteessa välillä 7.30-8.00, ja kasi siksi, että silloin on aamupala... Se jos pitäisi kotona syödä, niin yllätys, me ei ehdittäisi mihinkään ennen puoltapäivää. Rääpäleen vaipat ja reppu sekä Rääpäle kainaloon, kamat paikoillensa lokeroon ja Rääpäle ilman tossujansa ryhmään (kun ei sitä sinne voi yksi tossu jalassa pistää, vaikka kuinka tekisi mieli). Ja Rääpäle jäi, yllätys, ensimmäistä kertaa vilkuttamaan itkemisen sijaan.

Kotona n. 8.00. Koululaiset menossa kuka yhdeksään ja kuka kymmeneen, päivän suunnitelmien kertausta ja mulle aamupalaa. Yksi muistutteli välipalarahan olevan lopussa, toiselle varmisteltiin uimakamoja (Siis miten niin teillä on uintia?!) ja kolmas ilmoitti, että pyörän kumi on niin kuin vieläkin tyhjä, yllätys. Ysiin menijät lähti, aamupala tuli syödyksi ja minä kömmin sänkyyn. Nukkumaan. Koska olen edelleen ja yhä vielä kipeä, supistelee eikä muutenkaan mene ihan putkeen, yllätys.

Pohdin ylösnousemista n. 11.30. Ja nousen, koska puhelin soi (yllätys) heti, kun olen pohtimiseni aloittanut. Vastailin kysymyksiin toisen kirjoittajan lisäämisestä blogiin, kommenttien hyväksynnän ongelmista ja suljetun blogin ongelmista niin kuin yleensä, useamman kerran viikossa. Äidinkielen opettaja opettaa blogikirjoittamista ammattiopistossa, jonkun vain täytyy ensin opettaa tälle opettajalle, kuinka tällainen kiva bloggerin alusta toimii. Eipä siinä. En herännyt puhelimeen tällä kertaa, mikä sekin on aika yllätys. Laitan kahvin tippumaan siinä puhuessani.

12.05 muistan, että neuvolan puhelintunti on 12-13. Soitan sinne ja sieltä vastataan heti, yllätys. Selvittelen kulunutta kolmea viikkoa ja pohditaan, että pitäisikö mennä ihan terveydenhoitajan lähetteellä sairaalaan näytille, vaiko mitä tehtäisiin. Tiistaille oli vielä neuvolalääkärillä yksi vapaa aika. Varattiin se, kun kieltäydyin lähtemästä terveyskeskuksen päivystykseen, missä saisin diagnoosiksi flunssan lääkäriä koskaan tapaamatta. Supistukset tms. ei siellä ketään näillä viikoin kiinnosta, yllätys.

Tyhjennän kuivausrummusta illalla siellä pyörineet pyykit, siirrän pyykit koneesta rumpuun, käynnistän rummun, täytän pesukoneen ja laitan sen pyörimään. Käytetään koirat ulkona ja muistan vihdoin sen kahvin. Maltan istua alas sen kupillisen, vilkaista uutisotsikot ja kurkata blogin puolelle. Ja päätän kuitenkin hypätä tyhjentämään kuivia pyykkejä telineiltä, kasaan kuivat sohvan päätyyn odottamaan lajittelua ja kaappeihin vientiä, siirrän eilen ulos ripustetusta pyykistä kosteat sisälle kuivumaan. Juon toisen kupin kahvia. Ihan vain, koska voin.

Koululaisia alkaa jo hiljalleen valua kotiin. Päätettiin, että pakollinen maidonhakureissu tehdään tällä kertaa pienten kanssa. Ettei ne koko iltaa riekkuisi kotona. Sammutan kuivausrummun. Ripustan koneesta pyykit narulle. Lataan pesukoneen uudestaan ja pistän sen päälle. Alan tyhjentää kuivausrumpua. Taas.

15.15 lähdetään hakemaan poikia. Ensin Rääpäle, sitten Täystuho ja Viimeinen. Hyvä päivä ollut kaikilla, onnellisia otuksia. Auto tahtoo bensaa ja käydään tankkaamassa, pojista on aina jännää "kun autokin tahtoo ruokaa". Haetaan maidot prismasta. Ja loppusummasta päätellen pari muuta ihan pikkujuttua. Kahden istuttavia kärryjä ei tietenkään ollut vapaana (no yllätys), joten Rääpäle keikkuu hengenvaarallisesti yhden istuttavissa, Täystuho pitelee niistä kiinni (ettette te vaan katoa sinne kauppaan, se puolustautuu) ja Viimeinen roikkuu mun kädessä ja repii kipeästi, kun kunnolla käveleminen nyt vain on sula mahdottomuus, yllätys.

16.45 tullaan kotiin postilaatikon kautta. Virhe. Postilaatikolla käynti tietää aina yllätyspaperitöitä. Paitsi, jos postinjakaja on unohtanut meidät, mitä ei ihan hirveä usein tapahdu. Puretaan maidot kaappiin (kymmenen litraa, riittää ehkä kahdeksi päiväksi, jos käy hyvä tuuri) ja alan käymään postin tuomia yllätyksiä läpi.

16.55 soitto perintäyhtiölle, kun lasku on jo maksettu. Puhelinpalvelun piti mennä kiinni vasta viideltä, mutta eivät enää vasta puhelimeen ja puhelu pätkii koko lyhyen tiedotteenkin ajan. Päädyin kaivamaan sähköistä tunnistautumista vaativista paikoista ison kasan tositteita ja tallentamaan niitä koneelle. Pankki, Kela. TE-palvelut. Paitsi että. TE-palveluissa on yllätys, yllätys. Siellähän on työtarjous. Hakea pitäisi paikkaa, jossa työt alkaisi tänä vuonna lokakuun alussa ja päättyisi ensi vuonna juolukuun lopussa. Ei se kokemuskaan ihan täsmää, mutta se nyt on pikkuvikoja. Mulle tarjotaan äitiysloman ajaksi äitiysloman sijaisuutta, voi yllätys. Lähetän kaivamiani liitteitä sähköpostilla Liitolle, jos ne vaikka viitsisi vihdoin ehkä alentaa jäsenmaksuani, kun olen sitä kiltisti maksanut täytenä, vaikka ei kai vanhempainvapailla saati työttömänä tarvitsisi maksaa kuin kassan osuus. Olen kyllä monet kerrat aiemminkin yrittänyt selvittää tätä Liiton kanssa, mutta yritän taas, koska juuri maksetun jäsenmaksun perään se perintäyhtiö kyseli. Ja muistan samalla, että päivähoitoon piti tulotositteet toimittaa, laitan nekin siinä samalla sähköpostilla. Soittelen vielä äidilleni ja varmistelen viikonlopun kuvioita, kun tarvitaan pikkusiskoni apua lastenhoitoon (ex-anoppi on lupautunut päävahdiksi) ja äitini käyttämään koirat lenkillä silloin myös.

17.30 muistuu ruoka mieleen, miten kello voikin olla jo noin paljon. Minä kuorin perunoita, mies pilkkoo. Saadaan kanakeitto kattilaan tulemaan ja onhan se syömäkelpoista 18.30. Voi kuulkaas mennä ihan yllätyskauan ruuanlaittoon, kun teet vaikkapa keittoa alusta pitäen itse puoljoukkuekattilallisen. Eli tosi ison kattilallisen. Oikeasti ison. Keittoon menevän tunnin aikana ehtii hyvin siirtää pyykit koneesta rumpuun ja laittaa pesukoneen päälle. Tarkistaa, että on nyt edes sen verran puhdasta lautasta, lusikkaa ja lasia, että syömään pääsisi (just sen verran on, mikä on aika yllätys)

19.00 aloitetaan pienten unihommia. Mies ja Esikoinen lähtee koirien kanssa lenkille. Puhtaat pyykit on edelleen sohvan päädyssä, Toisen pyöränkumi pumppaamatta. Pikkupojat saadaan sänkyihinsä, Mies ja Esikoinen palaa lenkiltä. Samaa vauhtia kiskon itse kenkiä jalkaan, ja lähden kävelemään lähikauppaan, koska vaikka kuinka yrittäisi, ei kaikkea vaan voi kerralla muistaa. Kello on 19.55.

20.15 saan kengät pois jalasta ja selvittelen isojen seuraavan päivän koulukuvioita. Kaivan Esikoiselle välipalarahaa ja lupailen, että käyn kyllä nostamassa rahaa välipalakorttia varten jossain välissä. Huomenna ehkä. Pian, kuitenkin. Ja siis sori Toinen, se sun pyöränkumi. kyllä se toimii torstaihin mennessä, ihan varmasti. hitsi noi pyykit.

21.30 Sammutan kuivausrummun. Ripustan pyykit koneesta kuivumaan. Lataan koneen aamua varten valmiiksi. Istun koneelle, jos saisi hetken hengittää. Paitsi että. Rääpäle ja Viimeinen päättävät aloittaa vuorovetoa heräilyn ja yhtäaikaisen kiljunnan. Miehellä on peli, eikä se ehdi ja pysty. Vaikka hyppää silti.

22.30 säädän vielä blogin juttuja ja vähän naamakirjaa. Kiroilen toimimatonta sähköistä reissuvihkoa, täytän syyskuun kalenteria pikkuisen lisää. Kertailen seuraavan päivän aikataulua, kun sovittuja menoja on useampi. Ja kaadun sitten sohvalle syömään iltapalaa ja lukemaan kirjaa niiden puhtaiden lajittelemattomien pyykkien seuraksi, tiskit yhä tiskaamatta. Ihan ihanasti velttoilen siinä suunnilleen tunnin, lapset nukkuu ja mä vain olen.

Ja kömmin sitten kirjan kanssa sänkyyn asettaen herätystä aamuksi (6.30, niin kuin aina, vaikka aina pojat herää aiemmin), täytän vielä Rääpäleelle pullon, että saisi edes yhden heräämisen yli nukkua ja nukahtaisin kolme riviä luettuani. Paitsi että se keitto tulee mieleen just silloin. Könyän vielä nostamaan sitä jääkaappiin ja päädyn raivaamaan sille tilaa. Mies tulee, ottaa keittokattilasta kopin ja käskee mut nukkumaan. Kello on yksi.

Että sillä tavalla ne kalenterin tyhjät päivät. Tiistai kolmen sovitun menon kanssa on jo ihan toinen juttu, kello on 0.50 keskiviikon puolta ja mä lähden nyt sänkyyn. Hyvää yötä.

Paitsi että ensin hengitellään babyhalerilla ja täytetään maitopullo ja...