Kesä, kärpäset ja lasten rahankäyttö. Mikä loistava yhdistelmä! Lasten kesälomasuunnitelmat (eritoten Esikoisen) sai eurot vilisemään silmissä. Onhan se myönnettävä, että teinin menot ovat paljon suuremmat kuin kotihoidossa olevan alle kouluikäisen. Olen pohtinut lasten rahankäyttöä aiemmin täällä ja tänään tätä pohtiessani huomasin monen asian tavallaan muuttuneen.
Meillä on sittemmin luovuttu kuukausirahasta kokonaan, rahaa saa pyytäen ja perustellen. On menoja (esim. junaliput), joista huikkaan perään, että loput takas, jotta on seuraavallekin pyytäjälle käteistä, ja sitten on niitä shoppailu/mäkki/mitälie rahoja, joista jääneet saa pistää omaan taskuunsa. Edelleen maksan lapsille ilman eripyyntöä koko peruselämisen ruuasta terveydenhoitoon ja hygieniaan, koulusta harrastuksiin ja vapaa-aikaan. Johonkin raja on kuitenkin vedettävä.
Lukemattomat kerrat olen kuunnellut kaikentietävien ihmisten viisastelua elatusavusta- ja tuesta, lapsilisistä ja yhtä monesti lukenut katkerien etävanhempien tilitystä siitä, ettei kyllä huvita maksaa lapsista, joita ei juuri koskaan tapaa. Aina sitä jää yhtä sanattomaksi. Ja aina jään miettimään, että tietääköhän huutelijat mahdollisesti, mitä lapsen ihan perusperusylläpito maksaa. Ei tunnu tietävän.
Laskeskelin tässä jälleen kerran, että mihin se raha oikein valuu ja totesin, että valuuhan se. Lapsi maksaa osansa vuokrassa ja sähkössä. Se näkyy ruoka- ja hygieniakuluissa. Vaatteisiin voi laittaa niin paljon kuin pussista löytyy (tutkin kuluneiden vuosien vaatemenoja. ja totesin, että keskimäärin per lapsi meillä menee vaatteisiin kymppi kuussa, isompiin paljon enemmän ja pienempiin vähemmän). Lasten puhelimet maksaa. Niiden liittymät maksaa. Niiden hävittämät avaimet, nekö vasta maksaakin. Tapaamiset etävanhemman kanssa maksaa. Maksuton perusopetus on kovinkin maksullista, toista-astetta kauhunsekaisin tuntein odotellen, kun tarvitaan läppärin lisäksi uudet kirjat ja välineet viidesti vuodessa. Harrastukset maksaa, leirit maksaa. Ja se äiti, anna rahaa, sekö vasta maksaakin. Vakuutukset maksaa, lääkkeet maksaa, yhä useammin lääkäritkin maksaa ja sinne pääseminen, sepä vasta maksaakin...
Enpä mä sillä, itsepä olen osani valinnut. Laskeskelin yhteen ja ennen tuota kammottavaa toista astetta pääsin suunnilleen neljään sataan per lapsi per kuukausi. Huhhuh.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste säästäminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste säästäminen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 10. heinäkuuta 2016
tiistai 28. kesäkuuta 2016
Juhannus ja ison porukan haasteellisuus
Kuinka monennen lapsen kohdalla elämä muuttui hankalaksi, kysyi lukija kommenteissa vastikään. Koska piti luopua koko porukan reissuista tai jokakesäisestä visiitistä huvipuistoon?
Pitkäänhän meillä oli seitsemänpaikkainen Murheenkryynini, joten kulkemisten puolesta elämä hankaloitui kuudennen lapsen kohdalla (tai oikeastaan viidennen, koska koira vie yhden paikan). Koko porukalla on kuitenkin menty sinne minne on tahdottu mennä auton pieneksi käymisen (ja sittemmin luopumisen) jälkeenkin. Ratkaisuna on mm. vuokrattu minibussi, järjestetty kimppakyytejä, liikutettu osaa porukasta julkisilla jne.
Tuota kuuluisaa jokakesäistä huvipuistoreissua meillä ei ole koskaan ollutkaan, se kun ei koskaan ole tuntunut pakolliselta tai tärkeältä.
Lapset kulkevat pääasiassa kierrätysvaatteissa, uutena ostetaan, mitä tarvitaan. Aika vähän tarvitaan. Meillä ei ole viimeisimpiä pelilaitteita, ei i-vempaimia, ei älypuhelinta joka käteen. Uusia leluja saa jouluna ja synttärinä. Eikä olla koskaan tehty ulkomaanmatkaa, ei olla käyty lasten kanssa edes risteilyllä. Köyhääkö? Ei musta.
Koko porukalla käytiin viimeksi juhannuksena uimassa (kävellen). Appiukon 60v-synttäreillä (vuokra-autolla). Piknikillä vappuna (kävellen). Monesta tekemisestä isot jo jättäytyy pois, kun ei välttämättä jaksa enää ihan jokainen juttu kiinnostaa. Ja monesta jutusta jätetään pienemmät pois, kun on isommille sopivaa. Joskus tekemään lähtee sekoitus isoa ja pientä, ketä nyt sattuu kotona olemaan tekemistä vailla. Seuraa löytyy aina.
Hankalaksi elämä ei ole käynyt minkään lapsiluvun jälkeen. Tavallaan tykkään, että tämä seitsemän on jopa paljon helpompi, kuin mitä oli kaksi tai vaikka neljä. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki eivät ole pieniä. Jokaiselle syliä kaipaavalle löytyy syli, ruoka tulee kymmenenkin litran kattilassa ja pesukone pyörii silloin kun sitä joutaa hoitamaan. Siinä missä neljänkin kanssa olin vain äiti, olen näiden lapsien mukana kasvanut ihmisenä olemaan muutakin. Nykyään kun odotan lapsia reissusta kotiin, en odota elämääni takaisin. Odotan vain lapsia.
Joskus tästä blogista saa ehkä turhankin ruusuisen kuvan suurperhe-elämästä, toisinaan täällä on pelkkää valitusta rankkuudesta. Mun näkemykseltä meidän perhe on vähän kuin Islannin futis-joukkue. Ei olla loistavia yksilöitä, mutta pelataan yhdessä ja katsotaan mihin se johtaa. Suuressa perheessä on pakko osata luopua "turhasta" kontrolloinnista ja luottaa siihen, että jokainen tekee osansa. Jos löysääminen on vaikeaa, voi olla, että iso perhe ei ole just sun juttu. Tai sitten voi olla, että käy kuin mulle ja löysäämisen oppii.
Meidän juhannukseen mahtui ihan tähtihetkiä useampia. Ensin torstain Lintsi-reissu (missä Esikoinen muuten oli samaan aikaan kaverinsa kanssa, menivät ja tulivat omassa tahdissaan julkisilla, nähtiin siellä ihan vain ohimennen). Viimeinen ja Rääpäle viettivät silloin aikaa Miehen vanhemmilla, ja kotiutuivat vasta lauantaina, joten huvipuistoreissulta kotiin jäi vain Mies ja Seiska... Perjantaina tehtiin Lyylin kanssa pitkä lenkki järven rantaan Seiskaa rattaissa työntäen (Esikoinen oli omissa riennoissaan, muut lapset jäi kotiin).
Lenkin jälkeen katsoin Toisen, Kirpun ja Täystuhon kanssa leffaa ("Hyiyökäidinvalinta" eli Prinsessapäiväkirjat 2), juotiin limpparia ja syötiin karkkeja.
Lauantaina käytiin koko porukka uimassa, Rääpäle muuttui kalaksi, Seiska söi hiekkaa rannalla.
Sunnuntaina tehtiin pienten kanssa kauppamatkalla leikkipuistovisiitti.
Ihan sellaista tavallista elämää ja pieniä hupeja siis. Mutta ihan parasta.
Pitkäänhän meillä oli seitsemänpaikkainen Murheenkryynini, joten kulkemisten puolesta elämä hankaloitui kuudennen lapsen kohdalla (tai oikeastaan viidennen, koska koira vie yhden paikan). Koko porukalla on kuitenkin menty sinne minne on tahdottu mennä auton pieneksi käymisen (ja sittemmin luopumisen) jälkeenkin. Ratkaisuna on mm. vuokrattu minibussi, järjestetty kimppakyytejä, liikutettu osaa porukasta julkisilla jne.
Tuota kuuluisaa jokakesäistä huvipuistoreissua meillä ei ole koskaan ollutkaan, se kun ei koskaan ole tuntunut pakolliselta tai tärkeältä.
Lapset kulkevat pääasiassa kierrätysvaatteissa, uutena ostetaan, mitä tarvitaan. Aika vähän tarvitaan. Meillä ei ole viimeisimpiä pelilaitteita, ei i-vempaimia, ei älypuhelinta joka käteen. Uusia leluja saa jouluna ja synttärinä. Eikä olla koskaan tehty ulkomaanmatkaa, ei olla käyty lasten kanssa edes risteilyllä. Köyhääkö? Ei musta.
Koko porukalla käytiin viimeksi juhannuksena uimassa (kävellen). Appiukon 60v-synttäreillä (vuokra-autolla). Piknikillä vappuna (kävellen). Monesta tekemisestä isot jo jättäytyy pois, kun ei välttämättä jaksa enää ihan jokainen juttu kiinnostaa. Ja monesta jutusta jätetään pienemmät pois, kun on isommille sopivaa. Joskus tekemään lähtee sekoitus isoa ja pientä, ketä nyt sattuu kotona olemaan tekemistä vailla. Seuraa löytyy aina.
Hankalaksi elämä ei ole käynyt minkään lapsiluvun jälkeen. Tavallaan tykkään, että tämä seitsemän on jopa paljon helpompi, kuin mitä oli kaksi tai vaikka neljä. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki eivät ole pieniä. Jokaiselle syliä kaipaavalle löytyy syli, ruoka tulee kymmenenkin litran kattilassa ja pesukone pyörii silloin kun sitä joutaa hoitamaan. Siinä missä neljänkin kanssa olin vain äiti, olen näiden lapsien mukana kasvanut ihmisenä olemaan muutakin. Nykyään kun odotan lapsia reissusta kotiin, en odota elämääni takaisin. Odotan vain lapsia.
Joskus tästä blogista saa ehkä turhankin ruusuisen kuvan suurperhe-elämästä, toisinaan täällä on pelkkää valitusta rankkuudesta. Mun näkemykseltä meidän perhe on vähän kuin Islannin futis-joukkue. Ei olla loistavia yksilöitä, mutta pelataan yhdessä ja katsotaan mihin se johtaa. Suuressa perheessä on pakko osata luopua "turhasta" kontrolloinnista ja luottaa siihen, että jokainen tekee osansa. Jos löysääminen on vaikeaa, voi olla, että iso perhe ei ole just sun juttu. Tai sitten voi olla, että käy kuin mulle ja löysäämisen oppii.
Meidän juhannukseen mahtui ihan tähtihetkiä useampia. Ensin torstain Lintsi-reissu (missä Esikoinen muuten oli samaan aikaan kaverinsa kanssa, menivät ja tulivat omassa tahdissaan julkisilla, nähtiin siellä ihan vain ohimennen). Viimeinen ja Rääpäle viettivät silloin aikaa Miehen vanhemmilla, ja kotiutuivat vasta lauantaina, joten huvipuistoreissulta kotiin jäi vain Mies ja Seiska... Perjantaina tehtiin Lyylin kanssa pitkä lenkki järven rantaan Seiskaa rattaissa työntäen (Esikoinen oli omissa riennoissaan, muut lapset jäi kotiin).
Lenkin jälkeen katsoin Toisen, Kirpun ja Täystuhon kanssa leffaa ("Hyiyökäidinvalinta" eli Prinsessapäiväkirjat 2), juotiin limpparia ja syötiin karkkeja.
Lauantaina käytiin koko porukka uimassa, Rääpäle muuttui kalaksi, Seiska söi hiekkaa rannalla.
Sunnuntaina tehtiin pienten kanssa kauppamatkalla leikkipuistovisiitti.
Ihan sellaista tavallista elämää ja pieniä hupeja siis. Mutta ihan parasta.
tiistai 17. maaliskuuta 2015
Kun kukaan ei tunne sosiaaliturvaa
Jokin tovi sitten uutisointiin suhteellisen näkyvästi Suomen sosiaaliturvan tasosta. Euroopan neuvostolta tuli Suomelle sapiskaa (Yle, 11.2.15) ja sitten hehkuivat ministerit tyytyväisinä siitä, että perusturvaan tehdyt parannukset näkyvät (Yle, 26.2.15).
En ota kantaa sosiaaliturvan tasoon, meidän perheessä se on ollut riittävä. Otan kantaa sen järjestämiseen. Siihenhän Suomessa vedottiin, että moitteita antaneet eivät tunne suomalaista järjestelmää. Tahtoisin tavata ihan henkilökohtaisesti sen, joka koko paketin tuntee. Mulla olisi pari sanaa sanottavana.
Suomen sosiaaliturva on siis kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tismalleen samassa elämäntilanteessa pelkkien sosiaalietuuksien varassa voi tuloissa olla jopa tonnin heitto. Jos tyydyt siihen, mitä saat, pääset helpolla. Jos haluat sen, mikä sinulle kuuluu elämäntilanteesi ja kansalaisuutesi perusteella, törmäät siihen, että itseasiassa sosiaaliturvaa ei kokonaisuutena tunne yksikään asiakaspalvelija.
Esittelen teille esimerkkiperheen, johon kuuluu isä, äiti ja 7 kk vauva.
Perheen isä on vailla ammatillista koulutusta, ei kuulu työttömyyskassaan eikä ole saanut raavittua kasaan kymmenen kuukauden työssäoloehtoa. Työvoimatoimisto toteaa, että työvoimapoliittista estettä työttömyysetuuden maksulle ei ole, Kela kertoo, että koulutuksen puuttuessa voi työmarkkinatukea saada vasta viiden kuukauden odotusajan jälkeen.
Perheen äidillä on ammatillinen koulutus ja ammattiliiton sekä kassan jäsenyys. Ennen äitiyslomaa äiti ehti olla tovin työttömänä ansiosidonnaista päivärahaa kassasta nostaen.
Ja vauva. No se on vauva. Vanhempainrahakautta on tästä vauvasta jäljellä noin kaksi kuukautta.
Voidaan tässä laskennallisessa esimerkissä unohtaa sujuvasti asumistuki sekä lapsilisät. Sovitaan myös, ettei nyt mennä sosiaaliviraston luukulle hakemaan toimeentulotukea, eikä lasketa sitä, olisiko esimerkkiperhe siihen oikeutettu (uskokaan pois, osaisin laskelmissa ottaa huomioon molemmat...)
Tilanne 1:
Äiti jatkaa vanhempainrahakauden loppuun. Isä on työtön työnhakija.
Vanhempainraha on määräytynyt tulojen mukaan, brutto n. 1600 €/kk. Isän tulot 0 €/kk.
Kahden kuukauden kuluttua äiti jatkaa kotihoidontuella kotona, brutto 342,53 €/kk + hoitolisä 183,31 €/kk eli n. 520 €/kk. Isän tulot vielä kolme kuukautta 0 €/kk
Tilanne 2:
Äiti jatkaa vanhempainrahakauden loppuun ja isä on työtön työnhakija, tosin muisti jättäneensä isyysvapaan (18vrk) käyttämättä.
Äidin tulot brutto 1600 €/kk, isän minimi vanhempainetuuden mukaan tuo 18vrk 24,02 €/vrk*18= 432,36 €.
Kahden kuukauden kuluttua äiti jatkaa kotihoidontuella, bruttona 520 €/kk, isän tulot nelisen kuukautta 0 €/kk, koska odotusaika ei kulu isyysvapaan aikana.
Tilanne 3:
Perheessä käytetään ahkerasti aikaa laskemiseen. Kuka muka oikeasti tahtoo olla nollatuloilla melkein puoli vuotta!
Äiti jatkaa vanhempainrahakautta pitämättömien isyysvapaiden ajan ja siirtyy sitten työttömäksi työnhakijaksi ansiosidonnaiselleen, jonka päiviä on vielä nelisensataa jäljellä. Kyllähän koulutetulle ihmiselle jostain löytyy töitä.
Äidin tulot edelleen brutto n. 1600 €/kk.
Isän tulot sekä isyysvapaan, että vanhempainvapaan ajalta 24,02 €/vrk eli n. 500 €/kk. Tuona aikana isä luonnollisesti ei ole työtön työnhakija, joten odotusaika työttömyysetuudesta ei kulu mihinkään.
Mutta mitä tapahtuu isyys- ja vanhempainrahaoikeuden kuluttua loppuun? Isä ilmoittautuu työttömäksi työnhakijaksi uudelleen, työmarkkinatuki edelleen 0 €/kk, koska odotusaikaa on jäljellä monta kuukautta. Sovitaan, että äiti pysyy työttömänä työnhakijana (tai menee töihin, jos töitä saa). Lapsi on isän kanssa kotona, kunnes isä työllistyy, eli isä nostaa kotihoidontuen hoitolisineen, hoitolisää ei saa äidin tulojen vuoksi täytenä, mutta bruttotulot ovat silti n. 500 €/kk.
Kysymys, johon edes Kelassa ei osattu suoraan vastata tässä teoreettisessa tilanteessa kuuluu:
Kun isä on työtön työnhakija ja hoitaa samalla lasta kotona nostaen kotihoidontukea kuluuko Kelan säätämä viiden kuukauden odotusaika työttömyysetuuteen, vai alkaako odotusaika kulua vasta, kun lapsi joko laitetaan päivähoitoon, lasta hoitaakin isän sijaan äiti tai kotihoidontuki vain jätetään nostamatta?
Vai pitäisikö perheen lopettaa omillaan pärjäämisen yrittäminenkään ja suosiolla lampsia nostamaan toimeentulotuki...
Yhteenveto:
Eli onko taloudellisesti järkevää tälle perheelle antaa kaupungille neljä kuukautta aikaa järjestää hoitopaikka ja hakea sitä toimintakauden alkuun nyt (elokuulle) vai antaa kaupungille aikaa lakisääteiset kaksi viikkoa, jos molemmat vanhemmat sattuisikin työllistymään?
Mikä on arjen kannalta toimivin ratkaisu? Millä todennäköisyydellä paikan saa kahdessa viikossa minnekään? Ja miksi tällaisten selvittäminen on niin kamalan vaikeaa?
Tämän tekstin esimerkkiperheellä on todellisuuspohja. Tiedot etuuksista olen raapinut kasaan työvoimatoimistosta, IAET-kassasta sekä Kelasta. Odotan edelleen Kelan vastausta viiden kuukauden odotusajasta, jotta parhaan skenaarion valitseminen olisi mahdollista.
En ota kantaa sosiaaliturvan tasoon, meidän perheessä se on ollut riittävä. Otan kantaa sen järjestämiseen. Siihenhän Suomessa vedottiin, että moitteita antaneet eivät tunne suomalaista järjestelmää. Tahtoisin tavata ihan henkilökohtaisesti sen, joka koko paketin tuntee. Mulla olisi pari sanaa sanottavana.
Suomen sosiaaliturva on siis kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tismalleen samassa elämäntilanteessa pelkkien sosiaalietuuksien varassa voi tuloissa olla jopa tonnin heitto. Jos tyydyt siihen, mitä saat, pääset helpolla. Jos haluat sen, mikä sinulle kuuluu elämäntilanteesi ja kansalaisuutesi perusteella, törmäät siihen, että itseasiassa sosiaaliturvaa ei kokonaisuutena tunne yksikään asiakaspalvelija.
Esittelen teille esimerkkiperheen, johon kuuluu isä, äiti ja 7 kk vauva.
Perheen isä on vailla ammatillista koulutusta, ei kuulu työttömyyskassaan eikä ole saanut raavittua kasaan kymmenen kuukauden työssäoloehtoa. Työvoimatoimisto toteaa, että työvoimapoliittista estettä työttömyysetuuden maksulle ei ole, Kela kertoo, että koulutuksen puuttuessa voi työmarkkinatukea saada vasta viiden kuukauden odotusajan jälkeen.
Perheen äidillä on ammatillinen koulutus ja ammattiliiton sekä kassan jäsenyys. Ennen äitiyslomaa äiti ehti olla tovin työttömänä ansiosidonnaista päivärahaa kassasta nostaen.
Ja vauva. No se on vauva. Vanhempainrahakautta on tästä vauvasta jäljellä noin kaksi kuukautta.
Voidaan tässä laskennallisessa esimerkissä unohtaa sujuvasti asumistuki sekä lapsilisät. Sovitaan myös, ettei nyt mennä sosiaaliviraston luukulle hakemaan toimeentulotukea, eikä lasketa sitä, olisiko esimerkkiperhe siihen oikeutettu (uskokaan pois, osaisin laskelmissa ottaa huomioon molemmat...)
Tilanne 1:
Äiti jatkaa vanhempainrahakauden loppuun. Isä on työtön työnhakija.
Vanhempainraha on määräytynyt tulojen mukaan, brutto n. 1600 €/kk. Isän tulot 0 €/kk.
Kahden kuukauden kuluttua äiti jatkaa kotihoidontuella kotona, brutto 342,53 €/kk + hoitolisä 183,31 €/kk eli n. 520 €/kk. Isän tulot vielä kolme kuukautta 0 €/kk
Tilanne 2:
Äiti jatkaa vanhempainrahakauden loppuun ja isä on työtön työnhakija, tosin muisti jättäneensä isyysvapaan (18vrk) käyttämättä.
Äidin tulot brutto 1600 €/kk, isän minimi vanhempainetuuden mukaan tuo 18vrk 24,02 €/vrk*18= 432,36 €.
Kahden kuukauden kuluttua äiti jatkaa kotihoidontuella, bruttona 520 €/kk, isän tulot nelisen kuukautta 0 €/kk, koska odotusaika ei kulu isyysvapaan aikana.
Tilanne 3:
Perheessä käytetään ahkerasti aikaa laskemiseen. Kuka muka oikeasti tahtoo olla nollatuloilla melkein puoli vuotta!
Äiti jatkaa vanhempainrahakautta pitämättömien isyysvapaiden ajan ja siirtyy sitten työttömäksi työnhakijaksi ansiosidonnaiselleen, jonka päiviä on vielä nelisensataa jäljellä. Kyllähän koulutetulle ihmiselle jostain löytyy töitä.
Äidin tulot edelleen brutto n. 1600 €/kk.
Isän tulot sekä isyysvapaan, että vanhempainvapaan ajalta 24,02 €/vrk eli n. 500 €/kk. Tuona aikana isä luonnollisesti ei ole työtön työnhakija, joten odotusaika työttömyysetuudesta ei kulu mihinkään.
Mutta mitä tapahtuu isyys- ja vanhempainrahaoikeuden kuluttua loppuun? Isä ilmoittautuu työttömäksi työnhakijaksi uudelleen, työmarkkinatuki edelleen 0 €/kk, koska odotusaikaa on jäljellä monta kuukautta. Sovitaan, että äiti pysyy työttömänä työnhakijana (tai menee töihin, jos töitä saa). Lapsi on isän kanssa kotona, kunnes isä työllistyy, eli isä nostaa kotihoidontuen hoitolisineen, hoitolisää ei saa äidin tulojen vuoksi täytenä, mutta bruttotulot ovat silti n. 500 €/kk.
Kysymys, johon edes Kelassa ei osattu suoraan vastata tässä teoreettisessa tilanteessa kuuluu:
Kun isä on työtön työnhakija ja hoitaa samalla lasta kotona nostaen kotihoidontukea kuluuko Kelan säätämä viiden kuukauden odotusaika työttömyysetuuteen, vai alkaako odotusaika kulua vasta, kun lapsi joko laitetaan päivähoitoon, lasta hoitaakin isän sijaan äiti tai kotihoidontuki vain jätetään nostamatta?
Vai pitäisikö perheen lopettaa omillaan pärjäämisen yrittäminenkään ja suosiolla lampsia nostamaan toimeentulotuki...
Yhteenveto:
Eli onko taloudellisesti järkevää tälle perheelle antaa kaupungille neljä kuukautta aikaa järjestää hoitopaikka ja hakea sitä toimintakauden alkuun nyt (elokuulle) vai antaa kaupungille aikaa lakisääteiset kaksi viikkoa, jos molemmat vanhemmat sattuisikin työllistymään?
Mikä on arjen kannalta toimivin ratkaisu? Millä todennäköisyydellä paikan saa kahdessa viikossa minnekään? Ja miksi tällaisten selvittäminen on niin kamalan vaikeaa?
Tämän tekstin esimerkkiperheellä on todellisuuspohja. Tiedot etuuksista olen raapinut kasaan työvoimatoimistosta, IAET-kassasta sekä Kelasta. Odotan edelleen Kelan vastausta viiden kuukauden odotusajasta, jotta parhaan skenaarion valitseminen olisi mahdollista.
tiistai 24. helmikuuta 2015
Vielä on sataantonniin puolet matkaa
Tänään meni rikki 50 000 sivun katselua bloggerin tilaston mielestä. Ihan mieletöntä. Juhlin tätä heti kersojen simahdettua omppusiiderillä (joka on kuukauden päivät kaapissa odotellut, että tekis mieli), jos se vielä kaapissa on. Muussa tapauksessa maraboun suklaasydämet kelvannee ilman siideriäkin...
Kaikennäköistä täällä on tässä ajassa ollut ja ihania lukijoita on ilmestynyt pikkuhiljaa lisää. Mukaan vaan kaikki, tervetuloa.
---
Lyyliin upposi sisustushaasteen rahat, joten saas nähdä kuin sille käy (sisustamiselle siis, ei koiralle, vaikka siitä kyllä tänä aamuna teki mieli tehdä talja telkkarin eteen). Eteinen saa luvan kelvata jo, tosin lipaston korit vaatii pientä entisöintiä... Seuraavana varmaan se kodinhoitohuone, eli meidän kylppäri, kesäkuun loppuun mennessä pitäis olla siitä jo jotain valmiina. Ilmanvaihtohan meillä on niin siellä kuin keittiössäkin seis, ja loppuviikosta ehkä joku tulee katsomaan (hyvällä tuurilla jopa tekemään) asialle jotain... Saas nähdä.
---
Ja säästäminen. Kilpailutin vakuutukset. Eipä sillä rahaa lompakkoon enempää jää, mutta onpahan ajantasainen vakuutusturva, vähän laajempi kuin aiemmin. Eikä maksanut lisää koko laajennuksen verran, vaan vanha paketti tuli muualta halvemmaksi ja siihen päälle kasattiin sitten pikkuisen lisää.
Niin, ja jatkuuhan se rahastosäästäminenkin, vaikka luulin sen jo viime vuonna lopettaneeni. Ihan oli iloinen yllätys, kun älysin, että kesäloman bensarahat on jemmassa jo.
---
Kaks viikkoa on jo sairastettu eikä loppua näy. Alkaa hiljalleen ahdistaa seinät ympärillä.
Kaikennäköistä täällä on tässä ajassa ollut ja ihania lukijoita on ilmestynyt pikkuhiljaa lisää. Mukaan vaan kaikki, tervetuloa.
---
Lyyliin upposi sisustushaasteen rahat, joten saas nähdä kuin sille käy (sisustamiselle siis, ei koiralle, vaikka siitä kyllä tänä aamuna teki mieli tehdä talja telkkarin eteen). Eteinen saa luvan kelvata jo, tosin lipaston korit vaatii pientä entisöintiä... Seuraavana varmaan se kodinhoitohuone, eli meidän kylppäri, kesäkuun loppuun mennessä pitäis olla siitä jo jotain valmiina. Ilmanvaihtohan meillä on niin siellä kuin keittiössäkin seis, ja loppuviikosta ehkä joku tulee katsomaan (hyvällä tuurilla jopa tekemään) asialle jotain... Saas nähdä.
---
Ja säästäminen. Kilpailutin vakuutukset. Eipä sillä rahaa lompakkoon enempää jää, mutta onpahan ajantasainen vakuutusturva, vähän laajempi kuin aiemmin. Eikä maksanut lisää koko laajennuksen verran, vaan vanha paketti tuli muualta halvemmaksi ja siihen päälle kasattiin sitten pikkuisen lisää.
Niin, ja jatkuuhan se rahastosäästäminenkin, vaikka luulin sen jo viime vuonna lopettaneeni. Ihan oli iloinen yllätys, kun älysin, että kesäloman bensarahat on jemmassa jo.
---
Kaks viikkoa on jo sairastettu eikä loppua näy. Alkaa hiljalleen ahdistaa seinät ympärillä.
torstai 1. tammikuuta 2015
Meidän perheen vaatebudjetti
Pari vuotta sitten keskustelin kaverini kanssa kuukausibudjetin muodostumisesta, ja niistä ihan perusperiaatteista, että edelleen "ei ne suuret tulot, vaan pienet menot". Väitin silloin, että mulla menee meidän perheen vaatteisiin 200 euroa kuussa. Kaverin mielestä tuo toki kuulosti tosi huimalle summalle (eihän kellään voi mennä niin paljon!).
Vuosi sitten päätin ottaa asiasta selvää. Olen koko vuoden 2014 kerännyt kaikki vaateostokset ylös. Mukana on siis sekä minun että miehen ostamat vaatteet. Marraskuussa tehtiin budjettiin rajaus, että joululahjaksi ostetuja vaatteita ei siihen lasketa. Joululahjavaatteisiin meni noin 200 euroa, esikoinen sai toivomansa collegehaalarin, ja kaikille yöpuvut... maksaahan se.
Kuinka siis kävi?
Pysyimme alle kahdensadan joka kuukausi. Kaikki, mitä on tarvittu, on ostettu, joko uutena tai käytettynä. Mukaan on mahtunut myös ihan puhtaasti haluamisia.
Lisäksi tutkin uteliaisuuttani budjetin jakautumista henkilöittäin. Omista tilastoistani voi nyt siis tarkistaa paljonko kenenkin vaatteisiin kuluneena vuonna meni. Vähiten paloi Rääpäleen vaatteisiin, ostettu on yksi ainut yöpuku, ja sekin vasta nyt aleista... Tätä blogia varten ryhmittelin kuitenkin meidän porukan.
Oikeasti saisin varmaan olla aika ylpeä itsestäni, kun onnistun porukan vaatteet hankkimaan noinkin halvalla. (Oikeastihan suurperheessä 200€ palaa jo ihan pelkästään siihen, että ajattelet jotain tarvittavan...) Tämä on mahdollista vain siksi, että meillä jokaisen lapsen vaatteiden pohja on saaduissa käytetyissä. Kaikille ostetaan oikeastaan vain tarpeeseen ja aikuisten tarpeita punnitaan vielä lapsiakin tarkemmin. Ostokäyttäytymiseni ei sis poikennut aiemmista vuosista mitenkään, nyt vain seurasin rahanmenoa.
Ja aion jatkaa sitä vaatteiden osalta tulevankin vuoden, koska musta on mielenkiintoista nähdä, käykö niinkö veikkasin, eli että vuoro vuosin eniten uutta tarvitsisi Esikoinen ja Toinen. Esikoisen vaatekaappi on nyt suunnilleen ajan tasalla, mutta Toinen on taas salaa kasvanut pituutta.
Loppuun vielä surkea kuvasarja kevennykseksi. Meidän kuusessa roikkuu eipalloja. (Ei palloja!)
Hyvää Uutta Vuotta 2015 kaikille!
Vuosi sitten päätin ottaa asiasta selvää. Olen koko vuoden 2014 kerännyt kaikki vaateostokset ylös. Mukana on siis sekä minun että miehen ostamat vaatteet. Marraskuussa tehtiin budjettiin rajaus, että joululahjaksi ostetuja vaatteita ei siihen lasketa. Joululahjavaatteisiin meni noin 200 euroa, esikoinen sai toivomansa collegehaalarin, ja kaikille yöpuvut... maksaahan se.
Kuinka siis kävi?
Pysyimme alle kahdensadan joka kuukausi. Kaikki, mitä on tarvittu, on ostettu, joko uutena tai käytettynä. Mukaan on mahtunut myös ihan puhtaasti haluamisia.
Lisäksi tutkin uteliaisuuttani budjetin jakautumista henkilöittäin. Omista tilastoistani voi nyt siis tarkistaa paljonko kenenkin vaatteisiin kuluneena vuonna meni. Vähiten paloi Rääpäleen vaatteisiin, ostettu on yksi ainut yöpuku, ja sekin vasta nyt aleista... Tätä blogia varten ryhmittelin kuitenkin meidän porukan.
Oikeasti saisin varmaan olla aika ylpeä itsestäni, kun onnistun porukan vaatteet hankkimaan noinkin halvalla. (Oikeastihan suurperheessä 200€ palaa jo ihan pelkästään siihen, että ajattelet jotain tarvittavan...) Tämä on mahdollista vain siksi, että meillä jokaisen lapsen vaatteiden pohja on saaduissa käytetyissä. Kaikille ostetaan oikeastaan vain tarpeeseen ja aikuisten tarpeita punnitaan vielä lapsiakin tarkemmin. Ostokäyttäytymiseni ei sis poikennut aiemmista vuosista mitenkään, nyt vain seurasin rahanmenoa.
Ja aion jatkaa sitä vaatteiden osalta tulevankin vuoden, koska musta on mielenkiintoista nähdä, käykö niinkö veikkasin, eli että vuoro vuosin eniten uutta tarvitsisi Esikoinen ja Toinen. Esikoisen vaatekaappi on nyt suunnilleen ajan tasalla, mutta Toinen on taas salaa kasvanut pituutta.
Loppuun vielä surkea kuvasarja kevennykseksi. Meidän kuusessa roikkuu eipalloja. (Ei palloja!)
Hyvää Uutta Vuotta 2015 kaikille!
perjantai 23. marraskuuta 2012
"Tostako piti kääntyä? Oho!"
Härdellipäivät on härdellipäiviä. Niin kuin eilen. Aamu alkoi totulla kaavalla (jonka voi minuutilleen lukea edellisestä tekstistä). Tällä kertaa tosin suuntasinkin kymmeneksi viimeisen kanssa pankkiin. Voitteko kuvitella, lainaa ei saa ilman vakituista työtä?! Siis ihan käsittämätöntä! Kovasti virkailija pahoitteli, ja minä nauroin hälle tienneeni vastauksen jo tullessani, mutta sanoin tulleeni ksymään, koska kysymättä sitä ei ainankaan saa. Laitettiin sitten samalla kuntoon säästämiskuviotkin. Minusta rahastosäästäjä, enpä olisi ikinä uskonut. Eläkesäästämiseen sen sijaan en usko, kun uutisia on niin paljon lukenut. Hassatkoon vain eläkeyhtiöt tyel-rahoja, mutta lisää ei minulta siihen lystiin tipu. Mieluummin otan sitten pienemmän eläkkeen.
Pankkikäynti jätti kyllä lasten osalta kysymysmerkkejä. Nappuloilla on säästötilinsä, jotka iloisesti tntuvat tyhjenevän isin taskuun ja elämään. Pankki ei kuulemma voi tehdä asialle mitään, kun lasten huoltajilla nyt vain pitää olla käyttöoikeus lasten tileille. Entäpä ne pykälät, joissa sanotaan, että lapsilla ei ole elatusvelvollisuutta vanhempiinsa nähden? Pykälät lasten varojen asianmukaisesta hoidosta? Ja entäpä se tosiasia, että rahat lasten tileille menevät säästöpossuista, joihin laitettavat kolikot antaa äiti? Kuuluuko äidin maksaa isin elämä, jos isi on päättänyt, ettei enää olekaan kivaa yhdessä. Ei kai sentään.
Ainut mahdollisuus on kuulemma avata tilit omalle nimelleni. Ja jos huono tuuri käy, niin maksaa sitten lahjaverot, kun lapset ovat isoja... Voi elämä, sanon mä. Jatketaanko kumminkin sukanvarsisäästämistä lapsille?
Niinpä. Ja pankin jälkeen apteekkiin ja kotiin, eskarin haku, poikien päiväunet, koiran lenkki. Mun päiväunet. Paketti postista jälleen kerran, koneen purkua, kasausta... eikä mahdu.
Minä siis en aja kehäkolmosen väärällä puolen. Väitän asuvani sen oikealla eli ulkopuolella. Ja niin kuitenkin istuin ratin taa ja ajoin. "Aja sinne Töölön sairaalalle." Niin että minne? 40km matkaan sai ensin menemään reilusti yli tunnin (kannattaa muuten olla tarkkana Ruoholahteen mennessä, ettei eksy vahingossa Hankoon... ne kun on ihan vierekkäin.) Eikä etsimämme liike sitten enää ollutkaan siellä missä se kahdeksan vuotta sitten oli. Ei tietenkään. Käytetään optio kilautan kaverille, tutkitaan karttaa ja tuntia myöhemmin löysimme itsemme suunnilleen kilometrin päästä, Länsiterminaalin vierestä.
Todettakoon, että minua ei kannata ottaa mukaan ihan vaan äkkiä hakemaan halpaa koteloa. Ihan vaan, koska mun mukaan lähtee sitten paljon sellaista "voikuonhalpaa!"-roinaa, jotka sitten yhteensä maksaa enemmän kuin se halpa kotelo.
Kotiin sentään osasin ajaa, ajoaika 45min + vartti mäkkärin drive in:ssä. Mutta kotiinhan mä osaankin mistä vaan. Väkisinkin vähän naurattaa, kun ajattelee, että taannoisesta lapinreissusta 1200km selvittiin kertaakaan karttaa katsomatta, mutta 40km lähiseutumatkailu ei vain suju.
Pankkikäynti jätti kyllä lasten osalta kysymysmerkkejä. Nappuloilla on säästötilinsä, jotka iloisesti tntuvat tyhjenevän isin taskuun ja elämään. Pankki ei kuulemma voi tehdä asialle mitään, kun lasten huoltajilla nyt vain pitää olla käyttöoikeus lasten tileille. Entäpä ne pykälät, joissa sanotaan, että lapsilla ei ole elatusvelvollisuutta vanhempiinsa nähden? Pykälät lasten varojen asianmukaisesta hoidosta? Ja entäpä se tosiasia, että rahat lasten tileille menevät säästöpossuista, joihin laitettavat kolikot antaa äiti? Kuuluuko äidin maksaa isin elämä, jos isi on päättänyt, ettei enää olekaan kivaa yhdessä. Ei kai sentään.
Ainut mahdollisuus on kuulemma avata tilit omalle nimelleni. Ja jos huono tuuri käy, niin maksaa sitten lahjaverot, kun lapset ovat isoja... Voi elämä, sanon mä. Jatketaanko kumminkin sukanvarsisäästämistä lapsille?
Niinpä. Ja pankin jälkeen apteekkiin ja kotiin, eskarin haku, poikien päiväunet, koiran lenkki. Mun päiväunet. Paketti postista jälleen kerran, koneen purkua, kasausta... eikä mahdu.
Minä siis en aja kehäkolmosen väärällä puolen. Väitän asuvani sen oikealla eli ulkopuolella. Ja niin kuitenkin istuin ratin taa ja ajoin. "Aja sinne Töölön sairaalalle." Niin että minne? 40km matkaan sai ensin menemään reilusti yli tunnin (kannattaa muuten olla tarkkana Ruoholahteen mennessä, ettei eksy vahingossa Hankoon... ne kun on ihan vierekkäin.) Eikä etsimämme liike sitten enää ollutkaan siellä missä se kahdeksan vuotta sitten oli. Ei tietenkään. Käytetään optio kilautan kaverille, tutkitaan karttaa ja tuntia myöhemmin löysimme itsemme suunnilleen kilometrin päästä, Länsiterminaalin vierestä.
Todettakoon, että minua ei kannata ottaa mukaan ihan vaan äkkiä hakemaan halpaa koteloa. Ihan vaan, koska mun mukaan lähtee sitten paljon sellaista "voikuonhalpaa!"-roinaa, jotka sitten yhteensä maksaa enemmän kuin se halpa kotelo.
Kotiin sentään osasin ajaa, ajoaika 45min + vartti mäkkärin drive in:ssä. Mutta kotiinhan mä osaankin mistä vaan. Väkisinkin vähän naurattaa, kun ajattelee, että taannoisesta lapinreissusta 1200km selvittiin kertaakaan karttaa katsomatta, mutta 40km lähiseutumatkailu ei vain suju.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)