Mitäs meille?

Meillä on ollut vähän hektinen tämä alkusyksy, ylläripylläri. Jotain hajatelmia on kuitenkin jäänyt käteen.

Todettiin, että nelivuotias ei kävele kymmenen kilometrin lenkkiä. Samoin todettiin, että meidän yhden istuttavilla yli kymmenen vuotta vanhoilla rattailla ei enää tehdä kympin lenkkiä. Hajosivat mokomat lopullisesti tien päälle. Ostin uudet. Ekaa kertaa ikinä maksoin väristä, pinkit olisi saanut neljä kymppiä halvemmalla, mutta meille tuli mustat.

Esikoinen aloitti tuossa aamuna eräänä kysymällä, että miksei ne poliitikot vaan päätä tehdä niin, että kaikilla olisi hyvä, kun kerran saavat päättää. No niinpä. Mikä se sellainen kaikilla on hyvä sitten edes on? Keskustelu Suomen verotuksesta ja tuloeroista ennen aamukahvia ei kyllä ole mun ykkösvalinta. Ensin haluun kahvia. Keskusteltiin silti.

Toisen kouluviikot näköjään kutistuvat nelipäiväisiksi, koska oikomishoitoaikoja ei saa päivän alkuun tai loppuun ja välimatka on toistaiseksi sellainen, että keskellä päivää oleva aika polttaa koko päivän. Minä ja mun A:n ruotsi ollaan päädytty ruotsin opeiksi. Jes.

Kirppu ei saanut A2-kieltään. Sen sijaan se nyt opettelee venäjää joka tapauksessa. Ja ilmoitti tahtovansa kouluprojektinaan tutkia Mars-planeettaa. Ostin sille jonkun avaruusteemaisen lehden ja yllätin sen käyttämästä tietokoneeni tehot viimeiseen saakka. Se oli pistänyt teepannun ja marsun kiertoradalle auringon ympäri ja testaili jotain vetovoimia ja nopeuden vaikutuksia. Nää tän lapsen jutut menee kyllä kovaa ja korkealta yli mun ymmärryksen. Mut löytyi silti sitä mielekästä tekemistä alun tuskastumisen jälkeen.

Täystuho on saanut eskarista kavereita. Päivänä eräänä sitä hakiessa liuta lapsia huuteli, että miksi se lähtee kotiin jo nyt. Selitäpä sitten siinä muille lapsille, että kun ei tää saa olla täällä kuin sen neljä tuntia eskarissa. (Juu en selittänyt, mutta otti kyselyt päähän, rankasti.) Oikeastihan se ei saa olla eskarissa edes neljää tuntia, koska etuajassa ei saa viedä eikä myöhässä hakea, vaan molemmat on tehtävä niin, että neljä tuntia alittuu. Se on meinaan päivähoitoa heti, jos on yhtään ajoissa. Opetellaan tämä vuosi siis eskarista myöhästymistä ja seuraavat sitten kouluun ajoissa ehtimistä...

Kirppu on laiska puhelimeen puhuja. Sen prepaid vanheni. Hain sille kivijalkamyymälästä uuden. Ja siirsin samalla itseni 2010-luvulle. Uusi puhelimeni on ollut käytössä ruhtinaalliset kaksi päivää ja se on vanhan puhelimen tapaan lähinnä unohtunut vaatekaapin hyllylle... Mä en edes junamatkalla eilen räplännyt sitä. On nimittäin kivempi katsella maisemia ikkunasta ja uppoutua omiin ajatuksiin kuin istua nenä näytössä. (Tosin, toim. huom. kaikki kävelyt mä kyllä kerään pokemoneja omaan puhelimeeni. Kaksi päivää ja lvl 7. Ei paha.)

Nyt on lauantai ja mä oon perunut tältä päivältä kaiken sen, mitä pitäis tehdä. Ihan vain voidakseni ekaa kertaa kahteen viikkoon edes hetkeksi pysähtyä katsomaan, keitä tässä meidän kodissa oikeastaan asuukaan. Luulen löytäväni tosi kivoja tyyppejä ihan omistakin nurkista.

Selfie ja muut digitalisaation ihmeet

Kyllä pyytelin perjantaina hankaluuttani anteeksi omalta opelta moneen kertaan. Ope sen sitten totesi, että kuule, huolehdit vain siitä lapsen koulunkäynnistä, kuten kuuluukin ja että on kuule ihan kivaa vaihtelua, että on vaihteeksi positiivinen ongelma. Ensimmäistä kertaa jäi reksistäkin positiivinen vaikutelma, tosin ensimmäistä kertaa sen oikeasti tapasinkaan. Löytyi suunnitelma, joka kyllä vaatii meiltä kotonakin melkoisesti, mutta johon koulu lähtee mukaan niin, että mielenkiinto koulutyöhön säilyisi ilman loppuunpalamisen riskiä (se kun sekä mun, että koulun näkemykseltä on "kympintyttöjen" todellinen ongelma). Jään siis suurella mielenkiinnolla odottamaan, miten alkanut lukuvuosi lähtee sujumaan.

Samaan aikaan revin kuitenkin hiuksia päässäni toisaalla tämän uuden opetussuunnitelman ihanuuden kanssa. Viikon kovin sana on ilman muuta digitalisaatio. Oujee. Voisi kyllä todeta, että on vähintäänkin harmillista, ettei opettajat ilmeisesti ole täydennyskoulutusta kovastikaan saaneet. Tekstitasollahan uusi opetussuunnitelma on aivan loistava. Käytännössä tilanne on se, ettei läheskään kaikissa kouluissa (meidänkään kouluissa) riitä tarvittavia laitteita niin, että tasa-arvo eritaustaisten oppilaiden keskuudessa todella voisi toteutua.

Suuri osa oppimateriaalista on nyt sähköistä, näin alkajaisiksi. Aloitetaan vaikka sanomalla kaikki nyt iloisesti heipat ruutuajalle, jos joku onneton on siihen vielä uskonut ja sitä noudattanut. Odotan parhaillaan koululta tietoa siitä, miten muksun ruotsinkirja mahdollisesti netissä aukeaisi, kun sitä ei annetuilla tunnuksilla saatu auki sen enempää pöytäkoneilla kuin tabletilla. (Kenties ostan kirjan kuitenkin paperikappaleena kotiin, ihan omaksi, pelkkä työkirjahan on vähän vaikea, kun tehtävät liittyvät aika tiiviisti tekstikirjaan...). Esikoiselle oli sentään luvattu, että se, joka ei saa hommaa kotona toimimaan sähköisesti, saa materiaalinsa monisteina. Liekö sitten ihan laillista touhua sekään, saattaa tekijänoikeuslaki ottaa tähän kantaa...

Ja sitten on näitä keksimällä keksittyjä läksyjä. Konkreettisena esimerkkinä "Ota selfie, jossa näkyy jotain Ruotsiin liittyvää." Siis OMG. Ihan just vasta luin sen jonkun open (sen joka aiemmin tänä vuonna mölysi köyhien lasten kesälomista) tekstin, jossa todettiin osan lapsista palaavan kouluun likaisina ja nälkäisinä ja toisaalla toinen ope kertoi, ettei voi enää pyytää lapsia keräämään ruotsin sanoja kotona olevien ruokatarvikkeiden pakkauksista, koska joillakin on kaapissa vain hernekeittopurkki ja kossupullo. Mut mitäs pienistä, ottakaa kaikki selfie. Meille tämä meinaa kolmelle lapselle uusien puhelimien hankintaa, koska olemassa olevilla laitteilla ei peruskoulusta selviä. Semmonen perusopetus.

Odotan kuitenkin, josko alkusäätämisen ja idiotismin jälkeen päästäisi edes puoleen siitä kaikesta hyvästä, mikä uuteen opsiin on maalailtu. Tasa-arvoa, itseohjautuvuutta, opetuksen eriyttämistä automaattisesti sekä ylös- että alaspäin, ainerajat ylittävää aihekokonaisuuksien käsittelyä, ymmärrystä ulkoaoppimisen sijaan.

---
Käytin Seiskan ja Rääpäleen neuvolassa. Kumpikin kasvaa omilla käyrillään. Eipä siitä juuri muuta käteen jäänyt, mutta ehkä niin on hyvä. Olen edelleen sitä mieltä, että tää on meidän paristakymmenestä terkkarista paras.

Säätö tai useampi päivässä

Toiset päivät nyt vaan on sellaisia, vähän täydempiä.

Aamu alkoi ihanasti aurinkoisella Seiskalla, kiireessä juodulla kahvilla, Toisen potkimisella sängystä ylös ja pikaisella aamupalalla kaikille pojille. Esikoinen on omilla reissuillaan ja Kirppu sai jäädä sänkyynsä makaamaan.

Vajaaseen tuntiin mahdutettujen aamun pakollisten jälkeen suuntasin Toisen kanssa (pokemonit kourassa, tietty) hammaslääkäriin revityttämään paria sinnikkäämpää maitohammasta. Asemalta junaliput, pari kivaa poksua ja yksi gymille hengaamaan ja sitten junaan, jolla matkaa yhden asemanvälin verran. Toisessa päässä kilometrin kävely (jes, saatiin puuttunut kettu!) ja hammaslääkäri käytti kokonaiset kolme varttia hampaiden poistoon. Mun osaksi jäi kuunnella, että Toiselta puuttuu samat rautahampaiden aihiot kuin Kirpultakin, että harjausta harjausta vaan ja lukea siinä odotellessa ikivanhaa pahoinleikeltyä naistenlehteä. Käynnin päätteeksi ilmoitin kohteliaasti, etä ei, ei todellakaan tulla joulunalusviikolla mihinkään kontrolliin, kun tammikuussa tilat on tunnin matkan sijaan kymmenen minuutin päästä (puhumattakaan nyt joulunalusviikon tuskasta muutenkaan, tsiisus). Saatiin kontrolli tammikuulle. Ja sitten sama matka toisin päin, nokka kohti kotia vähän kivuliaan Toisen kanssa. Onneks matkalla sentään kuoriutui kympin muna, Magmar piristää kokoelmassa helposti tuommoisen pojan päivää.

Kotona se toinen kuppi kahvia, pyykkiä, riehuvia pikkupoikia ja mitä näitä nyt on laskuja lapsilisäpäivänä. Kersat kärryyn, pokemonit matkaan ja kauppaan. Ja eiköhän nuo onnettomat kaupassa keksineet testata kaikua kiljumalla niin kovaa ja korkealta kuin vain pikkumuksut voi. Pitäs vissiin suosiolla ruveta jakelemaan korvatulppia kanssaeläjille.

Yritettiin siinä sulloa ostoskärryllistä tavaraa rattaiden tavarakoriin, kun puhelin soi. Viimeinen käytti luonnollisesti tilannetta hyväkseen ja livahti leikkipaikalle, Täystuho puolestaan änkesi Seiskan päälle rattaisiin. Ai että kuulosti houkuttelevalle tarjous lasten liottamisesta uima-altaassa ja kahvista siinä lasten kiljuessa riemusta. Todellisuudessa Rääpäle veti raivarit siitä, kun pakkaus vaan kestää ja kestää. Ja Rääpäleen väsykiukkuhan jatkui sitten tietysti koko puolentoistakilometrin kotimatkan. Koska raittaisiinhan vaan ei voi nukahtaa, aurinkokin paistaa ja kaikki nyt vaan on tyhmää.

Rääpäleen päikkärit kärryissä jollain toisella reissulla

Kotona purettiin niin ostokset kuin raivoavat lapsetkin rattaista ja syöttämällä niitä vähän sai niistä melkein ihmisiä. Uima-allas kävi jo mielessä, vaan edessä olikin jo fillarinperäkärryn hakureissu, johon siihenkin oli kolmen ihmisen aikatauluja soviteltu. Päädyttiin sitten vain siirtämään kaverin autolla peräkärryn pyörään kiinni tuleva liitäntäpala osoitteesta ja pyörästä toiseen. Se kärry pitäis vielä käydä polkien hakemassa... Kotona kaverini kiinnitti liitäntä palan tulevaan vetopyöräämme ja ruvettiin sitten tutkailemaan muita pihan fillarinraatoja. Irrotettiin yhdestä renkaat, että kävis kumien vaihtaminen seuraavalla kerralla vähän sutjakkaammin. Pojat livahti fillarioperaation aikana mäkeen, ja niiden sisäänkalastamiseen tarvittiin jo jätskinverran lahjontaa.

Eiköhän vaan fb ollut viestiä toisensa jälkeen tukkeessa, joku tahtoo tehdä politiikkaa justnytheti, toinen kyselee onko vaatteille tarvetta ja nelikon isä pyyteli lapsiaan yökylään huomenna. On kai ne olleet siellä yökylässä joskus alkuvuodesta. Helmikuussa? Maaliskuussa? Voi aikataulusäätämiset ja muut kalentereiden kiroukset, me kun on tässä jo viikkotolkulla järjestetty just tän viikon(lopun) ohjelmaa ja kuviota toimivaksi paletiksi. Siinähän se ilta meni mukavasti koko kuviota uudelleen piirrellessä, pyykissä, ruuassa, koiran lenkissä, unihommissa ja mitä näitä nyt on.

Tai ehkä tää nyt oli vaan ihan tavallinen päivä. Pyykki kuivuu ulkona, pienet nukkuu jo ja Toinen vei Miehen gymille, kun ei me aikuiset vaan osata näitä pokemon-taisteluja. Hävitään aina.

Toinen ja Viimeinen ja koko perheen pokemon

Mä nyt istun tässä näpyttelemässä tätä ja pähkäilemässä, että jos nelikon kolme yökyläilemään lähtevää ei torstaina kotiudu annettuun aamuaikaisen aikaan mennessä, mun koko vuoden odottama viikonloppu menee ihan mönkään. Ja kyllä tiedän sitten ihan justiinsa, kenen syy se sitten on. Nimittäin mun, kun taas jossain älynväläyksessä suostuin tällaiseen kaikki suunnitelmat sotkevaan extempore tapaamiseen... Ollapa elämä ennalta-arvattavaa edes kalenterin osalta.

Suomalainen ei hymyile.

Sori, et mul ei nyt oo yhtään kivaa kuvaa. Meillä on nimittäin todettu, että koko taloudessa on tasan yksi laite, jolla voidaan olla in. Ja me ollaan kaikki nenä siinä laitteessa kiinni sitten. Vuorotellen kannetaan mukana.

Eilen illalla juoksin ihan yksin ulkona. Mä näin ketun ja halusin saada sen kiinni. En saanut kettua, mutta bongasin matkalta läjäpäin sydämiä ja unohdin, että oli kettu pyydystettävänä. Kävelin kotiinpäin jonkun teiniporukan perässä, ne jäi pihalle hengaamaan ja loivat lisää sydämiä, mä hiivin sisään takaovesta ja kuinka ollakaan, mun perässä sisään hiipi kissa. Se on kyllä tosi söpö ja me aiotaan pitää se.

Asematunnelissa täyty kyllä eilen väistellä rottia. Se ei ollut erityisen hauskaa, ja puluja on yhtäkkiä tullut kaupunkiin valtava määrä. Jonkun hämärästi karhua muistuttavan asian näin kurkistelevan aseman nurkan takaa. Kova tyyppi, kun uskaltaa näin liki ihmisasutusta.

Esikoinen on innostunut salilla käymisestä. Se yrittää treenata ihan tosissaan. Nyt tapellaan siitä, kuka saa lähteä lenkille, kun ennen taisteltiin siitä, vieläkö saa istua koneella.

Onhan tuolla liikenteessä viime aikoina näkynyt vähän kyseenalaisia juttuja. Yks pakettiauton kuljettaja meinas tässä meidän nurkilla ajaa puuta päin, kun tuijotti meitä niin kovasti, vaikka ihan kiltisti istuttiin nurmikolla kaukana autotiestä. Joku nuorisoporukka katsoi meitä vähän pitkään kans, mut mä luulen sen johtuneen siitä, että tuli niin kiire lähteä tarkistamaan, miks puskien lehdet heiluu, että unohdin kengät kotiin.

Oikeesti kummallisin, ja varmasti vaarallisin, mitä oon viime päivinä nähnyt, on hymy. Se on ollut melkein jokaisen kasvoilla. Ja se onneton tarttuu. Mitä sekin nyt on, että suomalaiset hymyilee, ei niin saa tehdä!

Että terve vaan, Pokemon Go, yksi tabletti, kahdeksan pelaajaa, ja puheenaihe, joka kerrankin kiinnostaa koko meidän perhettä. Se nyt vaan on niin ihanaa, kun on joku yhdistävä tekijä.

Kotitalousvähennys on uusavuttoman etuus

On ollut ihan jännä viikko. Alkuviikon hartaasti odotetun leikkurikeikan jäljiltä pienten hoito on ollut vähintään luovaa nosteluita vältellessä, parhaimmillaan sain Seiskan itse lavuaarille pesua varten, vahingossa laskin mukulan mahalleen lavuaarin pohjalle enkä sitten saanutkaan raasua sieltä enää pois...
Terassin ovea on pamautettu kerran liikaa ja lasi lopulta luovutti ja halkesi kahtia. Yhden vakuutusyhtiön ystävällisesti kerrottua, etteivät tällaisia lapsiperheessä tapahtuvia äkillisiä ja ennalta-arvaamattomia vahinkoja korvaa päädyin vaihtamaan vakuutusyhtiötä. Nyt pitäisi kotivakuutuksen kattaa omatkin ikkunat naapureiden ikkunoiden lisäksi. Ja varmemmaksi vakuudeksi päivitin lasten tapaturmavakuutuksetkin, jos ne sitten pesismailoillaan hutkisivat kuitenkin toisiaan ikkunoiden sijaan. Positiivista tässä haljenneessa lasissa lienee se, että edellisestä ikkunanpesusta olikin jo vierähtänyt tovi, ja nyt vältyn tämän kerran ikkunanpesulta. Harmillisesti tälle yhden ikkunanpesun välttelylle tuli yli kolmensadan hintalappu. Sais varmaan siihen rahaan pesetettyä koko huushollin ikkunat ja vielä peilitkin...
Sähkömieskin kävi katsomassa, mikä ihme se on, ettei vessan valot ehdi syttymään siinä ajassa mikä peruspissiäiseltä menee nurkkaan osumisessa pöntön sijaan, korjaamassa yhden hajonneen pistorasian, painamassa toisesta lauenneen vikavirtasuojauksen takaisin toimivaksi malliksi ja vieläpä liimaamassa yhden valokatkaisijan takaisin seinään kiinni. Hajonnutta pistorasiaa lukuunottamatta kaiken olis voinut tehdä näistäkin töistä itse, jos olisi ollut tieto ja osaaminen... Muthei. Onneks työn hinnan voi vielä kannella verottajalle ja ottaa itselleen uusavuttomuudestaan edes kotitalousvähennyksen.
Kyllä niin en ole käytännönihminen saatika kätevä emäntä. Vaikkei sitä kukaan lapsiluvun kuullessaan uskokaan.
Jotta mitäs teille? Mä keskityn ihan kirjaimellisesti täällä tuijottamaan omaa napaani, sen yläpuolelle kun näyttää muodostuvan toinen samanlainen ja ympärillä on ihan ison ihmisen kämmenenkokoinen mustelma. Lucky number seven ja siihen se jää.

Potilas tietoyhteiskunnan keskiössä

Olen kuluneina kuukausina tehnyt ihan käytännön tason tutkimusta paperittomasta tietoyhteiskunnasta, jossa huhujen mukaan elämme. Tutkimus kohteena on ollut tiedonkulku terveyden- ja sairaanhoidossa sekä hoitavien tahojen että potilaan välillä ja hypoteesina se, että tottahan tieto kulkee, kun se ei nykyään enterin painallusta enempää vaadi.

Tutkimukseni on toki vielä kesken (ja jatkuu varmasti läpi koko elämän), mutta väliaikatuloksista olen järkyttynyt.

Omakanta-palvelun tehdessä läpimurtonsa jokin aika sitten luvattiin selvää parannusta tiedonkulkuun. Terveystiedot ja sairaushistoria ovat nyt näppärästi yhdessä paikassa niin potilaan kuin minkä tahansa hoitavan tahon käytössä missä ja milloin vain. Nopealla vilkaisulla palvelun ainut negatiivinen puoli on, ettei lapsen huoltajalla ole pääsyä lapsen tietoihin, ei edes alle 12-vuotiaan osalta (12-vuotiashan saa halutessaan salata tietonsa huoltajiltaan).

Itseäni mietitytti tuon palvelun osalta tietoturva ja mietityttää edelleen. Vielä en ole testannut tämän palvelun yhteentoimivuutta yksityisen sektorin kanssa, koska lapsen tietoihin en siis pääse käsiksi.

Miten tieto siis nykyään kulkee vai kulkeeko se?

Tässäpä näitä törmättyjä tapauksia tiedonkulusta:

Neuvola lähettää erikoissairaanhoitoon syystä X. Erikoissairaanhoito löytää potilaasta asian Y, jättää hoitamatta asian X eikä välitä tietoa löydöksestä Y neuvolalle. Potilas saa vastaanotolla käsityksen, että kaikki ei ole kunnossa, muttei tietoa siitä, mikä mahdollisesti on vialla tai mitä ylipäätään tutkitaan. Lääkäri määrää otettavaksi labrat A,B ja C, hoitaja tilaa vain C:n.

Äitipolin lääkäri löytää asiat Å, E, H ja D, määrää antibiootit asian Å hoitoon, pyytää hematologin konsultaation H:sta, haluaa lisälabroja asiasta D ja päättää käynnistyksen asian E vuoksi. Potilaalle selvitetään E, Å ja H, D labrat jäävät tilaamatta, Å:n hoito aloittamatta ja H:n merkitys kertomatta. Potilas osaa kuulopuheiden pohjalta vaatia antibiootteja asiaan Å osastolla synnytyksen jälkeen ollessaan. Lääkäri oli potilaalle sanonut määrävänsä antibiooteiksi potilaan aiemminkin käyttämän lääkkeen, hoitaja ei löydä mainintaa koko Å:sta ja pitkän selvityksen jälkeen tuo lääkkeeksi jotain aivan muuta (joka jälkikäteen todetaan toimimattomaksi).

Synnytyksen jälkeen lääkärin pyytämistä labroista osa jää tilaamatta ja osastolla oloaika sen vuoksi pitenee. Lapsi viedään lastenosastolle, äidille kerrotaan vain, että lapsi viedään nyt. Kysymälläkään ei selviä syytä. Äidille luvataan, että lastenosastolta ilmoitetaan pian ja sitten vauva tuodaan takaisin tai äiti voi mennä katsomaan. Hoitajien vuoro vaihtuu, lapsesta ei kuulu mitään eikä uusi vuoro edes tiedä, että lapsi on viety. Äiti lähtee itse katsomaan (ilman saattajaa, vaikka hädin tuskin pysyy pystyssä), lastenosasto ihmettelee, miksei äiti ole tullut jo aiemmin. Samaan aikaan lääkäri etsii äitiä äidin osastolta.

Hematologi on asian H vuoksi pyytänyt tutkimaan H:ta myös vauvalta. Lastenosasto on kuitenkin löytänyt asian M lapselta ja jättää H:n selvittämättä. Äidin kysyessä lapsesta on vastaus "tutkimme juttuja".

Potilas ohjataan erikoissairaanhoidosta terveyskeskukseen saamaan hoidot asiaan H. Terveyskeskuksella on ohjeet hoitoon, muttei tietoa siitä, mikä H on tai miten hoidon onnistumista seurataan. Potilas tietää seurannasta, muttei H:sta. Sairaanhoitaja ohjaa Å:n vuoksi reseptipyynnön lääkärille, joka kirjoittaa toimivan antibiootin. Potilasta laskutetaan neljästä käynnistä sairaanhoitajalla, vaikka laskutuksen yläraja on kolme käyntiä ja yhdestä lääkärikäynnistä, vaikka potilas ei ole nähnytkään lääkäriä, ei edes puhunut lääkärin kanssa puhelimessa.

Ja sama meno jatkuu. Missään vaiheessa paperilla ei ole potilas saanut mitään tietoa omasta hoidostaan, lapsesta posti toi epikriisin. Kenelläkään ei ole hoidosta kokonaisvaltaista vastuuta eikä kukaan osaa vastata kysymyksiin. Labrakin on hukannut näytteen C.

Joku viisaampi sanoo nyt, että onhan meillä se Omakanta, eikös se juuri sitä varten ole, että sieltä voi potilas omat tietonsa edes tarkistaa. Jepjep. Sieltä ei näe tilattuja labroja, ei saapuneita labravastauksia. Sieltä puuttuu reseptejä, jotka lääkäri on sanonut laittavansa. Alkuvuoden jokaiselle päivälle se näyttää jonkun potilaan asioita hoitaneen, muttei nimiä tai mitään kirjauksia. Ja ne yksittäiset kerrat, joista kirjauskin löytyy on kirjoitettu lääkäreiden omalla jargonilla toisten lääkäreiden luettavaksi.

Että kyllä meillä täällä Suomessa on asiat hyvin. Tietoa on valtavasti, mutta se ei ole kellään hallussa.

---

Lääkäri siis soitti eilen kertoakseen, että mun loppuelämän hoito on tiedossa, se on piikki perseeseen kerran kolmessa kuussa. Ja sen, että näyte, jonka vastaus kertoisi syyn on todennäköisesti kadonnut jonnekin. En siis edelleenkään tiedä, tutkitaanko jotain lisää, miten tutkitaan jos tutkitaan saatika sitten edes sitä, että mistä on kyse...

WoW, opas perheelliselle pelaajalle

Erehdyin taas eilen selailemaan Suomen suosituinta keskustelupalstaa, Vauva-lehden AiheVapaata. Tällä kertaa silmiin osui keskustelu perheellisen pelaamisesta. Aihe pomppaa esille säännöllisesti ja lähes aina tietokone- ja konsolipelit mielletään lasten jutuksi, pelaava aikuinen lapsen tasolle jääneeksi. Jäin miettimään, että WoW, mitä sitten, jos perheellinen pelaa.

Meillä nimittäin pelataan. Itse tosin pelaan kausiluontoisesti vain paussinappulallisia pelejä, leikin virtuaalinukkekodillani (olen leikkinyt sillä kausiluontoisesti vuodesta 2001), rakentelen kaupunkeja, johdan sairaalaa, pelaan sekä vuoropohjaista että reaaliaikaista strategiaa, hallitsen resursseja jne. Yksin tai korkeintaan kotiverkossa miehen ja/tai lasten kanssa.

Mies puolestaan pelaa online-pelejä yhdessä muiden ihmisten kanssa, pelikavereita löytyy ympäri maailman. Tiesin miehen peliharrastuksesta jo ensitapaamisella.

Luin peli-keskustelun. Luetutin sen miehellä myös. Sivulla neljä meistä molemmat alkoivat hymyillä. Samalle lauseelle. "Todellista rakkautta, jos keskeyttää raidin." (Tietämättömille, peli World of Warcraft, raidissa sovittuina aikoina 20 ihmistä kohtaa netissä tappaakseen erilaisia "hirviöitä", raidit kestää yleensä muutaman tunnin kerrallaan ja yhden hyppääminen pois kesken pilaa pelin yhdeksältätoista muulta pelaajalta)

Moni keskustelija tuntui taas olevan sitä mieltä, että moiset pelit on lapsettomien hupi. Vietimme eilisillan pohtien, että eihän se niin ole. Pikkuvauva-aika on aivan loistavaa peliaikaa ja lasten kasvaessa harrastaminen helpottuu ja saa ihan uusia ulottuvuuksia.

WoW, opas perheelliselle pelaajalle (ja pelaajan puolisolle), olkaa hyvät:

1) Pelaaminen on harrastus muiden joukossa. Pelaamiseen käytettävästä ajasta sovitaan samoin säännöin kuin perheen muustakin ajankäytöstä ja muistakin harrastuksista.

2) Oikean elämän ihmisten perustarpeet menevät virtuaalitodellisuuden edelle. Ihmisen on saatava syödä, nukkua, käydä vessassa ja peseytyä. Myös pikkuvauva-aikana, huolimatta siitä, että puoliso pelaa.

3) Jokainen tarvitsee omaa aikaa. Omaa aikaa voi yhtä hyvin viettää virtuaalitodellisuudessa kuin salilla, lenkillä, shoppaillen tai vaikka sohvan nurkassa kirjaa lukien. Toisen omaa aikaa ei sovi keskeyttää sovittuna aikana kuin suoraan henkeä tai terveyttä uhkaavista syistä, jos kohdan kaksi (2) tarpeet on täytettävissä muina aikoina. Järjestäkää niin, että nukkumista lukuunottamatta ovat.

4) Hankkikaa asunto, jossa virtuaalitodellisuus ja sänky eivät ole samassa tilassa. Väliin tarvitaan ehdottomasti ovi.

5) Pidä harrastustaukoja, huomioi puoliso arjessa.

6) Ja ennen kaikkea, ihmisellä on suu siksi, että sitä voi käyttää. Pelikavereille voi ja pitää kertoa mm. perheenlisäyksestä. Peliporukan voi vaihtaa lapsettomista nuorista aikuisiin ihmisiin (uskokaa pois, tätä peliä pelaa jopa 50+ tyypit, kumpaakin sukupuolta!). Aikuinen porukka ymmärtää, että pikkulapsen nenästä lego on saatava pois, vaikka kuinka raidi olisi kesken. Ja aikuinen porukka ymmärtää myös, että raidin loppumista odotellessa puoliso saattaa nukahtaa sohvalle, eikä nukkuvaa herätetä, vaikka joku lapsista heräisi. Ei vaikka se pilaisi kaikilta kymmenen minuuttia peliä.

Ja oleellisinta sen suun (ja korvien) avaaminen on suhteessa puolisoon. Itsensä huomatuksi ja rakastetuksi tunteva puoliso mahdollistaa pelaamisen mielellään. Huomiotta jäävästä tulee helposti mustasukkainen.

Ja tiedättekö, mikään ei ole ikävämpää kuin olla mustasukkainen pelille. Yksikään pelaajan puoliso ei tahdo tuntea häviävänsä pelille. Myös WoW on loppuviimeksi vain peli. Jos pelaajan puoliso häviää vain pelille, tulee pelaamisesta nopeasti mahdotonta.

7) Jos edellä olevat toimii, voi pelaajan puoliso todella olla jopa pettynyt sovitun pelin peruuntumisesta. Sitähän saattaa vaikka "joutua" katsomaan kompromissileffaa sohvalla yhdessä sen sijaan, että saisi valita leffan ihan itse.

Arjen välttämätön luksus

Pyykkikoneeni sanoi tiistaina poks. Voitte arvata järkytykseni. Ihan ensimmäiseksi tein google-haun hakusanalla pyykinpesukone. Ja Valintanikin tein ihan ensimmäisenä olleesta hakutuloksesta. Ja sitten vasta kertomaan miehelle.

"Tiiätkö, mulla olis hyviä ja huonoja uutisia, haluutko ensin hyvät vai huonot?"

"Noo, kuhan kerrot."

"Nyt ei tarvi pestä pesukonetta, ja sen takaakin on ihan just helppo siivota hetken verran."

"Siis kui?"

"Huonompi homma, että tarvitaan uusi kone..."

Suunnilleen noin se meni. Mies tuli, vilkaisi valintani, kysyi olenko vertaillut (en), varmisti, että veisivät vanhan samalla vanhan pois ja tilasi mulle pesukoneen. Samalta istumalta. Ja heti perään soitin äidilleni ja varmistin, että jos toimitus viipyy sovitusta 2-3 arkipäivästä yli viikonlopun, saan käydä siellä pesemässä pyykkiä.

Koneeni saapui sopivasti perjantaina (kolme päivää pesemättä pyykkiä, meillä, voi apua). Ja tältä näytti pyykkivuori:

Mutta mikä sai tulla meille heti ensi vilkaisulta minkäänlaista hintavertailua tekemättä? No tietysti LG:n peruspesukone, edestä täytettävä. Puoleen hintaan. Kuudensadan koneesta maksetaan kolme kuljetuksineen ja vanhan poisvienteineen. Ei paha ollenkaan.

Se vetää sisäänsä 7 kg pyykkiä, siinä on lapsilukko (Nyt loppui Rääpäleen rävellys ja pesuohjelmien sotkeminen) ja se osaa laulaa. Se laulaa, kun virrat laittaa päälle ja ohjelman valitsee. Se vinkuu (huutaa kai raukka apua), kun Rääpäle lapsilukosta huolimatta räveltää nappeja ja se laulaa taas, kun on työnsä tehnyt. Taivas. Mä rakastuin.

Toinen suuri rakkauteni nököttää siinä koneen päällä. Pyykinpesuaine. Ainut, joka ei aiheuta Esikoiselle (atooppinen iho) mitään ongelmia. Harmillisesti just tätä ei tietysti saa jättipakkauksissa.

Näiden kahden rakkauden kanssa me nyt laulaen aiotaan selättää pyykkivuori. Ihan luksusta. (Ja ihan ilmaista mainosta myös... vaikka joku taitavampi olisi tästäkin hyödyn itsellensä lypsänyt)

Kun Onni potkaisi

Mitä sitä blogin kanssa tekisi, mitä tältä tahtoisin, sitä olen pohtinut pitkään ja hartaasti. Mäkin olen halunnut osaksi yhteisöä, mutten oikein osannut myydä tätä blogia mihinkään isoon ja mukamashienoon. Pelotti, että joutuisin taipumaan ja luopumaan omista jutuistani, sulaisin massaan.

Olen tarjonnut tätä blogia Vauvalle ja Kaksplussalle. Mutta kun, mutta kun, mutta kun. Mutta kun ei ole tyypillinen perheblogi tämä, ei ole hattarahöttöä, lastenvaateunelmia, en keskity vain raskauteen, vauvaan tai pieniin lapsiin. Ei sovi elämästä kirjoittaminen niille.

Ihan vähän aikaa sitten huomasin, että on tulossa uusi blogiportaali, Onni-blogit. Laitoin viestiä sinne ja pääsin mukaan, ihan heti ekayrittämältä ja joutumatta muuttumaan yhtään (tai no, ulkoasumuutosta tulee ihan heti, kun Mies ehtii avustamaan, yhden nappulan verran sivuun. Menee kai alkuviikkoon, koska loppuviikko on aika täysi, kun olisi pitäisi tehdä listaa ja häitä ja markkinoita jajaja, ei silloin keskitytä koodiin).

Ja arvatkaas mikä on nyt kyllä tässä ihan hassuinta. Musta tuli kerralla Lifestyle-bloggari. Oho. Meidän tyylittömyys on nyt tyyliä!

Niin se Onni. Mikään ei muutu täällä, mutta seuraamistapoja napsahti kerralla monta lisää. Onni-blogien omat nettisivut, Instagram (missä meitä ei ole ennen näkynytkään), Onni-blogien facebook ja tietysti vielä twitter, missä sielläkään ei meihin ole suoraan aiemmin törmännyt. Vanhaan tuttuun tapaan meitä voi aina vain ja edelleen seurata täällä, blogin omilla facebook-sivuilla, blogipolulla ja olen mä ehtinyt tämän blogin jonnekin muuallekin syöttää, mutta kun en vaan äkkiä muista minne kaikkialle... kertokaa mullekin, jos törmäätte jossain ;)

Oho ja hups. Tervetuloa uudet lukijat mukaan meidän kaaokseen ja kiitos kaunis kaikile vanhoille, jotka jaksatte roikkua menossa mukana. Mä haluan jatkossakin vain kirjoittaa mielenpäällä olevista asioista, niin positiivisista kuin negatiivisistakin ja koko tästä perheestä viitekehyksenä tässä ympärillä.

Up to date

Täällä on tapahtunut vaikka mitä. On testattu tämän blondin teknisiä taitoja, kun tietokone nielaisi sisuksiinsa pölyä. On putsattu pölypalleroita näytönohjaimen omasta tuulettimesta, koteloidusta sellaisesta, paikasta, jonne pölyn ei pitäisi edes teoriassa päästä mitenkään. On ostettu uusi hieno näyttökin ja säädetty sen asetukset. Ja tultu sinuiksi uuden windowsin kanssa.

Rääpäle on täyttänyt vuoden. Se siis kävelee, juoksee, hyppää tasajalkaa, kiipeää sohvalle ja pääsee sieltä itse alas. Se pölisee jotain koko ajan omalla käsittämättömällä kielellään.

Kesäloma on loppunut, päivähoitoon on tutustuttu ja hoitopäivät juoksevat taas niin Täystuholla, Viimeisellä kuin Rääpäleelläkin. Omia projekteja mulla on kehitteillä sellainen määrä, ettei ihan voi velttoiluksi tätä hoitoaikojen kotona oloa kutsua. Joku päivä näillä projekteilla vielä elättää itsensä.

Koulutkin ovat alkaneet. Esikoinen aloitti yläkoulunsa, ja vaikuttaa toistaiseksi hyvin tyytyväiseltä uuteen kouluun. Jos nyt tietysti kahden päivän perusteella mitään voi sanoa. Toinen meni viidennelle, ja joutuu nyt opettelemaan nopeita siirtymiä eri koulujen välillä, kun A2 ranskan opetus on eri koulussa. Kirppu aloitti kolmannen luokkansa uuden opettajan johdolla.

Raskausviikkoja on läjässä 14+, neuvolalääkäri takana ja Seiskalla kaikki hyvin. Lekurille mulla oli listassa monta kysymystä, mutta yhteenkään se ei osannut vastata.

Ja koulukirjoja olisi taas vino pino päällystettäväksi sekä juhlia kalenterissa jonoksi saakka.

Että kaikesta tästä ja paljosta muusta tulossa pian lisää. Pysykää kanavalla ;)

Käyttöjärjestelmän päivitys

Tietysti siinä kävi niin, että Windows 10 hypetys löysi tiensä tänne myös. Hetken jouduin odottelemaan, että käyttöjärjestelmä sopii tälle laitteelle myös ja eilinen kului iloisesti ensin käyttistä lataillessa ja asennellessa sekä asetuksia säätäessä.

Lähtökohtaisesti Windows 10 näyttäisi sopivan hyvin ihan perusperusperuskäyttäjälle. Asetusvalikot on hyvin yksinkertaiset. Mutta minä revin pelipöksyni uudistetun Windows Updaten kanssa. Miten on mahdollista, että tietokone voi asentaa käyttöjärjestelmän päivitykset ilman käyttäjän hyväksyntää! Valintavaihtoehtoja päivitysten asentamiselle on tasan kaksi: päivitykset asennetaan ajankohtana, jolloin käyttis kuvittelee, ettet käytä konetta (ehdotti mulle 3.30 yöllä, ja se sopisi mulle kyllä) tai vaihtoehtoisesti päivitykset asentuvat automaattisesti silloin, kun niitä sattuu huvittamaan. Käyttäjälle ei jätetä mahdollisuutta edes valita asennusta seuraavan uudelleen käynnistyksen yhteyteen...

Kuten arvata sopii, päivitykset asentuivat valitusta vaihtoehdosta huolimatta silloin, kun niitä huvitti koneen uudelleen käynnistyksineen kaikkineen. Ja mun tallentamaton työ sanoi iloisesti "puf" kadotessaan taivaan tuuliin. Jos Update jonkun uhkauksen antoi uudelleenkäynnistyksestä, se sattui siihen kolmeen minuuttiin, jossa rauhoittelin sängystään havahtunutta lasta. Eikä sellaista ilmoitusta siis ole kukaan nähnyt. Ei näin voi tietokone toimia! (Harkitsen pasianssini siirtämistä pelikorteille pöydälle ja kirjoittamista jatkossa käsin...)

Oma lukunsa on sitten kympin yksityisyyden suoja ja muut kivat pikkujutut, oletusohjelmissa riitti vähän säätämistä ja asetuksia sai kivasti kiristellä, ettei koneeni sentään aivan kaikkea vuoda maailmalle. Mun pelastus lienee se, ettei ole mikkiä tai kameraa, koska tämä käyttis kiltisti niitä lainaisi lupaa kysymättä ja välittäisi tiedot Microsoftille... Tarkistakaahan siis asetuksenne, jos ette sitä vielä ole tehneet.

Kanta

Aamulla vähän ennen kymmentä sain neuvolasta puhelun ja käskyn kipaista apteekista hakemaan sinne sähköisellä reseptillä laitettu antibioottikuuri. Vanha tuttu lääke taas ja haenhan mä, vaikken kipeä tiennyt olevanikaan kun jälleen kerran näitä tulehduksia oireettomana sairastan.

Vaan vielä mitä. Sehän päätti sitten mennä nurin koko ihana Kanta-systeemimme. Fiksuna tyttönä tämän tajuttuani soittelin päivystykseen, että josko sieltä reseptini uudelleen kirjoittaisivat joko ihan paperille (tarjouduin hakemaankin, vaikka päivystyksemme on paikallisissa mittasuhteissa hevonkuusessa) tai soittaisivat apteekkiin. Ja päivystys hoiti reseptin ihan mallikelpoisesti kuntoon soittamalla.

Apteekissa tuskastunut farmaseutti kysyi heti ensimmäiseksi, että ei kai sähköinen resepti. No joo, kyllä ja ei, ja oli se sitten otettu, kun kerroin, että pyysin reseptiä puhelimitse. Sain lääkkeeni. Aika moni muu ei, vaikka järjestelmä oli jo hetkenverran toiminut ja heti uudelleen mennyt nurin.

Jäin miettimään kantaani Kantaan. Musta on todella pelottavaa, että kaikki meidän terveystiedot pyörivät tuolla jossain verkossa. Niin pitävää tietoturvaa ei olekaan, että ne siellä turvassa olisivat. Puhumattakaan nyt järjestelmän heikkoudesta, kun se on nurin, ei niihin kukaan pääse käsiksi. Että voiko sitä ihmisten terveyden laskea pelkästään sähköisen järjestelmän varaan? Mun mielestä ei voi.

---

Posti toi tuollaisen tänään, eli kaikki alkuraskauden labratulokset on nyt läjässä ja mitään virtsatietulehdusta ihmeellisempää ei löytynyt. Näillä mennään taas.

Kovan onnen puhelimet

Kaikki tietää domino-efektin. Meille kävi vähän sillä tavalla puhelimien kanssa.

Aikanaan (onhan siitä aikaa vaikka kuinka) hankittiin kolme samanlaista. Esikoiselle keltainen, mulle sininen ja sitten vielä valkoinen ihan vain varalle. Sellaisia perus nokialaisia, joilla voi soittaa ja tekstailla, joissa on kamera ja jotka multimediaviestejäkin mukavasti tuki.

Viimeisellä valkoinen räpellettävänä pari vuotta sitten

Esikoisen puhelin sanoi yhteistyösopimuksen irti kesän alussa. Ehkä sillä oli lopultakin räpelletty riittävästi tai kenties sitä oli katalasti kaltoin kohdeltu. Annettiin Esikoisen käyttöön valkoinen varamalli ja luvattiin, että saa 13v synttärilahjansa ehkä jo ennakkoon, heti kun saan liittymäsuosta jotain tolkkua. Kauan kaivattu älypuhelin siis.

Sattui sitten yllätysmenoja ja mitä kaikkea ja hetken jo ehti näyttää siltä, että uuden puhelimen hankinta lykkääntyy jonnekin koulujen alun liepeille, onhan ne tytön synttäritkin vasta jo koulujen alettua. Mutta eikä mitä.

Allekirjoittaneen sininen kappale lensi yhden kerran liikaa ja hajosi kymmeniksi kappaleiksi tavallisen kolmen (joka on korjattavissa) sijaan. Muutamassa tunnissa olin puhelinoperaattorin liikkeestä saanut haettua halpis Lumian Esikoiselle, selvitellyt siihen sopivan rajattoman liittymän ja vielä iskenyt liittymään kaikki mahdolliset estot. Olisin laittanut mahdottomatkin, jos se olisi mahdollista, mutta kun ei ole. Esikoisen ensimmäistä puhelinlaskua kauhulla odotellen... Tähän saakka ei yllätyslaskuja ole voinut lapsilta tulla, kun niillä on prepaidit.

Näin sain valkoisen varapuhelimen käyttööni ja olen taas ihan onneni kukkuloilla, vaikken esimerkiksi soittoääntä tunnista omakseni ollenkaan (enkä jaksa sitä säätää, vaikka osaisin) ja vaikka kaikki puhelinnumerot tietysti oli sinisessä kappaleessa eikä tässä varamallissa.

Vaan tiedättehän te, mitä tapahtuu, kun varapuhelin siirtyy varakäytöstä aktiivivirkaan? Jep. Nyt meillä on puhelimeton mies. Sen puhelin opetteli uimista, eikä selvinnyt uintireissustaan hengissä... Saas nähdä kenen hajoaa seuraavaksi. Onhan nuo Kirpun ja Toisenkin luurit vuosia nähneet.

Tekniikat blonditestissä

Tää on kyllä nyt ihan ilmaista mainosta, olen pahoillani. Mut näin siinä kävi.

Mulle soitti kerrankin puhelinmyyjä, joka kersojen kiljunnan taustalta kuultuaan tuumas, että kuule. Sun tarttee selvästi saada sulle nauhottava systeemi, kun et sää kumminkaan voi kattella telkkaria sillon ku tahot, ainakaan rauhassa.

Kaikki aiemmat on kiljunnan kuullessaan yrittäneet, että tässä ois kersoillekin vaikka mitä, ja niille on tullut sanottua, että a) ne tappelee jo olemassa olevistakin ja b) ongelma ei ole saada viihtymään niitä ruudun edessä vaan ihan päin vastoin.

No. Fiksu puhelinmyyjä, myi mulle nauhottavat systeemit (joita en kyllä osaa käyttää) ja nopeemman netin.

Eikä menny kuin viikko ja soitti toinen onneton samasta firmasta. Se meinas, että kun tuota edellä mainittua vois hallinnoida etänäkin, niin täytyyhän siihen pelit ja vehkeet löytyä. Että onks ne tabletit tuttuja. Tuli siihen sitten sanottua, etten mä niitä koskaan silleen ulkoisesti käyttänyt ole (syönyt kyllä aika monta). Ja sehän piti mulle pitkän esitelmän sitten siitä kuin hienoja vehkeitä ne oikein on. Vissiin meni pää pyörälle, kun jossain epähuomiossa tää on nyt meidän keittiön pöydällä:

Läppärin mä kyllä olisin oikeammin tarvinnut, että nyt täytyy sitten selvittää saako tuolle minkään sortin taulukkolaskentaa vai mennäänkö edelleen ruutupaperilla...

Voiks tolta nyt sitten lukea niitä e-kirjoja? Kirjottaa sillä vissiin voi vain ykssormijärjestelmällä? Kalenteri on kyllä kiva, ja kai siihen jotain pelejäkin saa... Voiks sillä kattella telkkaria sängyllä maaten, jos telkkari on olohuoneessa ja minä ja vehje ei?

Nii. Ja vaikka mulla olis ihan ok kamera ja tabletillakin olis voinut kuvata, niin se mun surkea kännykän kamera oli just se mikä osu käteen, kun kuvia piti ottaa...

Voi Sims, minkä teit

Ja anonyymit-kommentoijat, että ottaa ihmistä päähän. Paljon ja kovasti.

Mä olen pelannut The Sims-sarjaa aina. (Eikö viisitoista vuotta yhden pelisarjan parissa ole aina?) Rakastuin silloin siihen aitoon ja alkuperäiseen, jonotin ja ennakkovarasin lisäosia niin, että Anttilan TopTenissä tunnettiin mut jo nimeltä.

Tuli lapset yksi ja kaksi, vuosi 2004 ja The Sims2. Voi mikä hahmonluonti, ihan mieletön! Ja ystävien hankkiminenkin kävi niin paljon helpommin, ei tarvinnut enää seistä postilaatikon vieressä päivystämässä, josko joku kulkisi ohi. Loin meidän koko kaveripiirin omaan naapurustoon ja pelasin meillä monta sukupolvea. Ihan mieletöntä.

The Sims3 ei koskaan yltänyt samaan kuin kakkonen. Ei kinä. Avoin naapurusto esti mua luomasta kavereitani sinne uudelleen, niin että olisin voinut mikrosäätää jokaisen elämää askel askeleelta. Aika kului kaikkialla, halusin tai en. Konekaan ei kestänyt. Vaikka latausajat itse naapurustosta puuttuivat, käynnistämiseen meni jo kohtuuton aika. Lisäosia ei montaa tullut hankittua, vaikka ne kakkoseenkin oli kaikki.

Viime syksynä kaikki muuttui. Arvaatte varmaan The Sims4. Mä olen rakastunut. Ei enää niitä raivostuttavia taaperoita (kiitos, nämä oikean elämän yksilöt riittää mulle). Ei enää käsittömättömän pitkää latausaikaa peliä käynnistettäessä (ennen ehdin ripustaa pyykin, täyttää koneen uudelleen, viedä roskat ja tehdä tiskillekin jotain). Yhteisötontille siirryttäessä en enää ehdi edes kahvia hakea kuppiin lisää. Ihan luksusta.

Mä oon luonut kaikki kaverini (tai no melkein, tai oikeastaan mä en enää tiedä kuka oikeasti on kenenkin kaveri vai onko kukaan, mutta siis ne samat tyypit kuin The Sims2-peliin aikanaan ja muutaman siihen lisäksi uutena), säätänyt pelin asetuksia ja nautin oikeasti siitä, kuinka realistiseksi nämä tyypit saa. Ai että mä tykkään, kun aina sama tyyppi soittaa ja bongaa kylään ihan joka paikkaan ja tuiskahtelee pienimmästäkin tai kuinka joku tyyppi on aina vain nenä koneessaan kiinni ja jonkun muun kämppä kiiltelee, kun se sitä hysteerisesti hinkkaa koko ajan. Ja kuinka mä itse luonnollisesti olen siellä suurperheen näännyttämä bisneshirmu, joka ei koskaan käy kellään kylässä saati sitten soittele, kun ei muista jaksa ehdi kerkee.

Kakkosesta mä aikanaan kirjoitin tarinaa ihan paperille kynällä. Tiedättehän, silleen perinteisesti? Nelosesta mun teki mieli aloittaa blogi. Teki vaan mieli, mutten aloittanut. Miksikö? En vaikka sillä olisi hetkessä enemmän lukijoita kuin tällä tulee olemaan ikinä. Ensinnäkin mä tahdon pitää jotain ihan itselläni (ähäkutti, lälläslää). Ja toisaalta, liki kolmen vuoden mankumisen jälkeen Esikoinen vihdoin sai luvan omalle blogille. Sen valvonnassa on mulle Sims-blogia riittävästi. (Sitä paitsi, mä tykkään edelleenkin vain kirjoittaa, en yhtään kuvata)

Sanokaa nyt te armaat, jos tuonne Esikoisen blogiin eksytte (ja sanokaa tässä, eikä siellä), olinko mä taas turhan ilkeä anonyymille kommentoijalle, joka siitä suuttui, kun kerroin, että myös kritiikin antaminen on taitolaji. Mä jo yritin olla asiallinen (vaikka keitti yli, kun mun pienen kimppuun kehtaa tuolleen hyökätä) ja yritin ottaa senkin huomioon, että tuo ano todennäköisesti on ihan lapsi itsekin. (Tai sit on jäänyt jotain oleellista oppimatta hältä). Linkki vie suoraan tähän murheenkryyni-tekstiin, niin ei tarvi teidän arpoa.

Ei mitään hätää

Joku jo ehti edellisestä säikähtää, että nyt mä täältä katoan ja siirryn salasanan taakse :) (Joku toinen saattoi jopa toivoa sitä). Joku ajattelee mun varmasti ihan vain seonneen, mut ei, en edes ole. Mies törmäsi mielenkiintoiseen aivopähkinään ja pyysi mua toteuttamaan sen saman teille suomeksi. Näin tein, koska mulla oli hetken verran aikaa ja halusin testata, osaisinko edes.

Kuluneen viikon aikana olen pohtinut blogin kehittämistä edelleen. Analytics on vihdoin tässä kiinni ja naamakirja-nappula paikoillaan. Aivojen tylsistymiseen päätin ottaa lääkkeeksi vihdoin koodista niskalenkin. Onhan tässä vielä kotiäiteilyä sen verran edessä, että sitä vähän ennättää pohtia. Aikanaan vaihdoin IT-puolen opinnot liiketalouteen, koska koodit, softat ja laitteistot, ne vaan ei ole mun juttu. Numerot on.

Olen ehtinyt myös pohtimaan muutaman suomenkielen sanan merkitystä ja niiden käyttötapoja. Mun mielestä hauskin on ehdottomasti sana "kaikki", johon törmää lähinnä lasten kitistessä lupaa johonkin niiltä kiellettyyn. Esimerkiksi "Kaikki muut saa valvoa pitempään" tai "Kaikilla muillakin on älypuhelin" tai "Kaikki muut kyllä saa notkua kaupungilla iltaisin". Yritän vältellä itse tuon "kaikki"-sanan käyttöä, milloin ei oikeasti ole kyseessä ihan kaikki. Silti huomaan tuhkatiheään raapivani päätäni; ketkä ihmeen kaikki?!

Ja sitäkin olen pohtinut, montako kertaa luottamuksen voi saada takaisin, kun sen menettää. Onko tosiaan olemassa ns. puhtaalta pöydältä aloituksia?

Tenavat suunnittelee jo hiihtolomaa ja minä myös. Kotona olevan porukan pohjalta voi sitten päättää, kauasko suuntaa rinkka selässä, mutta suuntaa varmasti. Metsään.

Kuva, koska kuva pitää olla

Kiitos Elisa

Kiitos Elisa, kun palautat perheeni minulle vankkumattomalla varmuudella monta kertaa viikossa. Korjaat kuulemma kaapeleita tai parannat verkkoa tai teet milloin mitäkin käsittämätöntä, mutta et ainakaan sitä, mistä maksan sinulle. Toisaalta tällä viikolla olen kyllä mielelläni maksanut siitä, että teet juuri sitä, mistä en maksa.

Internet-valo on tänäänkin vilkkunut modeemissamme monta tuntia. Niin se teki eilenkin ja muutama päivä sitten myös.

Ensin kolostaan ryömi Esikoinen esiin. Se istui olohuoneeseen ja keksi sitten itselleen tekemistä tässä perheen keskellä. Minä harmittelin aikani, etten pääse nyt kirjoittamaan mielen päällä olevia juttuja, mutta muistin sitten tiski- ja pyykkivuoret sekä puuttuvan joulukuusen. Mies manaili sinua pitkän tovin, mutta lähti sitten koiran kanssa lenkille ja kanssani kuusen hakuun.

Kiitos Elisa, että säännöllisesti palautat perheeni. Internet-valo palaa nyt vakaasti, mutta Esikoinen oman ihmemaansa sijaan lähti kanssani kauppaan ja keittelee teetä nyt Toisen kanssa. Kyllä tykkään.

Pallopäät meressä

Murheenkryyni kävi tänään vielä näytillä merkkihuollossa, koska se tarvitsi ohjelmistopäivityksen. Olin kyllä aika äimänkäkenä, kun vakihuoltomme tuosta päivityksen tarpeesta kertoi. Mä kun luulin ajavani autoa, ja mistä lähtien autoille on tuollaista tehty...

Pakkasin sitten huoltoreissulle mukaan Täystuhon ja Viimeisen, koska sata metriä huollosta oikealle on Hoplop. Ainahan siellä aikaa yhden päivityksen verran kuluu.

Paitsi ettei kulu.

Kolme tuntia saapumisesta pojat ilmoittivat tahtovansa kotiin. Murheenkryyni sen sijaan ei. Mentiin sitten papan kyydissä mummille kahville. Ja tuntia myöhemmin sai Murheenkryyninkin noukkia kotiin.

Moottoritietä ajeltiin kuuttakymppiä kotiin kiltisti niin kuin muukin jono. Satoi vähän lunta, jos ette huomanneet.

Älytön älypuhelin ja sosiaalinen paine

Facebookissa syntyi yllättäen keskustelua lasten älypuhelimista. Siitä, kuka ne maksaa, onko niitä todella "kaikilla" ja tarvitseeko lapset sellaisia yleensäkään. Keskustelun avauksena Iltalehden kasvatuspulma: Ostanko 7-vuotiaalle älypuhelimen? (IL 2.11.14)

Meillä siis Esikoinen (12v, 6lk) on tänä syksynä alkanut puhua älypuhelimesta, kesällä oli vielä sitä mieltä, ettei sellaisella mitään tee. Täällä on kuultu perustelut siitä, kuinka "kaikilla muillakin on" (ja tehty lähipiirissä tutkimusta, että suurimmalla osalla eli noin 90 prosentilla todellakin on), on nähty raivarit siitä, ettei saa säästää puhelimeen (no sitä ei kyllä kukaan kieltänyt?!) ja jouduttu keksimään tytölle kavereineen vaihtoehtoisia kommunikointivälineitä.

Säästämiskielto oli puhdas väärinkäsitys, Esikoiselle sanottiin, että halvimman älypuhelimen hinta ei ole ongelma vaan se liittymä. Älypuhelimella ei tee mitään ilman nettiä. Tällä hetkellä koululaisillamme on käytössä prepaidit, ja älypuhelin tarvitsisi toisen tyyppisen liittymän, että käyttäminen olisi järkevän hintaista. Muistissa kuitenkin vielä on niin omat kuin siskojenikin teinivuodet ja ne järkyttävät puhelinlaskut. Sellainen olisi meille konkurssi.

Tulkaa mukaan keskustelemaan blogin sivuille Facebookkiin tai herätellään keskustelua myös täällä.

Ratsia kersojen peleihin

Pelaan, pelaat, pelaa, pelaamme, pelaatte, pelaavat. "Äiti, saanksmä pelata?"

Kyllä. Meillä pelataan. Joskus paljon, joskus vähän, joskus ei kukaan ja toisinaan kaikki. Miten, mitä ja miksi? Kuka? Onko se pelaaminen hyvä vai paha, kenelle ja miksi?

Minä uskon Pegi-järjestelmään. Vaikka tuo järjestelmä ei salli soveltamista, sovellan sitä samoin kuin elokuvien ikärajoja. Tiedän lapseni, niiden pelaamat pelit ja jopa sisällöt. Arvatkaapa vain onko näillä lapsilla lupa pelata vaikkapa GTA:ta, kivaa piirrettyä hurjastelu-peliä? No ei tosiaankaan. Kuitenkin annan tokaluokkalaiseni pelata The Sims-pelejä, joissa ikäraja on K12. (Tuon suuremmalla ikärajalla oleviin peleihin ei lapsilla ole mitään asiaa.)

Pelaamisen ongelmakohdat ovat kyllä meillä näkyvissä.

Aikoja joutuu rajoittamaan ja rajojen tuomaa marinaa kuuntelemaan. Angry Birds voi tietokoneellakin olla yllättävän koukuttava, aikuisellekin. Pelit siirtyvät lasten leikkeihin ja jälkipelit käydään pikkulegoilla ja puupalikoilla, tabletin puutteessaan Täystuho rakensi itselleen oman legoista.

Netin pikkupeleistä ja niiden ympärillä pyörivistä foorumeista joutuu ottamaan selvää. Olenkin joutunut opettelemaan ihan uuden kielen ymmärtääkseni Esikoista, joka ensin kertoi, että pelin foorumilla on kaikki tosi kilttejä ja seuraavassa hetkessä selitti, että joku siellä gosussa harjoitteli servaamista. Lyhyen teini-suomi-teini-selvittelyn jälkeen päästiin käymään netiketti-keskustelua. Aikuisten kesken on myös selvitelty muun muassa kokonaisen virtuaali tallin varastamista hakkeroinnilla...

Lasten pelaamissa peleissä väkivalta on Disney-leffojen tasoa. Tosiasiallisesti suurempi väkivalta on ruutujen tällä puolen, kun Wii-ohjaimista käydään välillä kovinkin fyysistä taistelua parivuotiaan käyttäessä hampaitakin aseina. Samaa tappelua käydään meillä mistä tahansa lelusta.

Seksiäkin peleistä tietysti löytyy, on SingStarin musiikkivideoita ja lisääntyviä simejä. Musiikkivideot on muuten paljon pahempia sisällöltään kuin Sims, joka ei näytä kuin pikselimössöä, heiluvan peiton ja liudan sydämiä.

Toistaiseksi en ole kuullut, että kavereiden luonakaan pelattaisi sen kummempia pelejä kuin meillä.

Peleillä meillä on kuitenkin harjoiteltu vuorottelua, motoriikkaa, naapureiden nuottikorvaa (ja sietokykyä...), englantia, liikennesääntöjä, kertotauluja, ongelmanratkaisua, yhteistyötä...

Näen punaista, kun yhteiskunnan ilmiöistä syytetään pelejä. Onneksi sentään kirjallisuuden syyttäminen on loppunut.

Ps. Muistattehan, että reaaliaikaisen keskustelun mahdollistaa facebook