Bongasin tänään aamuväsymyksessäni Talouselämän artikkelin, jonka otsikko loi heti mielikuvan sisällöstä: "Kaikki inhoavat salaa ulos menemistä" (Te 4.7.16)
Sieluni silmin näin aikuisen ihmisen hiipivän sukkasillaan kengät kainalossa ulko-ovelle, kiroavan narisevia oven saranoita ja varovasti sulkevan oven perässään mahdollisimman pienellä kolahduksella. Näin, kuinka tuo aikuinen kiskoi kenkiä jalkaan suljetun ulko-oven ulkopuolella ja kumarassa hiippaili ikkunoiden alta autolleen, sekä työnsi autonsa ainakin korttelin päähän kotoaan ennen kuin uskalsi käynnistää sen. Käynnissä olevassa autossa kuskin paikalla istuessaan tuo aikuinen sitten huokasi tuskin kuuluvasti: "Jes, pääsinpäs salaa ulos" ja jatkoi vielä: "Olisipa kiva, kun joskus voisi vain lähteä, eikä tarvitsisi hiipiä salaa."
No niin. Mun piti lukea tuo artikkeli kolmesti, ennen kuin älysin, että kyse ei tosiaankaan ollut salaa ulosmenemisen inhoamisesta.
Ihan asiaa tuo artikkeli tietysti oli, vaikka allekirjoittaneella kestikin luvattoman kauan ymmärtää, että kyse oli salaa inhoamisesta. Ymmärrysvaikeuksista huolimatta nyökyttelin jutulle kovasti. Väärässä seurassa ajan viettäminen on nimittäin tuskaa. Oikeassa seurassa aika tuntuu kuluvan kuin siivillä. Harmillisesti ennen uloslähtöään ei vain aina tiedä, onko seura oikea vai väärä.
Vielä muutaman vuoden saan varmasti hiipiä salaa ulos ja inhota sitä, samoin kuin saanen hamaan tappiin saakka salaa inhota ulos lähtemistä. Löytyykö kohtalotovereita?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uutiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uutiset. Näytä kaikki tekstit
maanantai 4. heinäkuuta 2016
torstai 28. huhtikuuta 2016
Köyhä lapsi ei tee kesällä mitään
Voi tuska taas, luin tällaisen blogitekstin verkkouutisista. Kyllä sieppasi tämä opettaja, joka kirjoituttaa lapsilla kesästään ja päivittelee sitten näitä tekstejä. Rikkaat sitä ja rikkaat tätä, köyhät ei mitään. "Kävin äidin kanssa kaupassa. Ostettiin ruakaa." Kyllä sanoisin, että on tuossa aine-esimerkissä vialla niin paljon muuta kuin pelkkä rahalla mitattava köyhyys.
Sillä köyhän lapset voivat paitsi osata oikeinkirjoituksen, myös tehdä kesällä vaikka mitä. Puhutaan nyt sitten köyhistä, eikä huono-osaisista, kun alkuperäinen tekstikin niin tekee. Määritellään köyhäksi perheen tulot alle toimeentulotuen normin tai vaikka just siihen rajalle.
Mitä ne köyhät lapset sitten kesällä voivat tehdä? Ilmeisesti tämä kaikki on ei mitään.
Köyhän lapset voivat mennä leireille. Ainakin seurakunnan leireille voi hakea maksuvapautusta tai -helpotusta diakoniatoimistoista. Myönnetään tulojen ja perhetilanteen perusteella. Ja seurakunnan leireistä löytyy moneen lähtöön, on viikkoa lapissa, telttaleirejä maalla, siistejä leirejä sisätiloissa, joskus kotieläintiloilla, missä mitäkin.
Köyhän lapset voivat käydä uimassa. Uimarannalla ihan ilmaiseksi, taikka omassa pihassa altaassa, jos sattuu olemaan pihaa tai allas. Altaaksi käy muuten vannakin. Isollekin.
Köyhänkin lapset voivat käydä mummolassa. Tai muissa sukulaisissa. Kummiloissa.
Köyhän lapset voi mennä vaikkapa kotieläintilalle. Ainakin Malmilta löytyy sellainen ihan ilman maksua.
Köyhän lapset voivat paistaa makkaraa nuotiolla. Lähimmät tulipaikat on kaupungeista kävelymatkan päässä. Tai ainakin fillarimatkan. Voi heittäytyä hurjaksi ja paistaa jopa vaahtokarkkeja.
Köyhän lapset voi metsäretkeillä ihan muutenkin. Vaikka lähimmällä pururadalla.
Köyhän lapset voivat järjestää omat keppihevoskisat. Tai tehdä pyöristään hevoset, jopa.
Köyhän lapset voivat piirtää katuliiduilla katuun. Tai leikkiä vesisotaa. Todistetusti vesisodan välineiksi riittää vaikka tyhjät limupullot. Halvimpia pyssyjä irtoaa kympillä useampi.
Köyhän lapset voivat pelata sulkapalloa pihalla tai puistossa. Lennättää frisbeetä, opetella rakentamaan käpylehmiä, tehdä majan sisään tai ulos.
Köyhän lapset voivat käydä marjastamassa. Joko pellolla, jos on rahaa sen verran sivussa tai metsässä, jos ei ole. Me käytiin lapsilisäpäivänä ja kiristettiin sen verran vyötä seuraavassa kuussa...
Köyhän lapset voivat ottaa osaa erilaisiin tapahtumiin. Monenlaista löytyy maksuttakin ja monessa osa sisältöä on maksutonta.
Eikä tässä varmastikaan ole läheskään kaikki, mitä köyhän lapset oikeasti kesällä voivat tehdä. Voitaisiko jo pliiiiis pitää rahallisesti köyhät ja oikeasti huono-osaiset irti toisistaan? Näitä huono-osaisia varten toivon minäkin kesäsiirtoloita takaisin.
Pelkkä köyhyys eli rahanpuute on nimittäin mielikuvituksella kierrettävissä vuosi toisensa jälkeen. Ei köyhän lapsi kirjoita kesästä: "Kävin äidin kanssa kaupassa. Ostettiin ruakaa." Huono-osaisen lapsi kirjoittaa noin.
Sillä köyhän lapset voivat paitsi osata oikeinkirjoituksen, myös tehdä kesällä vaikka mitä. Puhutaan nyt sitten köyhistä, eikä huono-osaisista, kun alkuperäinen tekstikin niin tekee. Määritellään köyhäksi perheen tulot alle toimeentulotuen normin tai vaikka just siihen rajalle.
Mitä ne köyhät lapset sitten kesällä voivat tehdä? Ilmeisesti tämä kaikki on ei mitään.
Köyhän lapset voivat mennä leireille. Ainakin seurakunnan leireille voi hakea maksuvapautusta tai -helpotusta diakoniatoimistoista. Myönnetään tulojen ja perhetilanteen perusteella. Ja seurakunnan leireistä löytyy moneen lähtöön, on viikkoa lapissa, telttaleirejä maalla, siistejä leirejä sisätiloissa, joskus kotieläintiloilla, missä mitäkin.
Köyhän lapset voivat käydä uimassa. Uimarannalla ihan ilmaiseksi, taikka omassa pihassa altaassa, jos sattuu olemaan pihaa tai allas. Altaaksi käy muuten vannakin. Isollekin.
Köyhänkin lapset voivat käydä mummolassa. Tai muissa sukulaisissa. Kummiloissa.
Köyhän lapset voi mennä vaikkapa kotieläintilalle. Ainakin Malmilta löytyy sellainen ihan ilman maksua.
Köyhän lapset voivat paistaa makkaraa nuotiolla. Lähimmät tulipaikat on kaupungeista kävelymatkan päässä. Tai ainakin fillarimatkan. Voi heittäytyä hurjaksi ja paistaa jopa vaahtokarkkeja.
Köyhän lapset voi metsäretkeillä ihan muutenkin. Vaikka lähimmällä pururadalla.
Köyhän lapset voivat järjestää omat keppihevoskisat. Tai tehdä pyöristään hevoset, jopa.
Köyhän lapset voivat piirtää katuliiduilla katuun. Tai leikkiä vesisotaa. Todistetusti vesisodan välineiksi riittää vaikka tyhjät limupullot. Halvimpia pyssyjä irtoaa kympillä useampi.
Köyhän lapset voivat pelata sulkapalloa pihalla tai puistossa. Lennättää frisbeetä, opetella rakentamaan käpylehmiä, tehdä majan sisään tai ulos.
Köyhän lapset voivat käydä marjastamassa. Joko pellolla, jos on rahaa sen verran sivussa tai metsässä, jos ei ole. Me käytiin lapsilisäpäivänä ja kiristettiin sen verran vyötä seuraavassa kuussa...
Köyhän lapset voivat ottaa osaa erilaisiin tapahtumiin. Monenlaista löytyy maksuttakin ja monessa osa sisältöä on maksutonta.
 |
| kps-turnaus |
Pelkkä köyhyys eli rahanpuute on nimittäin mielikuvituksella kierrettävissä vuosi toisensa jälkeen. Ei köyhän lapsi kirjoita kesästä: "Kävin äidin kanssa kaupassa. Ostettiin ruakaa." Huono-osaisen lapsi kirjoittaa noin.
torstai 14. huhtikuuta 2016
Jäikö kylvöt tekemättä?
Olisipa päivä, jolloin voisi kuulla uutisista: "Hyvät kuulijat, tänään meillä on vain hyviä uutisia!" Vaan kun ei ole. Mä olen tässä tänään pyöritellyt käsissäni kolmen eri aiheen uutisia ja tullut siihen tulokseen, että jepjep.
Ensimmäinen koski oman paikkakunnan asuntojonoja. Meillä on täällä vuokra-asuntoihin tuhannen jono. Vapaita asuntoja sen sijaan alle kymmenen ja niistäkin suurin osa teknisesti varattuja. Suurin osa jonottajista tokikin on asunnon vaihtajia.
Toinen uutinen osui silmiin monestakin lähteestä, tässä nyt linkki Uuden Suomen versioon, se kun oli näistä laajin. Syntyvyys on laskenut nälkävuosien tasolle.
Kolmantena pyörittelin hallituksen viimeisintä neronleimausta, työnäytettä.
En nyt kyllä kerta kaikkiaan mahda sille minkään, että väkisinkin tulee mieleen 90-luvun lama. Me, Y-sukupolvi, silloisen laman lapset ja nuoret, taistellaan yhä edelleen silpputöiden sekamelskassa, tukimme asuntojonot ja jätämme lisääntymättä, koska tulevaisuudella ei ole tarjota meille toimeentuloa edes eläkepäiville (sikäli kun sillä on tarjota meille edes niitä...). Edellinen sukupolvi osti omat asunnot jo varhain, työllistyi helposti (tai ainakin helpommin) jo koulun penkiltä ja uskalsi hankkia riittävästi lapsia oman vanhuutensa turvaksi.
Ja nyt meidän pitäisi mennä töihin ilman palkkaa? Ihan rehellisesti, kiitos, mutta ei kiitos. Yksi on jo sata vuotta sitten nuijittu läpi, ja se on se työnantajan kannalta ikävä tosiasia, että työstä kuuluu maksaa kohtuullinen korvaus. Työntekijälle kuuluu lomat.
Kyllä voi viimeisen vuosikymmenen päättäjät nyt vilkaista peiliin. Joku on mennyt ketuiksi, kun kokonainen sukupolvi ei uskalla lisääntyä, joutuu töihin palkatta ja kituuttaa nälkärajalla kaupungin vuokrakasarmeissa. Ihan oikeasti, ei se meidän syy oo, et on (päättäjiltä) suunta hukassa. Sitä niitetään nyt, mitä silloin kylvettiin, vai oisko käynyt niin, että jäi kylvöt tekemättä?
Ensimmäinen koski oman paikkakunnan asuntojonoja. Meillä on täällä vuokra-asuntoihin tuhannen jono. Vapaita asuntoja sen sijaan alle kymmenen ja niistäkin suurin osa teknisesti varattuja. Suurin osa jonottajista tokikin on asunnon vaihtajia.
Toinen uutinen osui silmiin monestakin lähteestä, tässä nyt linkki Uuden Suomen versioon, se kun oli näistä laajin. Syntyvyys on laskenut nälkävuosien tasolle.
Kolmantena pyörittelin hallituksen viimeisintä neronleimausta, työnäytettä.
En nyt kyllä kerta kaikkiaan mahda sille minkään, että väkisinkin tulee mieleen 90-luvun lama. Me, Y-sukupolvi, silloisen laman lapset ja nuoret, taistellaan yhä edelleen silpputöiden sekamelskassa, tukimme asuntojonot ja jätämme lisääntymättä, koska tulevaisuudella ei ole tarjota meille toimeentuloa edes eläkepäiville (sikäli kun sillä on tarjota meille edes niitä...). Edellinen sukupolvi osti omat asunnot jo varhain, työllistyi helposti (tai ainakin helpommin) jo koulun penkiltä ja uskalsi hankkia riittävästi lapsia oman vanhuutensa turvaksi.
Ja nyt meidän pitäisi mennä töihin ilman palkkaa? Ihan rehellisesti, kiitos, mutta ei kiitos. Yksi on jo sata vuotta sitten nuijittu läpi, ja se on se työnantajan kannalta ikävä tosiasia, että työstä kuuluu maksaa kohtuullinen korvaus. Työntekijälle kuuluu lomat.
Kyllä voi viimeisen vuosikymmenen päättäjät nyt vilkaista peiliin. Joku on mennyt ketuiksi, kun kokonainen sukupolvi ei uskalla lisääntyä, joutuu töihin palkatta ja kituuttaa nälkärajalla kaupungin vuokrakasarmeissa. Ihan oikeasti, ei se meidän syy oo, et on (päättäjiltä) suunta hukassa. Sitä niitetään nyt, mitä silloin kylvettiin, vai oisko käynyt niin, että jäi kylvöt tekemättä?
lauantai 14. marraskuuta 2015
On aurinko kaikille sama
Maapallomme joukossa tähtien muiden on radallaan ympäri auringon.
Ja pinnalla pallon on maata niin monta, vaan yhteistä jotakin kaikilla on.
Katsokaa, kuunnelkaa niin kaunis, kaunis on maa, kas aurinko meillä on yhteinen,
ystäväin myös kaukaisten.
Katsokaa, kuunnelkaa, on ystävyys valloittavaa.
Ja taivaalla loistaa lämmittäen aurinko yhteinen.
Siis ihmiset kaikki nyt läheltä kaukaa tää totuus te tarkasti huomioikaa:
on tärkeintä ystävyys ihmisten kesken, ei aseilla kiistoja ratkaista saa.
Katsokaa, kuunnelkaa niin kaunis, kaunis on maa, kas aurinko meillä on yhteinen,
ystäväin myös kaukaisten.
Katsokaa, kuunnelkaa, on ystävyys valloittavaa.
Ja taivaalla loistaa lämmittäen aurinko yhteinen.
Kuulin uutiset lähes reaaliajassa ja kieltäydyin niitä silloin kuuntelemasta, valvottuani viimeisen viikon en halunnut pilata yöuniani. Aamupäivällä on ollut aikaa.
On ollut aikaa miettiä, mitä tähän sanoisi. Enkä kuitenkaan osaa omin sanoin sanoa mitään. Siksi lainasin laulun sanat.
Yksi pallo, yhdet ihmiset. Pidetään toisistamme huolta.
perjantai 6. marraskuuta 2015
Naisen kroppa on pariskunnan yhteinen, miehen ei
Mä lasken täällä hitaasti sataan(tuhanteen). Mulla keitti yli taas. Ja koska keitti yli olen täällä taas. Vaikka oikea elämä on imaissut mut mukaansa ja blogi saanut pärjäillä keskenänsä. Mut nyt mä siis suutuin ja olen täällä taas.
Tiedättekö, tasa-arvo on suoraan sanottuna perkeleestä. Nimittäin se naisen ja miehen välinen tasa-arvo perheessä. En tiedä minnekä on päättäviltä tahoilta hukkunut sellainen ihan perustavanlaatuinen pikku fakta, että toisilla meistä on jalkojen välissä vehkeet ja toisilla värkit. Kummallakin kummankin ihan omat, sillä tavalla omat, että kummallakin on oikeus vain omaansa eikä yhtään toisen. Niin kuin että mun värkkini, mun kroppani, on todellakin mun.
Nyt on nimittäin käynyt sillä tavalla klassisesti, että naisen kroppaan on annettu miehelle kaikki oikeudet verenpaineista gynetutkimuksiin. Eikä vain oikeuksia vaan suorastaan velvoite osallistua.
Se alkaa sillä lässynläällä, että ehkäisy on pariskunnan yhteinen asia. Voi kun on kaunis ajatus. Täydellisessä maailmankaikkeudessa se olisi suorastaan loistava, on kuulkaas tasa-arvoa ihan parhaimmillaan. Yhdessä päätetään, mitä käytetään ja yhdessä hankitaan, haetaan yhdessä reseptit pillereihin, yhdessä käydään sukupuolitautitestit ja yhdessä sitten haetaan hormonit naiselle, että voidaan panna menemään ilman kumipukuja.
Jollain pariskunnalla valkenee se tasa-arvoisuus jo siellä ehkäisyneuvolan vastaanotolla. Että otapa nainen housut pois ja kipua tuohon pöydälle. Mies voi katsella kaikessa rauhassa sieltä nurkkatuolistaan housut jalassa, kas kun yhteiseen ehkäisyasiaan kuuluu se, että värkki on yhteinen ja sen kunto on yhteinen asia. Vehkeistä viis.
Toiset hölmöt ei tasa-arvon tilaa vielä ehkäisyneuvolasta tajua. Kuluu aikaa, ehkäisy heitetään romukoppaan ja todetaan, että ohhoh, kahdesta tulee kolme.
Vauvahan on ilman muuta yhteinen ja sikiön terveys näin yhteinen asia. Naisen kroppa ja kaikki naisen terveystiedot odotusajalta kuuluu näin miehelle myös painosta ja verenpaineista gynekologin tarkastuksiin. Nainen kipuaa kerran toisensa jälkeen pöydälle ilman housuja, mies istuu kerrasta toiseen nurkkatuolissansa housut jalassa. Koska onhan se yhteinen lapsi ja yhteinen vastuu.
Niin että työntäkää nyt se tasa-arvonne jo jonnekin syvälle. Sellaista ei ole olemassakaan.
---
Neuvola rv 26 oli tällä viikolla, oltiin siellä molemmat (koska mä ehdotin, että mies voisi tulla edes kerran mukaan). Siellä se istui nurkkatuolissa tyhjänpanttina, kun mulle työnnettiin sairaalaan lähtöohjeet, synnytystoivelomakkeet, multa katsottiin paino, hb, verenpaineet, mitattiin kohdun kokoa. Sydänäänimonitorin käänsi terkkari kovemmalle, että mieskin varmasti kuulisi (jos oisin ollut yksin, olisi kuunneltu vain pikaisesti ja mahd. hiljaisella).
Että ei siinä. Voi se mun kroppa olla yhteinen, jos se on mulle ok. Mutta jos yhteiskunta vaatii, että mä jaan terveystietoni miehelle huvitti mua tai ei, niin se ei ole ok. Sen nyt vaan on kerta kaikkiaan lähdettävä naisesta itsestään eikä neuvolasta ja yhteiskunnan odotuksista.
Kyse siis Ylen uutisesta, jonka mukaan miehiä ollaan velvoittamassa osallistumaan äitiysneuvolaan.
Tiedättekö, tasa-arvo on suoraan sanottuna perkeleestä. Nimittäin se naisen ja miehen välinen tasa-arvo perheessä. En tiedä minnekä on päättäviltä tahoilta hukkunut sellainen ihan perustavanlaatuinen pikku fakta, että toisilla meistä on jalkojen välissä vehkeet ja toisilla värkit. Kummallakin kummankin ihan omat, sillä tavalla omat, että kummallakin on oikeus vain omaansa eikä yhtään toisen. Niin kuin että mun värkkini, mun kroppani, on todellakin mun.
Nyt on nimittäin käynyt sillä tavalla klassisesti, että naisen kroppaan on annettu miehelle kaikki oikeudet verenpaineista gynetutkimuksiin. Eikä vain oikeuksia vaan suorastaan velvoite osallistua.
Se alkaa sillä lässynläällä, että ehkäisy on pariskunnan yhteinen asia. Voi kun on kaunis ajatus. Täydellisessä maailmankaikkeudessa se olisi suorastaan loistava, on kuulkaas tasa-arvoa ihan parhaimmillaan. Yhdessä päätetään, mitä käytetään ja yhdessä hankitaan, haetaan yhdessä reseptit pillereihin, yhdessä käydään sukupuolitautitestit ja yhdessä sitten haetaan hormonit naiselle, että voidaan panna menemään ilman kumipukuja.
Jollain pariskunnalla valkenee se tasa-arvoisuus jo siellä ehkäisyneuvolan vastaanotolla. Että otapa nainen housut pois ja kipua tuohon pöydälle. Mies voi katsella kaikessa rauhassa sieltä nurkkatuolistaan housut jalassa, kas kun yhteiseen ehkäisyasiaan kuuluu se, että värkki on yhteinen ja sen kunto on yhteinen asia. Vehkeistä viis.
Toiset hölmöt ei tasa-arvon tilaa vielä ehkäisyneuvolasta tajua. Kuluu aikaa, ehkäisy heitetään romukoppaan ja todetaan, että ohhoh, kahdesta tulee kolme.
Vauvahan on ilman muuta yhteinen ja sikiön terveys näin yhteinen asia. Naisen kroppa ja kaikki naisen terveystiedot odotusajalta kuuluu näin miehelle myös painosta ja verenpaineista gynekologin tarkastuksiin. Nainen kipuaa kerran toisensa jälkeen pöydälle ilman housuja, mies istuu kerrasta toiseen nurkkatuolissansa housut jalassa. Koska onhan se yhteinen lapsi ja yhteinen vastuu.
Niin että työntäkää nyt se tasa-arvonne jo jonnekin syvälle. Sellaista ei ole olemassakaan.
---
Neuvola rv 26 oli tällä viikolla, oltiin siellä molemmat (koska mä ehdotin, että mies voisi tulla edes kerran mukaan). Siellä se istui nurkkatuolissa tyhjänpanttina, kun mulle työnnettiin sairaalaan lähtöohjeet, synnytystoivelomakkeet, multa katsottiin paino, hb, verenpaineet, mitattiin kohdun kokoa. Sydänäänimonitorin käänsi terkkari kovemmalle, että mieskin varmasti kuulisi (jos oisin ollut yksin, olisi kuunneltu vain pikaisesti ja mahd. hiljaisella).
Että ei siinä. Voi se mun kroppa olla yhteinen, jos se on mulle ok. Mutta jos yhteiskunta vaatii, että mä jaan terveystietoni miehelle huvitti mua tai ei, niin se ei ole ok. Sen nyt vaan on kerta kaikkiaan lähdettävä naisesta itsestään eikä neuvolasta ja yhteiskunnan odotuksista.
Kyse siis Ylen uutisesta, jonka mukaan miehiä ollaan velvoittamassa osallistumaan äitiysneuvolaan.
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
#kasihaaste #pelonvarjo
Kummalla puolen?
And i will survive
Haluatko parisuhdehelvetin
fairytale gone baD
punainen Esirippu
marttyyrin Kruunu
tikulla Silmään
pAinajainen pääsiäisenä
muistoja vaaN
Ei. En ole seonnut. Kyse on tästä. Pelon varjosta. Ja ei. Meillä ei mitään uutta auringon alla. Eikä vanhaa. Sateenkaaren pää oli sunnuntaina lasten vaihtopaikalla, ihastelin sitä ja sen ajoitusta, enkä haistanut ilmassa mitään. Joskus menee edelleenkin todella hyvin.
And i will survive
Haluatko parisuhdehelvetin
fairytale gone baD
punainen Esirippu
marttyyrin Kruunu
tikulla Silmään
pAinajainen pääsiäisenä
muistoja vaaN
Ei. En ole seonnut. Kyse on tästä. Pelon varjosta. Ja ei. Meillä ei mitään uutta auringon alla. Eikä vanhaa. Sateenkaaren pää oli sunnuntaina lasten vaihtopaikalla, ihastelin sitä ja sen ajoitusta, enkä haistanut ilmassa mitään. Joskus menee edelleenkin todella hyvin.
tiistai 8. syyskuuta 2015
Mikä ihme se on, kun rahat ei riitä?!
Viime aikojen taloustilanne on vetänyt täällä vähän mietteliääksi. Silmiin on osunut paljon uutisia ja keskusteluja siitä, mitä on olla köyhä suomalainen Suomessa. Tavallisten perheellisten tarinoita leipäjonoista ja siitä, että rahat eivät vain riitä.
Mulla on muistissa hyvin tilanteemme Esikoisen vauvavuonna ja Toisen vauvakesänä, mutta silloinenkin "hätämme" oli puhtaasti oma vika. Pärjäsimme minimiäitiyspäivärahalla (yksitoista euroa per päivä) ja lapsilisällä, jaettiin ilmaisjakelulehtiä siihen lisäksi, yhteen lasketut nettotulot ovat olleet noin 600 euroa kuussa. Opintotuki pätkääni lukion loppuun en ottanut lainaa, toimeentulotukea ei osattu hakea eikä miehellä liioin ollut mitään tuloja. Sittemmin meillä ei ole puutteesta kärsitty. Leipäjonossa emme koskaan seisseet, emmehän me olleet köyhiä, oli katto pään päällä ja ruoka pöydässä. Asumisen kustannukset olivat n. 250 €/kk, ensin silloisen miehen perintökodissa ja sitten pienessä vuokrakaksiossa. Tokikin lastenvaatteet ja tarvikkeet saimme ilmaiseksi lähes kaiken, monella lapsella olleita ja parhaat päivänsä nähneitä, mutta käyttökelpoisia. Ei ollut varaa nirsoilla.
Ärsyynnyn näistä perheellisten valituksista rahan riittämättömyydestä. Ymmärrän, että on taloudellisesti tiukkaa, on meilläkin, mutta en ymmärrä sitä tarvetta valittaa köyhyyttä jokaisessa mediassa, mikä suinkin suostuu kuuntelemaan. Tässä nyt yksi Ylellä avautunut ja tässä toinen Vauva-lehden aihevapaalta (mistä kyllä tervejärkinen ihminen pysyisi kaukana). Näitä on toki ollut viime aikoina paljon muitakin, mutten ole kerännyt linkkejä talteen.
Niin että mikä ihme se on, kun rahat ei riitä?
Kun ruvetaan selvittämään, mihin rahat valuvat niillä, jotka löytävät itsensä vaikkapa leipäjonoista, iskee hämennys. Menolistaus kuuluu aina: vuokra, laskut, ruoka. Ensimmäisen ja viimeisen ymmärrän, mutta mitä ovat nuo laskut? Yleensä ensimmäinen tinkivara on nimenomaa siellä (seuraavana sitten ruuassa ja peruselämisen tarvikkeissa). Joskus on mahdollista säästää vuokrassakin, mutta siitä säästäminen on kaikkein vaikeinta, koska se vaatii muuttamista kohtuuhintaisempaan asuntoon ja niitä nyt ei ihan jokaisessa tienmutkassa olekaan.
Siis ne laskut. Meidän perheen pakolliset laskut pitävät sisällään:
-sähkö (vesi sisältyy vuokraan, ainakin vielä)
-kotivakuutuksen (ja lasten tapaturmavakuutukset, mutta näistä voisi tarvittaessa ehkä tinkiä)
- puhelimet (liittymä x3, kahden puhelimen osamaksut + 2x prepaid ilman nettiä)
- netti
- hammaslääkäri-, terveyskeskus- ja sairaalamaksut (ja näitä on kyllä tänäkin vuonna maksettu useammalla satasella)
- opintolainat
- työttömyyskassan maksut (pakollinen sikäli, että sen maksamatta jättäminen tarkoittaa työttömälle tulotason romahdusta)
Ja sitten on niitä, minkä välttämättömyydestä voidaan aina vängätä:
- auton vakuutus (meillä täyskasko, ja on kyllä maksanut itsensä takaisin...)
- auton verot
- auton huollot (huhhei, kulkee osamaksulla täällä nekin)
- osamaksulla tehtyjä "tarvehankintoja", meillä uusittu mm. hajonneita tietokoneita
- tabletti osamaksulla ja sen nettiliittymä. Turhin ostos ikinä, seisoo keittiön kaapissa lähes käyttämättömänä.
Kaupasta saa perushyvää ruokaa, ja samalta reissulta pakolliset kodin pesuaineet, lamput, hygieniatarvikkeet sekä välttämättömät vaatteet (ne joita ei siis löydy tarvittaessa käytettynä).
Apteekki on tänä vuonna vienyt 100-300 €/kk. Meillä on vähän sairastettu.
Ihan hirveästi extrakivaan ei voi sijoittaa, mutta elämä on valintoja. Meillä on valittu perusjutut kuntoon ja luovuttu turhista huvituksista. Lähinnä itkettää lukea noita juttuja, joissa toisin valinneet itkevät sitä, ettei voi ostaa ruokakaupasta sitä, mitä haluaa. Kun ei meistä kukaan voi.
Kummallista on, kun aikuisille ihmisille joutuu kertomaan saman kuin pikkulapsille. Se nyt vaan on niin, että kaikkea ei vain voi saada. Elämä on valintoja.
Mulla on muistissa hyvin tilanteemme Esikoisen vauvavuonna ja Toisen vauvakesänä, mutta silloinenkin "hätämme" oli puhtaasti oma vika. Pärjäsimme minimiäitiyspäivärahalla (yksitoista euroa per päivä) ja lapsilisällä, jaettiin ilmaisjakelulehtiä siihen lisäksi, yhteen lasketut nettotulot ovat olleet noin 600 euroa kuussa. Opintotuki pätkääni lukion loppuun en ottanut lainaa, toimeentulotukea ei osattu hakea eikä miehellä liioin ollut mitään tuloja. Sittemmin meillä ei ole puutteesta kärsitty. Leipäjonossa emme koskaan seisseet, emmehän me olleet köyhiä, oli katto pään päällä ja ruoka pöydässä. Asumisen kustannukset olivat n. 250 €/kk, ensin silloisen miehen perintökodissa ja sitten pienessä vuokrakaksiossa. Tokikin lastenvaatteet ja tarvikkeet saimme ilmaiseksi lähes kaiken, monella lapsella olleita ja parhaat päivänsä nähneitä, mutta käyttökelpoisia. Ei ollut varaa nirsoilla.
Ärsyynnyn näistä perheellisten valituksista rahan riittämättömyydestä. Ymmärrän, että on taloudellisesti tiukkaa, on meilläkin, mutta en ymmärrä sitä tarvetta valittaa köyhyyttä jokaisessa mediassa, mikä suinkin suostuu kuuntelemaan. Tässä nyt yksi Ylellä avautunut ja tässä toinen Vauva-lehden aihevapaalta (mistä kyllä tervejärkinen ihminen pysyisi kaukana). Näitä on toki ollut viime aikoina paljon muitakin, mutten ole kerännyt linkkejä talteen.
Niin että mikä ihme se on, kun rahat ei riitä?
Kun ruvetaan selvittämään, mihin rahat valuvat niillä, jotka löytävät itsensä vaikkapa leipäjonoista, iskee hämennys. Menolistaus kuuluu aina: vuokra, laskut, ruoka. Ensimmäisen ja viimeisen ymmärrän, mutta mitä ovat nuo laskut? Yleensä ensimmäinen tinkivara on nimenomaa siellä (seuraavana sitten ruuassa ja peruselämisen tarvikkeissa). Joskus on mahdollista säästää vuokrassakin, mutta siitä säästäminen on kaikkein vaikeinta, koska se vaatii muuttamista kohtuuhintaisempaan asuntoon ja niitä nyt ei ihan jokaisessa tienmutkassa olekaan.
Siis ne laskut. Meidän perheen pakolliset laskut pitävät sisällään:
-sähkö (vesi sisältyy vuokraan, ainakin vielä)
-kotivakuutuksen (ja lasten tapaturmavakuutukset, mutta näistä voisi tarvittaessa ehkä tinkiä)
- puhelimet (liittymä x3, kahden puhelimen osamaksut + 2x prepaid ilman nettiä)
- netti
- hammaslääkäri-, terveyskeskus- ja sairaalamaksut (ja näitä on kyllä tänäkin vuonna maksettu useammalla satasella)
- opintolainat
- työttömyyskassan maksut (pakollinen sikäli, että sen maksamatta jättäminen tarkoittaa työttömälle tulotason romahdusta)
Ja sitten on niitä, minkä välttämättömyydestä voidaan aina vängätä:
- auton vakuutus (meillä täyskasko, ja on kyllä maksanut itsensä takaisin...)
- auton verot
- auton huollot (huhhei, kulkee osamaksulla täällä nekin)
- osamaksulla tehtyjä "tarvehankintoja", meillä uusittu mm. hajonneita tietokoneita
- tabletti osamaksulla ja sen nettiliittymä. Turhin ostos ikinä, seisoo keittiön kaapissa lähes käyttämättömänä.
Kaupasta saa perushyvää ruokaa, ja samalta reissulta pakolliset kodin pesuaineet, lamput, hygieniatarvikkeet sekä välttämättömät vaatteet (ne joita ei siis löydy tarvittaessa käytettynä).
Apteekki on tänä vuonna vienyt 100-300 €/kk. Meillä on vähän sairastettu.
Ihan hirveästi extrakivaan ei voi sijoittaa, mutta elämä on valintoja. Meillä on valittu perusjutut kuntoon ja luovuttu turhista huvituksista. Lähinnä itkettää lukea noita juttuja, joissa toisin valinneet itkevät sitä, ettei voi ostaa ruokakaupasta sitä, mitä haluaa. Kun ei meistä kukaan voi.
Kummallista on, kun aikuisille ihmisille joutuu kertomaan saman kuin pikkulapsille. Se nyt vaan on niin, että kaikkea ei vain voi saada. Elämä on valintoja.
perjantai 28. elokuuta 2015
Lukemisella lukutaidottomuutta vastaan, osa 1
Törmäsin taannoin Savon Sanomissa juttuun, joka alkoi kysymyksellä: Oletko sinäkin lukutaidoton? (Eve Kolari, SS, 10.8.15). Artikkeli jäi roikkumaan "tästä mä vielä jotain kirjoitan"-fiiliksellä, koska aihe on lähes häiritsevä. Jossain aivojen perukoilla alkoi muodostua tiimityö-idea lukemisen ympärille.
Niinpä me ollaan täällä nyt ihan koko perheellä pohdittu lukutaidon määritelmää ja merkitystä. On mietitty, mikä merkitys sillä on, että ymmärtää lukemansa ja paljonko ymmärtämistä auttaa se, että lukee itselleen sopivan tasoista tekstiä mielenkiintoisesta aiheesta ja vieläpä mielellään hyvin kirjoitettuna. On nyökytelty täällä kovasti. Kerroin tenaville, että ihan oikeasti on sellaisia niiden ikäisiä lapsia ja ihan meitä aikuisiakin Suomessa, joilta lukemisen oppiminen on jäänyt puolitiehen ja luetun ymmärtämisen kehittyminen välistä kokonaan. Mietittiin yhdessä, että mitä me voitaisiin tehdä, pitäisikö tehdä jotain.
Ja sitten saatiin se paras idea. Raotetaan vähän meidän perheen lukemistoa. Kukin kertoo yhden lempikirjoistaan (tai kirjasarjoistaan), sellaisen, mitä voisi suositella itsensä ikäiselle lukijalle. Jos vaikka jonkun lapsen vanhemmat saisivat siitä ideaa, mitä omalle ipanalle voisi luettavaksi antaa. Ja me aikuisetkin raotetaan vähän lukemistoamme, vaikka se onkin jo paljon haasteellisempi homma.
Esikoisen ollessa aivan pieni, pohdin ääneen äidilleni, kuinka lapseen saa tartuttettua lukuinnon. Sain muutaman vinkin, ja päätellen siitä, että meidän ongelmamme on saada lapset irrottamaan nenänsä kirjoista eikä päin vastoin, on nämä vinkit toimineet hyvin. Ensimmäinen vinkki oli pitää lapselle sopivia kirjoja lapsen ulottuvilla ja toinen näyttää itse arvostavansa lukemista. Niinpä en ole koskaan potenut huonoa omaatuntoa sanoessani, että odota, luen tämän sivun loppuun.
Tulossa siis vino pino kirjaesittelyitä lapsilta lapsille ja katsaus meidän aikuisten omiin lukemistoihin. Ja saattaa olla, että erehdyn vielä esittelemään ne mun mielestä ehdottomat hitit lasten luettaviksi myös... Tähän palataan, pian.
Niinpä me ollaan täällä nyt ihan koko perheellä pohdittu lukutaidon määritelmää ja merkitystä. On mietitty, mikä merkitys sillä on, että ymmärtää lukemansa ja paljonko ymmärtämistä auttaa se, että lukee itselleen sopivan tasoista tekstiä mielenkiintoisesta aiheesta ja vieläpä mielellään hyvin kirjoitettuna. On nyökytelty täällä kovasti. Kerroin tenaville, että ihan oikeasti on sellaisia niiden ikäisiä lapsia ja ihan meitä aikuisiakin Suomessa, joilta lukemisen oppiminen on jäänyt puolitiehen ja luetun ymmärtämisen kehittyminen välistä kokonaan. Mietittiin yhdessä, että mitä me voitaisiin tehdä, pitäisikö tehdä jotain.
Ja sitten saatiin se paras idea. Raotetaan vähän meidän perheen lukemistoa. Kukin kertoo yhden lempikirjoistaan (tai kirjasarjoistaan), sellaisen, mitä voisi suositella itsensä ikäiselle lukijalle. Jos vaikka jonkun lapsen vanhemmat saisivat siitä ideaa, mitä omalle ipanalle voisi luettavaksi antaa. Ja me aikuisetkin raotetaan vähän lukemistoamme, vaikka se onkin jo paljon haasteellisempi homma.
Esikoisen ollessa aivan pieni, pohdin ääneen äidilleni, kuinka lapseen saa tartuttettua lukuinnon. Sain muutaman vinkin, ja päätellen siitä, että meidän ongelmamme on saada lapset irrottamaan nenänsä kirjoista eikä päin vastoin, on nämä vinkit toimineet hyvin. Ensimmäinen vinkki oli pitää lapselle sopivia kirjoja lapsen ulottuvilla ja toinen näyttää itse arvostavansa lukemista. Niinpä en ole koskaan potenut huonoa omaatuntoa sanoessani, että odota, luen tämän sivun loppuun.
Tulossa siis vino pino kirjaesittelyitä lapsilta lapsille ja katsaus meidän aikuisten omiin lukemistoihin. Ja saattaa olla, että erehdyn vielä esittelemään ne mun mielestä ehdottomat hitit lasten luettaviksi myös... Tähän palataan, pian.
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Kasvatanko kotiorjia?
Nostetaan taas vanha aihe esiin, kun Taloussanomien uutinen sattui sopivasti silmiin: Tämän ikäinen lapsi kannattaa panna töihin (Taloussanomat, 19.3.15).
Olen vuosikaudet törmännyt erityisesti äitien asenteisiin, joissa lapselta ei sovi vaatia kotona tehtäväksi mitään. Perusteluksi (jos sellaista nyt yleensä ottaen saa) saa sen, että leikki on lapsen työtä ja siinä on tekemistä enemmän kuin kylliksi, kun lapset hoitavat koulunsa ja harrastuksensa. Tulee kovasti mieleen isäni vastaus teinivuosinamme, kun kysyttiin, miksi kaikilla muilla paitsi hänellä oli tiskivuoro. "Mä käyn töissä ja tuon palkan kotiin."
Olen vuosikaudet itse hokenut, että kotimme ei ole hotelli. Mun niskavillat on suunnilleen saman ajan nousseet pystyyn hyvää tarkoittavista lappusista esimerkiksi julkisissa tiloissa ja vaikkapa työpaikkojen kahvihuoneissa ("Äitisi ei ole täällä töissä, joten siivoathan jälkesi"). Näen punaista, kun törmään asenteisiin, joissa miehen homma on tuoda palkkapussinsa kotiin ja naisen homma on huolehtia kodista. (Ja olen kertakaikkisen katkera Keskustan linjauksista, joilla taas nuijitaan naista nyrkin ja hellan väliin, piru vie, sovittelisivat siihen koloon vaihteeksi miestä, edes, jos sinne nyt joku täytyy tunkea.)
Niinpä voitte arvata, että tämä Taloussanomien uutinen Minnesotan Yliopistossa tehdystä tutkimuksesta sai mut hihkumaan riemusta, tekisi mieli kiljua: "Ähäkutti ja lälläslää, siitäs saatte!" En kilju, koska olen aikuinen (tai ainakin esitän sellaista).
Lasten ottaminen kotitöihin mukaan pienestä pitäen siis parantaa lapsen itsetuntoa, itseluottamusta ja kasvattaa vastuullisuutta. Kehityspsykologi Richard Rende vielä täydentää tähän, että kotitöihin osallistuminen ennakoi akateemista, emotionaalista ja jopa ammatillista menestystä. Ei kuulkaa mikään huono syy jatkaa valitulla linjalla, jossa kotimme siis ei ole hotelli, enkä minä perheeseemme palkattu työntekijä. Kotityöt kuuluu kaikille.
Tiskit, pyykit, roskien viennit, siivoukset, ruoanlaitto... Miksi ihmeessä ne pitäisi sysätä yksin äidin (ja/tai isän) harteille? Ei vanhemmat kotona yksin sotke, todellakaan. Sitä paitsi. Opetan mieluummin vaikkapa tiskausta, imurointia ja pyykkikoneen täyttöä kolmivuotiaalle, jonka mielestä imuri ja saippuavedet on parhaimpia maan päällä olevia asioita sen sijaan, että opettaisin kotitöiden alkeita teinille, jota ne eivät todellakaan kiinnosta. Pitkällä tähtäimellä pääsee helpommalla vaikka pikkulapsivuosina hommien tekeminen on selkeästi hidasta.
Mitenkäs muilla? Odotatteko lastenne osallistuvan kotitöihin (ikätasoisesti, luonnollisesti)?
Olen vuosikaudet törmännyt erityisesti äitien asenteisiin, joissa lapselta ei sovi vaatia kotona tehtäväksi mitään. Perusteluksi (jos sellaista nyt yleensä ottaen saa) saa sen, että leikki on lapsen työtä ja siinä on tekemistä enemmän kuin kylliksi, kun lapset hoitavat koulunsa ja harrastuksensa. Tulee kovasti mieleen isäni vastaus teinivuosinamme, kun kysyttiin, miksi kaikilla muilla paitsi hänellä oli tiskivuoro. "Mä käyn töissä ja tuon palkan kotiin."
Olen vuosikaudet itse hokenut, että kotimme ei ole hotelli. Mun niskavillat on suunnilleen saman ajan nousseet pystyyn hyvää tarkoittavista lappusista esimerkiksi julkisissa tiloissa ja vaikkapa työpaikkojen kahvihuoneissa ("Äitisi ei ole täällä töissä, joten siivoathan jälkesi"). Näen punaista, kun törmään asenteisiin, joissa miehen homma on tuoda palkkapussinsa kotiin ja naisen homma on huolehtia kodista. (Ja olen kertakaikkisen katkera Keskustan linjauksista, joilla taas nuijitaan naista nyrkin ja hellan väliin, piru vie, sovittelisivat siihen koloon vaihteeksi miestä, edes, jos sinne nyt joku täytyy tunkea.)
Niinpä voitte arvata, että tämä Taloussanomien uutinen Minnesotan Yliopistossa tehdystä tutkimuksesta sai mut hihkumaan riemusta, tekisi mieli kiljua: "Ähäkutti ja lälläslää, siitäs saatte!" En kilju, koska olen aikuinen (tai ainakin esitän sellaista).
Lasten ottaminen kotitöihin mukaan pienestä pitäen siis parantaa lapsen itsetuntoa, itseluottamusta ja kasvattaa vastuullisuutta. Kehityspsykologi Richard Rende vielä täydentää tähän, että kotitöihin osallistuminen ennakoi akateemista, emotionaalista ja jopa ammatillista menestystä. Ei kuulkaa mikään huono syy jatkaa valitulla linjalla, jossa kotimme siis ei ole hotelli, enkä minä perheeseemme palkattu työntekijä. Kotityöt kuuluu kaikille.
Tiskit, pyykit, roskien viennit, siivoukset, ruoanlaitto... Miksi ihmeessä ne pitäisi sysätä yksin äidin (ja/tai isän) harteille? Ei vanhemmat kotona yksin sotke, todellakaan. Sitä paitsi. Opetan mieluummin vaikkapa tiskausta, imurointia ja pyykkikoneen täyttöä kolmivuotiaalle, jonka mielestä imuri ja saippuavedet on parhaimpia maan päällä olevia asioita sen sijaan, että opettaisin kotitöiden alkeita teinille, jota ne eivät todellakaan kiinnosta. Pitkällä tähtäimellä pääsee helpommalla vaikka pikkulapsivuosina hommien tekeminen on selkeästi hidasta.
 |
| Täystuho 3v ja Viimeinen 1v siivoushommissa |
Mitenkäs muilla? Odotatteko lastenne osallistuvan kotitöihin (ikätasoisesti, luonnollisesti)?
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Lapsikin sen tajuais
Nyt meni hermo. Teki ootte varmasti kuulleet tän kivan jutun, että pitäs elää suu säkkiä myöten. Elelläänhän me, eikä siinä mitään, yritetään säkkiä kasvattaa, että paremmin riittäs.
Mut nyt on vähän joka puoluekin keksinyt sen saman jutun, että pantas valtionkin suu silleen somasti säkkiä myöten.
Mä olen lukenut kansantaloustieteitä ruhtinaalliset kolme opintopistettä. Mutta yks juttu mulle silloin valkeni (vaikkei juuri muu sitten selvinnytkään). Tajusin silloin, että politiikkaa on syyttäminen siitä, että 90-luku meni miten meni. Ja mä niillä samaisilla tunneilla vannoin silloin itelleni, että jos mä vaan koskaan ikinä mitenkään voin vaikuttaa siihen, että mun lasten ei tarvi kokea samaa, niin mähän vaikutan.
En sitten ruvennut yrittäjäksi, enkä rupea.
Uutisia nyt tietysti pyörii taas vaikka mitä. En ehkä pidä tätä lähdettä kaikkein luotettavimpana, mutta asiaa tää uutinen on. Synkkä arvio: Suomen talouslääke onkin paha virhe (Uusi Suomi 24.3.15). Ei sitä vaan kukaan viittinyt uutisoida, kun mä näistä säästöistä noin tuumasin jo pari vuotta sitten...
Ihan siitä hyvästä piirtelin teille pari kuvaa. Vaikken osaa.
Tollasia me aikanaan piirreltiin ussan tunneilla (aihe toki oli eri), tytöillä oli aina sillon kukkamekot.
Käsi ylös nyt, kuka tahtoo ysikyt luvun uusiks? Minen taho. Minen ainakaan taho.
Mut nyt on vähän joka puoluekin keksinyt sen saman jutun, että pantas valtionkin suu silleen somasti säkkiä myöten.
Mä olen lukenut kansantaloustieteitä ruhtinaalliset kolme opintopistettä. Mutta yks juttu mulle silloin valkeni (vaikkei juuri muu sitten selvinnytkään). Tajusin silloin, että politiikkaa on syyttäminen siitä, että 90-luku meni miten meni. Ja mä niillä samaisilla tunneilla vannoin silloin itelleni, että jos mä vaan koskaan ikinä mitenkään voin vaikuttaa siihen, että mun lasten ei tarvi kokea samaa, niin mähän vaikutan.
En sitten ruvennut yrittäjäksi, enkä rupea.
Uutisia nyt tietysti pyörii taas vaikka mitä. En ehkä pidä tätä lähdettä kaikkein luotettavimpana, mutta asiaa tää uutinen on. Synkkä arvio: Suomen talouslääke onkin paha virhe (Uusi Suomi 24.3.15). Ei sitä vaan kukaan viittinyt uutisoida, kun mä näistä säästöistä noin tuumasin jo pari vuotta sitten...
Ihan siitä hyvästä piirtelin teille pari kuvaa. Vaikken osaa.
Tollasia me aikanaan piirreltiin ussan tunneilla (aihe toki oli eri), tytöillä oli aina sillon kukkamekot.
Käsi ylös nyt, kuka tahtoo ysikyt luvun uusiks? Minen taho. Minen ainakaan taho.
tiistai 17. maaliskuuta 2015
Kun kukaan ei tunne sosiaaliturvaa
Jokin tovi sitten uutisointiin suhteellisen näkyvästi Suomen sosiaaliturvan tasosta. Euroopan neuvostolta tuli Suomelle sapiskaa (Yle, 11.2.15) ja sitten hehkuivat ministerit tyytyväisinä siitä, että perusturvaan tehdyt parannukset näkyvät (Yle, 26.2.15).
En ota kantaa sosiaaliturvan tasoon, meidän perheessä se on ollut riittävä. Otan kantaa sen järjestämiseen. Siihenhän Suomessa vedottiin, että moitteita antaneet eivät tunne suomalaista järjestelmää. Tahtoisin tavata ihan henkilökohtaisesti sen, joka koko paketin tuntee. Mulla olisi pari sanaa sanottavana.
Suomen sosiaaliturva on siis kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tismalleen samassa elämäntilanteessa pelkkien sosiaalietuuksien varassa voi tuloissa olla jopa tonnin heitto. Jos tyydyt siihen, mitä saat, pääset helpolla. Jos haluat sen, mikä sinulle kuuluu elämäntilanteesi ja kansalaisuutesi perusteella, törmäät siihen, että itseasiassa sosiaaliturvaa ei kokonaisuutena tunne yksikään asiakaspalvelija.
Esittelen teille esimerkkiperheen, johon kuuluu isä, äiti ja 7 kk vauva.
Perheen isä on vailla ammatillista koulutusta, ei kuulu työttömyyskassaan eikä ole saanut raavittua kasaan kymmenen kuukauden työssäoloehtoa. Työvoimatoimisto toteaa, että työvoimapoliittista estettä työttömyysetuuden maksulle ei ole, Kela kertoo, että koulutuksen puuttuessa voi työmarkkinatukea saada vasta viiden kuukauden odotusajan jälkeen.
Perheen äidillä on ammatillinen koulutus ja ammattiliiton sekä kassan jäsenyys. Ennen äitiyslomaa äiti ehti olla tovin työttömänä ansiosidonnaista päivärahaa kassasta nostaen.
Ja vauva. No se on vauva. Vanhempainrahakautta on tästä vauvasta jäljellä noin kaksi kuukautta.
Voidaan tässä laskennallisessa esimerkissä unohtaa sujuvasti asumistuki sekä lapsilisät. Sovitaan myös, ettei nyt mennä sosiaaliviraston luukulle hakemaan toimeentulotukea, eikä lasketa sitä, olisiko esimerkkiperhe siihen oikeutettu (uskokaan pois, osaisin laskelmissa ottaa huomioon molemmat...)
Tilanne 1:
Äiti jatkaa vanhempainrahakauden loppuun. Isä on työtön työnhakija.
Vanhempainraha on määräytynyt tulojen mukaan, brutto n. 1600 €/kk. Isän tulot 0 €/kk.
Kahden kuukauden kuluttua äiti jatkaa kotihoidontuella kotona, brutto 342,53 €/kk + hoitolisä 183,31 €/kk eli n. 520 €/kk. Isän tulot vielä kolme kuukautta 0 €/kk
Tilanne 2:
Äiti jatkaa vanhempainrahakauden loppuun ja isä on työtön työnhakija, tosin muisti jättäneensä isyysvapaan (18vrk) käyttämättä.
Äidin tulot brutto 1600 €/kk, isän minimi vanhempainetuuden mukaan tuo 18vrk 24,02 €/vrk*18= 432,36 €.
Kahden kuukauden kuluttua äiti jatkaa kotihoidontuella, bruttona 520 €/kk, isän tulot nelisen kuukautta 0 €/kk, koska odotusaika ei kulu isyysvapaan aikana.
Tilanne 3:
Perheessä käytetään ahkerasti aikaa laskemiseen. Kuka muka oikeasti tahtoo olla nollatuloilla melkein puoli vuotta!
Äiti jatkaa vanhempainrahakautta pitämättömien isyysvapaiden ajan ja siirtyy sitten työttömäksi työnhakijaksi ansiosidonnaiselleen, jonka päiviä on vielä nelisensataa jäljellä. Kyllähän koulutetulle ihmiselle jostain löytyy töitä.
Äidin tulot edelleen brutto n. 1600 €/kk.
Isän tulot sekä isyysvapaan, että vanhempainvapaan ajalta 24,02 €/vrk eli n. 500 €/kk. Tuona aikana isä luonnollisesti ei ole työtön työnhakija, joten odotusaika työttömyysetuudesta ei kulu mihinkään.
Mutta mitä tapahtuu isyys- ja vanhempainrahaoikeuden kuluttua loppuun? Isä ilmoittautuu työttömäksi työnhakijaksi uudelleen, työmarkkinatuki edelleen 0 €/kk, koska odotusaikaa on jäljellä monta kuukautta. Sovitaan, että äiti pysyy työttömänä työnhakijana (tai menee töihin, jos töitä saa). Lapsi on isän kanssa kotona, kunnes isä työllistyy, eli isä nostaa kotihoidontuen hoitolisineen, hoitolisää ei saa äidin tulojen vuoksi täytenä, mutta bruttotulot ovat silti n. 500 €/kk.
Kysymys, johon edes Kelassa ei osattu suoraan vastata tässä teoreettisessa tilanteessa kuuluu:
Kun isä on työtön työnhakija ja hoitaa samalla lasta kotona nostaen kotihoidontukea kuluuko Kelan säätämä viiden kuukauden odotusaika työttömyysetuuteen, vai alkaako odotusaika kulua vasta, kun lapsi joko laitetaan päivähoitoon, lasta hoitaakin isän sijaan äiti tai kotihoidontuki vain jätetään nostamatta?
Vai pitäisikö perheen lopettaa omillaan pärjäämisen yrittäminenkään ja suosiolla lampsia nostamaan toimeentulotuki...
Yhteenveto:
Eli onko taloudellisesti järkevää tälle perheelle antaa kaupungille neljä kuukautta aikaa järjestää hoitopaikka ja hakea sitä toimintakauden alkuun nyt (elokuulle) vai antaa kaupungille aikaa lakisääteiset kaksi viikkoa, jos molemmat vanhemmat sattuisikin työllistymään?
Mikä on arjen kannalta toimivin ratkaisu? Millä todennäköisyydellä paikan saa kahdessa viikossa minnekään? Ja miksi tällaisten selvittäminen on niin kamalan vaikeaa?
Tämän tekstin esimerkkiperheellä on todellisuuspohja. Tiedot etuuksista olen raapinut kasaan työvoimatoimistosta, IAET-kassasta sekä Kelasta. Odotan edelleen Kelan vastausta viiden kuukauden odotusajasta, jotta parhaan skenaarion valitseminen olisi mahdollista.
En ota kantaa sosiaaliturvan tasoon, meidän perheessä se on ollut riittävä. Otan kantaa sen järjestämiseen. Siihenhän Suomessa vedottiin, että moitteita antaneet eivät tunne suomalaista järjestelmää. Tahtoisin tavata ihan henkilökohtaisesti sen, joka koko paketin tuntee. Mulla olisi pari sanaa sanottavana.
Suomen sosiaaliturva on siis kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tismalleen samassa elämäntilanteessa pelkkien sosiaalietuuksien varassa voi tuloissa olla jopa tonnin heitto. Jos tyydyt siihen, mitä saat, pääset helpolla. Jos haluat sen, mikä sinulle kuuluu elämäntilanteesi ja kansalaisuutesi perusteella, törmäät siihen, että itseasiassa sosiaaliturvaa ei kokonaisuutena tunne yksikään asiakaspalvelija.
Esittelen teille esimerkkiperheen, johon kuuluu isä, äiti ja 7 kk vauva.
Perheen isä on vailla ammatillista koulutusta, ei kuulu työttömyyskassaan eikä ole saanut raavittua kasaan kymmenen kuukauden työssäoloehtoa. Työvoimatoimisto toteaa, että työvoimapoliittista estettä työttömyysetuuden maksulle ei ole, Kela kertoo, että koulutuksen puuttuessa voi työmarkkinatukea saada vasta viiden kuukauden odotusajan jälkeen.
Perheen äidillä on ammatillinen koulutus ja ammattiliiton sekä kassan jäsenyys. Ennen äitiyslomaa äiti ehti olla tovin työttömänä ansiosidonnaista päivärahaa kassasta nostaen.
Ja vauva. No se on vauva. Vanhempainrahakautta on tästä vauvasta jäljellä noin kaksi kuukautta.
Voidaan tässä laskennallisessa esimerkissä unohtaa sujuvasti asumistuki sekä lapsilisät. Sovitaan myös, ettei nyt mennä sosiaaliviraston luukulle hakemaan toimeentulotukea, eikä lasketa sitä, olisiko esimerkkiperhe siihen oikeutettu (uskokaan pois, osaisin laskelmissa ottaa huomioon molemmat...)
Tilanne 1:
Äiti jatkaa vanhempainrahakauden loppuun. Isä on työtön työnhakija.
Vanhempainraha on määräytynyt tulojen mukaan, brutto n. 1600 €/kk. Isän tulot 0 €/kk.
Kahden kuukauden kuluttua äiti jatkaa kotihoidontuella kotona, brutto 342,53 €/kk + hoitolisä 183,31 €/kk eli n. 520 €/kk. Isän tulot vielä kolme kuukautta 0 €/kk
Tilanne 2:
Äiti jatkaa vanhempainrahakauden loppuun ja isä on työtön työnhakija, tosin muisti jättäneensä isyysvapaan (18vrk) käyttämättä.
Äidin tulot brutto 1600 €/kk, isän minimi vanhempainetuuden mukaan tuo 18vrk 24,02 €/vrk*18= 432,36 €.
Kahden kuukauden kuluttua äiti jatkaa kotihoidontuella, bruttona 520 €/kk, isän tulot nelisen kuukautta 0 €/kk, koska odotusaika ei kulu isyysvapaan aikana.
Tilanne 3:
Perheessä käytetään ahkerasti aikaa laskemiseen. Kuka muka oikeasti tahtoo olla nollatuloilla melkein puoli vuotta!
Äiti jatkaa vanhempainrahakautta pitämättömien isyysvapaiden ajan ja siirtyy sitten työttömäksi työnhakijaksi ansiosidonnaiselleen, jonka päiviä on vielä nelisensataa jäljellä. Kyllähän koulutetulle ihmiselle jostain löytyy töitä.
Äidin tulot edelleen brutto n. 1600 €/kk.
Isän tulot sekä isyysvapaan, että vanhempainvapaan ajalta 24,02 €/vrk eli n. 500 €/kk. Tuona aikana isä luonnollisesti ei ole työtön työnhakija, joten odotusaika työttömyysetuudesta ei kulu mihinkään.
Mutta mitä tapahtuu isyys- ja vanhempainrahaoikeuden kuluttua loppuun? Isä ilmoittautuu työttömäksi työnhakijaksi uudelleen, työmarkkinatuki edelleen 0 €/kk, koska odotusaikaa on jäljellä monta kuukautta. Sovitaan, että äiti pysyy työttömänä työnhakijana (tai menee töihin, jos töitä saa). Lapsi on isän kanssa kotona, kunnes isä työllistyy, eli isä nostaa kotihoidontuen hoitolisineen, hoitolisää ei saa äidin tulojen vuoksi täytenä, mutta bruttotulot ovat silti n. 500 €/kk.
Kysymys, johon edes Kelassa ei osattu suoraan vastata tässä teoreettisessa tilanteessa kuuluu:
Kun isä on työtön työnhakija ja hoitaa samalla lasta kotona nostaen kotihoidontukea kuluuko Kelan säätämä viiden kuukauden odotusaika työttömyysetuuteen, vai alkaako odotusaika kulua vasta, kun lapsi joko laitetaan päivähoitoon, lasta hoitaakin isän sijaan äiti tai kotihoidontuki vain jätetään nostamatta?
Vai pitäisikö perheen lopettaa omillaan pärjäämisen yrittäminenkään ja suosiolla lampsia nostamaan toimeentulotuki...
Yhteenveto:
Eli onko taloudellisesti järkevää tälle perheelle antaa kaupungille neljä kuukautta aikaa järjestää hoitopaikka ja hakea sitä toimintakauden alkuun nyt (elokuulle) vai antaa kaupungille aikaa lakisääteiset kaksi viikkoa, jos molemmat vanhemmat sattuisikin työllistymään?
Mikä on arjen kannalta toimivin ratkaisu? Millä todennäköisyydellä paikan saa kahdessa viikossa minnekään? Ja miksi tällaisten selvittäminen on niin kamalan vaikeaa?
Tämän tekstin esimerkkiperheellä on todellisuuspohja. Tiedot etuuksista olen raapinut kasaan työvoimatoimistosta, IAET-kassasta sekä Kelasta. Odotan edelleen Kelan vastausta viiden kuukauden odotusajasta, jotta parhaan skenaarion valitseminen olisi mahdollista.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
Opetusryhmien pienentäminen vain opettajien etu?
Huomasin tämän aamun kunniaksi juuttuneeni mihinkään johtamattomaan inttämiseen peruskoulun luokkakokojen kasvattamisen järkevyydestä (tai järjettömyydestä) sekä siitä, mikä on oppilaan ja mikä taas opettajan edun mukaista. En aio referoida teille keskustelua itsessään (eikä perustelemattoman inttämisen referoinnissa mitään järkeä olisikaan), mutta haluan teidät mukaan ensin keskustelun alkulähteille ja sieltä omaan näkökulmaani.
Helsingin Sanomat nosti aiheen esiin näin: Professori: Oppilaiden siirrot erityisluokille lähinnä töiden pallottelua luukulta toiselle (HS 4.3.15, Pääkirjoitus, erityispedagogiikan professori Timo Saloviita)
Timo Saloviita nosti esiin epäkohdan, jossa opettajat itse pääsevät säätämään itseään koskevia lakeja, 35 prosentilla sivistyslautakunnan jäsenistä on opettajatausta ja sivistyslautakunnan suhteet OAJ:hin eli opettajien ammattijärjestöön ovat poikkeuksellisen hyvät.
Esimerkiksi opettajien haitallisesta oman edunvalvonnasta Saloviita nosti esiin opetusryhmien pienentämisen. Opettajat ovat Saloviidan mukaan antaneet perusteettomasti ymmärtää pienempien ryhmäkokojen edistävän oppimista. Ja juttu jatkuu samalla tasolla, käykääpä itse lukemassa.
Käymääni keskusteluun linkitettiin toki luokkakokoihin liittyen myös vanhempi uutinen, Hesarista sekin: Suomalaiskoulujen suuret luokkakoot paljastuivat myytiksi (HS 9.9.14)
Suomalaisessa alakoulun luokassa on keskimäärin 19 oppilasta. Keskimäärin 19 oppilasta ja yksi opettaja. Nythän voidaan hyvin inttää, ettei mitään tarvetta luokkakokojen pienentämiselle ole, eikö niin? (Vertailukohdaksi meidän kaupungin ekaluokkien oppilasmääräjakauma parilta viime vuodelta 12-25, yksi opettaja, jakotunteja vähennetty, koulunkäyntiavustajia vähennetty, erityisopettajia vähennetty)
Ymmärrän toki, että joillakin hyvin hatarilla perusteluilla saadaan ehkä luokkakokojen kutistaminen (eli jakauman supistaminen lähemmäksi keskiarvoa) näyttämään vain opettajan edulta. Tunnustan kuitenkin, että seurattuani useamman ekaluokan toimintaa niin vanhempana, sijaisopena (epäpätevänä sellaisena, kun vielä luulin tahtovani opeksi), opettajan tyttärenä ja ystävänä sekä vanhempainyhdistyksen jäsenenä mielessäni on ihan tavallisen ekaluokkalaisen etu ja oikeus oppia kauan ennen sitä faktaa, mikä opettajan työn helpoimmaksi tekisi.
Mennään vähän syvemmälle siihen keskivertoluokkaan, jossa on ne yhdeksäntoista oppilasta. Lasketaan vähän.
Näistä yhdeksästätoista keskimäärin:
- 4-6% ADHD-diagnoosi (lähde: Lääkärilehti) eli n. 0,05*19=1
- 5% oppimishäiriö, lukihäiriö tms. (lähde: Terveyskirjasto) eli n. 0,05*19=1
- 7% kärsii jonkin asteisesta SLI:stä, tunnettiin ennen dysfasiana (lähde: Terveyskirjasto) eli n. 0,07*19=1
- 30% tulee kodista, jossa puhutaan äidinkielenä muuta kuin suomea, Helsingissä vaihteluväli 0-63% (lähde: Monikulttuurisuus ei mene tasan Helsingin kouluissa, HS 29.9.14) eli n. 0,3*19=6
Näin meille jäi tuosta keskiverto yhdeksäntoista oppilaan ekaluokasta kymmenen ns. keskivertolasta, joista osalle varmasti keksittäisiin vielä joku psyykkinen dg, fyysinen dg taikka ihan vain asennevamma. Osa näistä lapsista lukee jo sujuvasti kouluun tullessaan ja laskee myös, osa ei muista koskaan mistään kirjaimista tai numeroista kuullensakaan. Käytöstapoja ei tunneta, liima käytetään vieruskaverin kirjan sivuihin ja saksilla leikataan edessä istuvan letit poikki. Kengissä on nauhat, muttei niitä osata sitoa ja vessasta kuuluu vielä se iänikuinen: "Pyyhkimään!"
Mä nyt vaan, että saattaa olla, että se luokkakokojen pienentäminen saattaisi kuitenkin olla myös lasten etu... Niinku ehkä. Ja että niitä jakotunteja, avustajia ja erityisopeja ihan oikeasti tarvittais. Niinku oikeesti. En edes uskalla kertoa, millä tasolla ylöspäin eriyttäminen on kuvailemassani keskivertoryhmässä, jonka ainut vaihtoehto on edetä hitaimman vauhtia...
Helsingin Sanomat nosti aiheen esiin näin: Professori: Oppilaiden siirrot erityisluokille lähinnä töiden pallottelua luukulta toiselle (HS 4.3.15, Pääkirjoitus, erityispedagogiikan professori Timo Saloviita)
Timo Saloviita nosti esiin epäkohdan, jossa opettajat itse pääsevät säätämään itseään koskevia lakeja, 35 prosentilla sivistyslautakunnan jäsenistä on opettajatausta ja sivistyslautakunnan suhteet OAJ:hin eli opettajien ammattijärjestöön ovat poikkeuksellisen hyvät.
Esimerkiksi opettajien haitallisesta oman edunvalvonnasta Saloviita nosti esiin opetusryhmien pienentämisen. Opettajat ovat Saloviidan mukaan antaneet perusteettomasti ymmärtää pienempien ryhmäkokojen edistävän oppimista. Ja juttu jatkuu samalla tasolla, käykääpä itse lukemassa.
Käymääni keskusteluun linkitettiin toki luokkakokoihin liittyen myös vanhempi uutinen, Hesarista sekin: Suomalaiskoulujen suuret luokkakoot paljastuivat myytiksi (HS 9.9.14)
Suomalaisessa alakoulun luokassa on keskimäärin 19 oppilasta. Keskimäärin 19 oppilasta ja yksi opettaja. Nythän voidaan hyvin inttää, ettei mitään tarvetta luokkakokojen pienentämiselle ole, eikö niin? (Vertailukohdaksi meidän kaupungin ekaluokkien oppilasmääräjakauma parilta viime vuodelta 12-25, yksi opettaja, jakotunteja vähennetty, koulunkäyntiavustajia vähennetty, erityisopettajia vähennetty)
Ymmärrän toki, että joillakin hyvin hatarilla perusteluilla saadaan ehkä luokkakokojen kutistaminen (eli jakauman supistaminen lähemmäksi keskiarvoa) näyttämään vain opettajan edulta. Tunnustan kuitenkin, että seurattuani useamman ekaluokan toimintaa niin vanhempana, sijaisopena (epäpätevänä sellaisena, kun vielä luulin tahtovani opeksi), opettajan tyttärenä ja ystävänä sekä vanhempainyhdistyksen jäsenenä mielessäni on ihan tavallisen ekaluokkalaisen etu ja oikeus oppia kauan ennen sitä faktaa, mikä opettajan työn helpoimmaksi tekisi.
Mennään vähän syvemmälle siihen keskivertoluokkaan, jossa on ne yhdeksäntoista oppilasta. Lasketaan vähän.
Näistä yhdeksästätoista keskimäärin:
- 4-6% ADHD-diagnoosi (lähde: Lääkärilehti) eli n. 0,05*19=1
- 5% oppimishäiriö, lukihäiriö tms. (lähde: Terveyskirjasto) eli n. 0,05*19=1
- 7% kärsii jonkin asteisesta SLI:stä, tunnettiin ennen dysfasiana (lähde: Terveyskirjasto) eli n. 0,07*19=1
- 30% tulee kodista, jossa puhutaan äidinkielenä muuta kuin suomea, Helsingissä vaihteluväli 0-63% (lähde: Monikulttuurisuus ei mene tasan Helsingin kouluissa, HS 29.9.14) eli n. 0,3*19=6
Näin meille jäi tuosta keskiverto yhdeksäntoista oppilaan ekaluokasta kymmenen ns. keskivertolasta, joista osalle varmasti keksittäisiin vielä joku psyykkinen dg, fyysinen dg taikka ihan vain asennevamma. Osa näistä lapsista lukee jo sujuvasti kouluun tullessaan ja laskee myös, osa ei muista koskaan mistään kirjaimista tai numeroista kuullensakaan. Käytöstapoja ei tunneta, liima käytetään vieruskaverin kirjan sivuihin ja saksilla leikataan edessä istuvan letit poikki. Kengissä on nauhat, muttei niitä osata sitoa ja vessasta kuuluu vielä se iänikuinen: "Pyyhkimään!"
Mä nyt vaan, että saattaa olla, että se luokkakokojen pienentäminen saattaisi kuitenkin olla myös lasten etu... Niinku ehkä. Ja että niitä jakotunteja, avustajia ja erityisopeja ihan oikeasti tarvittais. Niinku oikeesti. En edes uskalla kertoa, millä tasolla ylöspäin eriyttäminen on kuvailemassani keskivertoryhmässä, jonka ainut vaihtoehto on edetä hitaimman vauhtia...
perjantai 20. helmikuuta 2015
Kuvitteliko joku mun unohtaneen?
Yle kyseli facebook-sivullaan, päättääkö presidentin puumerkki polemiikin. Presidentti vahvisti avioliittolain sukupuolineutraaliksi (Yle 20.2.15).
Mielenkiintoinen kysymys, ja väitän, ettei päätä. Eikä sitä tule päättämään edes kirkon myöhemmät päätökset siitä, ketä vihkivät. Asia voi painua pinnan alle, siirtyä uskontojen ongelmiksi ja yksilötasolle pois julkisesta keskustelusta, mutta mitenkä se siihen päättyisi, että presidentti on asiasta jotain mieltä.
Kaipaan edelleen kirkolta selkeää kannanottoa yksittäisten itsenäisten piispojen mielipiteiden sijaan. Seuraan, joskin jo vähän rauhallisemmin mielin, ja odotan, mitä tuleman pitää. En eroa kirkosta hallituksen tai edes presidentin päätösten vuoksi. Toivon kirkon ennemmin luopuvan vihkioikeudestaan ja olen (ehkä) valmis hyväksymään avioliiton vain puhtaasti maallisena, juridisena instanssina. Sellaisena se voi kuulua kaikille.
Tuosta i:stä on täällä puhuttu jo paljon aiemminkin. Mulle henkilökohtaisesti siinä on kyse ihan muusta kuin juridiikasta tai päivästä prinsessana.
Presidentin allekirjoitus pakottanee kirkon tekemään virallisen linjauksensa. Sitä odotellessa.
Lisäys 3.3.15
Yle uutisoi aiheesta lisää 3.3.15 Pakottaako laki kirkon vihkimään homopareja? Asiantuntijat vastaavat. Teki mieli kirjoittaa aiheesta lisää itekin, mutten vaan jaksa toistaa itseäni.
Mielenkiintoinen kysymys, ja väitän, ettei päätä. Eikä sitä tule päättämään edes kirkon myöhemmät päätökset siitä, ketä vihkivät. Asia voi painua pinnan alle, siirtyä uskontojen ongelmiksi ja yksilötasolle pois julkisesta keskustelusta, mutta mitenkä se siihen päättyisi, että presidentti on asiasta jotain mieltä.
Kaipaan edelleen kirkolta selkeää kannanottoa yksittäisten itsenäisten piispojen mielipiteiden sijaan. Seuraan, joskin jo vähän rauhallisemmin mielin, ja odotan, mitä tuleman pitää. En eroa kirkosta hallituksen tai edes presidentin päätösten vuoksi. Toivon kirkon ennemmin luopuvan vihkioikeudestaan ja olen (ehkä) valmis hyväksymään avioliiton vain puhtaasti maallisena, juridisena instanssina. Sellaisena se voi kuulua kaikille.
Tuosta i:stä on täällä puhuttu jo paljon aiemminkin. Mulle henkilökohtaisesti siinä on kyse ihan muusta kuin juridiikasta tai päivästä prinsessana.
Presidentin allekirjoitus pakottanee kirkon tekemään virallisen linjauksensa. Sitä odotellessa.
Lisäys 3.3.15
Yle uutisoi aiheesta lisää 3.3.15 Pakottaako laki kirkon vihkimään homopareja? Asiantuntijat vastaavat. Teki mieli kirjoittaa aiheesta lisää itekin, mutten vaan jaksa toistaa itseäni.
maanantai 9. helmikuuta 2015
Kuka mihinkin saa egon jatkeensa jättää?
Mun silmiin osui uutinen parkkipaikkakyttäämisestä Iltasanomissa: "6-vuotiaan Pepin äiti hermostui invapaikkakyttääjiiin: 'Parkkipaikalla tivataan, miksi käytätte ruutua'" (IS 5.2.2015)
En ota kantaa invapaikkoihin, en tiedä aiheesta mitään ja koen, ettei se mulle kuulukaan, kunhan en omaa autoani inva-ruutuun jätä. Jos niitä on vapaana useampi, saatan kyllä pysähtyä ruutuun siksi aikaa, että joku hyppää autosta ulos tai nousee kyytiin, mutta harvemmin edes niin. Kunhan inva-ruutuun pysäköidyssä autossa on tunnus, se riittää mulle. Ohi kävellessäni saatan vilkaista, mutten varta vasten kiertele tarkastamassa. Jätän pysäköinninvalvonnan pysäköinninvalvojille näiden ruutujen osalta. Kerran olen maksanut sakot invaruutuun parkkauksesta ja se riitti mulle (seliseli, viivat ja muut merkit oli lumen alla piilossa ja liikennemerkkiä ei näkyvissä ruudusta katsottuna)
Mä halusin puhua perhepaikoista parkkipaikoilla. Niinku taas. Niillehän saa autonsa jättää ihan kuka vain, ovat yhtä lailla leveitä kuin inva-ruudut ja yhtä ideaalisella sijainnilla. Musta on kuoriutunut parkkipaikkakyttääjä.
Olen kerran jättänyt auton perhepaikalle, koska parkkipaikan kauimmaisessa reunassa oli täyttä ja ovien edustalla oli sopivasti perheruutu vapaana. Ruutuun ajaminen hävetti. Hävetti siitä huolimatta, että mukana oli kolme nuorimmaista, joiden koen oikeuttavan perhepaikan käyttämisen. Mä en tarvitse leveämpää ruutua lasten istuinten takia (osaan pakata kersat autoon kolmen sentin raostakin), enkä ovien aukeamisen vuoksi, vaikkei meillä liukuovia olekaan, onhan meillä lapsilukot ja ne on käytössä, aina. Kersat ei myöskään nojaile vieruskaverin autoihin odotellessaan (omaan kyllä, ja sen on näköiset sekä ulkovaatteet että auto). Leveä ruutu läheltä ovia tuntuu kädettömän valinnalta.
Tai laiskan. Tuolla kerralla meidän viereen (perhepaikalle niin ikään) parkkasi umpiperäinen pakettiauto. Autosta kauppaan lähti mies. Siis vain yksi mies. Toisella puolella (perhepaikalla) autoaan pakkasi nainen kahden isomman alakouluikäisen (silmämääräinen arvio huom, mutta autossa ei turvaistuimia) lapsen kanssa.
Usein kalleimmat autot seisovat perhepaikoilla. Nuorten kunniaksi on todettava, että mopoauton olen nähnyt noilla paikoilla vain yhden kerran, kaksipyöräistä menopeliä en koskaan. Usein autossa ei ole turvaistuimia, vielä useammin on, mutta lapset eivät ole mukana ja autosta kauppaan säntää neljänkympin tienoilla oleva mies. Tai nainen ja pari teini-ikäistä.
Mikä oikeuttaa perhepaikan käyttämisen? Saataisiko näistä kauppojen tarjoaman ylimääräisen palvelun sijaan lakisääteisiä sakotettavia ruutuja?
Jos tuolla yhdellä kerralla mukanani olisi pienimmän kolmikon sijaan ollut koululaiset, olisimme ruudun metsästystä jatkaneet. Huolimatta siitä, että turvaistuimet autossa olisivat huijanneet kanssapysäköijiä. Jätän mielelläni ruudut niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat, ja ärsyynnyn isojen lasten kanssa liikkuvien onnettomasta selittelystä: "Mekin ollaan perhe!" Niinpä.
En ota kantaa invapaikkoihin, en tiedä aiheesta mitään ja koen, ettei se mulle kuulukaan, kunhan en omaa autoani inva-ruutuun jätä. Jos niitä on vapaana useampi, saatan kyllä pysähtyä ruutuun siksi aikaa, että joku hyppää autosta ulos tai nousee kyytiin, mutta harvemmin edes niin. Kunhan inva-ruutuun pysäköidyssä autossa on tunnus, se riittää mulle. Ohi kävellessäni saatan vilkaista, mutten varta vasten kiertele tarkastamassa. Jätän pysäköinninvalvonnan pysäköinninvalvojille näiden ruutujen osalta. Kerran olen maksanut sakot invaruutuun parkkauksesta ja se riitti mulle (seliseli, viivat ja muut merkit oli lumen alla piilossa ja liikennemerkkiä ei näkyvissä ruudusta katsottuna)
Mä halusin puhua perhepaikoista parkkipaikoilla. Niinku taas. Niillehän saa autonsa jättää ihan kuka vain, ovat yhtä lailla leveitä kuin inva-ruudut ja yhtä ideaalisella sijainnilla. Musta on kuoriutunut parkkipaikkakyttääjä.
Olen kerran jättänyt auton perhepaikalle, koska parkkipaikan kauimmaisessa reunassa oli täyttä ja ovien edustalla oli sopivasti perheruutu vapaana. Ruutuun ajaminen hävetti. Hävetti siitä huolimatta, että mukana oli kolme nuorimmaista, joiden koen oikeuttavan perhepaikan käyttämisen. Mä en tarvitse leveämpää ruutua lasten istuinten takia (osaan pakata kersat autoon kolmen sentin raostakin), enkä ovien aukeamisen vuoksi, vaikkei meillä liukuovia olekaan, onhan meillä lapsilukot ja ne on käytössä, aina. Kersat ei myöskään nojaile vieruskaverin autoihin odotellessaan (omaan kyllä, ja sen on näköiset sekä ulkovaatteet että auto). Leveä ruutu läheltä ovia tuntuu kädettömän valinnalta.
Tai laiskan. Tuolla kerralla meidän viereen (perhepaikalle niin ikään) parkkasi umpiperäinen pakettiauto. Autosta kauppaan lähti mies. Siis vain yksi mies. Toisella puolella (perhepaikalla) autoaan pakkasi nainen kahden isomman alakouluikäisen (silmämääräinen arvio huom, mutta autossa ei turvaistuimia) lapsen kanssa.
Usein kalleimmat autot seisovat perhepaikoilla. Nuorten kunniaksi on todettava, että mopoauton olen nähnyt noilla paikoilla vain yhden kerran, kaksipyöräistä menopeliä en koskaan. Usein autossa ei ole turvaistuimia, vielä useammin on, mutta lapset eivät ole mukana ja autosta kauppaan säntää neljänkympin tienoilla oleva mies. Tai nainen ja pari teini-ikäistä.
Mikä oikeuttaa perhepaikan käyttämisen? Saataisiko näistä kauppojen tarjoaman ylimääräisen palvelun sijaan lakisääteisiä sakotettavia ruutuja?
Jos tuolla yhdellä kerralla mukanani olisi pienimmän kolmikon sijaan ollut koululaiset, olisimme ruudun metsästystä jatkaneet. Huolimatta siitä, että turvaistuimet autossa olisivat huijanneet kanssapysäköijiä. Jätän mielelläni ruudut niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat, ja ärsyynnyn isojen lasten kanssa liikkuvien onnettomasta selittelystä: "Mekin ollaan perhe!" Niinpä.
perjantai 12. joulukuuta 2014
Tarina sateenkaaren takaa
Neljätoista vuotta sitten meidän perhe koki ihmeen. Sateenkaari kaartui Naistenklinikan ylle kuin lupauksena, että kaikki järjestyy. Tarrasimme siihen jokainen.
Sama sateenkaari, sama ihme, oli mielessäni elokuun alussa. Samat rukoukset, sama toive, sama pelko. Kun lastenlääkärin tarkastuksessa kaikki ei olekaan niin kuin pitäisi. Elokuun alussa kävin Rääpäleen kanssa kaiken sen saman läpi. Sateenkaari kantoi. Toisin kuin neljätoista vuotta sitten, tunninkaan ultraamisen jälkeen ei sydämestä löytynyt syytä sivuäänelle.
Ja tuo joulukuinen sateenkaari neljätoista vuotta sitten. Ihmeemme elää ja voi hyvin tänään rankasta alusta huolimatta.
Vapaasti voitte antaa tuolle värinauhalle mitä merkityksiä tahdotte. Minulle sateenkaari kuitenkin merkitsee aina lupausta näiden pienten sydänlasten selviämisestä.
"Sateen jälkeen taivahalle katsomaan jos jäät
Nähdä silloin voit sä nauhat oudon värikkäät
Siellä sateenkaari jälleen aurinkoa lepyttää
Eikä mene kauan, kun taas päivä hymyää"
Ps. Kummasti ei somessa näkynyt mitään Tahdon-hehkutusta tai sateenkaaria tänään. Ei yksiäkään voitonjuhlia heti äänestystuloksen selvittyä. Jännä. Katsoin äänestyksen suorana. Sateenkaarten sijaan aion tutustua sosiaalihuoltolakiin, sepäs vasta oli tiukka tasapeli, ja kansanedustajat oli ihan pihalla lippuäänestyksessä.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Aasi minä
Ei oo yhtään tehnyt mieli kirjoittaa. Ei kellekään eikä mitään, koska no niin no.
Mun reaktio oli suunnilleen sama nyt kuin aikanaan WTC-tornien sortuessa. Kaikki ymmärtää varmasti, miten nuo tornit järkytti perusturvallisuuden tunnetta. Sitä en ymmärrä minäkään, miten perjantai pystyi samaan.
Mä oon lukenut kaikki uutiset ja naamakirjapäivitykset eri kirkoilta, eri piispoilta, eri lähteistä. Kaikki, mitkä vain suinkin olen löytänyt. Laittanut sähköpostia parille papille ja istunut kahdessa eri messussa sitten perjantain. Siis minä, joka on viimeksi ollut kirkossa vuosi sitten laulamassa kauneimpia joululauluja.
Lopputulemana jo piispat veti nyrkkimatsia su-ma välisenä yönä mun unissa. Ja sitten mä sen tajusin. Ihmisiä ne on vaan ne piispatkin. niin kuin minäkin. Asia ei ehkä ole mulle ok, mutta ei näinkään voi jatkua.
Könysin siis eilen nuorten messuun Täystuhon ja Rääpäleen kanssa. Ja sieltä se löytyi se rauha sitten lopulta. Ihminen on välillä sellainen aasi, että pistää oman napansa ekaksi. Niiden nuorten esirukouspyynnöt olivat pitkälti samat kuin munkin: "Älä anna meidän kirkon hajota ja anna meille ymmärrystä..."
Ehkä me nyt voidaan jo siirtyä muihin aiheisiin. Ainakaan viime yönä ei piispat mun unissa tapelleet.
Niin että huomasitteko, että viime perjantaina myös leikattiin lapsilisiä? Ei kuulunut salista tai ulkoa buuausta sille. Miksiköhän?
Mun reaktio oli suunnilleen sama nyt kuin aikanaan WTC-tornien sortuessa. Kaikki ymmärtää varmasti, miten nuo tornit järkytti perusturvallisuuden tunnetta. Sitä en ymmärrä minäkään, miten perjantai pystyi samaan.
Mä oon lukenut kaikki uutiset ja naamakirjapäivitykset eri kirkoilta, eri piispoilta, eri lähteistä. Kaikki, mitkä vain suinkin olen löytänyt. Laittanut sähköpostia parille papille ja istunut kahdessa eri messussa sitten perjantain. Siis minä, joka on viimeksi ollut kirkossa vuosi sitten laulamassa kauneimpia joululauluja.
Lopputulemana jo piispat veti nyrkkimatsia su-ma välisenä yönä mun unissa. Ja sitten mä sen tajusin. Ihmisiä ne on vaan ne piispatkin. niin kuin minäkin. Asia ei ehkä ole mulle ok, mutta ei näinkään voi jatkua.
Könysin siis eilen nuorten messuun Täystuhon ja Rääpäleen kanssa. Ja sieltä se löytyi se rauha sitten lopulta. Ihminen on välillä sellainen aasi, että pistää oman napansa ekaksi. Niiden nuorten esirukouspyynnöt olivat pitkälti samat kuin munkin: "Älä anna meidän kirkon hajota ja anna meille ymmärrystä..."
Ehkä me nyt voidaan jo siirtyä muihin aiheisiin. Ainakaan viime yönä ei piispat mun unissa tapelleet.
Niin että huomasitteko, että viime perjantaina myös leikattiin lapsilisiä? Ei kuulunut salista tai ulkoa buuausta sille. Miksiköhän?
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Mutta kuka antaisi uskolle uuden kodin?
On tultu pisteeseen, jossa usko on jäämässä kodittomaksi. Seinät sille kyllä löytyisi ympärille ja kattoakin tarjotaan pään päälle, mutta mistäpä löytyisi koti?
Mä olen muuttanut lukemattomat kerrat asunnosta asuntoon ja vasta näissä kahdessa viimeisessä olen ollut kotona. Turvassa ja rauhassa, tietäen, että kukaan ei voi enää viedä kotia pois. Vuosikaudet lohduttauduin sillä, että koti on siellä, missä sydän on. Ei seinät, ei katto, ei väestörekisteriin kirjattu osoite tai valokuva-albumi lapsuudesta. Sitten löysin paikan, jonne sydämenikin uskalsin antaa.
Uskolla on vuosikaudet ollut koti. Vaikka se olisi horjunut pimeässä ja kompastellut kivikoissa, saanut turpaansa kahakoissa ja raahautunut eteenpäin henkitoreissaan, sillä on ollut koti, jonne palata mitä ikinä on sattunutkin.
Ensimmäisen yön jälkeen se kömpi kotiinsa häpeissään siitä, mitä oli tehnyt, anteeksi pyydellen. Saarnahan siitä seurasi, mutta sen jälkeen Usko sai taas jatkaa matkaansa keveämmin mielin palatakseen taas käymään kotona niin suurimmissa onnen hetkissä kuin syvimmissä pohjamudissa. Vaikka Uskon maailma sortui, koti säilyi. Siellä se odotti valot tuikkien lämpimänä majakkana ja turvapaikkana kaikelta pahalta.
Usko kasvoi, vahvistui ja varmistui kulkemisestaan, saattoi joskus jo kertoa nimensäkin ilman pelkoa siitä, että joku sen nuijisi takaisin kivenkoloon tai heittäisi takaisin pimeään yksin.
Kunnes eräänä päivänä joku päätti Uskon kodin olevan liian vanha ja restaurointia vailla. Kaikki vanha ja turvallinen siivottiin pois, tilalle kannettiin uutta. Uskolle jäi kodista seinät ja katto, muttei mitään omaa ja tuttua.
Niin se lähti etsimään omaa kotia.
Kierteli ovelta toiselle koputtelemassa ja kyselemässä, kuka antaisi Uskolle oman kodin. "Kyllä sä tänne saat tulla, sulle löytyy täältä koti, mutta noita lapsia me ei kyllä..." Sen tien se lähti, siellä ei olisi Uskon koti.
"Kyllä sä tänne saat tulla, tästä saat kodin. Ja tässä on sulle meidän kodin säännöt, ne on just niin kuin siinä lukee, pilkulleen on niitä noudatettava, mutta kodin saat, tietysti." Usko katsoi sääntöjä. Monta sataa sivua pienen pientä pränttiä, sellaisenaanko muka ehdoton totuus ja kaikkinensa noudatettava. "Ei kyllä pysty", Usko totesi ja matka jatkui.
"Kyllä sä tänne saat tulla, täältä saavat kaikki kodin", kolmannesta paikasta sanottiin. Edellisestä viisastuneena Usko kyseli sääntöjen perään. "Onhan meillä joskus ollut, mutta nyt saa kaikki tulla, sellainen se tämä päivä." Sieltäkin käveli Usko ulos. Miten koti voisi olla jossain, minne kaikki saa mennä, miten sellaiseen tekisi turvan?
Miten käy Uskon, jos sille ei löydykään uutta kotia? Kuka sille nyt uuden kodin antaisi, mistä löytyisi? Kuka kuuntelisi Uskon murheet, pitäisi saarnat typeryyksistä, kuka antaisi Uskon virheet anteeksi, jos kukaan ei virheitä tunnusta?
Kuka antaisi Uskolle uuden kodin?
Mä olen muuttanut lukemattomat kerrat asunnosta asuntoon ja vasta näissä kahdessa viimeisessä olen ollut kotona. Turvassa ja rauhassa, tietäen, että kukaan ei voi enää viedä kotia pois. Vuosikaudet lohduttauduin sillä, että koti on siellä, missä sydän on. Ei seinät, ei katto, ei väestörekisteriin kirjattu osoite tai valokuva-albumi lapsuudesta. Sitten löysin paikan, jonne sydämenikin uskalsin antaa.
Uskolla on vuosikaudet ollut koti. Vaikka se olisi horjunut pimeässä ja kompastellut kivikoissa, saanut turpaansa kahakoissa ja raahautunut eteenpäin henkitoreissaan, sillä on ollut koti, jonne palata mitä ikinä on sattunutkin.
Ensimmäisen yön jälkeen se kömpi kotiinsa häpeissään siitä, mitä oli tehnyt, anteeksi pyydellen. Saarnahan siitä seurasi, mutta sen jälkeen Usko sai taas jatkaa matkaansa keveämmin mielin palatakseen taas käymään kotona niin suurimmissa onnen hetkissä kuin syvimmissä pohjamudissa. Vaikka Uskon maailma sortui, koti säilyi. Siellä se odotti valot tuikkien lämpimänä majakkana ja turvapaikkana kaikelta pahalta.
Usko kasvoi, vahvistui ja varmistui kulkemisestaan, saattoi joskus jo kertoa nimensäkin ilman pelkoa siitä, että joku sen nuijisi takaisin kivenkoloon tai heittäisi takaisin pimeään yksin.
Kunnes eräänä päivänä joku päätti Uskon kodin olevan liian vanha ja restaurointia vailla. Kaikki vanha ja turvallinen siivottiin pois, tilalle kannettiin uutta. Uskolle jäi kodista seinät ja katto, muttei mitään omaa ja tuttua.
Niin se lähti etsimään omaa kotia.
Kierteli ovelta toiselle koputtelemassa ja kyselemässä, kuka antaisi Uskolle oman kodin. "Kyllä sä tänne saat tulla, sulle löytyy täältä koti, mutta noita lapsia me ei kyllä..." Sen tien se lähti, siellä ei olisi Uskon koti.
"Kyllä sä tänne saat tulla, tästä saat kodin. Ja tässä on sulle meidän kodin säännöt, ne on just niin kuin siinä lukee, pilkulleen on niitä noudatettava, mutta kodin saat, tietysti." Usko katsoi sääntöjä. Monta sataa sivua pienen pientä pränttiä, sellaisenaanko muka ehdoton totuus ja kaikkinensa noudatettava. "Ei kyllä pysty", Usko totesi ja matka jatkui.
"Kyllä sä tänne saat tulla, täältä saavat kaikki kodin", kolmannesta paikasta sanottiin. Edellisestä viisastuneena Usko kyseli sääntöjen perään. "Onhan meillä joskus ollut, mutta nyt saa kaikki tulla, sellainen se tämä päivä." Sieltäkin käveli Usko ulos. Miten koti voisi olla jossain, minne kaikki saa mennä, miten sellaiseen tekisi turvan?
Miten käy Uskon, jos sille ei löydykään uutta kotia? Kuka sille nyt uuden kodin antaisi, mistä löytyisi? Kuka kuuntelisi Uskon murheet, pitäisi saarnat typeryyksistä, kuka antaisi Uskon virheet anteeksi, jos kukaan ei virheitä tunnusta?
Kuka antaisi Uskolle uuden kodin?
maanantai 17. marraskuuta 2014
Tarzan, merirosvo, tulipalo!
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila kirjoitti blogissaan (17.11.14) lasten leikistä, syistä sen varhaiseen loppumiseen sekä aikuisten asenteista. Olenpa itsekin kirjoittanut aiheesta jo aiemmin tänä syksynä täällä.
Viimeinen viettää tänään kuumeetonta päiväänsä kotona (koska viikonloppuna opeteltiin taas hengittämistä Babyhalerilla). Täystuhokin sai näin ylimääräisen vapaapäivän.
Jäin vain tuosta Kurttilan tekstistä pohtimaan, missä vaiheessa leikkimiseen kuitenkin saisi puuttua, ja kenties lopettaa koko leikin lyhyeen?
Nytkö?
Joko nyt?
Tai ehkä vain odotellaan naapuria ovelle kertomaan, että räjäytystyömaan äänetkin jäävät kakkoseksi tälle kaksikolle... Ehkä sen leikin sitten viimeistään saa lopettaa?
No. Leikkikööt. Mä haluan lisää kahvia.
Viimeinen viettää tänään kuumeetonta päiväänsä kotona (koska viikonloppuna opeteltiin taas hengittämistä Babyhalerilla). Täystuhokin sai näin ylimääräisen vapaapäivän.
Jäin vain tuosta Kurttilan tekstistä pohtimaan, missä vaiheessa leikkimiseen kuitenkin saisi puuttua, ja kenties lopettaa koko leikin lyhyeen?
Joko nyt?
Tai ehkä vain odotellaan naapuria ovelle kertomaan, että räjäytystyömaan äänetkin jäävät kakkoseksi tälle kaksikolle... Ehkä sen leikin sitten viimeistään saa lopettaa?
No. Leikkikööt. Mä haluan lisää kahvia.
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
Älytön älypuhelin ja sosiaalinen paine
Facebookissa syntyi yllättäen keskustelua lasten älypuhelimista. Siitä, kuka ne maksaa, onko niitä todella "kaikilla" ja tarvitseeko lapset sellaisia yleensäkään. Keskustelun avauksena Iltalehden kasvatuspulma: Ostanko 7-vuotiaalle älypuhelimen? (IL 2.11.14)
Meillä siis Esikoinen (12v, 6lk) on tänä syksynä alkanut puhua älypuhelimesta, kesällä oli vielä sitä mieltä, ettei sellaisella mitään tee. Täällä on kuultu perustelut siitä, kuinka "kaikilla muillakin on" (ja tehty lähipiirissä tutkimusta, että suurimmalla osalla eli noin 90 prosentilla todellakin on), on nähty raivarit siitä, ettei saa säästää puhelimeen (no sitä ei kyllä kukaan kieltänyt?!) ja jouduttu keksimään tytölle kavereineen vaihtoehtoisia kommunikointivälineitä.
Säästämiskielto oli puhdas väärinkäsitys, Esikoiselle sanottiin, että halvimman älypuhelimen hinta ei ole ongelma vaan se liittymä. Älypuhelimella ei tee mitään ilman nettiä. Tällä hetkellä koululaisillamme on käytössä prepaidit, ja älypuhelin tarvitsisi toisen tyyppisen liittymän, että käyttäminen olisi järkevän hintaista. Muistissa kuitenkin vielä on niin omat kuin siskojenikin teinivuodet ja ne järkyttävät puhelinlaskut. Sellainen olisi meille konkurssi.
Tulkaa mukaan keskustelemaan blogin sivuille Facebookkiin tai herätellään keskustelua myös täällä.
Meillä siis Esikoinen (12v, 6lk) on tänä syksynä alkanut puhua älypuhelimesta, kesällä oli vielä sitä mieltä, ettei sellaisella mitään tee. Täällä on kuultu perustelut siitä, kuinka "kaikilla muillakin on" (ja tehty lähipiirissä tutkimusta, että suurimmalla osalla eli noin 90 prosentilla todellakin on), on nähty raivarit siitä, ettei saa säästää puhelimeen (no sitä ei kyllä kukaan kieltänyt?!) ja jouduttu keksimään tytölle kavereineen vaihtoehtoisia kommunikointivälineitä.
Säästämiskielto oli puhdas väärinkäsitys, Esikoiselle sanottiin, että halvimman älypuhelimen hinta ei ole ongelma vaan se liittymä. Älypuhelimella ei tee mitään ilman nettiä. Tällä hetkellä koululaisillamme on käytössä prepaidit, ja älypuhelin tarvitsisi toisen tyyppisen liittymän, että käyttäminen olisi järkevän hintaista. Muistissa kuitenkin vielä on niin omat kuin siskojenikin teinivuodet ja ne järkyttävät puhelinlaskut. Sellainen olisi meille konkurssi.
Tulkaa mukaan keskustelemaan blogin sivuille Facebookkiin tai herätellään keskustelua myös täällä.
perjantai 31. lokakuuta 2014
Kehen sattuu ja kuinka paljon?
90-luvun virheet tehdään nyt uudestaan, kertoo lastensuojelun asiantuntija MTV:n uutisessa (MTV 28.10.14). "90-luvun laman aikana lasten, nuorten ja perheiden palveluista leikattiin rajusti. Se tuli kalliiksi." Missä me 90-luvun lapset olemme nyt? Mitä muistamme tuosta lamasta me, joiden elämässä lastensuojelulla ei ollut roolia? (Noiden osaltahan on tehty ihan tutkimusta kuluneena vuosikymmenenä, ja itseäni on harmittanut se, että meidät muut on unohdettu)
Minä muistan aika monta lähelle osunutta itsemurhaa, paljon köyhyyttä, aikuisten toivottomuutta, loputonta kiirettä. Muistan pakon olla vahva.
Muistan amk-vuosistani sen ahaa-elämyksen. Jos olisi elvytetty ajoissa eikä vain kiristetty entisestään, olisi voitu päästä jaloillemme nopeammin. Ja taas mennään.
Ylen otsikoissa pyörii vanhempien jääminen huoliensa kanssa yksin (Yle, MLL, 30.10.14). Vaikka apua haetaan, sitä ei saa. On tultu pisteeseen, jossa jokaisen todella on pärjättävä yksin. Harmillisesti evoluutio ei ole pysynyt tässä kehityksessä mukana, ihminen on edelleen tarkoitettu tarvitsemaan toista. On luonnotonta, että vanhempi jää yksin kotiin (HS, 11.11.13).
Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, väestön heikoimmat taistelevat samoista resursseista (Yle, 30.10.14). Taistelevat ihan konreettisesti, kuten kaupunkimme kuntapolitikot saivat todistaa vuosi sitten asukkaille tarkoitetussa säästöillassa. Niin oli vanhukset ja lapsiperheet napit vastakkain.
Voin luvata itselleni ja omille lapsilleni, että tästä noustaan. Omalla työllä ja ilman yhteiskunnan apua. Siksi, että "... koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada..."
Minä toivon, että ketään ei enää kadoteta byrokratian pyörteisiin.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)