Lapset odottavat joulua jo jännittyneinä.Eskarini pähkäili aamulla eskariin mennessä, että olisipa kiva, jos joulu olisi ihan joka päivä. Vähän väliä joku lapsista käy kuiskuttamassa "Äiti, mä unohdin laittaa mun listalle..."
Muistanhan minäkin sen joulun jännittyneen odotuksen ja saman toiveen, jonka eskarini tänään esitti. Ja saman vastauksen sain silloin, kuin tyttöni tänään. "Kiitos kultaseni, mutta kerran vuodessa on ihan riittävästi." Silti minä odotan joulua ihan yhtälailla kuin lapsetkin. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen ollaan lasten kanssa kotona. Nyt tehdään meidän oma joulu, sopiva sekoitus uutta ja vanhaa.
Omien lahjat on jo lähes kaikki hankittu (jotain pientä ja pehmeät paketit puuttuvat vielä), kaikki muut ovat vielä ajatuksen tasolla. Jotain varmaan pitäisi keksiä taas opettajille ja eskariinkin?
Yksi on varma. Tänä vuonna sammutan puhelimeni aattona klo 12. En ole tavattavissa enkä tavoitettavissa, koska tahdon tästä joulusta kaiken irti. Niillä muistoilla kun on taas pärjättävä kaksi vuotta ennen seuraavaa.
tiistai 27. marraskuuta 2012
maanantai 26. marraskuuta 2012
Taaperon lempisoppa
Syksyn koleudessa mieli on tehnyt ihan peruskeittoja. Niinpä kaivoin tänään viiden litran keittokattilani ja tartuin härkää sarvista. Tehdään kalakeitto.
Perusohjeeni menee siis näin. Kattila levylle, levy päälle ja öljyä kattilaan. Pilkotaan purjosipuli ja viskellään kattilaan, hämmenetään puukapulalla ja kuoritaan samalla perunoita neljä per syöjä + ainakin neljä varmuuden vuoksi, pilkotaan perunat keittopaloiksi, viskellään kattilaan ja lapataan sinne vettä samaa tahtia perunoitten kanssa. Muutama kalaliemikuutio, kourallinen pippureita ja annetaan porista keskenänsä tovi. Kun keiton kutale taas muistuu mieleen lisätään kalat (meillä menee paketti maustamattomia lohisuikaleita ja paketti pakasteseikuutioita), sekoitetaan vähän ja unohdetaan taas levylle. Viimeisessä vaiheessa lisätään pakastevihanneksia (tänään meni vihreitä papuja ja joku vihannessekoituspussi) sekä maitoa sen verran, että liemen väri vaihtuu. Kunhan pakastevihannekset on ohjeenmukaisesti kypsät, on soppa valmis.
Kaikille kelpasi, ja taapero vinkui kahteen otteeseen lisää. Eikä jäänyt neljän litran keitosta huomiselle mitään, joten kohta on varmaan siirryttävä taas isompaan kattilaan. Kauhulla odotan poikien kasvua ja teineihin uppoavia ruokamääriä.
Perusohjeeni menee siis näin. Kattila levylle, levy päälle ja öljyä kattilaan. Pilkotaan purjosipuli ja viskellään kattilaan, hämmenetään puukapulalla ja kuoritaan samalla perunoita neljä per syöjä + ainakin neljä varmuuden vuoksi, pilkotaan perunat keittopaloiksi, viskellään kattilaan ja lapataan sinne vettä samaa tahtia perunoitten kanssa. Muutama kalaliemikuutio, kourallinen pippureita ja annetaan porista keskenänsä tovi. Kun keiton kutale taas muistuu mieleen lisätään kalat (meillä menee paketti maustamattomia lohisuikaleita ja paketti pakasteseikuutioita), sekoitetaan vähän ja unohdetaan taas levylle. Viimeisessä vaiheessa lisätään pakastevihanneksia (tänään meni vihreitä papuja ja joku vihannessekoituspussi) sekä maitoa sen verran, että liemen väri vaihtuu. Kunhan pakastevihannekset on ohjeenmukaisesti kypsät, on soppa valmis.
Kaikille kelpasi, ja taapero vinkui kahteen otteeseen lisää. Eikä jäänyt neljän litran keitosta huomiselle mitään, joten kohta on varmaan siirryttävä taas isompaan kattilaan. Kauhulla odotan poikien kasvua ja teineihin uppoavia ruokamääriä.
perjantai 23. marraskuuta 2012
"Tostako piti kääntyä? Oho!"
Härdellipäivät on härdellipäiviä. Niin kuin eilen. Aamu alkoi totulla kaavalla (jonka voi minuutilleen lukea edellisestä tekstistä). Tällä kertaa tosin suuntasinkin kymmeneksi viimeisen kanssa pankkiin. Voitteko kuvitella, lainaa ei saa ilman vakituista työtä?! Siis ihan käsittämätöntä! Kovasti virkailija pahoitteli, ja minä nauroin hälle tienneeni vastauksen jo tullessani, mutta sanoin tulleeni ksymään, koska kysymättä sitä ei ainankaan saa. Laitettiin sitten samalla kuntoon säästämiskuviotkin. Minusta rahastosäästäjä, enpä olisi ikinä uskonut. Eläkesäästämiseen sen sijaan en usko, kun uutisia on niin paljon lukenut. Hassatkoon vain eläkeyhtiöt tyel-rahoja, mutta lisää ei minulta siihen lystiin tipu. Mieluummin otan sitten pienemmän eläkkeen.
Pankkikäynti jätti kyllä lasten osalta kysymysmerkkejä. Nappuloilla on säästötilinsä, jotka iloisesti tntuvat tyhjenevän isin taskuun ja elämään. Pankki ei kuulemma voi tehdä asialle mitään, kun lasten huoltajilla nyt vain pitää olla käyttöoikeus lasten tileille. Entäpä ne pykälät, joissa sanotaan, että lapsilla ei ole elatusvelvollisuutta vanhempiinsa nähden? Pykälät lasten varojen asianmukaisesta hoidosta? Ja entäpä se tosiasia, että rahat lasten tileille menevät säästöpossuista, joihin laitettavat kolikot antaa äiti? Kuuluuko äidin maksaa isin elämä, jos isi on päättänyt, ettei enää olekaan kivaa yhdessä. Ei kai sentään.
Ainut mahdollisuus on kuulemma avata tilit omalle nimelleni. Ja jos huono tuuri käy, niin maksaa sitten lahjaverot, kun lapset ovat isoja... Voi elämä, sanon mä. Jatketaanko kumminkin sukanvarsisäästämistä lapsille?
Niinpä. Ja pankin jälkeen apteekkiin ja kotiin, eskarin haku, poikien päiväunet, koiran lenkki. Mun päiväunet. Paketti postista jälleen kerran, koneen purkua, kasausta... eikä mahdu.
Minä siis en aja kehäkolmosen väärällä puolen. Väitän asuvani sen oikealla eli ulkopuolella. Ja niin kuitenkin istuin ratin taa ja ajoin. "Aja sinne Töölön sairaalalle." Niin että minne? 40km matkaan sai ensin menemään reilusti yli tunnin (kannattaa muuten olla tarkkana Ruoholahteen mennessä, ettei eksy vahingossa Hankoon... ne kun on ihan vierekkäin.) Eikä etsimämme liike sitten enää ollutkaan siellä missä se kahdeksan vuotta sitten oli. Ei tietenkään. Käytetään optio kilautan kaverille, tutkitaan karttaa ja tuntia myöhemmin löysimme itsemme suunnilleen kilometrin päästä, Länsiterminaalin vierestä.
Todettakoon, että minua ei kannata ottaa mukaan ihan vaan äkkiä hakemaan halpaa koteloa. Ihan vaan, koska mun mukaan lähtee sitten paljon sellaista "voikuonhalpaa!"-roinaa, jotka sitten yhteensä maksaa enemmän kuin se halpa kotelo.
Kotiin sentään osasin ajaa, ajoaika 45min + vartti mäkkärin drive in:ssä. Mutta kotiinhan mä osaankin mistä vaan. Väkisinkin vähän naurattaa, kun ajattelee, että taannoisesta lapinreissusta 1200km selvittiin kertaakaan karttaa katsomatta, mutta 40km lähiseutumatkailu ei vain suju.
Pankkikäynti jätti kyllä lasten osalta kysymysmerkkejä. Nappuloilla on säästötilinsä, jotka iloisesti tntuvat tyhjenevän isin taskuun ja elämään. Pankki ei kuulemma voi tehdä asialle mitään, kun lasten huoltajilla nyt vain pitää olla käyttöoikeus lasten tileille. Entäpä ne pykälät, joissa sanotaan, että lapsilla ei ole elatusvelvollisuutta vanhempiinsa nähden? Pykälät lasten varojen asianmukaisesta hoidosta? Ja entäpä se tosiasia, että rahat lasten tileille menevät säästöpossuista, joihin laitettavat kolikot antaa äiti? Kuuluuko äidin maksaa isin elämä, jos isi on päättänyt, ettei enää olekaan kivaa yhdessä. Ei kai sentään.
Ainut mahdollisuus on kuulemma avata tilit omalle nimelleni. Ja jos huono tuuri käy, niin maksaa sitten lahjaverot, kun lapset ovat isoja... Voi elämä, sanon mä. Jatketaanko kumminkin sukanvarsisäästämistä lapsille?
Niinpä. Ja pankin jälkeen apteekkiin ja kotiin, eskarin haku, poikien päiväunet, koiran lenkki. Mun päiväunet. Paketti postista jälleen kerran, koneen purkua, kasausta... eikä mahdu.
Minä siis en aja kehäkolmosen väärällä puolen. Väitän asuvani sen oikealla eli ulkopuolella. Ja niin kuitenkin istuin ratin taa ja ajoin. "Aja sinne Töölön sairaalalle." Niin että minne? 40km matkaan sai ensin menemään reilusti yli tunnin (kannattaa muuten olla tarkkana Ruoholahteen mennessä, ettei eksy vahingossa Hankoon... ne kun on ihan vierekkäin.) Eikä etsimämme liike sitten enää ollutkaan siellä missä se kahdeksan vuotta sitten oli. Ei tietenkään. Käytetään optio kilautan kaverille, tutkitaan karttaa ja tuntia myöhemmin löysimme itsemme suunnilleen kilometrin päästä, Länsiterminaalin vierestä.
Todettakoon, että minua ei kannata ottaa mukaan ihan vaan äkkiä hakemaan halpaa koteloa. Ihan vaan, koska mun mukaan lähtee sitten paljon sellaista "voikuonhalpaa!"-roinaa, jotka sitten yhteensä maksaa enemmän kuin se halpa kotelo.
Kotiin sentään osasin ajaa, ajoaika 45min + vartti mäkkärin drive in:ssä. Mutta kotiinhan mä osaankin mistä vaan. Väkisinkin vähän naurattaa, kun ajattelee, että taannoisesta lapinreissusta 1200km selvittiin kertaakaan karttaa katsomatta, mutta 40km lähiseutumatkailu ei vain suju.
tiistai 20. marraskuuta 2012
Lapset on rikkaus
Normipäivä. Herätys 7.45, kahvia, vaatteet niskaan ja ovesta eskarin kanssa pihalle, eskari alkaa 8.30. Siinäpä seisoin ryhmän oven edessä ihmettelemässä, mihin meidän ryhmä oikein on hävinnyt, vielä eilenhän se oli tässä. Vaan ei ole enää. Silmälasitkin jäi kiireessä kotiin, eikä eskarini osaa lukea. Oikeaa ovea etsiessä kuluu tovi. Ja oven löydyttyä hukassa on lokero, kun sekään ei ole siellä missä eilen. Nimilappukin oli nurinperin. Jätin eskaarini ryhmään ja sieltä huudeltiin perääni "Hyvää yötä!".
Takaisin kotiin, tokaluokkalainen kouluun, esikoinen koneelle, pikkupojille aamupalaa ja päivävaatteita. Kahvia. Neuvolakortti hukassa viimeisen ulkovaatteista nyt puhumattakaan. Kymmeneksi neuvolaan, terveydenhoitaja myöhässä niin kuin aina. Ihan aina. Sisään päästiin 10.10. Mitkä minuuttiaikataulut, kiire! Pituus 62cm, paino 5400g ja pipo 42cm. Pari piikkiä, ja yhden rokotteen syöttö. Puhelin soi ja ehtii lopettaa, aloittaa heti uudelleen. Paiskasin luurin korvaan, ei nyt.
10.45 viimeiselle ulkovaatteet ja köyttö kaukaloon, kotimatkalla voisi vaikka hakea postista paketin. Tai sitten ei. Soittaja nimittäin oli mies. Lego nenässä! (Taapero/täystuholla siis) ja äkkiä kotiin samalla jonottaen päivystykseen puhelimessa. Viimeinen autosta ulos ja tolvana lego nenässä sisään. Ja päivystykseen. Pinseteillä irtosi tämä. 11.20 kaupan kautta kotiin, kotona 12.00. Oma aamupala syömättä, tietenkin. Äkkiä jotain suuhun.
Eskaria hakemaan 12.25. Löytyi oikea ovi, oikea lokero ja oikea lapsi. Päiväkodin pihalla kaikki ulkolelut hujan hajan. Eivät sentään tässä kohdassa enää huomenia toivotelleet. Kotiin etsimään joka ainoa pikkulego alakerrasta pois ennen kuin on legojen sijasta herneitä nokassa juuria myöten. Kahvia. Tokaluokkalainen kotiin.
Ärrä-treenausta eskarin kanssa ja sitten ärrä kouluun 14.30. Sekin alkaa myöhässä. 14.40 suunnaksi posti ja paketti, sen jälkeen vakuutusyhtiö, jotta viimeinenkin saa tapaturmavakuutuksensa. Ja Prismaan. 15.10 kassajonossa, hidasta, hidasta. 15.15 parkkihallissa ja 15.20 myöhässä ärräkoulun lopetuksesta. Nyt ne tietysti oli ajoissa.
Kotiin. Kahvia! Viimeinen huutaa kuin syötävä, taapero huutaa kuin syötävä... Hetken tauko, tilataan pitsat, haen ne viimeisen kanssa, syödään. Ja ihan juuri nuo voisi laittaa nukkumaan.
Ja tekemättä jäi pitkä lista, ehkä huomenna... eskarille luistimet ja niiden teroitus, apteekkikäynti, yksien kenkien korjaus. Ja se vanhempainilta, joka oikeasti kiinnosti, mutta johon ei enää vain jaksanut lähteä. Äiti on vähän väsy. Etenkin, kun viime yönä ei taas nukuttu.
Takaisin kotiin, tokaluokkalainen kouluun, esikoinen koneelle, pikkupojille aamupalaa ja päivävaatteita. Kahvia. Neuvolakortti hukassa viimeisen ulkovaatteista nyt puhumattakaan. Kymmeneksi neuvolaan, terveydenhoitaja myöhässä niin kuin aina. Ihan aina. Sisään päästiin 10.10. Mitkä minuuttiaikataulut, kiire! Pituus 62cm, paino 5400g ja pipo 42cm. Pari piikkiä, ja yhden rokotteen syöttö. Puhelin soi ja ehtii lopettaa, aloittaa heti uudelleen. Paiskasin luurin korvaan, ei nyt.
10.45 viimeiselle ulkovaatteet ja köyttö kaukaloon, kotimatkalla voisi vaikka hakea postista paketin. Tai sitten ei. Soittaja nimittäin oli mies. Lego nenässä! (Taapero/täystuholla siis) ja äkkiä kotiin samalla jonottaen päivystykseen puhelimessa. Viimeinen autosta ulos ja tolvana lego nenässä sisään. Ja päivystykseen. Pinseteillä irtosi tämä. 11.20 kaupan kautta kotiin, kotona 12.00. Oma aamupala syömättä, tietenkin. Äkkiä jotain suuhun.
Eskaria hakemaan 12.25. Löytyi oikea ovi, oikea lokero ja oikea lapsi. Päiväkodin pihalla kaikki ulkolelut hujan hajan. Eivät sentään tässä kohdassa enää huomenia toivotelleet. Kotiin etsimään joka ainoa pikkulego alakerrasta pois ennen kuin on legojen sijasta herneitä nokassa juuria myöten. Kahvia. Tokaluokkalainen kotiin.
Ärrä-treenausta eskarin kanssa ja sitten ärrä kouluun 14.30. Sekin alkaa myöhässä. 14.40 suunnaksi posti ja paketti, sen jälkeen vakuutusyhtiö, jotta viimeinenkin saa tapaturmavakuutuksensa. Ja Prismaan. 15.10 kassajonossa, hidasta, hidasta. 15.15 parkkihallissa ja 15.20 myöhässä ärräkoulun lopetuksesta. Nyt ne tietysti oli ajoissa.
Kotiin. Kahvia! Viimeinen huutaa kuin syötävä, taapero huutaa kuin syötävä... Hetken tauko, tilataan pitsat, haen ne viimeisen kanssa, syödään. Ja ihan juuri nuo voisi laittaa nukkumaan.
Ja tekemättä jäi pitkä lista, ehkä huomenna... eskarille luistimet ja niiden teroitus, apteekkikäynti, yksien kenkien korjaus. Ja se vanhempainilta, joka oikeasti kiinnosti, mutta johon ei enää vain jaksanut lähteä. Äiti on vähän väsy. Etenkin, kun viime yönä ei taas nukuttu.
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Tiskikoneen kasvatusta
Meillä on toimiva tiskikone! Jee! Edellinen hajosi jo joskus loppukeväästä, korvaavan hankkimenen vain kesti (ja jos olisi jäänyt mun hommaksi, olisi jäänyt hankkimatta). Isäni sanoin: "Mihin me tiskikonetta, kun kasvatan sellaisia?" Valitettavasti nämä minun kasvattamani tiskikoneet eivät ole tehtäväänsä kovin päteviä, ja itsekin olen kovin laiska tiskari...
Pari vinkkiä tiskikoneen asentajille (kun ne kuitenkin asennetaan ihan itse, vaikkei pitäisi). Poista se tulppa sieltä putkesta ennen kuin laitat poistoletkun kiinni. Tulppa putkessa ei vesi liiku, se on vissi se. Ja testattu. Ja laita se poistoletku tekemään mutka tiskipöydän alapintaa pitkin, niin ei mene lavuaarista vedet koneeseen ja koneesta lattialle. Tätä sentään ei päästy testaamaan, kun oli se tulppa...
Mitäs muuta? Viimeinen kääntyy mahalleen ja selälleen ja painii pehmotiikerin kanssa. Taaperotäystuhoni saisi kohtauksen tiikeristä, muttei juuri ole kotona kohtausta saamassa. (Nelikko on isällään, wuhuu!). Joulushoppailuja harrastetaan hissukseen, LVT on pitäisi viedä vaatekauppaan muuten vaan ja ensimmäiset lahjat on jo paperissa... Kyllä se sieltä tulee se joulukin, ja veronpalautukset.
Pari vinkkiä tiskikoneen asentajille (kun ne kuitenkin asennetaan ihan itse, vaikkei pitäisi). Poista se tulppa sieltä putkesta ennen kuin laitat poistoletkun kiinni. Tulppa putkessa ei vesi liiku, se on vissi se. Ja testattu. Ja laita se poistoletku tekemään mutka tiskipöydän alapintaa pitkin, niin ei mene lavuaarista vedet koneeseen ja koneesta lattialle. Tätä sentään ei päästy testaamaan, kun oli se tulppa...
Mitäs muuta? Viimeinen kääntyy mahalleen ja selälleen ja painii pehmotiikerin kanssa. Taaperotäystuhoni saisi kohtauksen tiikeristä, muttei juuri ole kotona kohtausta saamassa. (Nelikko on isällään, wuhuu!). Joulushoppailuja harrastetaan hissukseen, LVT on pitäisi viedä vaatekauppaan muuten vaan ja ensimmäiset lahjat on jo paperissa... Kyllä se sieltä tulee se joulukin, ja veronpalautukset.
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Isäinpäivä
Lasten isänikävä iskee välillä täydeltä laidalta. Soittivat, puhuivat hetken jokainen vuorollaan ja siinä se. Itkua ja huutoa parivuotiaalta, tahtoo isin luo, tahtoo edes puhua puhelimessa. Esikoisen juoksulenkki heti puhelun jälkeen. Tokaluokkalaisen sydäntäriipaiseva kysymys: "Miksei me voitu tulla sinne?" Ja paskan mutsin tehtävä kerätä särkyneet.
Ajetaan autoilla,
tehdään rata,
legoista rakennetaan,
torneja sata.
Mut isi, muistathan aina sen
tärkeimmän?
Et susta mä aina välitän.
http://varssyja.wordpress.com/isanpaiva/
Ja toisaalta uuden elämän ensimmäinen isäinpäivä.
Ajetaan autoilla,
tehdään rata,
legoista rakennetaan,
torneja sata.
Mut isi, muistathan aina sen
tärkeimmän?
Et susta mä aina välitän.
http://varssyja.wordpress.com/isanpaiva/
Ja toisaalta uuden elämän ensimmäinen isäinpäivä.
perjantai 9. marraskuuta 2012
Päivien tähti
Arki vie lasten kanssa mukanaan ja kantaa kyllä. Eilen aamulla vääntäydyin pikkupoikien kanssa kauppaan lähes heti herättyäni. Vaihtoehtoja ei ollut, koska kahvinkeitin sanoi yhteistyönsä irti. Silmät ristissä seisoin kahvinkeitinhyllyn edessä ihmettelemässä runsauden pulaa ja pähkäilemässä, paljonko olen valmis sijoitttamaan.
Kahvinkeitin on päiväni tähti ja keittiön sydän. Ilman kahvia on päivä varmasti pilalla. Keittimeen voi upottaa rahaa parista kympistä pariin sataan helposti, ja jokaisella keittimellä on omat jekkunsa. Mukaan tarttuneesen keittimeen iskin silmäni heti, mutta valintaa piti kuitenkin pohtia pitkään.
Ensimmäisen oman keittimeni sain vanhemmiltani nimipäivälahjaksi esikoisen ollessa vuoden vanha. Hovawartin pentumme oli silloin pinkonut pitkin keittiön tasoja ja hajottanut silloisen anoppini keittimen, ja olimme jo viikon ajan käyneet vanhemmillani keittämässä päivän kahvit termariin ja kantaneet ne termarissa kotiin. Nimipäivä kahveille kutsuessani pyysin heitä keittämään kahvin ja tuomaan tullessaan. Kahvin sijaan he toivatkin keittimen. Se oli Philipsin keitin termospannulla.
Kolme vuotta sitten tuosta keittimestä hajosi virtakytkin, ja toivoin vanhemmiltani joululahjaksi uutta termospannullista keitintä. Paketista löytyi aattona Tefalin keitin kahden vuoden takuulla. Kestihän tuo keitin hieman yli takuun ajan, ja hajosi tottakai juuri näin joulun alla...
Niinpä seisoin hyllyn edessä miettimässä, mitä todellisuudessa päiväni tähdeltä tahdon. Ostanko vain kahdenkympin keittimen, ja toivon joululahjaksi uutta? Vai ostanko sellaisen, minkä tahdon? Haluanko lasipannun vai termospannun? Paljonko olen valmis sijoittamaan?
Ja niinpä kannoin kotiin Phillipsin termospannullisen kahvinkeittimen kahden vuoden takuulla ja automaattisella virran katkaisulla. Eipä tarvi enää muistaa keitintä sammuttaa. Enkä vieläkään ollut valmis vaihtamaan termospannuani lasiseen. Termospannussa kahvi pysyy lämpimänä, muttei pala pohjaan. Päivät on taas pelastettu.
Kahvinkeitin on päiväni tähti ja keittiön sydän. Ilman kahvia on päivä varmasti pilalla. Keittimeen voi upottaa rahaa parista kympistä pariin sataan helposti, ja jokaisella keittimellä on omat jekkunsa. Mukaan tarttuneesen keittimeen iskin silmäni heti, mutta valintaa piti kuitenkin pohtia pitkään.
Ensimmäisen oman keittimeni sain vanhemmiltani nimipäivälahjaksi esikoisen ollessa vuoden vanha. Hovawartin pentumme oli silloin pinkonut pitkin keittiön tasoja ja hajottanut silloisen anoppini keittimen, ja olimme jo viikon ajan käyneet vanhemmillani keittämässä päivän kahvit termariin ja kantaneet ne termarissa kotiin. Nimipäivä kahveille kutsuessani pyysin heitä keittämään kahvin ja tuomaan tullessaan. Kahvin sijaan he toivatkin keittimen. Se oli Philipsin keitin termospannulla.
Kolme vuotta sitten tuosta keittimestä hajosi virtakytkin, ja toivoin vanhemmiltani joululahjaksi uutta termospannullista keitintä. Paketista löytyi aattona Tefalin keitin kahden vuoden takuulla. Kestihän tuo keitin hieman yli takuun ajan, ja hajosi tottakai juuri näin joulun alla...
Niinpä seisoin hyllyn edessä miettimässä, mitä todellisuudessa päiväni tähdeltä tahdon. Ostanko vain kahdenkympin keittimen, ja toivon joululahjaksi uutta? Vai ostanko sellaisen, minkä tahdon? Haluanko lasipannun vai termospannun? Paljonko olen valmis sijoittamaan?
Ja niinpä kannoin kotiin Phillipsin termospannullisen kahvinkeittimen kahden vuoden takuulla ja automaattisella virran katkaisulla. Eipä tarvi enää muistaa keitintä sammuttaa. Enkä vieläkään ollut valmis vaihtamaan termospannuani lasiseen. Termospannussa kahvi pysyy lämpimänä, muttei pala pohjaan. Päivät on taas pelastettu.
keskiviikko 7. marraskuuta 2012
And I will survive
Joku on vihdoin toteuttanut ajatukseni siivouksen tehostamisesta vauvaperheessä. Iltalehti esittelee vauvamopin! (IL 4.11.12)
Eroperheissä on pahimmillaan (tai parhaimmillaan) neljä vanhempaa. Laajemmin ajatellen vanhempia saattaa olla useampiakin, etenkin tilanteissa, jossa lasten molemmissa kodeissa on minun, sinun ja meidän lapsia.
Rankasta suhteesta paetessa selvitettävää jää paljon, eikä selvittäminen käy hetkessä. Hyvää tahtoa ja lasten edun ajattelua vaadittaisiin kaikilta osapuolilta. Usein tahtoa aluksi löytyy, mutta parissa vuodessa se kuluu loppuun.
Tänään huomasin, etten enää olekaan tossun alla. Vaikka toinen karjui puhelimeen mitä sopimusten rikkomisesta, onnistuin pitämään kasvattamani selkärangan ja puhumaan ihan normaalisti. Sen kun huutaa, uhoaa ja uhkailee. Lasten tapaamiset eivät ole siitä kiinni, teenkö minä kuten vaaditaan vaiko enkö. Mikä ylipäätään on isän motivaatio tavata lapsia ja pysyä näiden elämässä, jos kaikki tapaamiset alkaa kiristyksellä lähivanhempaa kohtaan: "Mä en ota lapsia, jos sä et..." Millainen isä ei järjestä mahdollisuutta tavata lapsiaan isäinpäivänä?
Kiristykseen kyllästyneenä totesin lopulta, että ei ole mikään pakko. Olkoon tapaamatta sitten. Tapaamisesta on sovittu moneen otteeseen vaikka mitä. Yhdessäkään sopimuksessa ei ole pystynyt toinen pysymään, vaan aina ehdottaa uutta muutosta, suullisesti tietenkin... En enää kyennyt näihin vaatimuksiin taipumaan, joten ilmoitin vaihtoehtoja olevan kaksi. Joko tapaa vahvistetun sopimuksen mukaan tai sitten ilmoittaa kolmea viikkoa aiemmin. Kumpikaan ei kelpaa. Katsellaan, mitä aiheeseen sanoo käräjäoikeus.
Ja elatusmaksut maksaa vihdoinkin kela. Ihan vain maksamaan joutuville vinkiksi... kyllä ne maksut ihan oikeasti on lapsen parhaaksi. Alta kelan minimin maksuilla ei rikastu, vaikka lapsia olisi kuinka monta. Eikä niillä rikastu sittenkään, vaikka siihen vielä lapsilisät laskettaisiin mukaan. Kyllä ne rahat lapsiin menee joka sentti, eikä riitäkään, vaan lisää joutuu laittamaan se lähivanhempikin... Lapsissa kun maksaa asuminen, ruoka, vaatteet, harrastukset, tilpehöörit ja taskurahat, koulun retket, valokuvat... Se muutama kymppi per lapsi varmasti menee lapsen kuluihin...
Tänään on huudatettu Gloria Gaynorin kappaletta I will survive. Se osuu ja uppoaa. Joka kerran.
"And you see me, somebody new
I'm not that chained up little person still in love with youAnd so you felt like dropping in and just expect me to be freeBut now I'm saving all my loving for someone who's loving me"
Eroperheissä on pahimmillaan (tai parhaimmillaan) neljä vanhempaa. Laajemmin ajatellen vanhempia saattaa olla useampiakin, etenkin tilanteissa, jossa lasten molemmissa kodeissa on minun, sinun ja meidän lapsia.
Rankasta suhteesta paetessa selvitettävää jää paljon, eikä selvittäminen käy hetkessä. Hyvää tahtoa ja lasten edun ajattelua vaadittaisiin kaikilta osapuolilta. Usein tahtoa aluksi löytyy, mutta parissa vuodessa se kuluu loppuun.
Tänään huomasin, etten enää olekaan tossun alla. Vaikka toinen karjui puhelimeen mitä sopimusten rikkomisesta, onnistuin pitämään kasvattamani selkärangan ja puhumaan ihan normaalisti. Sen kun huutaa, uhoaa ja uhkailee. Lasten tapaamiset eivät ole siitä kiinni, teenkö minä kuten vaaditaan vaiko enkö. Mikä ylipäätään on isän motivaatio tavata lapsia ja pysyä näiden elämässä, jos kaikki tapaamiset alkaa kiristyksellä lähivanhempaa kohtaan: "Mä en ota lapsia, jos sä et..." Millainen isä ei järjestä mahdollisuutta tavata lapsiaan isäinpäivänä?
Kiristykseen kyllästyneenä totesin lopulta, että ei ole mikään pakko. Olkoon tapaamatta sitten. Tapaamisesta on sovittu moneen otteeseen vaikka mitä. Yhdessäkään sopimuksessa ei ole pystynyt toinen pysymään, vaan aina ehdottaa uutta muutosta, suullisesti tietenkin... En enää kyennyt näihin vaatimuksiin taipumaan, joten ilmoitin vaihtoehtoja olevan kaksi. Joko tapaa vahvistetun sopimuksen mukaan tai sitten ilmoittaa kolmea viikkoa aiemmin. Kumpikaan ei kelpaa. Katsellaan, mitä aiheeseen sanoo käräjäoikeus.
Ja elatusmaksut maksaa vihdoinkin kela. Ihan vain maksamaan joutuville vinkiksi... kyllä ne maksut ihan oikeasti on lapsen parhaaksi. Alta kelan minimin maksuilla ei rikastu, vaikka lapsia olisi kuinka monta. Eikä niillä rikastu sittenkään, vaikka siihen vielä lapsilisät laskettaisiin mukaan. Kyllä ne rahat lapsiin menee joka sentti, eikä riitäkään, vaan lisää joutuu laittamaan se lähivanhempikin... Lapsissa kun maksaa asuminen, ruoka, vaatteet, harrastukset, tilpehöörit ja taskurahat, koulun retket, valokuvat... Se muutama kymppi per lapsi varmasti menee lapsen kuluihin...
Tänään on huudatettu Gloria Gaynorin kappaletta I will survive. Se osuu ja uppoaa. Joka kerran.
"And you see me, somebody new
I'm not that chained up little person still in love with youAnd so you felt like dropping in and just expect me to be freeBut now I'm saving all my loving for someone who's loving me"
maanantai 5. marraskuuta 2012
Yleisön pyynnöstä
Edellisen tekstin kommentissa pyydettiin kertomaan omista ratkaisuistani hyvän äidin normien puitteissa.
Olen siis teiniäiti, kerran sellainen, aina sellainen. Esikoiseni syntyi, kun olin 17, vakityöstä ei ollut tietoakaan, ja koulutkin kesken. Neljättä olen alkanut odottaa valmistuttuani ammattikorkeasta.
Viiteen lapseen mahtuu yllättävän monenlaista ratkaisua. Yksi on ollut vain korvikkeella, kolme imetetty suunnilleen vuosikkaiksi ja tämä viimeinen on sekä että. Siin missä esikoiselta homma kariutui tiedon ja rauhan puutteeseen, viimeisen kohdalta vastaan tuli ajan rajallisuus. Soseet on kaikilla aloitettu n. 4kk iässä, yksi on ollut pelkillä valmispurkeilla, kahdelle tehty kaikki itse ja yhdelle sekä että. Varmaan viimeisestäkin tulee sekä että lapsi.
Nukkuneet ovat vauvoina kolme alusta asti omassa sängyssään ja kaksi perhepedissä. Kaksi on siirretty omaan huoneeseen puolivuotiaina, kaksi vuoden vanhoina ja tämä viimeinen varmaan saa pitää meidän huoneen ja siirrytään itse sieltä pois, kun huonekaveri alkaa tosissaan häiritä tai häiriintyä. Tällä hetkellää kolmen nukkumaanmenoaika on viimeistään klo 20 ja yhden klo 21. Jos menee riehumiseksi, tulee aika jo aiemmin.
Turvaistuimet on laissa säädetty, joten ne autosta löytyy. Tällä hetkellä yhdellä ei ole mitään, koska on nippanappa kyllin pitkä. Yhdellä on koroke, yhdellä turvavyöistuin, yhdellä turvaistuin (nuo neljä kaikki naama menosuuntaan siis) ja viimeisellä kaukalonsa. Neljäs käännettiin naama menosuuntaan, kun ikää oli taulussa 2,5v (eli viimeisen syntyessä), koska istuimet eivät muutoin mahtuisi autoon. Muut on käännetty jo aiemmin, suunnilleen vuoden vanhoina, koska takana ajavan valot häikäisi, jalkatila loppui eikä huutoa kestänyt kukaan.
Lasten vaatetuksesta totean, että kunhan kaikille löytyy ehjää ja puhdasta, niin hyvä on. Merkeillä ei ole mitään merkitystä, eikä liiemmin äidin lempiväreillä tai yhteensopivilla sävyillä... Jos nyt jalassa on kaksi sukkaa (kummassakin yksi, siis), jotka ovat ehjiä ja aamulla puhtaina jalkaan vedettyjä, ei sillä ole mitään väliä ovatko ne samaa paria. Valitettavasti muuta maailmaa tämä suurpiirteisyys häiritsee...
Ja ei. En aio tälläkään kertaa jäädä kolmeksi vuodeksi kotiin. Tahdon töihin lomalle, lakisääteiset kahvi- ja ruokatunnit sekä erityisesti mahdollisuuden päästä vessaan ilman että lapset luulevat maailmanlopun tulevan heti, kun äiti on lukitun oven takana.
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Normien ulkopuolella, aina
Esikoisen vauva-aikaan näyttämisenhalu oli suuri. Lapsi piti hoitaa kaikkien normien mukaan ja saada jo vuosikkaana osaamaan käytöstapoja, ei huutoa, ei riehumista, kiitos ja anteeksi. Jos minun uhmaikäiseni olisi silloin vuosia sitten saanut itkupotkuraivarit karkkihyllyllä kaupassa, ei vika tietenkään olisi ollut lapsen uhmaiässä. Vika olisi ollut nuorissa vanhemmissa. Meidän piti pärjätä paremmin kuin "oikean ikäisen" äidin. Mummojen tuhinat lapsista tekemässä lapsia, pilalle menneestä nuoruudesta ja mistä vielä.
Kymmenessä vuodessakaan en ole päässyt pois "hyvän äidin" takaa. Aina lähden tavoittelemaan täydellisyyttä ja liian usein väsyn yrittäessäni. Äiti on äidille susi, hyvän äidin kriteerit mahdottomat. Ja lapsettomilta tulee "parhaimmat" lastenkasvatusneuvot. Ihan aina.
Niinpä myönnän jälleen kerran olevani paska mutsi, koska hyvä äiti:
- on esikoisen syntyessä n. 28v, vakituisessa parisuhteessa, koulunsa käynyt ja vakiduunissa
- täysimettää ainakin 6kk
- aloittaa kiinteisiin totuttelun vauvan ollessa vähintään 6kk ja tekee soseet itse alusta loppuun
- käyttää kestovaippoja
- hoitaa parisuhdetta
- ei jätä vauvaa edes pariksi tunniksi hoitoon
- ei menetä hermojaan
- hoitaa lapset kotona kolmivuotiaiksi
- viihtyy hiekkalaatikon reunalla
- noudattaa turvaistumien suositusia (mm selkämenosuuntaan matkustaminen 3v saakka)
- valmistaa isommankin lapsen ruuat alusta loppuun itse
- noudattaa ikärajoja
Voidaan jatkaa listaa loputtomiin. Hyvä äiti ei määritelmänsä mukaan omaa maalaisjärkeä, tai ainakaan käytä sitä. Olen siis mielelläni paska mutsi, ja tingin siitä mistä voin, ja panostan niihin kokonaisuuden kannalta tärkeisiin. Mitä sitten, jos taaperon paidasta voi lukea eilisen ruokalistan, ranskalaisia, nakkeja ja ketsuppia... Se sentään söi!
Kymmenessä vuodessakaan en ole päässyt pois "hyvän äidin" takaa. Aina lähden tavoittelemaan täydellisyyttä ja liian usein väsyn yrittäessäni. Äiti on äidille susi, hyvän äidin kriteerit mahdottomat. Ja lapsettomilta tulee "parhaimmat" lastenkasvatusneuvot. Ihan aina.
Niinpä myönnän jälleen kerran olevani paska mutsi, koska hyvä äiti:
- on esikoisen syntyessä n. 28v, vakituisessa parisuhteessa, koulunsa käynyt ja vakiduunissa
- täysimettää ainakin 6kk
- aloittaa kiinteisiin totuttelun vauvan ollessa vähintään 6kk ja tekee soseet itse alusta loppuun
- käyttää kestovaippoja
- hoitaa parisuhdetta
- ei jätä vauvaa edes pariksi tunniksi hoitoon
- ei menetä hermojaan
- hoitaa lapset kotona kolmivuotiaiksi
- viihtyy hiekkalaatikon reunalla
- noudattaa turvaistumien suositusia (mm selkämenosuuntaan matkustaminen 3v saakka)
- valmistaa isommankin lapsen ruuat alusta loppuun itse
- noudattaa ikärajoja
Voidaan jatkaa listaa loputtomiin. Hyvä äiti ei määritelmänsä mukaan omaa maalaisjärkeä, tai ainakaan käytä sitä. Olen siis mielelläni paska mutsi, ja tingin siitä mistä voin, ja panostan niihin kokonaisuuden kannalta tärkeisiin. Mitä sitten, jos taaperon paidasta voi lukea eilisen ruokalistan, ranskalaisia, nakkeja ja ketsuppia... Se sentään söi!
perjantai 2. marraskuuta 2012
Lapsi lisää lapsilisää
Ensin menin sanattomaksi, sitten suutuin ja ajauduin puolustuskannalle (kuinkas muuten). Lopulta jäin kuitenkin miettimään tulonsiirtojen merkitystä kansantaloudelle. Mistäkö on kyse? No tietysti päivän polttavimmasta aivopierusta, kokoomusnuorten varapuheenjohtajan älynväläyksestä: Kokoomusnuorten varapomo lakauttaisi lapsilisät (Taloussanomat 2.11.12)
Myönnän mielelläni, että lapsilisät ovat meidän perheen taloudelle pelastus. Valtion kassa kasvattaa pitkinhampain ostovoimaamme useammalla sadalla eurolla joka kuukausi. Ja mehän ostamme, koko rahalla eikä riitäkään.
Vaikka kuinka yritän, en näe yhteyttä lapsilisän ja huumeriipuvaisten vastasyntyneiden välillä. Enkä pysty ymmärtämään, miksi kukaan hankkisi lasta vain lapsilisän takia, tai edes niin että lapsilisä olisi se ratkaiseva tekijä. Jokaista lasta kohden rahaa palaa kuukaudessa enemmän kuin lapsilisän verran, myös sieltä vanhempien pussista... vain aivan pienimpien lasten kohdalla tilanne saattaa olla jotain muuta. Joskaan ei enää sitten, kun otetaan huomioon tulonmenetykset esimerkiksi vanhempainvapaiden ajalta.
Kaksplussassa oli joitakin aikoja (varmasti yli vuosi) sitten kolumni, jonka kirjoittaja elävästi kuvaili lapsilisän käyttötarkoitusta. Kirjoittajan mukaan lapsilisä on kuin vakuutuskorvaus hajonneesta tavarasta ja lasten aiheuttamista kuluista kuukausittain. Kyllä valtiolla tiedetään, että varmasti ainakin sen verran tavaraa särkyy ja sairastumisesta koituu kustannuksia. Lisää on turha vinkua.
Jälleen kerran on kuitenkin pohjimmiltaan kyse samasta aiheesta, verotuloista ja niiden riittävyydestä. Koska lyttään tämän(kin) ratkaisun, olen mielestäni velvoitettu esittämään paremman ratkaisun. Ja mieleen tuli heti kaksi:
1. Lakkautetaan subjektiivinen päivähoito. Säästö on suurempi kuin päivähoitoikäisten lasten lapsilisät. Lakkautetaan samalla nykymuotoinen lapsilisä päivähoitoikäisiltä lapsilta, mutta alennetaan hoitopaikkaa oikeasti tarvitsevien (olivatpa sitten työssäkäyvien lapsia tahi terapeuttisista syistä hoidassa olevia) maksuja sen satasen verran kuussa, mitä lapsilisää saisi.
2. Otetaan käyttöön kansalaispalkka, ja verotetaan vasta sen ylittävää osuutta. Lopetetaan tällä perusteella työttömyyskorvaukset, vanhempainrahat, kotihoidontuki, lapsilisät, opintotuki, eläkkeet, sairauspäivärahat ja toimeentulotuki. Ainakin. Aijoo, mutta sehän ei käy, koska vinkkejä piti antaa kokoomukselle eikä vasemmistolle. Tällä logiikalla kaikki kuitenkin saisivat tasan yhtä paljon eikä kenenkään tarvitsisi olla kateellinen. Lisää jos tahtoisi, voisi mennä töihin. Ja jos summa riittää, mitäpä sitä vinkumaan toisten loisimista yhteiskunnan varoilla.
Myönnän mielelläni, että lapsilisät ovat meidän perheen taloudelle pelastus. Valtion kassa kasvattaa pitkinhampain ostovoimaamme useammalla sadalla eurolla joka kuukausi. Ja mehän ostamme, koko rahalla eikä riitäkään.
Vaikka kuinka yritän, en näe yhteyttä lapsilisän ja huumeriipuvaisten vastasyntyneiden välillä. Enkä pysty ymmärtämään, miksi kukaan hankkisi lasta vain lapsilisän takia, tai edes niin että lapsilisä olisi se ratkaiseva tekijä. Jokaista lasta kohden rahaa palaa kuukaudessa enemmän kuin lapsilisän verran, myös sieltä vanhempien pussista... vain aivan pienimpien lasten kohdalla tilanne saattaa olla jotain muuta. Joskaan ei enää sitten, kun otetaan huomioon tulonmenetykset esimerkiksi vanhempainvapaiden ajalta.
Kaksplussassa oli joitakin aikoja (varmasti yli vuosi) sitten kolumni, jonka kirjoittaja elävästi kuvaili lapsilisän käyttötarkoitusta. Kirjoittajan mukaan lapsilisä on kuin vakuutuskorvaus hajonneesta tavarasta ja lasten aiheuttamista kuluista kuukausittain. Kyllä valtiolla tiedetään, että varmasti ainakin sen verran tavaraa särkyy ja sairastumisesta koituu kustannuksia. Lisää on turha vinkua.
Jälleen kerran on kuitenkin pohjimmiltaan kyse samasta aiheesta, verotuloista ja niiden riittävyydestä. Koska lyttään tämän(kin) ratkaisun, olen mielestäni velvoitettu esittämään paremman ratkaisun. Ja mieleen tuli heti kaksi:
1. Lakkautetaan subjektiivinen päivähoito. Säästö on suurempi kuin päivähoitoikäisten lasten lapsilisät. Lakkautetaan samalla nykymuotoinen lapsilisä päivähoitoikäisiltä lapsilta, mutta alennetaan hoitopaikkaa oikeasti tarvitsevien (olivatpa sitten työssäkäyvien lapsia tahi terapeuttisista syistä hoidassa olevia) maksuja sen satasen verran kuussa, mitä lapsilisää saisi.
2. Otetaan käyttöön kansalaispalkka, ja verotetaan vasta sen ylittävää osuutta. Lopetetaan tällä perusteella työttömyyskorvaukset, vanhempainrahat, kotihoidontuki, lapsilisät, opintotuki, eläkkeet, sairauspäivärahat ja toimeentulotuki. Ainakin. Aijoo, mutta sehän ei käy, koska vinkkejä piti antaa kokoomukselle eikä vasemmistolle. Tällä logiikalla kaikki kuitenkin saisivat tasan yhtä paljon eikä kenenkään tarvitsisi olla kateellinen. Lisää jos tahtoisi, voisi mennä töihin. Ja jos summa riittää, mitäpä sitä vinkumaan toisten loisimista yhteiskunnan varoilla.
Mikä ihmeen vany?
Kun vuosi sitten syksyllä kysyttiin esikoisen vanhempainillassa vapaaehtoista luokan edustajaksi vanhempainyhdistykseen, tarjouduin heti. Useammin varmaan olen kokouksissa loistanut poissaolollani, mutta satunnaisesti selviytynyt sentään paikallekin. Kehnosta läsnäoloprosentistani huolimatta sain jatkaa kokouksissa ravaamista tänäkin vuonna.
Alunperin tarjouduin mukaan tutustuakseni uusiin ihmisiin, kun muuton vuoksi ei uudessa kotikaupungissa hirveästi tuttuja vastaan kadulla kävellyt. Sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että jopa tykkään hommasta ja etenkin sen tuomasta "vapaa-ajasta" eli satunnaisesta parituntisesta ilman yhtään lasta.
Alakoululaisten elämä on nykyäänkin aika hurjaa ja viidakonlait vallitsee. On nyrkkejä, potkuja, haukkumasanoja ja jopa niitä puukkoja, on tiiviitä tyttöjen juorukerhoja, majaleikkejä, karkkipäiviä koulussa palkintona tunnilla asiallisesti käyttäytymisestä.
Moni tuntuu pitävän vanhempainyhdistyksen toimintaa turhana touhuna. Sanon kumminkin, ettei se sitä ole. Sieltä käsin kun voi vaikuttaa moneenkin asiaan, johon ei muuten voi. On valittu valokuvausfirmaa koululle, kerätty rahaa ja järjestetty sillä lapsille teatteria, diskoa, jaettu stipendejä... On mietitty, mitä vanhemmat odottavat vaikkapa koulun tiedottamiselta, että huhuilta katkeaisi siivet ennen kuin viimeinenkin saa lukea ne iltalehdistä totena. Vanhempainyhdistys myös rahoitti esimerkiksi ksylitolipastillit kouluun ennen kuin kaupunki otti tehtävän itselleen. Ja jokaisessa kokouksessa on mukana rehtori.
Ikuinen idealisti minussa uskoo, että moneenkin lasten asiaan voidaan vaikuttaa yhteisöllisyydellä. Koko kylä ei voi kasvattaa lasta niin kauan kun meillä on vain yksilöitä, Ja lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä, tarvitaan yhteisö. Niinpä ensi keväälle on suunnitteilla isompi rahankeräystempaus ja sen tuotolla on alustavasti tarkoitus järjestää jotain meidän koulun oppilaiden vanhemmille, jos vaikka saataisiinkin luotua se kylä, joka yhdessä vanhempien ja koulun kanssa ottaa osaa lasten kasvatukseen, turvallisen ympäristön luomiseen.
Alunperin tarjouduin mukaan tutustuakseni uusiin ihmisiin, kun muuton vuoksi ei uudessa kotikaupungissa hirveästi tuttuja vastaan kadulla kävellyt. Sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että jopa tykkään hommasta ja etenkin sen tuomasta "vapaa-ajasta" eli satunnaisesta parituntisesta ilman yhtään lasta.
Alakoululaisten elämä on nykyäänkin aika hurjaa ja viidakonlait vallitsee. On nyrkkejä, potkuja, haukkumasanoja ja jopa niitä puukkoja, on tiiviitä tyttöjen juorukerhoja, majaleikkejä, karkkipäiviä koulussa palkintona tunnilla asiallisesti käyttäytymisestä.
Moni tuntuu pitävän vanhempainyhdistyksen toimintaa turhana touhuna. Sanon kumminkin, ettei se sitä ole. Sieltä käsin kun voi vaikuttaa moneenkin asiaan, johon ei muuten voi. On valittu valokuvausfirmaa koululle, kerätty rahaa ja järjestetty sillä lapsille teatteria, diskoa, jaettu stipendejä... On mietitty, mitä vanhemmat odottavat vaikkapa koulun tiedottamiselta, että huhuilta katkeaisi siivet ennen kuin viimeinenkin saa lukea ne iltalehdistä totena. Vanhempainyhdistys myös rahoitti esimerkiksi ksylitolipastillit kouluun ennen kuin kaupunki otti tehtävän itselleen. Ja jokaisessa kokouksessa on mukana rehtori.
Ikuinen idealisti minussa uskoo, että moneenkin lasten asiaan voidaan vaikuttaa yhteisöllisyydellä. Koko kylä ei voi kasvattaa lasta niin kauan kun meillä on vain yksilöitä, Ja lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä, tarvitaan yhteisö. Niinpä ensi keväälle on suunnitteilla isompi rahankeräystempaus ja sen tuotolla on alustavasti tarkoitus järjestää jotain meidän koulun oppilaiden vanhemmille, jos vaikka saataisiinkin luotua se kylä, joka yhdessä vanhempien ja koulun kanssa ottaa osaa lasten kasvatukseen, turvallisen ympäristön luomiseen.
torstai 1. marraskuuta 2012
Eihän tämän nyt näin pitänyt olla
Eppu normaalia siis...
Vein pesukoneen
Vein lastenrattaan
Kähmin lapset
Koiran, auton
Sekä television
Ja aina kerron
Aikaan Pikkukakkosen
Kun iltapalan kattaan
Kerron kuinka paha olet
Kuinka hyvä isi on
On sun varmasti paha olla
Mutta turha on yrittää
Ilman meitä hunningolla
Selittää
Sillä vain isät lapsiaan rakastaa
Äidit kaiken vain lakastaa
Ei ne muista kukkia kastella
Tarpeeks rakastella
Heti ovat oluella
Kun kääntää pään
Sinusta silti öisin unta nään
Lapsiani haluaisit tavata sä aina
Vastahan ne lainasit viime sunnuntaina
Näitte kirahvin ja apinan ja vielä valutit
Kyyneleitä lapseni kun kotiin talutit
On sun varmasti paha olla
Mutta turha on yrittää
Ilman meitä hunningolla
Selittää
Sillä vain isät lapsiaan rakastaa
Äidit kaiken vain lakastaa
Ei ne muista kukkia kastella
Tarpeeks rakastella
Heti ovat oluella
Kun kääntää pää
Sinusta silti öisin unta nään
Minä ja vaihtuva määrä lapsia on nyt ollut olemassa kaksi vuotta. Virallisesti tänään kaksi vuotta sitten muutin pois korvesta. Pikkuhiljaa on arki ottanut oman muotonsa ja jokapäiväiset asiat löytäneet oman paikkansa.
Silti ositus on edelleen tekemättä, lasten oikeus isän tapaamisiin ei toteudu ja elatusavut ovat edelleen saamatta. Tämän viikonlopun osalta tapaaminen (jota ei sopimuksen mukaan pitänyt olla) tyssäsi pahaan, pahaan äitiin, jonka auto on rikki ja laina-autokaan ei osaa lentää.
Oma paha mieli lasten pahasta mielestä. Ja siltikään en nyt suostunut yrittämään ihmettä. Silti voi sanoa, että on se kumma, kun lapsi ymmärtää, miten paljon matkoihin menee aikaa, ja sen ettei edes äiti voi mahdottomia toteuttaa, mutta aikuinen ihminen ei siihen pysty.
Vein pesukoneen
Vein lastenrattaan
Kähmin lapset
Koiran, auton
Sekä television
Ja aina kerron
Aikaan Pikkukakkosen
Kun iltapalan kattaan
Kerron kuinka paha olet
Kuinka hyvä isi on
On sun varmasti paha olla
Mutta turha on yrittää
Ilman meitä hunningolla
Selittää
Sillä vain isät lapsiaan rakastaa
Äidit kaiken vain lakastaa
Ei ne muista kukkia kastella
Tarpeeks rakastella
Heti ovat oluella
Kun kääntää pään
Sinusta silti öisin unta nään
Lapsiani haluaisit tavata sä aina
Vastahan ne lainasit viime sunnuntaina
Näitte kirahvin ja apinan ja vielä valutit
Kyyneleitä lapseni kun kotiin talutit
On sun varmasti paha olla
Mutta turha on yrittää
Ilman meitä hunningolla
Selittää
Sillä vain isät lapsiaan rakastaa
Äidit kaiken vain lakastaa
Ei ne muista kukkia kastella
Tarpeeks rakastella
Heti ovat oluella
Kun kääntää pää
Sinusta silti öisin unta nään
Minä ja vaihtuva määrä lapsia on nyt ollut olemassa kaksi vuotta. Virallisesti tänään kaksi vuotta sitten muutin pois korvesta. Pikkuhiljaa on arki ottanut oman muotonsa ja jokapäiväiset asiat löytäneet oman paikkansa.
Silti ositus on edelleen tekemättä, lasten oikeus isän tapaamisiin ei toteudu ja elatusavut ovat edelleen saamatta. Tämän viikonlopun osalta tapaaminen (jota ei sopimuksen mukaan pitänyt olla) tyssäsi pahaan, pahaan äitiin, jonka auto on rikki ja laina-autokaan ei osaa lentää.
Oma paha mieli lasten pahasta mielestä. Ja siltikään en nyt suostunut yrittämään ihmettä. Silti voi sanoa, että on se kumma, kun lapsi ymmärtää, miten paljon matkoihin menee aikaa, ja sen ettei edes äiti voi mahdottomia toteuttaa, mutta aikuinen ihminen ei siihen pysty.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)