Miekkailua

Ruokaa laittaessa havahduin eilen hirvittävään rääkäisyyn eteisestä. Pikkupojat olivat löytäneet lattialastan ja molemmat tahtoivat siivota. Ei auttanut kuin etsiä toiselle toinen väline, ja lopettaa riita sillä.

Ensin lakaisivat eteisen lattian.

Ja levittivät lakaisemansa hiekat uudelleen.

Sitten ottivat vähän miekkataisteluerää ja lopuksi vielä järjestivät saappaat tuulikaapista riviin.

Laskun maksaa lapset

Olen koko päivän pyöritellyt niitä "muiden" asioita. Pohtinut politiikkaa ja yleistä taloustilannetta, reklamoinut taloyhtiön omistajien puolesta, vaikka olen vain vuokralla. Olen puolustanut kotihoidontuen kuntalisää, johon en koskaan ja missään kaupungissa ole ollut oikeutettu. On tullut pähkäiltyä yhteiskunnan huoltosuhdetta, ja sitä miten sen heikkeneminen nyt taas oli muka niin iso yllätys.

Laskun maksaa lapset.

Olen pohtinut 90-luvun lamaa ja sen seurauksia, joita me tämän päivän nuoret aikuiset maksamme. Luojalle kiitos, vielä ei ole tarvinnut puolittaa käsipyyhepapereita. Olen muistellut, kuinka silloisen kunnan nuorisotalo oli säästösyistä auki arkisin virka-aikaan. Meitä laman lapsia, joilla nyt olisi mahdollisuus päättää paremmasta (v. -80-89-syntyneet) oli sellaiset 630 000 karkealla pyöristyksellä. Iso osa meistä kärsi. Kuka kärsi mitenkin, mutta kärsi kumminkin. Suurin osa. Nyt me säästämme meidän lapsilta. Näitä tämän laman lapsia on sellaiset 578 000 (v. -00-09-syntyneet).

Laskun maksaa aina lapset, vaikkei edes säästetäisi lapsilta. Mitä tapahtuu perheissä, kun alta menee työt? Tai kun lompakkoon ilmestynyttä vajetta paikataan tekemällä vaikkapa kolmea työtä?

Samapa se. Tämän päivän ajattelusta heräsin julmaan totuuteen. Aikuisten virheistä, osaamattomuudesta, aikuisten kaikesta laskun maksaa lapset. Mitä minä sanon kolmivuotiaalle, joka on tehnyt hoidossa isäinpäivälahjan? Sen minä vain tahdon tietää. Hoidossa on puhuttu isäinpäivästä ja tehty siitä niin hirveän iso numero ja juttu. Ja senkin laskun maksaa lapset.

Hyvä Ylikuormittunut Äiti

Reklamaatio Haikaralle, 24.10.13 Anni Alatalo, Yle

Hyvä Ylikuormittunut Äiti,

Sopimusehtojen mukaan minä vain kuljetan näitä tilattuja suloisia nyyttejä. Kyllähän ne vielä kuljetusvaiheessa ovat hyvinkin suloisia. Mahdollisista valuvirheistä voitte syyttää Valmistajaa ja sopeutumisongelmissa kannattaa etsiä ensin Vertaistukea, jonka jälkeen voitte kääntyä Kasvatusalan Ammattilaisen puoleen.

Olen kuitenkin viime aikoina saanut useita vastaavanlaisia yhteydenottoja ja halusin kirjoittaa niihin oman vastineeni. Erityisen tyytyväiseksi minut kaikissa näissä yhteydenotoissa tekee se, että aina pullantuoksuisen, kärsivällisen ja täydellisen äidin tabu alkaa hiljalleen väistyä. Mitä useampi teistä myöntää, että jotkut ominaisuudet nyytistä voisi kuitenkin palauttaa, tai ainakin niistä pitäisi saada korvausta, sitä useampi teistä itseasiassa jaksaa paremmin. "Ihanaa, että muillakin", vertaistuessa on voimaa.

Hukkuneita saksiasi voit todennäköisesti etsiä jääkaapista ja jääkaapin sekä mikron päältä. On hyvin suuri todennäköisyys, että jossain nyyttien mielestä herkkujuttujen läheltä löytyy niiden avaamiseen sopivaa välineistöä. Yhdet (tai jopa useammat) saattavat löytyä työpöydältäsi "takavarikosta", hyvin suurella todennäköisyydellä jotkut niistä löytyvät lastenhuoneesta, jostakin vaatekaapin liepeiltä ja toiset sieltä, missä säilytät tärkeimpiä tavaroitasi, koska ainahan askartelumateriaalia tarvitaan. Loput ovat varmasti Hukassa, minne saamieni kirjeiden pohjalta tuntuu menevän aina myös sukkaparista toinen sukka, lapasia, pipoja ja tutteja. Jos löydät tuon Hukka-paikan, olisitko ystävällinen ja kertoisit sen sijainnin muillekin.

Ehdotan, että hiekoitettuun eteiseesi kannat nyyttien hiekkalelutkin. Sama kai se, leikitäänkö hiekkaleikkejä eteisessä vai taloyhtiön hiekkalaatikolla.

Yksikään minulle kirjoittanut ei kuitenkaan vielä ole penännyt oikeutta palauttaa nyyttiään. Harmaiden hiusten ja oman elämän kadottamisen lisäksi nuo nyytit ilmeisesti kuitenkin tuo jotain sellaista, mitä muuten ette voi saada?

Terveisin,
Herra Haikara

Pari sanaa kriisiviestinnästä

Vuhuu. Meidän kaupunki on niin ihana, ja täällä osataan kaikki niin hyvin. <3

Miksi haluan sanoa jotain kriisiviestinnästä, kun en markkinoinnista tai viestinnästä yleensäkään mitään ymmärrä? (Siis blogiviestintähän ei oikeastaan ole markkinointia, viestintää, eikä mitään sellaista, vai olisiko kumminkin?)

Jotain olen kuitenkin oppinut uutisia lukemalla, milloin milläkin marimekolla on päällä kriisi, joka viimoiseen saakka piilotellaan ja paljastuttua kielletään tai ainakin se on jonkun muun syy.

Yksi on meidän kaupungilta vielä kokeilematta. Nimittäin avoimuus. Että tilanne nyt on miinus melkein yhdeksntoistamiljoonaa, mitäs tehtäis? Silleen julkisesti. Lähes kaikki muu täällä onkin sitten tehty. On esimerkiksi kielletty lasten vanhempien välinen vuorovaikutus, bännätty vanhempainyhdistyksiltä keskustelunaiheita, lakkautettu päiväkotien valokuvaukset (ja niistä tulevat kuvauspalkkiot, johan niillä pari palapeliä, jossa ihan kaikki palat olisi, ostaisi...) On lisätty jouluvaloja ja edelleen ammutaan Uutena Vuotena rahat valoina ilmaan. Nää kun menee eri budjeteista.

Kriisiviestintä lähtee siitä, että sanotaan: "Sori. Töppäsin." Ja avataan mahdollisuus aidolle keskustelulle. Kyllä me asukkaatkin ymmärrämme. Salailua sen sijaan emme. Ikinä.

Palvelulinja vs. Äititaksi

Paikallisella palvelulinjalla on varteenotettava kilpailija. Sitä kutsutaan äititaksiksi. Käyttäjälleen täysin ilmainen, palveluvarmuus samaa luokkaa kuin palvelulinjalla, tilaukset yhtälailla tehtävä mielellään edellisenä päivänä tai vähintään tuntia ennen. Ja palvelulinjan tapaan nouto lähtöpisteestä tapahtuu sovitulla kellonlyömällä, mutta perille pääsy riippuu siitä, ketkä muut olivat äititaksin tilanneet ja minne he olivatkaan matkalla.

Äititaksi on tänäänkin ajanut lähes koko päivän. Palkatta ja kahvitauotta. Palvelulinjasta poiketen äititaksi sisältää myös saattajan ja avustajan palveluita kohteessakin.

Tänään äititaksi oli ennalta tilattu viemään mies kouluun ja pikkupojat hammastarkastukseen. Aamulla viisi minuuttia ennen ensimmäistä lähtöä ilmestyi lähtöpaikalle vielä yksi kyytiä vailla oleva: "Mä unohdin mun repun ja tulin hakemaan ja nyt mä varmasti myöhästyn!" Kyytiin vaan.

Ensimmäinen koulu. Toinen koulu. Ylimääräinen lekurikeikka sattui kohdalle, lähtö myöhemmin. Pikkupojat autosta ulos, kahvia (kylmänä, luonnollisesti, ja tuhannella keskeytyksellä, tietysti), koiran kanssa ulos. Pikkupojat ja esikoinen autoon. Hammalääkäri. Lääkäri. Kotiin. Kouluun. Kotiin. Kauppaan. Kotiin.  Ja ilmeisesti vielä kauppaan, kotiin (tilaus tuli juuri). En sano mitään.

Sairaslomat on ihan lomailua, eikö?

Suunnistetaan pimeässä

Sain lahjaksi yhden illan lapsivapaan. Se käytettiin hartaasti ja huolella Tervajärven kiertämiseen Repovedellä. Viimeiset kolme kilometriä käveltiin jo pilkkopimeässä (taskulampun valossa) tietä myöten. Rinkan selkään nostaminen korjaa sukkelasti virheasennoista johtuvat kiputilat ja ympäröivät näköalat vie arjen murheet. Pimeässä kulkemiseen tosin tavittanee parempi valaistus, ettei jatkossakaan katkota koipiamme.

Kun pohja putosi

Kai minunkin pitää hyväksyä, että ainakin 30 vuotta ja ainakin yhdeksän lasta kestänyt sänky ei välttämättä kestä enää. Pohja putosi, eikä sitä saa enää paikoilleen vaikka mitä tekisi.

Yritettiin remmeillä ja tukemalla pohjaa ja vaikka millä, säälihän sitä vuoden vanhalle on uutta pinnasänkyä ostaa. Sänky sai luovutusvoiton ja odottaa nyt kappaleina eteisessä. Me suuntasimme Ikeaan. (btw, mulle ei mainostamisesta maksa kukaan mitään!) Uskomatonta on se, ettei Ikeasta lähtenyt mukaan kuin uusi sänky (ja lasten keittiöön työvälineitä, mutta siitähän ei puhuta...)

Lapsikin osaa kasata Ikean huonekalut, kaikkihan sen tietää.

Täystuhon rakennellessa sänkyä miehen tiukassa valvonnassa, minä suuntasin Jyskiin hakemaan patjan Viimeisen ja esikoisen kanssa. Vanhalla sängyllä oli vanhan sängyn mitat ja uudella tietysti ihan toiset.

Sänky odotti meitä kotona valmiina.

Ja tässäpä tämä meidän makuuhuoneemme, eli olohuoneen nurkka uudessa järjestyksessään:

(Hämärä muistikuva, että joskus lupasin kuvailla sisustusprojektin etenemistä...)

Katsoin omaa elämääni

Minussa asuu joku, joka pakottaa itkemään erinäisiä kirjoja lukiessa ja leffoja katsoessa. Mikäs siinä, jos tämä jämähtäisi yleisesti sovitulle tasolle Titanic ja Tuulen Viemää, mutta ei. Ei tietenkään.

Pari päivää sitten telkasta tuli Sinkkuelämää leffa. Ja minä itkin. Itkin ensimmäisen kerran sen nähdessäni, ja toisen ja varmaan kaikki tulevatkin. Itken, vaikka muut tuntevat korkeintaan myötähäpeää tai nauravat mahansa kipeäksi. Miksi?

Leffa sai ensi-iltansa joskus kolmannen lapsen syntymän jälkeen, muistaakseni. Neljättä ei vain kuulunut. Itkin Charloten onnea. Ainakin.

Sitä onnea itken edelleen, ja sitä kuinka ketään ei jätetä yksin. Uuden Vuoden yönä ei tarvitse olla yksin. Ja sitä kuinka asiat järjestyvät, kuinka kaikki saa ansaitsemansa onnen, sitä kuinka rakkaus voittaa esteet, mutta ystävää ei koskaan jätetä.

En minä katsonut leffaa. Katsoin omaa elämääni.

Kotileikkejä

Leikkikehän paikalle olohuoneeseen kannettiin sitten leikkikeittiö. Voi sitä Viimeisen riemua... ja toisaalta täystuhon raivoa, koska aiemmin oli saanut pitää keittiön ihan vain itsellään omassa huoneessaan.

Kuvien ottamisella ei ole väliä kuin tunti ja kaikki raivaus ehtii siinä ajassa mennä hukkaan... lumitöitä lumimyrskyssä ja sitä rataa.

Turvaportti & Leikkikehä vol 2

Olen jo monena vuonna sanonut, että minun olisi pitänyt syntyä karhuksi. Voisin taas mennä nukkumaan ja herätä sitten keväällä. Ja ehkä jouluksi, vaikkei senkään niin ole väliä tänä vuonna, kun perheestä suurin osa (eli nelikko) loistaa silloin poissaolollaan. Ehkä.

Monenmoista täällä on sattunut ja tapahtunut. Joskus lupasin kertoa, miten turvaportti, se Lidlistä ostettu, meillä toimii. Lähtökohtaisesti ajaa tarkoituksensa, muttei tuota kyllä toimimiseksi kutsuta. Vaikea avata ja vaikea sulkea, ja kiinnityssysteemi on sen verta huteraa tekoa, että Viimeinenkin sen tahtoessaan saa kaatumaan. Kaatuneesta portista menee yli mikä ja kuka vaan. Kulkuaukko on kapea, ja pyykki pitäisi pestä ylhäällä, eikä tavaroita mahdu tehokkaasti kanniskelemaan portista, yli nostaminen puolestaan on sekä haasteellista että käy kipeää (joko minuun tai sitten siihen joka sattui jäämään alle).

Leikkikehä odottaa purettuna eteisessä kyytiä uuteen kotiin sijoitukseen. Kivahan se hetken oli, mutta jossain kohtaa siitäkin sai enemmän harmaita hiuksia, kun "rauhassa" juotuja kahveja. Lähtökohtaisesti tuo kehä on myynnissä, mutta joutanee sijoituspaikastaan eteenpäin vasta joskus vuoden päästä. Hyvä kehä kumminkin, piti sisällä Viimeisen ja ulkona täystuhon, lähes joka kerran. Isompia se ei pidellytkään. Alkuvinkumisen jälkeen siitä kumminkin tappeli enää Viimeinen ja täystuho.

Syksyn kiireet on menossa pahimmillaan, tavaraa taas kannettu kirpparille myyntiin ja murheenkryyni vieläkin rikki. Ehkä sen tällä viikolla saa tai sitten ei. Maito muuten edelleen painaa, ja kunto kasvaa.

Pinkki possu

Meillä on ollut ihan käsittämättömän huono tuuri. Odotettu ja kaivattu viikonloppu, jolloin saisi nukkua tuli ja meni.

Ensin levähti murheenkryynimme. Siellä se nyt seisoo huoltamon pihassa odottamassa aikaa parempaa. Ja joku neropatti oli sitäpaitsi taas kolhinut sitä parkkihallissa. Tarvinnee jatkossa katsella sille parkkipaikkaa vähen kauempaa (vaikkapa asemalle), kun lapsukaiset ajokortteineen eivät osaa jättää yhteystietoja... Hieman kumminkin lohduttaa se, että murheenkryyniimme osuneella on punaisessa autossaan varmasti pahemmat jäljet ja näkyvämmässä paikassa... Toivottavasti oli edes isin auto ja sai kakara ympäri korviaan.

Kaikki lapset lähti silti, pojat yhteen osoitteeseen, tytöistä vanhempi kaverilleen ja toisen nouti mummo (kun ei viemään päästy, sattuneesta syystä). Ihan oli kiva ilta, ja yökin lähes nukuttiin tai ainakin melkein.

Viimeinen sen sijaan ilmeisestikään ei. Ensin sen kanssa oli istuttu lauantai yhdessä sairaalassa ja arvottiin jo sitäkin, josko lainattaisiin auto ja haettaisiin kuitenkin kotiin. Nukkuminen on loppujen lopuksi ihan yliarvostettua. Ja sitten sitä pientä olikin jo sunnuntaina aamusta viety ambulanssilla toiseen sairaalaan...

Poika on punaisempi kuin possu, turvoksissa kuin mikä ja kuumeinen. Mutta hengissä. Edessä siintävät antibioottialtistukset ja muut mukavuudet, kunhan ensin toivutaan. Lääkevarasto on jo aika jännä.

Tapasin viisi lasta

Olen kuluneena syksynä tavannut viisi hyvin erilaista lasta. Ja pitänyt niistä jokaisesta. Kaikkien kohtaamisten jälkeen olenkin jäänyt miettimään, miksen sittenkin jäisi kotiin ja antaisi kunnianhimoni odottaa, tai ehkä vain kohdistaisi sitä uudelleen. Mitään päätöksiä ei ole syntynyt, vielä, mutta hyvin stressaava, ahdistava ja painostava kaaos on vastassa olinpa sitten töissä tai kotona, jos yritän molempia.

Keitä sitten olen tavannut?

Tapasin tytön, joka vielä innoissaan kertoo iloistaan. Tytön, joka viihtyy ystäviensä kanssa. Tytön, joka on yksinäinen ja surullinen. Tapasin tytön, joka on paitsi jo melkein iso "mitä pukisin päälleni"-kriiseineen myös pieni ja eksyksissä. Tapasin tytön, jolle yhtenä hetkenä kaikki on liikaa ja liian suurta ja joka kuitenkin uskoo, että äidille kaikki ei ole liikaa ja liian suurta. Tapasin tytön, jolla on isää ikävä.

Tapasin pojan, jota en ole pitkään aikaan tavannut. Löysin hänet ihan vahingossa. Löysin polkupyöräkaupasta ja otin mukaani. En halua kadottaa enää ikinä uudelleen. Tapasin pojan, joka liikkumattoman, vahvan naamion takana on vain eksynyt lapsi. Tapasin pojan, joka vihdoin oppi ajamaan pyörällään, pojan jolle silmälasien valitseminen yhdessä isäpuolen kanssa oli maailman tärkein juttu. Tapasin pojan, jolla on uskomaton huumorintaju ja pojan, jolla on kärsivällisyyttä pikkulapsille. Tapasin pojan, jolla on isää ikävä, muttei rohkeutta myöntää sitä.

Tapasin tytön, joka on niin iso ja niin pieni ihan samaan aikaan. Tytön, jolle läksykirjan unohtuminen aiheuttaa paniikin ja jolle osaamattomuus on ylitsepääsemätön kriisi. Tapasin tytön, joka toisten kertoessa isästään purskahtaa lohdottomaan itkuun. Tapasin tytön, ja suljin syliini. Tapasin tytön, joka puolustaa härkäpäisesti omaansa ja on niin vahva. Liian vahva. Suljin syliin, enkä enää anna olla niin vahva.

Tapasin pojan, joka kysyy samaa asiaa sadatta kertaa peräjälkeen, koska ei enää luota aikuisiin. Aina ne lupaa, eikä koskaan pidä lupauksiaan. Tapasin pojan, joka tekee päiväkodissa isäinpäivälahjan isälle, muttei enää muista, kuka isi on. Tapasin pojan, jolle palomies on jumalasta seuraava, laittaa pahat vankilaan ja pelastaa hyvät. Tapasin pojan, joka pienuudestaan huolimatta on iso ja hoitaa pienempää ja joka toisaalta suuruudestaan huolimatta on vielä äidin vauva.

Tapasin pojan, jolle äidin syli vihdoin kelpaa. Tapasin pohjimmiltaan onnellisen pojan, joka laulaa ja leikkii, tietää, mitä tahtoo ja pitää puoliaan viimeiseen saakka. Tapasin pojan, joka onnellisena käpertyy niin isän kuin äidinkin kainaloon. Pojan, joka luottaa ihmisiin. Tapasin pojan, jolla on kiire kasvaa isoksi, mutta joka kuitenkin elää täysillä tätä päivää.

Isäksi minä en voi muuttua ja siihen en voi vaikuttaa, mutta näitä löytämiäni lapsia en päästä enää eksymään.