Lauantaina meillä kahviteltiin Rääpäleen ja Viimeisen synttäreiden merkeissä, Rääpäle täytti kaksi jo menneellä viikolla ja Viimeinen täyttää neljä tässä kuluvalla.
Päivä kului, ihmiset vaihtuivat, mutta menoa riitti. Kaksi mut jättivät illan puolelta sanattomaksi. Katsoin lyhyen hetken tätä päivää ja kauan sitten mennyttä rinnan ja totesin, että kyllä mulle on tainnut käydä tosi hyvin, kun nämä kaksi mun olohuoneessa istuu.
Ilta hiljeni ja vain yksi jäi. Laitettiin meidän pieniä nukkumaan, maisteltiin viiniä, mietittiin, missä oltiin kymmenen vuotta sitten ja missä nyt, väliin jääneet vuodet unohdettiin.
Mä hävisin aikanaan erossa kaikki Kirpun vauvakuvat, kaikki ihanan kamalan puhtaan pikkulapsiajan kuvat. Lauantai-illan jälkeen sain tilalle toisia. Esikoinen, Toinen ja Kirppu ovat täällä katselleet kuvia itsestään sellaisina kuin pikkupojat ovat nyt. Mä olen katsonut itseäni Kirppu sylissä ja miettinyt, miten pieni mä itse silloin olinkaan. Sitä on muistanut kuvien myötä paljon jo unohtunutta.
Meidän pieni Täystuho lähti eskariin, aika kuluu, lapset kasvaa. Vanha viisaus pitää silti paikkansa, ystävyys voi jatkua siitä, mihin se joskus jäi.
Oikea elämä on ollut niin mielenkiintoinen, että blogiparka on jäänyt lähes heitteille. Ruudun tällä puolen kuitenkin edelleen olen, vaikken tiedäkään, mistä kirjoittaisin tai miten. Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että maailma tuntuu melkein kääntyneen ylösalaisin.
Nelikon isä muutti korvesta kaupunkiin ja lasten tapaamiset lähtivät toimimaan (joskaan ei sopimuksiin kirjatulla tavalla) lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Nelikko vaikuttaa ensimmäistä kertaa eron jälkeen jopa lähes tasapainoiselta, niin tasapainoiselta kuin teini, kaksi esiteiniä ja 6v uhmaa poteva vain voi. Tapaamisia sovitaan pitkälti lasten ehdoilla, ja Täystuhoa lukuun ottamatta nuo kykenevät nyt menemään isälleen ilman äititaksia. Täystuho nyt on vielä vuoden tai puolitoista saattaen vaihdettava, mutta Esikoisen kanssa voi Täystuhonkin laittaa matkaan ja luottaa siihen, että lapset pääsevät ehjinä perille. Oma henkinen helvettini ei ehkä kuitenkaan ole ohi ja saattaa olla, ettei se koskaan mihinkään mene. Kerran rikottu luottamus ei hevin rakennu uudelleen.
Seiska on nyt karvan vajaa 2 kk. Sillä on pituutta n. 58cm ja painoa n. 5 kg. Se juttelee samalle jumppalelun nallelle kuin liki kymmenen lasta ennen sitä. Viime yönä juuri kun ajateltiin vihdoin pääsevämme nukkumaan, aloitti Seiska lirkuttelunsa. "Bugabuu", se totesi nallelle. En ehkä ihan ymmärtänyt, mutta uskon, että nalle ymmärsi. Kuukauden päästä suunnilleen olisi Seiskan kontrolli lastenpolilla. Hyvällä lykyllä vihdoin selviäisi, onko kontrolli "vain" synnytyksen aikaisen hapenpuutteen vuoksi, vai ovatko kenties rekisteröineet hematologin komennuksen tutkia myös vauvalta samoja juttuja kuin itseltäni. Lapsen tiedoista ei näitä tutkimuksia nimittäin löytynyt, vaikka olisi pitänyt.
Kirppu on edelleen jonossa oikomishoitoon. Se on laitettu jonoon ennen ekaluokan joulua. Nyt tammikuussa sen suusta vihdoin otettiin mallit hoidon suunnittelua varten ja luvattiin, että soittelevat sitten seuraavaa aikaa. Maaliskuun alkuun mennessä ei soittoa kuulunut, joten soitin itse ja kyselin, että mikäs nyt. "Juujuu, menee varmasti ainakin ensi syksyyn..." Mulla ei ole kovasti paljon kauniita sanoja enää tähän asiaan jäljellä, joten totean surutta, että ei perkele. Kirppu on ollut jonossa aika kauan ja vähän päälle, se menee ensi syksynä neljännelle. Eikä puhuta edes pienistä vioista purennassa, vahva alapurenta, puuttuvia pysyvien hampaiden aihioita, liian pieniä koloja joidenkin pysyvien hampaiden tulla jne. Ilmeisesti oikomishoidot eivät siis ole hoitotakuun piirissä...
On täällä ehditty pohtia koululaisten ensi syksyn ainevalintojakin. Valittu valinnaisia ensi syksyn kahdeksas-, kuudes- ja neljäsluokkalaisille. Kielivalintoja, käsityövalintoja ja muuten vain valintoja valintoja. Saksaa, ranskaa, teknistä ja tekstiiliä, psykologiaa, kotitaloutta... alkaisipa ensi syksynä ruotsikin. Taistellaan täällä sitten kolmen vieraan ja kahden kotimaisen kielen kanssa. Venäjää ei Kirppu vieraaksi kieleksi itselleen saanut, kun ei tässä tuppukylässä ole riittävästi lapsia, joita se kielenä kiinnostaisi. Aloittaa sitten ilmeisesti saksan, se kun oli laitettu varavalinnaksi.
On täällä katseltu sairautta jos toistakin silmästä silmään ja todettu, että joskus sitä vain selviytyy hetkestä kerrallaan. Ja kaiken sen selviytymisen ohessa olen ollut ihan loppumattoman kiitollinen siitä, että yksin ei enää tarvitse selvitä. Sitä on kuin vahingossa osunut eteen ihan mahtavia ihmisiä. Kaikkinensa voi vain todeta, että jos joku olisi kertonut mulle silloin pahimmissa syövereissä ryömiessäni viisi, kymmenen, viisitoista vuotta sitten, miten paljon hyvää elämällä vielä on mulle annettavana, en varmasti olisi ikinä uskonut. Ulkoisestihan elin silloin joskus unelmaani.
Sen tässä on vuosien mittaan todella oppinut, että kannattaa varoa, mitä pyytää. Toiveet voivat toteutua turhankin kirjaimellisesti. Ja sen, että unelmista kannattaa silti pitää kiinni.
Kuluneella viikolla on sattunut paljon kaikennäköistä, mutta silti istuin tänä iltana alas paketointitarvikkeiden kanssa. On ensimmäinen adventti, Halloween on siivottu keittiöstä ja mielestä jo pois ja Seimiasetelma kaivettu kaapista pöydälle.
Lapset ovat jo monta viikkoa vouhkanneet tulevasta joulusta jo eikä se oikeastaan yllätä ketään. Kuluneella viikolla on kauhuntasapainon ohessa pienet kirjoittaneet toivekirjeitänsäkin, niitä on monena iltana ripustettu terassille naulaan tonttujen vietäviksi. Ja sieltä olen niitä noukkinut talteen ilta toisensa jälkeen, ennen kuin sade kastelee piloille.
Kyllähän näistä listoista löytyy kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä, moni mahdotonkin.
Itse uskon vakaasti saaneeni lahjoista parhaimman jouluksi jo etukäteen (vaikkei koskaan oikeasti pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa). Kuulin, että saan tänäkin vuonna pitää jouluna jokaisen lapsen, vaikkei oikeasti olisi sen joulun vuoro ollenkaan.
Lasten joulutoiveet kuiskin tontuille heitä tavatessani, mutta muutamaa juttua toivoisin tänäkin vuonna ihan itselleni. Toivoisin jo näin ennen joulua tontuilta kamalasti ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, sillä kalenterini on joulukuulle sillä tavalla täysi (ja täyttyy koko ajan lisää kaikesta ihan pakollisesta), ettei mokomaa aikatauluani määräilevää paperilehteä kertaakaan turhaan täytettäisi. Tänä vuonna toivon, ettei tontut varaile aikoja etukäteen yhtään, vaan rimpauttaisivat vain sopivan raon heidän kalentereihinsa osuessa, tonttu saa tulla vartinkin varoitusajalla. Turhat aikatauluvaraukset tekee turhan kiireen, eikä meillä siihen ole tänä vuonna varaa lainkaan, jos halutaan olla joulu yhdessä.
Ja mitä taas lahjaksi toivomiseen tulee, toivoisin, että asiat järjestyisi kaikki parhainpäin. Sillä tavalla, ettei ensi vuoden mukanaan tuomat muutokset tuhoaisi kaikkea viime vuosina tehtyä työtä, ettei hintaa siitä, että joku taas jakoi itselleen kuulumattomia asioita korville, jolle niitä ei ollut tarkoitettu, maksettaisi tulevina vuosina liian kovina korkoina.
Toivon, että näiden vuosien kauhuntasapainosta jäisi meille jäljelle enää vain tasapaino. Pelkään, että jää vain kauhu. Jos sinä, Joulupukki, voit asiaa jotenkin edistää, teethän sen. Se on toiveistani suurin.
Sinulle. Taas näitä sinä-minä-juttuja. Tunnet kyllä jo kuvion. Aikamatkaillaan, koska voidaan. Sä pelkäät tänään siellä omassa ajassasi, päivälleen viiden vuoden päässä täältä, enemmän kuin koskaan ennen. Pelkäät odottavaa tyhjyyttä. Alusta aloittamista. Paluuta kaupunkiin. Suret asioiden tilaa, syitä, pohdit seurauksia. Koet olevasi yksin, suljet kaikki ulos. Huomenna ripustat verhoja uudessa kodissa, neljän äitinä mutta vain kahden kanssa, etkä tiedä edes varmaksi sitä, saatko loppuja luoksesi koskaan. Sulla on siellä vain pimeää, ja kun silmät laittaa kiinni on punaista pyörrettä. Eikä mitään mihin tarttua. Kirjoitan sulle täältä, että voisit tarttua tähän. Olen täällä, koska sinä selviät. Ihmisiä tulee ja niitä menee, toisiin voi luottaa ja toisiin ei. Siellä sulla yhdet syvät jalanjäljet umpihangessa ja syvässä suossa. Ja niiden jälkeen tulee kahdet kevyet rinta rinnan. Mikään suo ei jatku loputtomiin. Ota askel kerrallaan, selviät siitä. -SanKari
Jämähdin pitkän päivän jälkeen sohvalle, avasin telkkarin ja juutuin katsomaan leffaa Koti eläintarhassa.
Tarina kertoo vast'ikää leskeksi jääneestä miehestä, joka rakasti (jo kuollutta) vaimoaan enemmän kuin mitään, sekä miehen teini-ikäisestä pojasta ja seitsenvuotiaasta tytöstä. Yleensä seuraan näitä draamaleffoja aikuisen päähenkilön silmin, mutta tällä kertaa juutuin tuohon poikaan.
Teini-ikäinen poika, joka tekee kaikki mahdolliset typeryydet, hankkii itselleen potkut koulusta ja on jatkuvasti sukset ristissä isänsä kanssa. Kenellekään poika ei puhu, sulkeutuu, syyttää koko maailmaa. Ja piirtää. Piirtää synkkiä kuvia, verta, kuolemaa toinen toistaan raa'emmilla tavoilla.
Kunnes yhtenä iltana poika kuulee isän ystävänsä kanssa käymän keskustelun. Kuinka pojalla on äitinsä silmät ja kuinka äidin muisto seuraa isää kaikkialle. Seurauksena on tietysti kova ääninen riita isän ja pojan välillä, poika olettaa isänsä vihaavan häntä, koska hänellä on äidin silmät. Isä puolestaan karjuu pojalle, että pojankin pitäisi tehdä osansa, yrittää, auttaa edes vähän. Poika hiljenee, katso isäänsä ja huutaa takaisin: "Auta sinä minua!" ja pakenee sitten omaan huoneeseensa.
Kyyneleet silmissä mä taas leffaa katsoin (juujuu, saako syyttää pallomahaa, hormoneja, mitä vain). Mun kävi sääliksi äidiltänsä näyttävää poikaa ja isää joka näki pojassaan kuolleen vaimonsa. Mun kävi sääliksi omiani.
Leffan edetessä poika ja isä löysivät toisensa ja paraneminen alkoi. Saman mä olen nähnyt täällä. Näitä lapsia ei tunnistaisi samoiksi, mitä olivat muutama vuosi sitten. Mutta isältään ne näyttävät, ja muisto menneestä kulkee mukana jokaikinen päivä.
Julkinen keskustelu tuntuu aina pyörivän eroperheiden vanhempien oikeuksissa ja erityisesti etävanhemman oikeuksien kasvattamisessa. Mä todella, todella toivon, että jonain päivänä vielä keskusteltaisiin mieluummin eroperheiden vanhempien velvollisuuksista ja velvollisuuksien laiminlyönnin sanktioinnista. Toivon, että jonain päivänä mentäisiin näihin keskusteluihin lapsen oikeudet edellä. Lapsen oikeus on aina vanhemman velvollisuus. Kummankin vanhemman.
Vuosia sitten sain seurakunnalta kouraani Lapsen kymmenen käskyä vanhemmille. Paperiversiota ei tietenkään ole tallella enää, mutta Positiivareilta löysin nämä onneksi helposti.
1. Minä olen vasta lapsi,
ja olen olemassa sinun kauttasi,
älä hylkää minua, sillä minulla ei ole muita vanhempia.
2. Älä turhaan moiti minua,
sillä mitä enemmän minua moitit,
sitä vähemmän sanasi minulle merkitsevät.
3. Muista pyhittää aikaa myös minulle,
sillä miten käytät aikasi, niin jaat sydämeni,
jollet sinä rakasta minua, minusta ei tule ihmistä.
4. Kunnioita poikaasi ja tytärtäsi,
jotta oppisin kunnioittamaan elämää,
sekä itsessäni, että muissa olennoissa.
5. Älä tapa tunteitani,
ajatuksiani tai yrityksiäni, vähättelemällä,
olemalla välinpitämätön, uhkailemalla
tai pilkkaamalla,
sillä minun pienet asiani ovat minulle suuria,
etkä sinäkään osannut lapsena kaikkea.
6. Älä tee aviorikosta, sillä minä kärsin siitä.
7. Älä varasta elämääni
asettamalla kannettavaksi sinun
täyttymättömiä toiveitasi,
kaunojasi tai pettymyksiäsi,
sillä minun on tehtävä omat erehdykseni.
8. Älä anna väärää todistusta
todellisuudesta tyrkyttämällä minulle
omaa katsomustasi,
sillä minun tulee saada uskoa,
vaikka sinä et uskoisi ja toivoa,
vaikka sinä et toivoisi.
Varsin pian minä tulen huomaamaan,
että sinä et ole kaikkitietävä,
eikä se vähennä sinun arvoasi,
jos olet antanut minulle mahdollisuuden.
9. Älä himoitse asioita,
jotka eivät ole sen arvoisia,
sillä sinun halusi eivät voi olla
vaikuttamatta minun elämääni.
10. Älä anna minulle kaikkea mitä haluan,
sillä vapaamielisyytesi
on usein välinpitämättömyyttä,
anteliaisuutesi huonoa omaa tuntoa,
suvaitsevaisuutesi ihanteittesi
sortumisesta syntynyttä voimattomuutta,
taipuvaisuutesi mielipiteettömyyttä
sekä joustavuutesi periaatteettomuutta
ja mukavuudenhalua.
Kyllä näiltä pohjin voi vanhemmuuttaan miettiä jokainen vanhempi riippumatta siitä, missä lapset asuvat. Loppujen lopuksi loputtoman pitkältä tuntuvat lapsuusvuodet menevät kovin nopeasti, ja lapsen muisti on pitkä.
Kuuluisa oma napa edellä testasin, josko olisin saanut yksinhuoltajuuden arkiasioiden hoitamisen helpottamiseksi. Juristin yksinkertainen ohje kuului: pidä pankkitilit jatkossa(kin) omalla nimelläsi, kunnes ovat niin vanhoja, että pankki suostuu antamaan tilin, johon huoltajille ei liitetä käyttöoikeutta, käske koulun (ja muiden viranomaistahojen) huolehtia toinen allekirjoitus ihan itse (ja ilmoittaa kirjallisesti, mikäli eivät sitä saa). Minimissään huoltajan ei todellakaan tarvitse tehdä yhtään mitään. On vain oikeuksia, ei yhtään velvollisuutta.
Arvatkaapa, mistä löysin itseni eilen kera parinkymmenen esiteinin?
Esikoisen luokkaretki kaipasi "kipeästi" valvojia ja jossain mielenhäiriössä tarjouduin lähtemään. Koko päivä oli ihan päätöntä pyöritystä ja käveltyä tuli varmasti toistakymmentä kilometriä. Asfalttiteitä. Kutoset itsessään olivat ihan mahtavia, päivän päätteeksi vasta alkoi väsy uhmaaminen.
Lapset saivat kierrellä aluetta vapaasti (puhelimet ja äänet päällä), meitä huoltajia oli mukana opettajan lisäksi muutama. Kyllä oli mulla ikäkriisi taas. Reissumme aikuisista ainoana minäkin halusin osaksi päätöntä pyöritystä. Ja jonoissa taas koin ehdottomasti olevani liian vanha nauttimaan lystistä ihan täysillä. Epäreilua. Olla liian nuori viihtymään vain aikuisparkissa tai puistossa pyörien ja liian vanha nauramaan, kun jännitys nipistää mahan pohjaa. Ihan selkeä ikäkriisi.
Oltiin siis Linnanmäellä. Toiset luokkaretkellä, minä jälleen kerran aikamatkalla. Kuinka monta muistoa voi mahtua yhteen huvipuistoon? Niitä ihan ensimmäisiä, joista on jäljellä enää vain jotain sumuista ja yhdet makkaraperunat liikaa. Teinivuosia, kesiä jolloin vietin aikaa siellä varmasti enemmän kuin kotona, kausikortti oli ja kaikki.
Moni asia on vuosien mittaan muuttunut, mutta perimmäinen pysyy. Pimeänä aikana, kaikkien valojen palaessa Linnanmäki vasta pääsee täyteen loistoonsa. Keskellä kirkasta päivää se on vain varjo todellisesta loistostaan.
Vaikka on se silloinkin ihan mielettömän ihana paikka.
---
Kevätjuhlat vol2 on nyt takana ja päiväkotilaiset päättivät kevätkautensa eilen, toinen possuna ja toinen ankkana. Ihan luonnerooleissaan olivat. Mehujätskit juhlan päätteeksi ja niin olivat onnellista poikaa, että.
Okei. Mä voin sanoa noin tietysti vain viidestätoista vuodesta, kun en sen kauempaa ole mukana ollut edes ajatuksissa. It takes Two To Twirl, haikeus iski, ympyrä sulkeutui taas uudelleen ja lähdin ajamaan kotiin. Lukija kysyy nyt toki, että mitkä hyvästit, mikä haikeus, mikä ympyrä ja miten niin Twirl eikä tango. Tarina pitää sisällään viisitoista vuotta yhdessä päivässä, ja selviytymisohjeet ainoana aikuisena viiden lapsen kanssa Suomen (ellei peräti Euroopan) suurimmassa roolipelitapahtumassa. Ennakointi on kaiken A ja O.
Viisitoista vuotta sitten päädyin vahingossa Ropeconiin. Roolipelejä olin siinä vaiheessa pelannut kynällä ja paperilla pari vuotta, seuraa ei ohjelmaan osallistuminen kiinnostanut, hengaillu kyllä enkä minä pieni 15v teini ymmärtänyt muuta kuin sen, että tänne täytyy päästä uudelleen, tämä täytyy ottaa haltuun. Näin silloin tyttöjä mekoissaan tanssimassa ja olisin kovasti tahtonut mukaan. En uskaltanut yksin, enkä saanut ketään kaveriksi.
Viisitoista vuotta sitten, kesä 2000, ja nelikon isä. Siitä se tarina alkoi. Olen palannut Dipoliin sen jälkeen monena vuonna. 2001 hengailtiin vain edelleen. 2002 hengailin jättimäisen mahani kanssa, Esikoinen syntyi paria viikkoa myöhemmin.
2004. Toinen meni vanhemmilleni hoitoon ja Esikoisen kanssa vietimme perheaikaa siellä yhden lauantain. Minä vanhojentanssipuvussani, Esikoinen n. 2v prinsessamekossaan. Aika moni pysäytti silloin kuvatakseen. Nelikon isä palasi takaisin vielä vietyään meidät kotiin, harmitti. Mäkin olisin halunnut jäädä.
2005. Pomppulinna aikuisille <3 Vihdoin pääsin osallistumaan tansseihin, rakastuin pornopolkaan.
Murheenkryyni oli silloin ihan uusi. Nukuttiin viikonloppu autossa, tai nukkui ketkä nukkui. Kofeiinitableteillla taisi valvoa useampikin (joskaan en minä). Joku syytti mua Isin Autolla ajelusta, nauratti ilmeet, kun kerroin ajavani ihan omalla autollani.
2006. nelikuinen Kirppu oli matkassa mukana. Taas tanssittiin vähän lisää, katseltiin upeaa gaalaa ja taidettiin jo osallistua vähän puheohjelmaankin. Pikkuhiljaa alkoi tapahtuma tuntua omalta paikalta, muodostua perinteeksi. Murheenkryynin takakontissa oli yllättävän hyvä nukkua vauva kainalossa. Vaunuissa olevaa vauvaa ihasteltiin paljon, jopa ennen vaunuihin katsomista. Nauratti lykätä lastenvaunuissa kokispulloja...
Ja sen jälkeen monen vuoden tauko. 2013 vein mieheni katsomaan, mistä tässä kaikessa oikeasti on kysymys, hengailtiin vain. Tänä vuonna mun ei pitänyt mennä. Ajankohta inhottavan hankala näin toukokuussa kesän lopun sijaan ja samalle viikonlopulle tekemistä vaikka mitä. Vaan kuinkas kävi. Polte kasvoi liian suureksi, oli pakko päästä. Mä halusin tanssimaan. Mä halusin päästä sanomaan hyvästi, viimeistä kertaa Dipolissa. Kaikki muistot vielä kerran. Teinivuodet vielä kerran.
Niin Rääpäle jäi Miehen seuraksi kotiin eilen aamulla ja minä sulloin autoon viisi lasta ja lähdin tanssitunneille ja näyttämään lapsille, mistä tässä kaikessa oikein on kyse.
Eipä sitten juuri muuta tehty kuin tanssittiin. Aluksi ostettiin rannekkeet ja merkattiin Viimeinen ja Täystuho katoamisen varalta, kierrettiin alue pikaisesti läpi ja suunnistettiin Smökkiin harjoituksiin.
Ihmeissään olivat kaikki viisi. Ihan oikeita robotteja ja vaikka mitä. Viimeinen hellyttävästi kuiskasi robottipuvun nähdessään (ja kuultuaan, että se tosiaan on vain puku, siellä sisällä on ihminen ja se on ihan kiltti): "Äiti, sitä ei saa tappaa". No ei, ei saa.
Melkein tunnin tenavat viihtyivät Smökin nurkassa tutkimassa kirjojaan ja ihmettelemässä tanssia ja pukuja.
Kun muksujen jaksaminen alkoi hiipua, käytiin uudelleen vähän kävelyllä, etsimässä tuttuja. Niitä ei löytynyt, mutta kivi-sakset-paperi-turnaus sen sijaan löydettiin. Ja sitä jämähdettiin seuraamaan hyväksi toviksi.
Isommat ihmetteli, että miten niin yksinkertaisesta pelistä voidaan saada näin hauska. Jaaaaa. Eihän siihen tarvita kuin pari larppaajaa ja juontajalta muutama vitsi ruotsalaistuomareista. Silloin vanhoina hyvinä aikoina nämä turnaukset käytiin pomppulinnassa pomppien... Siinä, jos missä, oli tyyliä!
Tenaville etsittiin vielä vessaa ja kaksitoista metriä lakua ennen takaisin tanssin pariin suuntaamista.
Kahdellatoista metrillä sain tanssia vielä tunnin lisää ja olisin saanut kauemminkin, ehkä.
Totesin kuitenkin harjoituspäivän olevan mulle riittävä, ja pienten nahinan tason samoin, joten suunnattiin suosiolla kotiin. Autossa Esikoinen ihmetteli, että miten näin pienessä maassa voi tapahtua jotain noin hauskaa. Hyvä kysymys. Ehkä tässä kylmässä, pimeässä peräpohjolassa selviytyminen vaatii sellaista hulluutta, mitei muualta löydy samassa mittakaavassa?
Kotona syötin lapset, ja koirat, käytin koirat ulkona ja laitoin pienet sänkyihinsä (Mies parka sai valvoa niiden nukahtamisen, ei kuulemma ollut helpoin homma). Minä ajoin takaisin Otaniemeen tanssimaan tanssiaisiin.
Tanssin pornopolkalla itseni pyörryksiin, jalat kipeiksi ja käteni mustelmille (koska aina on joku, joka ei osaa ottaa oikein kiinni). Ensimmäinen parini kysyi, että muistanko tämän. Voi miten teki mieli vastata, etten, ihan ekaa kertaa tässä... Muistan ja osaan.
Neljännen setin viimeinen tanssi sai mut toteamaan, että eiköhän tää ollut tässä. Two to Twirl, jonka hitaana, haikeana valssinakin voisi tanssia, sai mut suuntaamaan kotiin. Hyvästi Dipoli, hyvästi teinivuodet. Paljon ihania, mahtavia muistoja kaikista noista.
Vuodet on menneet, eikä niitä saa takaisin. Ympyrä sulkeutui, tarina alkoi Dipolista kesällä 2000 nelikon isän kanssa ja nyt käytyäni siellä nelikon ja Viimeisen kanssa voin ehkä uskoa kulkeneeni täyden ympyrän. Enää ei tarvitse palata noihin hetkiin vaan jo ensi vuonna tehdään jotain ihan uutta.
Ropecon muuttaa. Ropecon 2016, heinäkuun viimeinen viikonloppu. Helsingin messukeskus. Nähdään siellä!
Tää on ollut jännä päivä. Rääpäle heräsi lopulta puoli kaksitoista (sitä ennen luonnollisesti olen käynyt viemässä pikkupojat hoitoon ja mennyt jatkamaan nukkumista). Sen jälkeen en sitten ole oikeastaan muuta tehnyt kuin ulissut.
Mä oon varta vasten järjestänyt jonnekin tulevaan jotain mitä odottaa. Jotain ilman lapsia, autoa ja vieläpä ilman sitäkään, että seuraavana aamuna tarvisi herätä kersojen kiljuntaan. Mä oon skipannut jutun toisensa jälkeen järjestelyvaikeuksien vuoksi, jotta tuon yhden kerran varmasti saan ja varmasti pääsen. Niinhän siinä sitten kävi, niin kuin aina. Meni matto jalkojen alta ja minä siinä mukana. Kivahan tässä tietysti taas on maata turpa verillä (noin kuvainnollisesti) lattialla. Alkaa tulla tutuksi.
Mä oon nyt sit istunut täällä ulisemassa Kukkavarpaan blogitekstiä ja siellä viitattua Imagen juttua. Vähän olen ulvonut viikon takaiselle vieraskynäilijälleni. Aika paljonkin Chisun, Yön, Juha Tapion, Teleksin ja vaikkapa Sunrise Avenuen musiikeille. Eniten kuitenkin asialle.
Että ei. Mä en voi antaa anteeksi ja ei, mä en lähde samaan tilaan. Mä en pysty. Valitsematta jättäminen on valinta, olen pahoillani.
Perjantain ja lauantain välisenä yönä Rääpäle päästi meidät vihdoin nukkumaan 3.30. Herätyskello huusi eilen 7.00, koululaisten joulujuhlien vuoksi... Koululaiset kiskoivat juhlavaatteitaan niskaan ja minä samaa vauhtia kupin kahvia naamaani.
Puoli yhdeksäksi vein Esikoisen omalle koululleen. Ajoin siitä suoraan Toisen ja Kirpun koululle, jätin murheenkryynin parkkiin kirkolle. Yhdeksältä alkoi Toisen joulujuhla, jossa Kirppu oli esiintymässä. Yleisöä oli tosi vähän, mutta ehkä se johtuu paitsi pienestä alakoulusta, myös sitä, että tässä koulussa on yläkoulu myös. Eikä yläkoululaisten vanhemmat kovin sankoin joukoin enää juhliin ilmesty...
Neljäsluokkalaiset tulivat saliin nahistellen ja istuivat omille penkeilleen. Salin valot olivat sammutettuina ja valkokankaalle heijastui tähtitaivas. Rauha alkoi hiljaa hiipiä mieleen. Kirpun luokka toivotti esityksellään runon muodossa kaikille "Riemuisaa Joulua!" ja hyvänjoulun toivotusten jälkeen jätin Toisen syömään puuroaan ja odottamaan todistustaan sekä Kirpun odottamaan oman juhlansa alkua, siinä juhlassa tismalleen sama ohjelmasisältö, ainakin rehtorin puheiden mukaan.
Kiiruhdin liukastellen tien toiselle puolelle kirkon takapenkkiin. Esikoisen koulun joulukirkko alkoi klo 10. Bussi toisensa jälkeen kaartoi kirkon parkkipaikalle ja bussillinen kerrallaan liki neljäsataa lasta täyttivät kirkon penkit. Muutama hassu penkkirivi takaosasta jäi vanhemmille ja muille kirkkoon eksyneille. Kirkko oli ääriään myöten täynnä.
Esikoinen ohjasi omat koulukumminsa penkkiin, ettei pienet vain katoa, ja samassa jo kynttiläkulkue lähti liikkeelle. Kyllä oli tippa linssissä. Moneen kertaan.
Kirkon jälkeen koululaiset palasivat busseilla koululle, mistä kävin Esikoisen todistuksineen hakemassa kotiin. Samalla oven avauksella ovestamme astui sisään pikkusiskoni joulutuomisineen. Tunti siinä ennätettiin jutella, kun puhelimeni vinkaisi.
Nelikon isä vahvisti junansa, aikataulunsa ja rautatieaseman (niitä kun tässä pääradan varressa lähijunilla riittää, ja kaukojunillakin). Koululaiset jäivät kotiin omiin touhuihinsa, pakkasin mukaani Täystuhon ja Viimeisen, saivat nukkua autossa päiväunet. Törkeän liukasta oli ajella, mutta ehdittiin juuri ajoissa Täystuhon kanssa ojentamaan isäinpäiväkortit. Katseltuani pienen hetken Täystuhon onnellista ilmettä, tarjouduin heittämään nelikon isän sinne, minne hän oli menossa. Ei kai sitä jouluruuhkaan bussilla kaikkien tavaroiden kanssa... Ja samalla sain noudettua Kirpun kummitädiltä joulupaketin.
Enpä ole ikinä nähnyt niin hämmentynyttä ilmettä kellään. Oven avatessaan hän tietysti ensimmäiseksi huomasi nelikon isän, seuraavaksi Täystuhon ja nähtyään mut ja Viimeisen, leuka tipahti. Kukapa voisi uskoa.
Ajellessani tältä reissulta kotiin poikien kanssa, katselin kuinka aurinko laski järven taa ja viimeiset säteet heijastui kerrostalon seinästä. Silloin mä sen taas tunsin, että asiat on just niin kuin pitääkin. Että näin on hyvä, ja kaikki loppukin järjestyy.
Illemmalla käytiin vielä kaikkien neljän pojan kanssa vanhemmillani. Kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen Bachin Minuet soi pianolla yllättävän hyvin. Kuinka olen pianon soittoa kaivannutkaan...
Ja Rääpäle. Se nukahti yöunilleen jo 1.00. Herättiin tunti sitten ja nyt on aamukahvi kupissa.
Ei. En ole unohtanut blogia. Ensin ei tehnyt mieli kirjoittaa kellekään mitään (enää ikinä) tai ylipäätään sanoa kellekään mitään (enää ikinä) ja sitten ajattelin, että peruutan joulun ja palautan joulukuun viallisena. Naamakirja on joululomalla, ja puhelimessa vikaa (nimittäin sellaista vikaa, ettei sen omistajaa kiinnosta, kun se mölyää).
Joulukuu on ollut käsittämättömän täysi niin hyvässä kuin pahassakin ja mä olen jälleen kerran huomannut toivovani, että asuttaisiin jossain tuhannen kilometrin päässä erämaa mökissä ilman puhelin- tai internetyhteyksiä. Että saisinkin vain olla tämän pienen perheen kanssa yhdessä ilman, että tarvitsisi välittää mistään muusta mitään. Olisi lunta, pakkasta, kirkas tähtitaivas ja takassa räiskyvä tuli. Oltaisiin vaan.
Joulun ruuat on kaloja, maitoja, leipiä ja hedelmiä vaille kaapissa. Joululahjat on hankittu ja suurimmalta osaltaan paketoitu. Kuusi on muovia, ostettu jo ja odottaa kaapissa sunnuntaita, jolloin kasataan ja koristellaan.
Siivoukset alkaa olla kasassa kirjahyllyjä, kaappeja, kylppäriä ja meidän makkaria lukuunottamatta.
Jouluruuat tänäkin vuonna on tehnyt jonkun muun äiti.
Lastensuojelu on jälleen tehnyt viimeisen visiittinsä. Kuulemma ei edelleenkään ole lastensuojelullista asiaa meillä. Perhesovitteluun kyllä olisi. Sinnehän olisi menty jo viime keväänä, mutta tiedättekö kuinka helvetin (sori...) vaikeaa on sovitella yhtään mitään yksinään? (Jännästi ei kyllä lähipiiri yhtään tunnu tajuavan tätä, vaan kaikki on aina mun vika, jos niiltä kysytään.) Ja kuinka sinne sovitteluun ei edes pääse yksinään. Mä nimittäin olisin mennyt, ja vahvistinkin kaikki annetut ajat ja järkkäsin kalenterin ja... mut ehei, eihän siitä mitään tullut.
Nelikko on tavannut isänsä viimeksi syysloman lopussa. Isäinpäiväkortit on edelleen mulla tallessa. Yhtään yhteydenottoa ei sieltä ole kuulunut. Muksujen kyselyt ovat taas rauhoittuneet.
Päiväkodin joulujuhlat on vietetty ja huomenna on koulujen vuoro. Pienten joululoma on jo alkanut, ja sen kunniaksi ne kiskoi päähänsä merirosvohuivit ja vetivät sinisellä tussilla naamaansa merirosvomaskin. (Onneksi edes vesiliukoinen tussi...)
Rääpäle on todenteolla lähtenyt liikkeelle. Jätän sen selälleen peiton päälle ja löydän sen milloin mistäkin. Yleensä pulasta.
Onko meillä kaikki hyvin? Saadaanko määritelmä hyvälle? Me ja koko meidän lähipiiri on hengissä, sairaalat laittakoot laskujaan.
Tämän joulukuun jälkeen olen varma siitä, että suojelusenkeleitä todellakin on. Muuten ei oltaisi tässä.
Pari päivää tässä on tullut pohdittua, että mitenkäs nyt yht'äkkiä on taas kaikki menneeseen eroon liittyvät asiat niin kovin mielessä. No tietysti siksi, että päivälleen tänään neljä vuotta sitten siitä tuli asumuseron verran totta. Ja mulla on paha tapa ajautua menneisiin fiiliksiin aina vuosipäivien kohdalla.
Sitä uskoi silloin teininä, että kunnes kuolema erottaa tarkoittaa sitä myös. Myötä- ja vastamäessä, niissä oltiin vuoronperään, tasaisella ei koskaan. Vuoristoradan kyydissä kyllästyttää kyllä lopulta. Muistan hokeneeni ennen eroa, että ihmiset eroaa nykyään liian helposti. Antaa periksi, luovuttaa. Eipä tuntunut järin hyvältä todeta, että se tahto rakastaa hukkui matkalle.
Lastenvalvojan aikaa jonotettiin pari kuukautta. Tehtiin sopimus, johon voi palata sitten, jos joskus ei osatakaan olla vanhempia yhdessä. Elatussopimuksen lastenvalvoja suostui vahvistamaan vain vuodeksi kerrallaan. Tulihan siinä luvattua puoleen jos toiseenkin, että me kyllä osataan hoitaa nämä lasten asiat yhtään riitelemättä. Että molemmat kantaa vastuunsa ja etälä ei ole mikään hupihupilandia.
Ollaanpa oltu käräjillä sitten kertaa kaksi vuosittaisten lastenvalvojavisiittien lisäksi. Jonot lastenvalvojalle ovat toisessa päässä vain pidentyneet, mutta sehän ei ole se syy. Ensin käräjät pisti uusiksi tapaamissopimuksen ja nyt viimeisimmäksi elatusavut nuijalla niin, ettei lastenvalvojalla tehdä enää mitään. Oikeuden päätöstä ei lastenvalvojan vahvistamalla sopimuksella kumota.
On tullut kuluneina vuosina määriteltyä uudelleen ne ystävyyssuhteetkin. Työkuviot. Raha-asiat. Oikeastaan ihan kaikki.
Kun ei tämä elämä ole mikään takuutuote (Kodinkuvalehti 10.10.14). Ei saanut palauttaa viallista, vaan piti ihan itse purkaa kaikki, rakentaa uusi ja maksaa lasku.
Pitäisikö tässä tuntea itsensä nuoreksi vai vanhaksi, kun kakkosella alkavat luvut on jätetty taakse? Synttäreitten kunniaksi vietiin pari lasta isälleen (loput nelikosta lopettaa syyslomareissunsa sinne) ja nautittiin auringonpaisteesta koko matka. Kierreltiin kauppoja ja aiheutettiin paikallisessa pelikaupassa hämmennystä. Ilmeisesti figujen tyypillinen kyselijä ei ole nainen parin pienen lapsen kanssa. Kotimatkalla käytiin vielä esittelemässä Rääpälettä suvun vanhimmalle. Illalla korkattiin kuohari pienten nukahdettua yllätysaikaisin. Hyvä päivä.
Pitkä köyhä kesä on takana, nelikon elatusasiat vihdoin järjestyksessään ja tapaamisetkin ehkä käynnistyisivät uudelleen. Joulun tuleminen ei rahan menosta huolimatta ahdista niin kamalasti. Synttäreistäni se on joulun odotus aina käynnistynyt.
Mitä sitä onkaan kolmessakymmenessä vuodessa saanut aikaisiksi? Parikymppisenä elin unelmaani, oli lapset, mies, omakotitalo, töitä unelma-ammatissa. Sitten heräsin. Tässä kymmenessä vuodessa taisin vahingossa kasvaa aikuiseksi. Hankin koulutuksen ihan toiselle alalle, vaihdoin miehen, luovuin talosta, ja aloitin kaiken alusta.
Täysiä vuosia. Ympäripyöreitä päiviä ja tuhottomasti töitä sen eteen, että olisi hyvä. Nyt on hyvä.
Sanotaanko vaikka silleen diplomaattisesti, että jos saa monta lasta omasta vapaasta tahdostaan, niin se on ihan ok. Ihan yhtä ok kuin on olla saamatta lapsia lainkaan omasta vapaasta tahdostaan. Kurjaa on, jos joudut ottamaan lapset vastaan, vaikket niitä tahtoisi tai et enää jaksaisi lisää. Ihan yhtä kurjaa kuin se, ettet saa omaa biologista lasta, vaikka tahtoisit.
Onko mun hulluudella perusteltu perhe parempi kuin toisen samanlainen uskolla perusteltu? Jos molemmissa on kaikki lapset tahdottu ja ne yhtä hyvin hoidetaan? Ei pitäisi olla.
Kolmen lapsen kohdalla multa kysyttiin nettikeskustelussa, voisinko kuvitella itseni viidentoista lapsen äitinä. Vastasin silloin kyllä ja ei. En tietoisesti hankkiutuisi sellaiseen pisteeseen, koska haluan tehdä elämässäni muutakin kuin olla vain äiti. Jos mulle kuitenkin on tarkoitettu viisitoista lasta, ne tulee riippumatta mun ehkäisyvalinnoista.
"Miten sä jaksat?" Toivon, että sitä kysytään jokaiselta ihan lapsiluvusta riippumatta. Ja toivon, että jokainen uskaltaa siihen rehellisesti vastata. "En mä aina jaksakaan." Mua yritettiin lohduttaa jo kahden lapsen kohdalla, ettei kellekään anneta enemmän kuin jaksaa kantaa. Neljän pienen lapsen kanssa yksin tuli ne kyyneleet sitten lopulta. Kuulkaa, kun aina ei tarvitsekaan jaksaa.
Ja ne lukemattomat kerrat, kun olen ajatellut yksin jaksamista ja lohduttautunut muutamalla nuortenillan hartaudella. Ensimmäinen koskaan kuulemani oli pattereiden ilmaamisesta. Niin kuin pattereista on päästettävä ilmat pois, että ne paremmin toimisi, on ihmisenkin itkettävä. Ja toinen oli jalanjäljistä hiekalla. Joskus niitä on kahdet rinnakkain, joskus vain yhdet syvät, raskaan taakan painamat. Syvissä jäljissä joku on kantanut mua, koska en ole enää jaksanut.
Näillä mennään. Jaksan olla äiti lapsille, vaimo miehelle, ystävä ystäville, tytär, käly, miniä, sisko... Mutta jaksanko olla minä minulle? Sitä en aina jaksa. Onneksi on lupa olla jaksamatta, sillä pääsee taas huomiseen, jolloin ehkä taas jaksaa.
Vähän reilu viikko sitten nelikon isä yllättäen otti yhteyttä. Tahtoi viedä Kirpun ja Täystuhon lupaamalleen kesälomareissulle. Tänään ne sitten lähti kahdeksi yöksi, viimeksi ovat tavanneet pikaisesti maaliskuussa, Kirppu puhunut sen jälkeen kerran puhelimessa ja Täystuho ei edes sitä.
Täystuho empi pitkään, uskaltaako lähteä. Päätti uskaltaa, kun kuuli, ettei tarvitse lähteä yksin. Kirpun silmät alkoivat tuikkia, kun kuuli vihdoin pääsevänsä reissuun. Yritin rohkaista Täystuhoa ja hillitä Kirpun intoa. Että kun vain saisin toisen odottamaan reissua innoissaan ja kun vain toinen ei pettyisi liikaa, jos kuitenkaan eivät pääse. Anottiin yksi lomapäivä koulusta ja peruttiin hoitopäivä.
Tänään pyysin Esikoisen ja Toisen kanssani ulos iskää odottamaan. Tottakai nekin voivat tulla sanomaan "moi". Esikoinen jämähti sohvaan, mutisi: "En" ja tuijotti telkkaa sen näköisenä, kuin pitäisi moita varten kantaa ulos tytön lisäksi sohva. Myönnetään, paska lähiäiti ei pakottanut siinä hetkessä.
Toinen ja Kirppu miekkailivat valomiekoilla leikkipaikalla odotellessa, Viimeinenkin pääsi hiekkalaatikolle kaivurinsa kanssa ja potkimaan mopollaan pihaa ympäri. Yritin innostaa Täystuhoa Viimeiselle kaveriksi, mutta niin se vain nökötti surkeana pyörien välissä. "En mä voi. Isi ei ota mua mukaan, jos se näkee, että mulla on liian pieni mopo."
Istuttiin sitten vain sylikkäin, minä ja Täystuho, ja katseltiin toisten leikkejä. Eikä isi nähnyt, kuinka kovaa Täystuho liian pienellä mopollaan pääsee.
Kukkavarvas kirjoitti blogissaan lasten sopeutumisesta. Ajatus tähän tekstiin ei oikeastaan lähtenyt siitä, mutta jäi elämään. Ehkä sopeutuminen onkin vain hyväksymistä, pakotettua alistumista? Ehkä vanhemman tehtävä on joskus vain ottaa vastaan. Rakastaa, vaikka sillä olisi liian pieni mopo.
Kolmannen lapsen jälkeen alkoivat kysymykset siitä, ollaanko lestadiolaisia vai muuten vaan hulluja. Olen muuten vain hullu. Lukiokaverini muisteli minun puhuneen viidestä lapsesta jo lukiovuosina. Tunnustan puhuneeni korkeintaan kolmesta.
Kolmen pienen kanssa oli rankkaa. Petti sekä fyysinen että psyykkinen terveys. Ja parisuhde ajautui viimeiseen karikkoonsa. Terveys saatiin takaisin kun aikaa kului, mutta karilta ei enää irrottu. Neljäs aiheutti kriisin, jossa minä itse katosi kaikilta osapuolilta. "Nyt sä et voi koskaan tietää, jäänkö sun vai tän raskauden takia." Eikä se sitten jäänyt meistä kummankaan vuoksi.
Kun lukiokaverini totesi kuluneesta kesästä, että taisi olla taloudellisesti tiukkaa, niin vastaukseni kuului heti: "Lapset on rikkaus." Joskus täytyy laskea senttejä enemmän kuin joskus muulloin, mutta rikkaampia ollaan nyt kuin koskaan ennen.
Meillä nimittäin on perhe, jossa kaikki on nyt samassa veneessä. Eikä tämän veneen ohjausta enää luovuteta navigaattorille. Ohjataan itse tai annetaan tuulen viedä, mutta muita ei enää lasketa kapteeniksi.
Jokainen näistä lapsista on tuonut mukanaan jotain sellaista, mikä olisi jäänyt saamatta, jos juuri se yksi lapsi puuttuisi. Että muuten vain hullu. Sellainen hullu, joka tekee, mitä tahtoo muiden tyytyessä siihen, mihin pystyy.
Täystuholla oli hoidossa metsäretkipäivä. Aamulla pakattiin reppuun leipä-eväät ja polleana tuo hoitoon eväinensä lähti. Kertoipa siinä mennessään aikovansa kaverin kanssa karata ja mennä piiloon. Mies toki ehätti jo ennalta moisen lystin kieltämään ja suunnitelmat hoitajillekin laverelemaan. "Mutta eihän Täystuho sellaista tekisi!"
No kuinkas sitten kävi?
Pakoonhan se oli kaverinsa kanssa metsässä pinkonut minkä kintuistaan olivat päässeet. Ei kyllä pitkälle, kun hoitajien tiukka kielto oli karkulaiset pysäyttäneet.
Oli kuulemma ihan tyhmä retki, kun ei kauas saanut juosta karkuun.
Niin. Ja jos sanotaan lapsen suunnittelevan karkureissua, kannattaa se ehkä ottaa vähän vakavammin. Meidän muksut harvoin jättävät mitään uhkauksen asteelle ;)
----
Elatusasiat on vihdoin ja viimein ratkenneet käräjien nuijalla. Päätös tulee postissa. Nyt ei varmasti mennyt niin kuin piti, eikä edes siten kuin oltiin varauduttu. Mutta meni justiinsa hakemuksen mukaan. Hiljaa voi taas todeta, että Luojalle kiitos ja toisaalta olen pahoillani. Molemmat kaikesta.
Mitäpä tänne. Hupsis kävi neuvolassa näytillä, paino noussut sellaiset sata grammaa kotiinlähtöpainosta (syntymäpainoon toki matkaa suunnilleen vielä saman verran). Se syö ja se nukkuu. Yhtenä yönä se luuli olevansa yöeläin (minä en tosiaankaan ole). Naapuri onneksi piti sille puhuttelun ("Älä kuule ala yöeläimeksi") ja minäkin uhkailin, että jos ei moinen meno lopu, katsellaan öisin Tähtiporttia. Sittemmin on yöt nukuttu.
Viimeinen on ollut ylpeä isoveli, suurta mustasukkaisuutta ei vielä näy. Täystuho tahtoisi vain pitää sylissä ja silitellä, Kirppu samoin. Esikoinen ja Toinen lähestyvät paljon varovaisemmin, mutta molemmat on tavoitettu salaa vauvalle lirkuttelemasta.
Täystuho on viihtynyt uudessa ryhmässään päiväkodissa. Viimeisestä ei päiväkodin ovella näy kuin vilaus ennen kuin se jo katoaa leikkeihinsä.
Kirppu ja Toinen häipyivät uusille kavereilleen heti ensimmäisenä koulupäivänään.
Lastenvalvoja muisti kirjeellä, jossa kertoi toivovansa, että otan yhteyttä oikeusaputoimistoon nelikon elatuksesta sopimisen vaikeuden vuoksi. Noo, osasin ennakoida. Otin sinne yhteyttä jo toukokuussa...
Koulukirjoja pitäisi päällystää. Seitsemässä on jo muovit ja ainakin yhtä monesta puuttuu. Jos sitä tekisi niin kuin nuo lapsetkin ja huutaisi äitiä apuun.
