Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan osa 2

Lasten lukemiseen innostamisen tapoja on monia, aloitetaan vaikka Ismo Leikolan idealla:

Haastoin siis lapset mukaan esittelemään heitä kiinnostavia kirjoja, jos joku vaikka saisi siitä kipinää omien lastensa lukemiseen houkutteluun. Nyt on vuorossa Esikoisen ja Toisen kirjaesittelyt, ihan omin sanoin. Kumpikin vastasi kysymykseen: "Mitä suosittelisit itsesi ikäiselle lukijalle ja miksi?" Ja näin meni vastaukset:

ESIKOINEN:

"Sweet Valley High- sarja

Kirjasarja kertoo 16-vuotiaiden kaksosten kommelluksista. Elizabeth ja Jessica ovat toistensa vastakohtia, joten mitä tahansa voi tapahtua.

Sarjaa on julkaistu suomeksi 50 kirjaa.

omasta hyllystä nämä

Itse ihastuin sarjan hurmaaviin hahmoihin, tapahtumakäänteisiin ja muuten vain sarjan huumoriin.

Sarja sopii ihmiselle joka kaipaa piristystä päivään tai kevyttä iltalukemista.

Varoitus! Kirjaa voi olla vaikea päästää käsistään sen avattuaan."

TOINEN:

"Jumalten sota

Rick Riordanin kirja Jumalten sota on kirja, jossa merenjumalan poika Percy Jackson on valmistautunut koko vuoden puoliveristen leirillä sotaa Kronosta vastaan. Titaanien valtias armeijoineen on vahvempi kuin koskaan, ja puoliveristen leiristä Kronoksen joukkoihin siirtyneet luopiot vain vahvistavat sitä.

Viisiosaisen toimintaseikkailusarjan edelliset osat ovat Salamavaras, Hirviöidenmeri, Titaanien kirous ja Labyrinttitaistelu.

Valitsin tämän kirjan, koska kreikkalaiset jumalat ovat mielestäni mielenkiintoisia. Niistä kerrotaan enemmän kirjassa Salamavaras."

Luetaanko teillä? Mitä teillä luetaan? Meilläkin ollaan jatkuvasti uusia ideoita vailla ihan jokaisen lukulistalle. Etenkin Esikoinen ja Toinen ovat oman minikirjastomme lisäksi myös kaupungin kirjaston suurkuluttajia.

Sellainen perjantai

Isot palasi eilen kouluistansa ihan normaalisti ja pieniä haettiin hoidosta sateen takia etuajassa (pakkaan mieluummin autoon kuivia ja puhtaita kuin märkiä ja rapaisia lapsia). Parkkipaikalla odotti yllätys, nelikko tapasi isänsä varoitusajalla nolla minuuttia.

Nelikon poistuttua pihasta parin tunnin reissulle, aloimme me järjestää olohuonetta uusiksi. Miehen vanhemmat olivat löytäneet meille halvalla uuden (vanhan) sohvan ja kaksi nojatuolia, toivat ne tullessansa ja veivät vanhan pois mennessänsä. Edellisen nämä tenavat olivat tosiaan ehtineet pomppia pilalle, sohvan pohja oli antanut myöten ja jousitus tullut sieltä läpi...

Kuuden aikaan havahduin siihen, ettei nelikkoa vielä näkynyt, vaikka Esikoisella oli sovittua iltamenoa (jonne nelikon isä oli kyllä luvannut Esikoisen viedä, kun ei se muuten olisi suostunut lähtemään). Piti ruveta kyselemään perään. Esikoinen ei tietenkään vastannut tekstariin, joten soitin suoraan sinne, missä tytön piti olla. Olikin siellä, ollut jo ihan sovittuun aikaan. Hyvä juttu, kello puoli seitsemän ja kolme lasta kateissa. Pienten nukkumaanmenoaikaan puolitoista tuntia.

Päätettiin laittaa kahdelle pienimmälle ruuaksi pakastepyttipannua, se kun tulee nopeasti ja sitä olisi tarvittaessa helppo laittaa lisää kotiinpalaavalle kolmikolle. Ruoka valmistui ja syötiin, Toista, Kirppua ja Täystuhoa vaan ei näkynyt tai kuulunut. Niin tai näin, koirien piti saada ruokansa ja päästä lenkille.

Laitettiin koirille ruoka ja puettiin Viimeinen ja Rääpäle lenkkikuntoon. Ovesta ulos ja kas. Parkkipaikallahan nuo. Nopea kysymys syömisistä ja kuulemma eivät olleet syöneet mitään sitten välipalan... kello 19.30. Huoh. Komennettiin kolmikko sisään odottamaan ja käytettiin koirat lenkillä ihan pikapikaa.

Ja kun kaikki vihdoin oli ruokittu ja saatu nukkumaan oli olo aika hölmistynyt. Avasin sitten viinipullon.

Ihan vain, koska tällaisten päivien jälkeen minä haluan lasin viiniä. Ennen kuin kuitenkaan hyppäätte housuistanne, tämä sinisen nunnan yksilö on alkoholiton (ruhtinaalliset 0 % alkoholia siinä) suoraan Prisman hyllystä. Ja on muuten melkein yhtä hyvää kuin holillinen vastaava. Tykkään. Sohva, telkkari, lasi viiniä ja perjantai-ilta. Luksusta.

Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan, osa 1

Törmäsin taannoin Savon Sanomissa juttuun, joka alkoi kysymyksellä: Oletko sinäkin lukutaidoton? (Eve Kolari, SS, 10.8.15). Artikkeli jäi roikkumaan "tästä mä vielä jotain kirjoitan"-fiiliksellä, koska aihe on lähes häiritsevä. Jossain aivojen perukoilla alkoi muodostua tiimityö-idea lukemisen ympärille.

Niinpä me ollaan täällä nyt ihan koko perheellä pohdittu lukutaidon määritelmää ja merkitystä. On mietitty, mikä merkitys sillä on, että ymmärtää lukemansa ja paljonko ymmärtämistä auttaa se, että lukee itselleen sopivan tasoista tekstiä mielenkiintoisesta aiheesta ja vieläpä mielellään hyvin kirjoitettuna. On nyökytelty täällä kovasti. Kerroin tenaville, että ihan oikeasti on sellaisia niiden ikäisiä lapsia ja ihan meitä aikuisiakin Suomessa, joilta lukemisen oppiminen on jäänyt puolitiehen ja luetun ymmärtämisen kehittyminen välistä kokonaan. Mietittiin yhdessä, että mitä me voitaisiin tehdä, pitäisikö tehdä jotain.

Ja sitten saatiin se paras idea. Raotetaan vähän meidän perheen lukemistoa. Kukin kertoo yhden lempikirjoistaan (tai kirjasarjoistaan), sellaisen, mitä voisi suositella itsensä ikäiselle lukijalle. Jos vaikka jonkun lapsen vanhemmat saisivat siitä ideaa, mitä omalle ipanalle voisi luettavaksi antaa. Ja me aikuisetkin raotetaan vähän lukemistoamme, vaikka se onkin jo paljon haasteellisempi homma.

Esikoisen ollessa aivan pieni, pohdin ääneen äidilleni, kuinka lapseen saa tartuttettua lukuinnon. Sain muutaman vinkin, ja päätellen siitä, että meidän ongelmamme on saada lapset irrottamaan nenänsä kirjoista eikä päin vastoin, on nämä vinkit toimineet hyvin. Ensimmäinen vinkki oli pitää lapselle sopivia kirjoja lapsen ulottuvilla ja toinen näyttää itse arvostavansa lukemista. Niinpä en ole koskaan potenut huonoa omaatuntoa sanoessani, että odota, luen tämän sivun loppuun.

Tulossa siis vino pino kirjaesittelyitä lapsilta lapsille ja katsaus meidän aikuisten omiin lukemistoihin. Ja saattaa olla, että erehdyn vielä esittelemään ne mun mielestä ehdottomat hitit lasten luettaviksi myös... Tähän palataan, pian.

No nyt meni vallan villiksi

Täällähän on nimittäin uintikuva!

Laitettiin siis uima-allas pihaan kesän viimeisiä helteitä varten. Ja niin kuin arvata saattaa, on allas tänäkin vuonna melkoinen hitti muksujen keskuudessa. Erityisesti Rääpäle on vesileikkeihin rakastunut.

Niinhän siinä kävi, että mun ripustaessa altaan vieressä pyykkiä naruille, hiippaili Rääpäle altaan reunalle roikkumaan ja sukelsi pää edellä veteen. Eipä tuossa sinällään suurta vahingon vaaraa, äiti vieressä ja altaan reuna puolisen metriä korkea. Pohjallakin vettä vain Rääpäleen nilkan syvyydeltä, kun allas täytettiin niin, että pieninkin siellä voi suhteellisen turvallisesti olla. Vaikka tulihan siitä parku kuitenkin, kun yltäpäältä kastui koko mukula, taisi säikähtääkin.

Säikähdyksestä päästyään mukula piehtaroi vedessä onnellisempana kuin mikään. Kaikki vaatteet päällä, luonnollisesti. Se konttasi pitkin altaan pohjaa, meni karhunkävelyä haukkaillen samalla vettä suuhunsa ja jämähti sitten lopulta istumaan tuohon noin. Oli kyllä suloinen, vaikkei ihan luvallisissa hommissa ollutkaan.

Että saatiin tästä nappulasta se ihan paras mahdollinen 1v-kuva. Sellainen aurinkoinen ja onnellinen, aito. Harmi, että teille jäi käteen vain Rääpäleen selkä.

Kolmetoista

Muistan päivän, jolloin täytin kolmetoista kuin eilisen. Aamu oli pimeä ja märkä, bussi myöhässä. Luonnollisesti myöhästyin ensimmäiseltä tunnilta. Kompuroin vettä valuna luokkaan sisään ja tuumasin, että kolmetoista ei taida olla mun onnenluku. Opettaja kommentoi terävästi, että on muuten kuudestoista eikä kolmastoista päivä ja käski kaivaa kirjan esiin. Hyvä juttu, mutta kirjakin sattui olemaan kotona.

Muistan myös elävästi päivän tasan kolmetoista vuotta sitten. En varmasti unohda sitä ikinä. Muistan aamuauringon ja ruuhkan. Kivun, pelon ja kätilöopiskelijat. Muistan tarinan, jota en tahdo kertoa ja jonka mieluummin unohtaisin. Ja muistan sen hetken, kun sain pienen tytön syliini kolmentoista tunnin jälkeen. Muistan kesän viimeisen lämpimän päivän.

Esikoiseni täyttää nyt kolmetoista. On niin iso että. Ja pieni. Melkein jo ihan ihminen ihmisen järjellä varustettuna. Keskustelu- ja väittelytaitoinen, kykeneväinen perustelemaan oman näkemyksensä ja ymmärtämään sen, että kaikki eivät ajattele samalla tavoin. Se huolehtii itse omista aamuherätyksistään ja hiljentää puhelimensa (ainakin vielä) öiksi.

Ja mä opettelen täällä nyt hiljalleen löysäämistä. Mietin, mitä eväitä osaisin teini-ikään antaa, missä menee viimeinen ehdoton raja. Ja ennen kaikkea toivon, että saisin tämän lapsen vakuutettua siitä, että tapahtuipa mitä hyvänsä, kotiin saa aina tulla. Toivon, että sekin soittaisi kotiin, jos liikkuessaan törmää ongelmiin. Niin kuin minäkin aikanaan. Toivon, että saisin pidettyä pahalta turvassa ja kuitenkin osaisin antaa mahdollisuuden tehdä omat virheensä.

Tänään me hyppäämme pikkulapsiajoista teinihelvettiin ja jäämme sinne seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Pelottava hyppy tuntemattomaan.

Musiikkikasvatuksen alkeita

Oli kiva viikonloppu, ja muut meillä alkavat olla suunnilleen kunnossa. (Minä en, mutta onko se syyllinen flunssa, vauva vai jatkuva tekemisen tarve, kenpä tietää). Lauantaina laitettiin lapsukaisille uima-allas pihaan, ja pari tuntia siinä läträsivät ihan onnessaan.

Eilen todettiin, ettei pikkupoikia kerta kaikkiaan jaksaisi vahtia kotona, joten sullottiin ne autoon ja hurautettiin yllätysvisiitille mummolaan.

Onhan noissa tietysti sielläkin vahtimista, mutta toisaalta tilaa touhutakin paljon enemmän. Joku tuossa pianossa on, kun se vetää lapsia puoleensa. Ja nämä vielä pääsääntöisesti soittavat ihan nätisti, ei päätöntä hakkaamista, vaan sitä hakemista, kuinka tällainen soitin toimii.

Rääpäleen kyllä piti käydä kokeilemassa vähän kitaraakin nurkasta, ja se olikin aika jännä. Kitaraa tosin pääsee soittamaan satunnaisesti kotonakin, kosketinsoittimeni virtajohto on edelleen uusimatta. On ihan ihanaa huomata lasten luontainen kiinnostus musiikkiin ja parhaamme mukaan sitä yritetään ylläpitää. Eikä silti lähdetä ohjattuihin muskareihin tai kovin kummoiseen tavoitteellisuuteen yleensäkään, Asettakoon lapset kasvaessaan musiikillisetkin tavoitteensa itse.

Rääpälekin tapailee jo Tuiki tuiki tähtösen melodiaa ja selvästi tunnistaa monta muutakin kappaletta. Ihana seurata tätäkin osa-aluetta mukuloitten kasvamisessa.

Sujuva luiskahdus arkeen

Pari viikkoa koulua on nyt takana ja meillä on arkeen sujahdettu melkein kivuttomasti. Koulukirjat on päällystetty, lukujärjestykset liimattu eteisen peiliin ja kalenteri täytetty pitkälle syksyyn.

Kirjojen päällystäminen sai mut tuumaamaan, että se tekee, joka osaa, ja joka ei osaa, opettaa. Mä nimittäin en edelleenkään osaa. Opetin Esikoiselle, ja se sai kirjoista heti siistimpiä kuin minä ikinä. Aika hyvä.

Toinen jaksaa vielä olla innoissaan alkaneesta A2 ranskastaan, Kirppu hehkuu onnea ensimmäisten enkun tehtäviensä kanssa. Ja Esikoinen on olevinaan niin iso että. Kysyi mokoma multa, että kun kotitaloustunneilta tulee kotitehtäviä, niin saako niitä meillä tehdä. Oli pakko sille tuumata, että ei tietenkään, vedetään eristysnauha keittiön ympäri ja kielletään lapsilta keittiön käyttö vallan tykkänänsä. Eipä jäänyt tyttö äidillensä kakkoseksi, taaskaan. "Kiva! Sittenhän mä saan kokata rauhassa ilman pieniä jaloissa!" Kuulemma on sellaisiakin oppilaita, jotka eivät kotiensa keittiössä saa edes koulutehtäviään toteuttaa...

Hoitolaisetkin ovat suunnilleen sopeutuneet, Rääpäle on vihdoin asettunut ihmisten rytmiin ja oppinut illalla nukkumaankäymisen jalon taidon. Eniten taidetaan olla pulassa me aikuiset, kun leikkikehä lähti ja Rääpälekin ymmärsi koko maailman olevan saavutettavissa.

Että mitenhän sitä olohuoneen uudelleen järjestelisi, ettei tuo onneton kiivetessään valoja rämpyttämään teloisi itseään... Tosin saattaa olla, että se keksii jonkun uuden jäynän ennen kuin mä keksin, miten huonekalut fiksuimmin asettelisi.

Täällä ryvetään edelleen flunssan kourissa. Iskee epätoivo kohta.

Yksi ja kolme

Eilen juhlittiin Rääpäleen 1v ja Viimeisen 3v synttärit. Jotain yksittäisiä kuviakin otettiin, mutta äkkiseltään niistä joko näyttäisi paistavan naamat tai sitten ovat tärähtäneet, joten...

Tarjoilut vanhalla tutulla linjalla, kakku per sankari, keksejä, kulhollinen karkkeja ja pari pellillistä minipitsoja (niitä sais kyllä olla vielä vaikka pari pellillistä lisää...), kahvia ja limpparia. Hyvä tulee. Kutsulistakin yksinkertainen, lastenkutsuja ei näille pienille järjestetä. Kummit ja mummit perheinensä riittää hyvin ja sillä saadaan pääluku parinkymmenen liepeille hetkessä, kun laskee omat päät mukaan.

Tämän aamun käytin poikasten kanssa neuvolassa. Rääpäleellä on mittaa karvan vajaa 80cm, painoa reilut 10kg. Atooppista ihoa lukuunottamatta muita ongelmia ei havaittu, jos vaikka ei palikkatornia vielä kasannutkaan. Ihosta varattiin lääkärille aika, toiveissa lähete erikoislääkärille ja allergiatesteihin. Rokotteet jäi odottamaan omaa seuraavaa neuvolaani, kun nenä vuotaa siihen malliin, ettei tiedä onko juuri tulossa kipeäksi, onko kipeä vaiko onko parantumassa...

Viimeisellä on mittaa noin 95cm ja painoa n. 14kg. Piirsi mitä piirsi, osasi sanatehtävät, heitti palloa ja sai jopa vahingossa kopin, sipsutteli varpaillaan, hyppäsi tasajalkaa (oh my, sen tekee Rääpälekin, koska tuo taito kuuluisi oppia?) ja mitä noita tehtäviä tuolla nyt onkaan.

Mulle puolestaan todettiin, että taas saisi antibioottikuurin aloittaa. Niinku aikuisten oikeasti, toinen tulehdus viiteen viikkoon, eikö muka estolääkitykselle ole syytä! Voisko neuvolalääkäreiksi ruveta sellaiset, jotka on nähneet potilaita muuallakin kuin oppikirjoissa? Voisko ne harjoittelijat ja perehtyjät ja muut treenailla jollain muulla? Että edes joskus menis hommat putkeen ilman turhaa juoksutusta.

Mistä tykkää nämä pienet pojat?

Palikkalaatikko, piirtely (joskus ne hei osuu paperiinkin), kotileikit, pallon heittely, dubloilla rakentelu, autot... Tuntuu uppoavan molempiin pieniin samat touhut. Näitä ja näiden yhdessä tekemistä on ihana seurata vierestä.

Neuvolassa oli mukana myös Täystuho, ja poika kolmikko keräsi kehuja yhdessä toimimisen taidoistaan. Että kai tässä porukassa jotain oppii.

Koti eläintarhassa

Jämähdin pitkän päivän jälkeen sohvalle, avasin telkkarin ja juutuin katsomaan leffaa Koti eläintarhassa.

Tarina kertoo vast'ikää leskeksi jääneestä miehestä, joka rakasti (jo kuollutta) vaimoaan enemmän kuin mitään, sekä miehen teini-ikäisestä pojasta ja seitsenvuotiaasta tytöstä. Yleensä seuraan näitä draamaleffoja aikuisen päähenkilön silmin, mutta tällä kertaa juutuin tuohon poikaan.

Teini-ikäinen poika, joka tekee kaikki mahdolliset typeryydet, hankkii itselleen potkut koulusta ja on jatkuvasti sukset ristissä isänsä kanssa. Kenellekään poika ei puhu, sulkeutuu, syyttää koko maailmaa. Ja piirtää. Piirtää synkkiä kuvia, verta, kuolemaa toinen toistaan raa'emmilla tavoilla.

Kunnes yhtenä iltana poika kuulee isän ystävänsä kanssa käymän keskustelun. Kuinka pojalla on äitinsä silmät ja kuinka äidin muisto seuraa isää kaikkialle. Seurauksena on tietysti kova ääninen riita isän ja pojan välillä, poika olettaa isänsä vihaavan häntä, koska hänellä on äidin silmät. Isä puolestaan karjuu pojalle, että pojankin pitäisi tehdä osansa, yrittää, auttaa edes vähän. Poika hiljenee, katso isäänsä ja huutaa takaisin: "Auta sinä minua!" ja pakenee sitten omaan huoneeseensa.

Kyyneleet silmissä mä taas leffaa katsoin (juujuu, saako syyttää pallomahaa, hormoneja, mitä vain). Mun kävi sääliksi äidiltänsä näyttävää poikaa ja isää joka näki pojassaan kuolleen vaimonsa. Mun kävi sääliksi omiani.

Leffan edetessä poika ja isä löysivät toisensa ja paraneminen alkoi. Saman mä olen nähnyt täällä. Näitä lapsia ei tunnistaisi samoiksi, mitä olivat muutama vuosi sitten. Mutta isältään ne näyttävät, ja muisto menneestä kulkee mukana jokaikinen päivä.

Vain Kaksi Kättä, vain yksi kroppa ja päivähoidon aloitus

Meidän lapsukaisten hoitovuosi pyörähti siis jälleen kerran käyntiin. Viimeinen ja Täystuho jatkavat vanhassa päiväkodissa ja vanhoissa ryhmissään. Viimeinen pääsi muuttamaan matkasängystä kerrossängyn yläpetiin ja Täystuho on edelleen erityislasten ryhmässä tukilapsena, oli siellä päässyt auttamaan esimerkiksi huonekalujen siirtelemisessä uusille paikoilleen. Isoja ipanoita.

Rääpälekin aloitti päiväkodissa. Paikkaa haettiin aikaan, jolloin sille piti olla yleisesti hyväksyttävä syy. Se syy meni raskauden myötä romukoppaan, mutta tarve ei kadonnut minnekään. Vaikken nyt täysipäiväisesti mitään tuottavaa teekään, on edellisistä raskauksista opittu, että varmasti tämänkin syksyn edetessä lasten hoito ei kotona onnistu. Ilman päiväkotia vaihtoehto olisi ollut abortti. Valitse siinä sitten kahdesta huonosta.

Kesällä Rääpäleen omahoitaja kävi kotona tutustumassa tenavaan. Alkuviikosta minä puolestani istuin kaksi aamupäivää Rääpäleen kanssa hoitoon tutustumassa. Sitä niin sanottua pehmeää laskua, jossa päiväkotia käy vanhempi yhdessä lapsensa kanssa ennalta määrätyn ajan. Suositukset puhuvat jopa kahdesta viikosta. Minä tunsin itseni tarpeettomaksi Rääpäleelle ensimmäisen viidentoista minuutin jälkeen. Toisen aamupäivän loppupuolella olin jo itsekin niin sinut ryhmän kanssa, että uudet tutustujat (tai muuten vaan päiväkodin alueella pyörineet, mistä noista tietää) luulivat mun olevan Rääpäleen ryhmässä töissä. Kun tuli siinä Rääpäleen lisäksi autettua muitakin lapsia, kun kerran voin. Katsoin parhaaksi päättää tutustumiset siihen, etteivät vaan siellä hoidossa siihen totu, että tutustujat ovat ylimääräinen käsipari koko ryhmälle.

Keskiviikkona Rääpäle sitten hoitoon jäi ja eilen se sinne meni myös. Nyt ollaan vapailla tänään ja maanantaina, kun tuli mummolareissua ja sitten olisi neuvolaa... ettei nämä meidän täysiaikaiset hoitolaisemme hoidossa täysiaikaisesti ole, vaan pitkälti tarpeen mukaan. Vapaita järjestetään.

Kaikki muut ovat jo ehtineet postaamaan varustelistat ja muut oleelliset tekniset jutut hoidonaloitukseen liittyen, joten niistä en sen enempää kirjoittele. Tämänkin hoitopaikan kanssa meillä mennään sillä kaikkein tärkeimmällä ohjeella: Kysy, jos on kysyttävää ja kerro, jos on kerrottavaa. Avoimuus rakentaa lapselle hyvän hoitoympäristön ja luo yhteistyön, sen enempää päiväkoti kuin me vanhemmatkaan emme mahda mitään asialle, josta emme tiedä. Avoimuus tuo luottamusta. Ja luottamuksessa lapsen on hyvä kasvaa.

Lueskelin kesällä paljon juttuja Vain Kaksi Kättä-teemalla. Vaikka teeman pohjimmainen ajatus on kaunis, tuntui päivähoidon henkilökunnan kommentointi teeman ympäriltä kohdistuvan vanhempiin ja vanhempien kohtuuttomuuteen sen sijaan, että olisi kauniin ajatuksen perusteella hyökätty sinne, minne pitäisi kaikki yhtenä rintamana.

Miten meni kampanja noin niinku omasta mielestä? Johtiko teeman esiinnostaminen muuhun kuin turhaan konfliktiin vanhempien ja päivähoidon henkilökunnan välillä? Eipä tainnut sanoma saavuttaa päättäjiä, kun juututtiin taisteluun siitä, ajatteleeko lapsen parasta vanhemmat vai lasten hoitajat. Päättäjille tällainen tappelu varmasti sopii, kun on sopivasti suunnattu vanhempien ja henkilökunnan energiat toisiaan vastaan, saa päättäjät tehdä leikkauksensa rauhassa.

Up to date

Täällä on tapahtunut vaikka mitä. On testattu tämän blondin teknisiä taitoja, kun tietokone nielaisi sisuksiinsa pölyä. On putsattu pölypalleroita näytönohjaimen omasta tuulettimesta, koteloidusta sellaisesta, paikasta, jonne pölyn ei pitäisi edes teoriassa päästä mitenkään. On ostettu uusi hieno näyttökin ja säädetty sen asetukset. Ja tultu sinuiksi uuden windowsin kanssa.

Rääpäle on täyttänyt vuoden. Se siis kävelee, juoksee, hyppää tasajalkaa, kiipeää sohvalle ja pääsee sieltä itse alas. Se pölisee jotain koko ajan omalla käsittämättömällä kielellään.

Kesäloma on loppunut, päivähoitoon on tutustuttu ja hoitopäivät juoksevat taas niin Täystuholla, Viimeisellä kuin Rääpäleelläkin. Omia projekteja mulla on kehitteillä sellainen määrä, ettei ihan voi velttoiluksi tätä hoitoaikojen kotona oloa kutsua. Joku päivä näillä projekteilla vielä elättää itsensä.

Koulutkin ovat alkaneet. Esikoinen aloitti yläkoulunsa, ja vaikuttaa toistaiseksi hyvin tyytyväiseltä uuteen kouluun. Jos nyt tietysti kahden päivän perusteella mitään voi sanoa. Toinen meni viidennelle, ja joutuu nyt opettelemaan nopeita siirtymiä eri koulujen välillä, kun A2 ranskan opetus on eri koulussa. Kirppu aloitti kolmannen luokkansa uuden opettajan johdolla.

Raskausviikkoja on läjässä 14+, neuvolalääkäri takana ja Seiskalla kaikki hyvin. Lekurille mulla oli listassa monta kysymystä, mutta yhteenkään se ei osannut vastata.

Ja koulukirjoja olisi taas vino pino päällystettäväksi sekä juhlia kalenterissa jonoksi saakka.

Että kaikesta tästä ja paljosta muusta tulossa pian lisää. Pysykää kanavalla ;)

Lämpimät päivät

Piha on vähän päässyt villiintymään, kun tekemistä riittää paljon kaikkien ollessa kotona ja vettäkin on koko kesän satanut. Nyt kuitenkin saatiin muutama lämmin päivä ja siirryttiin omaan pihaan.

Pari päivää on nyt touhuttu, ja alkaa jo näkyä tekeminen.

Vähän olisi vielä trimmerille töitä (ruohonleikkurillahan tuo olisi käynyt ihan liian helposti...), mutta hyvä siitä tulee. Lapsityövoimalla.

Käyttöjärjestelmän päivitys

Tietysti siinä kävi niin, että Windows 10 hypetys löysi tiensä tänne myös. Hetken jouduin odottelemaan, että käyttöjärjestelmä sopii tälle laitteelle myös ja eilinen kului iloisesti ensin käyttistä lataillessa ja asennellessa sekä asetuksia säätäessä.

Lähtökohtaisesti Windows 10 näyttäisi sopivan hyvin ihan perusperusperuskäyttäjälle. Asetusvalikot on hyvin yksinkertaiset. Mutta minä revin pelipöksyni uudistetun Windows Updaten kanssa. Miten on mahdollista, että tietokone voi asentaa käyttöjärjestelmän päivitykset ilman käyttäjän hyväksyntää! Valintavaihtoehtoja päivitysten asentamiselle on tasan kaksi: päivitykset asennetaan ajankohtana, jolloin käyttis kuvittelee, ettet käytä konetta (ehdotti mulle 3.30 yöllä, ja se sopisi mulle kyllä) tai vaihtoehtoisesti päivitykset asentuvat automaattisesti silloin, kun niitä sattuu huvittamaan. Käyttäjälle ei jätetä mahdollisuutta edes valita asennusta seuraavan uudelleen käynnistyksen yhteyteen...

Kuten arvata sopii, päivitykset asentuivat valitusta vaihtoehdosta huolimatta silloin, kun niitä huvitti koneen uudelleen käynnistyksineen kaikkineen. Ja mun tallentamaton työ sanoi iloisesti "puf" kadotessaan taivaan tuuliin. Jos Update jonkun uhkauksen antoi uudelleenkäynnistyksestä, se sattui siihen kolmeen minuuttiin, jossa rauhoittelin sängystään havahtunutta lasta. Eikä sellaista ilmoitusta siis ole kukaan nähnyt. Ei näin voi tietokone toimia! (Harkitsen pasianssini siirtämistä pelikorteille pöydälle ja kirjoittamista jatkossa käsin...)

Oma lukunsa on sitten kympin yksityisyyden suoja ja muut kivat pikkujutut, oletusohjelmissa riitti vähän säätämistä ja asetuksia sai kivasti kiristellä, ettei koneeni sentään aivan kaikkea vuoda maailmalle. Mun pelastus lienee se, ettei ole mikkiä tai kameraa, koska tämä käyttis kiltisti niitä lainaisi lupaa kysymättä ja välittäisi tiedot Microsoftille... Tarkistakaahan siis asetuksenne, jos ette sitä vielä ole tehneet.

Koulukiusaaminenko mainonnan syytä!

Nyt on fiksu ihminen ratkaissut koko koulukiusaamisongelman. Henna Kupsala esittelee bloginsa postauksessa Ettei koulutiestä tulisi painajainen (2.8.15) koulukiusaamisen syiksi mainonnan ja kaveripiirin. Kupsalan ajatusmaailmasta jää lyhyen tekstin perusteella vähintäänkin mielenkiintoinen kuva. Ärsyynnyin, mutta miksi?

En ole koskaan ennen törmännyt niin kummalliseen väitteeseen, että koulukiusaamisen voisi välttää merkkivaatteilla, kalliilla harrastuksilla ja viimeisintä huutoa olevalla puhelimella. Kupsala syyttää mainontaa koulukiusaamisesta, osoittaahan mainokset sen, miten tulisi pukeutua, millainen puhelimen tulisi olla ja senkin, millä sopii leikkiä, jos nyt ylipäätään sopii leikkiä. Poikkeaminen mainonnan luomasta normista aiheuttaa tällä teorialla aina kiusatuksi joutumisen, koska lapset ovat julmia.

Ehkäisyksi Kupsala tarjoaa yksinkertaista kieltoa kiusaamiselle kotona, perusteluineen luonnollisesti. Suvaitsevaisuushan opitaan kotona, suvaitsemattomuus tuolla jossain kaduilla.

Voi hyvänen aika, ihmiset (ja eritoten äidit) hei! Sekä suvaitsevaisuus että suvaitsemattomuus opitaan kotona. Lapset ovat julmia, kyllä, mutta hyväksytyn rajoja ei suinkaan määrittele mainonta vaan vanhemmat. Jo pienelle lapselle pitää opettaa medialukutaitoa. Ja ennen kaikkea, rakkaat kanssaäidit, mitäs jos nyt lopetettaisiin ääneen kummastelu siitä, mitä kadulla vastaan kävelevällä on päällä, miten naapurilla on tukka kumman malliseksi leikattu, miten joku lapsiparka on saanut silmälasit, ja miten nuokin nyt niin "kumman nimen" lapselleen antoivat. Näitä äitien suusta tulleita viisauksia ne lapset tuolla toisillensa päästelevät, eivät ne mainoksista osoittele, mitä päällä pitää olla, että joukkoon sopii.

Kiusaamisesta toki pitää keskustella kotona, jo ihan ennaltaehkäisevästi, mutta kiusaamiskiellon perusteluksi ei missään tapauksessa pidä antaa sitä, että toiset nyt vaan on köyhiä, eikä niillä siksi ole varaa ostaa "maijalle" viimeisimmän muodin mukaisia juttuja. Ellei sitten tietysti tarkoituksena ollut kasvattaa pahimman luokan materialisteja.

Pää pois puskasta nyt, niin Kupsala kuin kaikki muutkin, kiusaamisesta ei voi syyttää jotakin ulkoista tekijää, mistä lapset arvonsa imevät. Ne arvot opitaan (tai jätetään oppimatta) kotona.

Pienet lapset ovat luonnostaan uteliaita erilaisuutta kohtaan. Aikuiset opettavat erilaisuuden olevan vaarallista ja hävettävää. Joten hävetään me aikuiset hetki ja mietitään vaikka kimpassa, kuinka saisimme lapsillemme parhaimmin opetettua, että erilaisuus saakin herättää vilpittömän uteliaisuuden (olipa kyse sitten varallisuustasosta, fyysisestä vammasta, ihon väristä tai ihan mistä vaan).