Hetken rauha

Mun olkalaukussa on kiinni pinssi tekstillä "Kamalat Äidit". Sain sen rippikoulun vanhempainillasta mukaani, ja sillä mainostetaan seurakunnassamme loppusyksystä starttaavaa murrosikäisten nuorten äitien vertaisryhmää.

Meillä on ollut (taas) aika hirviöviikko ja huumorintajuni vetelee ihan viimeisiään. Puolitoista vuotta sitten alkanut jäätävä väsymys (joka alkuvuodesta tarkoitti, että nukuin 20 h vuorokaudesta) on täällä taas. Seiska tekee hampaitansa, Rääpäle herättelee edelleen ja Viimeinen tunkee useampana yönä viikossa meidän sänkyyn. Se sentään tuo jo tullessaan oman tyynynsä ja peittonsa...

Koulut on lähteneet täydellä tehollansa, eskari samoin. Oikomishoitoja, fysio-, puhe- ja toimintaterapioita sovitellaan kalenteriin. Vanhempainiltoja ja -vartteja, harrastuksia, neuvoloita, tavan hammastarkastuksia ja mitä noita on. Ja aina osuu väliin joku kalenterisäätäjä, jonka puolesta sanasta pitäisi ajatukset arvata.

Seiska ei istu, mutta se seisoo tukea vasten. Ja kävelee tukea vasten. Meillä on niittäin iso kassillinen kumisaappaita, ja se on aivan loistava tuki niin ylösnousuun kuin kävelemiseen.

Mä tulin perjantai-iltana auringonlaskun aikaan omasta tanssistani kotiin ja kerrankin vilkaisin ympärilleni sen sijaan, että olisin vain kiirehtinyt eteenpäin. Meinasin jämähtää just niille sijoilleni. Vikat auringon säteet puidenlatvojen punaisista lehdistä, kerrostalojen seinistä ja ennen kaikkea taivaanrannasta, jota vasten piirtyivät pysähtyneet nostokurjet... Katsoin sitä pysähtynyttä hetkeä ja sellainen hetken rauha kävi kuitenkin kylässä. Just näinhän näiden asioiden kuuluu olla.

Juu ei. Ei selväjärkistä ajatusta tänäänkään. Sori.

Suomalainen ei hymyile.

Sori, et mul ei nyt oo yhtään kivaa kuvaa. Meillä on nimittäin todettu, että koko taloudessa on tasan yksi laite, jolla voidaan olla in. Ja me ollaan kaikki nenä siinä laitteessa kiinni sitten. Vuorotellen kannetaan mukana.

Eilen illalla juoksin ihan yksin ulkona. Mä näin ketun ja halusin saada sen kiinni. En saanut kettua, mutta bongasin matkalta läjäpäin sydämiä ja unohdin, että oli kettu pyydystettävänä. Kävelin kotiinpäin jonkun teiniporukan perässä, ne jäi pihalle hengaamaan ja loivat lisää sydämiä, mä hiivin sisään takaovesta ja kuinka ollakaan, mun perässä sisään hiipi kissa. Se on kyllä tosi söpö ja me aiotaan pitää se.

Asematunnelissa täyty kyllä eilen väistellä rottia. Se ei ollut erityisen hauskaa, ja puluja on yhtäkkiä tullut kaupunkiin valtava määrä. Jonkun hämärästi karhua muistuttavan asian näin kurkistelevan aseman nurkan takaa. Kova tyyppi, kun uskaltaa näin liki ihmisasutusta.

Esikoinen on innostunut salilla käymisestä. Se yrittää treenata ihan tosissaan. Nyt tapellaan siitä, kuka saa lähteä lenkille, kun ennen taisteltiin siitä, vieläkö saa istua koneella.

Onhan tuolla liikenteessä viime aikoina näkynyt vähän kyseenalaisia juttuja. Yks pakettiauton kuljettaja meinas tässä meidän nurkilla ajaa puuta päin, kun tuijotti meitä niin kovasti, vaikka ihan kiltisti istuttiin nurmikolla kaukana autotiestä. Joku nuorisoporukka katsoi meitä vähän pitkään kans, mut mä luulen sen johtuneen siitä, että tuli niin kiire lähteä tarkistamaan, miks puskien lehdet heiluu, että unohdin kengät kotiin.

Oikeesti kummallisin, ja varmasti vaarallisin, mitä oon viime päivinä nähnyt, on hymy. Se on ollut melkein jokaisen kasvoilla. Ja se onneton tarttuu. Mitä sekin nyt on, että suomalaiset hymyilee, ei niin saa tehdä!

Että terve vaan, Pokemon Go, yksi tabletti, kahdeksan pelaajaa, ja puheenaihe, joka kerrankin kiinnostaa koko meidän perhettä. Se nyt vaan on niin ihanaa, kun on joku yhdistävä tekijä.

Äiti, anna rahaa!

Kesä, kärpäset ja lasten rahankäyttö. Mikä loistava yhdistelmä! Lasten kesälomasuunnitelmat (eritoten Esikoisen) sai eurot vilisemään silmissä. Onhan se myönnettävä, että teinin menot ovat paljon suuremmat kuin kotihoidossa olevan alle kouluikäisen. Olen pohtinut lasten rahankäyttöä aiemmin täällä ja tänään tätä pohtiessani huomasin monen asian tavallaan muuttuneen.

Meillä on sittemmin luovuttu kuukausirahasta kokonaan, rahaa saa pyytäen ja perustellen. On menoja (esim. junaliput), joista huikkaan perään, että loput takas, jotta on seuraavallekin pyytäjälle käteistä, ja sitten on niitä shoppailu/mäkki/mitälie rahoja, joista jääneet saa pistää omaan taskuunsa. Edelleen maksan lapsille ilman eripyyntöä koko peruselämisen ruuasta terveydenhoitoon ja hygieniaan, koulusta harrastuksiin ja vapaa-aikaan. Johonkin raja on kuitenkin vedettävä.

Lukemattomat kerrat olen kuunnellut kaikentietävien ihmisten viisastelua elatusavusta- ja tuesta, lapsilisistä ja yhtä monesti lukenut katkerien etävanhempien tilitystä siitä, ettei kyllä huvita maksaa lapsista, joita ei juuri koskaan tapaa. Aina sitä jää yhtä sanattomaksi. Ja aina jään miettimään, että tietääköhän huutelijat mahdollisesti, mitä lapsen ihan perusperusylläpito maksaa. Ei tunnu tietävän.

Laskeskelin tässä jälleen kerran, että mihin se raha oikein valuu ja totesin, että valuuhan se. Lapsi maksaa osansa vuokrassa ja sähkössä. Se näkyy ruoka- ja hygieniakuluissa. Vaatteisiin voi laittaa niin paljon kuin pussista löytyy (tutkin kuluneiden vuosien vaatemenoja. ja totesin, että keskimäärin per lapsi meillä menee vaatteisiin kymppi kuussa, isompiin paljon enemmän ja pienempiin vähemmän). Lasten puhelimet maksaa. Niiden liittymät maksaa. Niiden hävittämät avaimet, nekö vasta maksaakin. Tapaamiset etävanhemman kanssa maksaa. Maksuton perusopetus on kovinkin maksullista, toista-astetta kauhunsekaisin tuntein odotellen, kun tarvitaan läppärin lisäksi uudet kirjat ja välineet viidesti vuodessa. Harrastukset maksaa, leirit maksaa. Ja se äiti, anna rahaa, sekö vasta maksaakin. Vakuutukset maksaa, lääkkeet maksaa, yhä useammin lääkäritkin maksaa ja sinne pääseminen, sepä vasta maksaakin...

Enpä mä sillä, itsepä olen osani valinnut. Laskeskelin yhteen ja ennen tuota kammottavaa toista astetta pääsin suunnilleen neljään sataan per lapsi per kuukausi. Huhhuh.

Vieraskynä: Leiriviikko

Esikoinen tarttui vieraskynään innoissaan heti kotiin palattuaan, Kuvat ovat yhtä lukuunottamatta Esikoisen kavereiden ottamia, ja lupa niiden julkaisuun on asianmukaisesti pyydetty. Olethan ystävällinen, etkä näiden nuortenkaan ottamia kuvia täältä luvatta vie.

Tänään aamulla leiribussi saapui noin klo: 8:00 kirkon edustalle. Kyydistä nousi monta väsynyttä lasta jotka hyvästelivät surullisina leirin aikana saaneet ystävänsä. Viimeisiä puhelinnumeroita vaihdettiin ja vilkutettiin niin pitkään kuin pystyi. Takana oli pitkä yö ja upea leiri josta riittäisi kerrottavaa kotiväellekin.

Lähdin leirille hakemaan muistoja ystävien kanssa ja tutkimaan lisää Lappia. Sunnuntaina, aikaisin aamulla innostuneet leiriläiset toivat painavia rinkkoja ja kasseja bussin ruumaan ja nousivat bussiin sisälle. Alkumatka meni hiljaisuudessa, sieltä täältä kuului supinaa ja sipinää, mutta muuten oli hiljaista. Pysähdyksiä tuli noin kolmen tunnin välein. Huoltoasemilla oli mahdollisuus ostaa jotain makeannälkään, mutta ohjaaja suositteli silti jättämään karkit kaupan hyllyille, jotta Lapista saisi jotain kivaa näytettäväksi kotona. Silti moni käytti rahansa jo menomatkalla ja sai katua sitä myöhemmin.

Heti ensimmäinen leiripäivä alkoi tunturin valloittamisella. Suunnitelmana oli kiivetä Kiilopään huipulle ja jatkaa siitä vielä matkaa eteenpäin. Näköalat olivat uskomattomat ja niitä jaksoi ihastella kauan. Kiilopään huipulla oli paljon kivikasoja ja innokkaimmat keräilijät saivat kivikokoelmaansa täydennystä. Pidimme evästauon ennen kuin jatkoimme matkaa. Kaivoin rinkkaani pitkään etsiäkseni ruokailuvälineeni, kunnes tajusin unohtaneeni ne telttaan pakatessani. Sain kuitenkin syötyä eväät sillä kaveri 2 lainasi minulle eväsrasiaansa keitolle ja toista sporkkia. Kaakao tuli juotua termospullon korkista.

Matka jatkui ja löysimme ison lumikasan. Joku innostui laskemaan mäkeä ja moni muukin tuli mukaan, minut mukaan laskien. Lainasimme eräältä leiriläiseltä jätesäkkiä että saisimme mahdollisimman kovat vauhdit ja vuorottelimme sen kanssa.

Laskin noin kuudetta kertaa, kun yhtäkkiä tajusin meneväni kiveä päin. Yritin pysäyttää, mutta en pystynyt ja pian olikin jo jalka mustelmilla. Nieleskelin kyyneleitä ja yritin päästä ylös onnistumatta. Kaveri 1 ja kaveri 2 taluttivat minut rinkalle ja kysyivät mitä tapahtui. Ohjaajakin huomasit punaiset silmäni ja tuli katsomaan tilannetta. Jalka oli turvonnut ja siinä oli iso mustelma. Todettiin, että en pystynyt kävelemään ja minut kannettiin kuningastuolissa takaisin Kiilopäälle. Yritin kävellä, mutta jalka tärisi niin paljon että en pysynyt edes pystyssä. Toinen ohjaajista päätti kantaa minut huimat 810 porrasta alas bussille repparissa.

Tiistaina pysyimme ainoastaan leirialueella. Teimme rastikierroksen ja askartelimme. Kyllä siinä huomasi, että keillä niitä kädentaitoja oli ja keillä ei. Meille keitettiin nuotiokahvia, josta osa tykkäsi ja toiset ei. Itse en niinkään välittänyt siitä mustana mutta maidon ja sokeripalan kanssa se oli hyvää. Huono tuurini ei loppunut jalkaonnettomuuteen vaan myös voiveistä vuollessa tapahtui pieni onnettomuus. Puukko osui sormenpäähän ja verta tuli… paljon. Itselläni verta oli vain käsissä mutta toisella ohjaajalla sitä oli melkein kaikissa vaatteissa, ea-kamoissa kuin myös tärkeissä papereissa. Istuin puupenkillä kalmankalpeana ja odotin, että minulle kerrottaisiin mitä tapahtuisi seuraavaksi. Käsi tärisi pahasti ja minuun sattui, mutta kyyneliä ei valunut. Olin shokissa.

Tämmösen paketin ne teki.

Bussikuski lähti kiidättämään meitä Saariselältä Ivaloon jossa minut päästettiin heti sisään. Voin rehellisesti sanoa, että siellä oli todella hyvää palvelua, johon en ollut tuollaisissa paikoissa tottunut. Muutaman millin (noin 3-4 mm) syvyinen haava liimattiin, jonka jälkeen se sidottiin. Haavassa ei muuta vikaa ollut, mutta se esti seuraavaan päivän saunaan ja uimaan menon joka ärsytti suunnattomasti.

Löydettiin lunta.

Leirin aikana tapahtui silti paljon kivoja asioita. Näimme poroja ja pääsimme jopa syöttämään niitä. Kävimme koskenrannassa ja kävelimme riippusillalla. Minä, kaveri 1 ja kaveri 2 pääsimme myöskin jakamaan iltapalaruokaa ja autoimme pienempiä.

Porotkin osaavat selfiet.

Rakastuin iltahartauksiin ja raamiksiin (=raamattuseikkailu). Olisin halunnut jäädä leirille vielä viikoksi. Kuunnella iltaisin papin puhetta ja laulaa mukana Tilkkutäkkiä. Leirin loppuessa tajusin etten ikinä tulisi jättämään Lappia, vaan palaisin sinne uudestaan ja uudestaan. Rauhoittuisin hetken luonnossa ja kuuntelisin kosken kohinaa. Tajusin myös että kristittynä oleminen oli minulle yllättävän tärkeä asia. Pienen pienet asiat kuten iltahartaudet merkitsivät minulle enemmän kuin muille. Ne olivat minulle se hetki rauhoittua ja ajatella hieman tarkemmin. Tämän Lapin leirin tulisin muistamaan aina.

Jos sinä haluat tämän blogin vieraskynä-paikan, ota yhteyttä ja kerro ideasi :)

Hyppää, hyppää!

Kesä ja pienen rahan kesäpuuhat ovat täällä ja käynnissä täydellä tehollaan. Monen monta meidän (ja lasten) tekemistä kyllä mahdollistaa lähipiirimme, koska onhan se nyt ihan taivaan tosi, ettei yhdestä lompakosta revitä kovin kummoista ylimääräistä kesää(kään) varten.

Esikoinen on kuluvalla viikolla omalla reissullaan pohjoisessa, jutellaan siitä enemmän, kunhan saadaan tyttö hengissä kotiin kertomaan, paljonko sopii kertoa ja löytyykö kuvitusta. Heittäydytään vaikka hurjiksi ja pyydetään sitä vieraskynäilijäksi.

Kirppu ja Toinen saivat lahjaksi ratsastusleirin, miehenpuolen suku sen maksut ja muut järjestelyt olivat jotenkin junailleet. Ihan mieletön juttu sikäli, ettei oikeasti meidän lompakosta tuollaiseen helposti rahoja revittäisi.

Kirppu ja Toinen ovat säännöllisen epäsäännölliset käyneet aiemminkin ratsastamassa. Yllätyin kuitenkin melkoisesti nähdessäni kuvan Toisesta. Mulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että poika oikeasti tietäisi, mitä siellä hevosen selässä pitäisi tehdä. Vaan näyttää tietävän.

Kuva Elisa Kolhonen, HS-talli

Kuva Elisa Kolhonen, HS-talli

Neljän pienimmäisen kanssa hengaillaan sitten tämä viikko ihan keskenämme, ja täytyy myöntää, että kiirettä piisaa. Pohdin vielä, uskaltautuisinko noiden neljän kanssa Linnanmäen ilmaiskieputtimiin tai vaikka Korkeasaareen, mutta saattaa hyvinkin olla, ettei selvitä lähintä leikkipuistoa kauemmaksi.

Ennen tämän viikon leirejä on lasten kanssa mm. ulkoilutettu koiraa.

Lyylille hankittiin alkuvuodesta kuonopanta helpottamaan hallintaa, kun iso maha ja liukkaus yhdistettynä vetävään ja poukkoilevaan koiraan oli todellinen riski. Nyt Lyyli kulkee remmissä jo melkein kuin enkeli, niin että kuonopannan kanssa sitä voi valvotusti Esikoinenkin taluttaa.

Isojen nyt loistaessa poissaolollaan hankittiin vielä pojille miekat (huimat 3,99 €/kpl) puukeppien tilalle siinä toivossa, että silmät säästyisivät.

Eiköhän näillä eväillä päästä kesää eteenpäin, ja luulisi, että kun koulussa syksyllä kysytään, mitä kesällä on tehty, riittäisi taas vastauksia. Vaikkei surffatakaan koralleilla Australiassa.

Aina on hyvä ilma pulkkailla

Seiska on nyt kolmikuinen, ihan päivälleen. Käytiin eilen neuvolassa, painoa on vajaat kuusi kiloa, pituutta melkein 62 senttiä. On niin keskivertovauva keskikäyrällä, ettei meillä moista ole ennen nähty. Se nauraa katossa leikkivälle auringolle ja kiertää lattialla napansa ympäri hetkessä.

Toinen palasi juuri yhden yön minileirikoulustansa ja hauskaa vaikutti olleen. Lähtivät reissuun polkupyörillä ja ilmeisesti osan matkasta taittoivat kirkkoveneillä. Leirikoulu järjestettiin ja rahoitettiin melkoisella kiireellä, sillä vasta viime syksynä jollakulla vanhemmista välähti tämän luokan olevan kasassa viimeistä vuotta. Kuudennelle luokalle tämä luokka todennäköisesti hajotetaan, ja joka tapauksessa kuudes luokka ei ole enää samoissa tiloissa, vaan kutosten tilat ovat jo yläkoulun puolella.

Täällä on kahlattu läpi ihan tavan täyttä elämää.

Täystuho, Rääpäle ja Viimeinen vasemmalta oikealle

Vappu oli mielenkiintoinen, aattona lähdin kera kuuden muksun (Esikoinen jäi valmistautumaan omiin hippaloihinsa) juhlistamaan ystävän synttäreitä. Kolme pienintä sulloin rattaisiin ja kolme isompaa palloili irto-osina vierellä. Kotiinlähdön koittaessa sattui sellainen hupsis. Neljälle ipanalle järjestyi ihan yllätysautokyyti toiselta ihanalta ihmiseltä, ohjeistin Toisen huolehtimaan, että Toinen, Kirppu, Täystuho ja Viimeinen myös nousevat luvattuun kyytiin ja lähdin itse kävelemään kotiin Rääpäleen ja Seiskan kanssa.

Hetkeä myöhemmin soi puhelin: "Mihinkäs kyytiin tämän Viimeisen pitikään mennä?" Juust so. Viimeinen oli ilmoittanut, ettei ainakaan Toisen kanssa lähde yhtään mihinkään, ja Toinen oli siihen tuumannut, että selvä, ei väkisin, ja painellut ulos seurassaan Kirppu ja Täystuho Viimeisen jäädessä eteiseen parkumaan.

Käännyin sitten ympäri hakemaan sen järin surkean pienen unohdetun otuksen. Huono äiti toki ottaa tapauksesta täyden vastuun. Ei olisi pitänyt lähteä edeltä, olisi pitänyt odottaa, että kyytiläiset pääsevät lähtemään... Yhtäkaikki, Viimeinen sai varmasti elämänsä oppitunnin lähdettäessä pelleilystä.

Vappupäivää vietettiin piknikillä puistossa puolueen teltalla. Kuuden muksun kanssa sinnekin lähdin, Seiska kiersi siellä sylipallona ja muutkin pysyivät hyvässä tallessa. Esikoinenkin ilmestyi paikalle. Oli kivaa ja aurinko paistoi.

Esikoinen on saanut nukkumaanmenoaikaansa tunnin pidennyksen (koska vessajono), ja nauttii nykyisellään illoista kymmeneen saakka Lyylin kanssa sohvalla. Huomatkaa vappuvärillä pinkiksi vedetyt hiukset.

Aurinko ja lämmin on kiva. Pyykki kuivuu ulkona narulla hetkessä. Ja pulkkailu on taas mahdollista.

Jep. Rääpäle bongasi ihan koko pulkallisen sadevettä takapihalta...

Ja niinhän se menee, että missä vesi, siellä Rääpäle. Kaipa sitä olisi pitänyt kieltää, mutta oli liian kiire nauruun tikahtumisessa.

Vapaus, vastuu ja teinit

Sitä sanotaan, että pienet lapset, pienet murheet. Kyllä pienet valvottaa, vuoden vanha voi herätä kymmenenkin kertaa yössä. On painajaisia, mörköjä sängyn alla. Uhmakohtauksia joka ainoasta kuviteltavasta asiasta (ja vielä todennäköisemmin niistä kuvitelmien ulkopuolelle jäävistä). Putoamisia, kaatumisia, korvatulehduskierteitä... Silti allekirjoitan väitteen, pienet lapset, pienet murheet. Pohjimmiltaan yksinkertaisia asioita, yksinkertaisilla ratkaisuilla.

Isoja lapsia täällä ei vielä kai oikeastaan ole, Esikoinen juuri teini-iän saavuttanut ja Toinen siihen kohta tulossa. Kirppukin tuntuu jo uhkailevan esiteini-vaiheellaan, on vuoroin niin pieni ja vuoroin kamalan iso. Muka.

Esikoisen kanssa on harjoiteltu rajan vetoja, johdonmukaisuutta ja vapauden suhdetta vastuuseen. Joskus löysätään ja toisinaan täytyy keriä takaisin. Pari viikkoa sitten yllätin sen tarjoamalla mahdollisuutta disko-iltaan. Esikoinen oli ihan onnensa kukkuloilla, kun sai kaverinsa mukaan ja pääsivät tänne vielä yöksi molemmat. Saivat ensimmäistä kertaa olla ulkona ihan kamalan myöhään (hain diskosta kotiin 21.30).

Lauantaina Esikoinen teki köksän läksyjänsä ja leipoi koko porukalle mustikkapiirakan. Siitä on mokomasta tullut iso, osaa sellaisenkin tehdä. Vähän tässä sivussa on käyty keskustelua rei'istä korviin. Että sellaiset pitäisi saada. Lupasin joulun alla, voi sitten joululahjaksi toivoa vaikka kivoja korviksia, jos ei muuta keksi.

Toisen kanssa sen sijaan olen ihan helisemässä. Poika varmaan unohtaisi päänsäkin ja hukkaisi sen jonnekin, jos ei olisi niin tiukasti harteilla kiinni. Mikään ei pysy mielessä edes minuuttia ja kaikki mahdollinen aina hukkuu.

Se ei sano, jos lenkkarit on puhki, pyöränkumi rei'illä, puhelin kateissa... Edelleenkään se ei muista moniosaisia ohjeita ja aina pitäisi olla päältä valvomassa. Läksyt tehdään aamulla ennen koulun alkua... Mä en ymmärrä, miten se voi pärjätä koulussa niin hyvin.

Aamuherätyksestä se surutta tuumasi, ettei viitsi laittaa herätystä itselleen, kun on ihan tyytyväinen siihen, että joku herättää, jos muistaa.

En ostanut kadonneen puhelimen tilalle uutta. Tulkoot toistaiseksi toimeen ilman. älypuhelimesta oli jo tosissaan puhuttu, että jos sen kohta saisi. Nyt sen voi toistaiseksi unohtaa.

Ostin herätyskellon.

Kyllä, näen punaista.

Josko se tästä. Josko se vaikka joskus tajuaisi, että vapautta voi saada vasta, kun kykenee kantamaan vastuuta. Edes niistä omista heräämisistään.

Siihen saakka yritän niellä ärtymykseni. Kun ei se elämä ihan oikeasti voi olla niin vaikeaa.

Kolmetoista

Muistan päivän, jolloin täytin kolmetoista kuin eilisen. Aamu oli pimeä ja märkä, bussi myöhässä. Luonnollisesti myöhästyin ensimmäiseltä tunnilta. Kompuroin vettä valuna luokkaan sisään ja tuumasin, että kolmetoista ei taida olla mun onnenluku. Opettaja kommentoi terävästi, että on muuten kuudestoista eikä kolmastoista päivä ja käski kaivaa kirjan esiin. Hyvä juttu, mutta kirjakin sattui olemaan kotona.

Muistan myös elävästi päivän tasan kolmetoista vuotta sitten. En varmasti unohda sitä ikinä. Muistan aamuauringon ja ruuhkan. Kivun, pelon ja kätilöopiskelijat. Muistan tarinan, jota en tahdo kertoa ja jonka mieluummin unohtaisin. Ja muistan sen hetken, kun sain pienen tytön syliini kolmentoista tunnin jälkeen. Muistan kesän viimeisen lämpimän päivän.

Esikoiseni täyttää nyt kolmetoista. On niin iso että. Ja pieni. Melkein jo ihan ihminen ihmisen järjellä varustettuna. Keskustelu- ja väittelytaitoinen, kykeneväinen perustelemaan oman näkemyksensä ja ymmärtämään sen, että kaikki eivät ajattele samalla tavoin. Se huolehtii itse omista aamuherätyksistään ja hiljentää puhelimensa (ainakin vielä) öiksi.

Ja mä opettelen täällä nyt hiljalleen löysäämistä. Mietin, mitä eväitä osaisin teini-ikään antaa, missä menee viimeinen ehdoton raja. Ja ennen kaikkea toivon, että saisin tämän lapsen vakuutettua siitä, että tapahtuipa mitä hyvänsä, kotiin saa aina tulla. Toivon, että sekin soittaisi kotiin, jos liikkuessaan törmää ongelmiin. Niin kuin minäkin aikanaan. Toivon, että saisin pidettyä pahalta turvassa ja kuitenkin osaisin antaa mahdollisuuden tehdä omat virheensä.

Tänään me hyppäämme pikkulapsiajoista teinihelvettiin ja jäämme sinne seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Pelottava hyppy tuntemattomaan.