torstai 31. maaliskuuta 2016

Kello käy

Heräsin lauantaina ihmettelemään, että koskas niitä kelloja kesäaikaan tänä vuonna siirrettiinkään. Oli aika karua huomata, etten ollut ihmettelemässä hetkeäkään liian aikaisin. Tunnilla siirto ei tuntunut meillä oikeastaan missään, mutta onhan se silti hyvä pitää kellot naapurin kanssa samassa ajassa, voi olla että siirtämättömyyden olisi hyvinkin pian arjen koittaessa huomannut.

Tai ainakin Toinen huomasi, kun maanantaina kotiutui pääsiäisreissuiltaan. Pienet menivät nukkumaan ihan kiltisti oikeaan aikaan (klo 20) ja tytöt sanoivat yhtälailla hyvät yöt ihan oikein kesäajassa (klo 21). Toinen nyt yleensäkin kömpii nukkumaan mitään huutelematta tyttöjen kanssa yhtä aikaa. Kymmentä vaille kymmenen havahduin pyykkiä laitellessani siihen, että Toisen ovi on auki, valot päällä eikä se sängyssäänkään ollut. Kurkistus osoitti Toisen lukevan ihan tyytyväisenä Akkareitansa huoneensa lattialla.

Kyllä tuli taas katsottua poikaa hölmistyneenä ja kysyttä: "Mitä sä oikein teet?" Takaisin sain ihan yhtä hölmistyneen: "No nääthän sä, luen näitä Akkareita." Oli Toinen todella hämmentynyt, kun kerroin mitä kello on. Osoitti raasu herätyskelloaan, että eikä! "Joo-o", tuumasin, otin kellon ja käänsin sen oikeaan aikaan. "Näitä käännettiin viikonloppuna." Toinen totesi siihen vähän ihmetelleensäkin, miksi tytöt niin aikaisin nukkumaan lähtivät... jepjep.

---

Kaksi asiaa on meidän perheen sujuvalle arjelle välttämättömät. Kalenteri ja Kello. Tälle vuodelle jätin kalenterin ostamatta, kun riittävän isoja seinäkalentereja ei kerta kaikkiaan myydä missään. Liian pientä en pelkästä periaatteesta osta. Tammikuulle ja helmikuulle askartelin Esikoisen kanssa oikein hienot A3-kokoiset kalenterit, sarakkeet jokaiselle päivälle jne.


Pidemmälle ei sitten projektissa koskaan ehditty. Nyt meillä ei ole kalenteria vaan vieläkin luovempi ratkaisu. Kalenterin paikalla roikkuu A3-kokoinen paperi tekstillä "I can do it" ja sille kiinnitetään kalenterimerkinnät post-it-lapuilla. Toimii, Ja näkyviin mahtuu näin useampi kuukausi kerrallaan, mikä on tietysti ihan luksusta. Parhaillaan meillä läiskitään menolappuja kesäkuulle...

Kellolla taas pysytään arjessa kiinni. Meillä jo (melkein) kaikki tietävät, mitä tapahtuu mihinkin aikaan, koska suunnilleen on ruokaa ja milloin mennään nukkumaan. Ilman kelloa kalenteri olisi turha.

---

Se on kyllä todettu, että aikaa on ihmisellä aina liian vähän. Vielä en tiedä onko aikavarkaista pahin kello vaiko kalenteri.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Pääsiäinen on täällä taas.

Viime yönä mä olin taas siellä, missä unissani olen ollut viimeisen puolen vuoden aikana lähes joka ikinen yö.

Sitä sanotaan, että unissaan ihminen käsittelee päivien tapahtumia, latautuu, oppii uutta. Ja mä en voi kuin ihmetellä, miten joudun samaan paikkaan yö toisensa jälkeen. Miten sieltä pääsee pois?

Viime yönä pihan poikki kulki pari ratsukkoa, tulivat pienen ojan yli pihaan ja kompuroivat kompostikasan päältä takaisin pellolle. Suututti, kun tulivat meidän pihaan. Päädyin kuitenkin taluttamaan jälkimmäistä hevosta, ettei sen ratsastaja kompostikasalla tippuisi.

Aika monena yönä olen käynyt toteamassa, ettei talo siellä olekaan tyhjä, vaikka sen pitäisi olla. Useampana yönä olen ihmetellyt autojen määrää meidän pihassa, joskus seurannut lentopallo-ottelua siinä ulkorappusilla istuen.

Olen käynyt lähikaupassa juuri ennen sulkemista, hakenut lapsia päiväkodista, kulkenut hautausmaalla ja koulun pihassa. Seurannut näinä öinä monta toritapahtumaa ja lenkkeillyt koirien kanssa tiellä talon ja järven välissä.

Mutta miksi?

Tänään on kiirastorstai, huomenna pitkäperjantai ja oikeasti haluaisin jo elämässä eteenpäin. Silti palaan sinne joka ikinen yö. Onko todella niin, että anteeksi voi antaa, muttei unohtaa?

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Potilas tietoyhteiskunnan keskiössä

Olen kuluneina kuukausina tehnyt ihan käytännön tason tutkimusta paperittomasta tietoyhteiskunnasta, jossa huhujen mukaan elämme. Tutkimus kohteena on ollut tiedonkulku terveyden- ja sairaanhoidossa sekä hoitavien tahojen että potilaan välillä ja hypoteesina se, että tottahan tieto kulkee, kun se ei nykyään enterin painallusta enempää vaadi.

Tutkimukseni on toki vielä kesken (ja jatkuu varmasti läpi koko elämän), mutta väliaikatuloksista olen järkyttynyt.

Omakanta-palvelun tehdessä läpimurtonsa jokin aika sitten luvattiin selvää parannusta tiedonkulkuun. Terveystiedot ja sairaushistoria ovat nyt näppärästi yhdessä paikassa niin potilaan kuin minkä tahansa hoitavan tahon käytössä missä ja milloin vain. Nopealla vilkaisulla palvelun ainut negatiivinen puoli on, ettei lapsen huoltajalla ole pääsyä lapsen tietoihin, ei edes alle 12-vuotiaan osalta (12-vuotiashan saa halutessaan salata tietonsa huoltajiltaan).

Itseäni mietitytti tuon palvelun osalta tietoturva ja mietityttää edelleen. Vielä en ole testannut tämän palvelun yhteentoimivuutta yksityisen sektorin kanssa, koska lapsen tietoihin en siis pääse käsiksi.

Miten tieto siis nykyään kulkee vai kulkeeko se?

Tässäpä näitä törmättyjä tapauksia tiedonkulusta:

Neuvola lähettää erikoissairaanhoitoon syystä X. Erikoissairaanhoito löytää potilaasta asian Y, jättää hoitamatta asian X eikä välitä tietoa löydöksestä Y neuvolalle. Potilas saa vastaanotolla käsityksen, että kaikki ei ole kunnossa, muttei tietoa siitä, mikä mahdollisesti on vialla tai mitä ylipäätään tutkitaan. Lääkäri määrää otettavaksi labrat A,B ja C, hoitaja tilaa vain C:n.

Äitipolin lääkäri löytää asiat Å, E, H ja D, määrää antibiootit asian Å hoitoon, pyytää hematologin konsultaation H:sta, haluaa lisälabroja asiasta D ja päättää käynnistyksen asian E vuoksi. Potilaalle selvitetään E, Å ja H, D labrat jäävät tilaamatta, Å:n hoito aloittamatta ja H:n merkitys kertomatta. Potilas osaa kuulopuheiden pohjalta vaatia antibiootteja asiaan Å osastolla synnytyksen jälkeen ollessaan. Lääkäri oli potilaalle sanonut määrävänsä antibiooteiksi potilaan aiemminkin käyttämän lääkkeen, hoitaja ei löydä mainintaa koko Å:sta ja pitkän selvityksen jälkeen tuo lääkkeeksi jotain aivan muuta (joka jälkikäteen todetaan toimimattomaksi).

Synnytyksen jälkeen lääkärin pyytämistä labroista osa jää tilaamatta ja osastolla oloaika sen vuoksi pitenee. Lapsi viedään lastenosastolle, äidille kerrotaan vain, että lapsi viedään nyt. Kysymälläkään ei selviä syytä. Äidille luvataan, että lastenosastolta ilmoitetaan pian ja sitten vauva tuodaan takaisin tai äiti voi mennä katsomaan. Hoitajien vuoro vaihtuu, lapsesta ei kuulu mitään eikä uusi vuoro edes tiedä, että lapsi on viety. Äiti lähtee itse katsomaan (ilman saattajaa, vaikka hädin tuskin pysyy pystyssä), lastenosasto ihmettelee, miksei äiti ole tullut jo aiemmin. Samaan aikaan lääkäri etsii äitiä äidin osastolta.

Hematologi on asian H vuoksi pyytänyt tutkimaan H:ta myös vauvalta. Lastenosasto on kuitenkin löytänyt asian M lapselta ja jättää H:n selvittämättä. Äidin kysyessä lapsesta on vastaus "tutkimme juttuja".

Potilas ohjataan erikoissairaanhoidosta terveyskeskukseen saamaan hoidot asiaan H. Terveyskeskuksella on ohjeet hoitoon, muttei tietoa siitä, mikä H on tai miten hoidon onnistumista seurataan. Potilas tietää seurannasta, muttei H:sta. Sairaanhoitaja ohjaa Å:n vuoksi reseptipyynnön lääkärille, joka kirjoittaa toimivan antibiootin. Potilasta laskutetaan neljästä käynnistä sairaanhoitajalla, vaikka laskutuksen yläraja on kolme käyntiä ja yhdestä lääkärikäynnistä, vaikka potilas ei ole nähnytkään lääkäriä, ei edes puhunut lääkärin kanssa puhelimessa.

Ja sama meno jatkuu. Missään vaiheessa paperilla ei ole potilas saanut mitään tietoa omasta hoidostaan, lapsesta posti toi epikriisin. Kenelläkään ei ole hoidosta kokonaisvaltaista vastuuta eikä kukaan osaa vastata kysymyksiin. Labrakin on hukannut näytteen C.

Joku viisaampi sanoo nyt, että onhan meillä se Omakanta, eikös se juuri sitä varten ole, että sieltä voi potilas omat tietonsa edes tarkistaa. Jepjep. Sieltä ei näe tilattuja labroja, ei saapuneita labravastauksia. Sieltä puuttuu reseptejä, jotka lääkäri on sanonut laittavansa. Alkuvuoden jokaiselle päivälle se näyttää jonkun potilaan asioita hoitaneen, muttei nimiä tai mitään kirjauksia. Ja ne yksittäiset kerrat, joista kirjauskin löytyy on kirjoitettu lääkäreiden omalla jargonilla toisten lääkäreiden luettavaksi.

Että kyllä meillä täällä Suomessa on asiat hyvin. Tietoa on valtavasti, mutta se ei ole kellään hallussa.

---

Lääkäri siis soitti eilen kertoakseen, että mun loppuelämän hoito on tiedossa, se on piikki perseeseen kerran kolmessa kuussa. Ja sen, että näyte, jonka vastaus kertoisi syyn on todennäköisesti kadonnut jonnekin. En siis edelleenkään tiedä, tutkitaanko jotain lisää, miten tutkitaan jos tutkitaan saatika sitten edes sitä, että mistä on kyse...

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Pappi ei vain pessyt tukkaa

Rääpäleen ollessa ihan pikkuinen lupasin jollekin, liekö tuo ollut Keltaisen talon tarinan Jannille, että joskus vielä avaan kasteen merkitystä itselleni ihan näin kokonaisella blogi-postauksella. Kuinka ollakaan, en Rääpäleen rstiäisistä jaksanut analyysiä tehdä, vaikka upean kuvapostauksen niistä toteutinkin.

Aika kuluu ja Seiskakin on nyt ihan oman nimensä ja kasteensa saanut. Yksinkertainen ja koskettava juhla, alusta loppuun läheisten kanssa yhdessä tehty. Uteliaille voidaan kertoa, että mitään ei oltu loppuun asti mietitty, vain vaaleansininen värinä oli minimoitu. Tilalla mahdollisimman paljon vihreää ja keltaista. Toimi hyvin.



Näistä seitsemästä lapsesta neljä ensimmäistä on saanut kasteensa, koska niin nyt vain on tapana tehdä.



Ensimmäisen kerran jouduin oikeasti perustelemaan (ja puolustamaan) kastetta vasta Viimeisen kohdalla. Mieheni nimittäin ilmoitti silloin, että ilman pätevää perustelua ei kasteta, tavan vuoksi ei tehdä yhtään mitään. Ja kun tajusin, ettei ristiäisiä ehkä tulekaan, hiipi paniikki. Mies luonnollisesti perusteli kantaansa lapsen oikeudella valita itse uskontonsa tai uskonnottomuutensa.

Ymmärsin perustelun silloin (ja ymmärrän sen edelleen), ja jopa ajattelen samoin. Mutta. Vastasyntynyt ei voi valita itse yhtään mitään. Entä jos mun lapselle käy huonosti, entä jos se kuolee ennen kuin sen on ollut mahdollista valita? Joku viisaampi joskus tuumasi, että lapsi on viaton niin kauan kun saappaat lipsuu vahingossa vääriin jalkoihin. Ja viattomana toki pääsisi Taivaaseen. Vaan tarvitaanko sinne pääsyyn jäsenkirja? Riittäisikö mun usko, jos huonosti kävisi, vai voisiko siihen kasteen kuitenkin, varmuuden varalta, jos jäsenkirjaa joku kuitenkin porteilla sattuisi kyselemään.

Viimeinenkin kastettiin.


Rääpäleen kohdalla kasteen merkitys entisestään kirkastui, vaikkei niitä sanoja sen kummemmin enää edelliseen ole lisätä. Vääntää ei kuitenkaan enää tarvinnut, eihän lapsia voi eri tavoin kohdella.


Kun nyt näitä Seiskan ristiäisiä suunniteltiin ja "vieras" toisensa jälkeen kyseli, onko jotain, mitä voi tuoda tai tehdä, tuumasin, ettei tässä enää vieraita olla. On tehty ristiäiset yhdessä alusta loppuun, omalle porukalle.


Mulle kasteessa on kyse paitsi armosta ja suojasta, jonka lapsi saa, myös kodista ja läheisistä, jotka tässä kaikessa on osallisina. Ei siis todellakaan nimen antamisesta, vaikka nimi kastamiseen tarvitaan ja vielä vähemmän pelkästä tavasta.

Ja niin rikoin kastekaavan, ja sain loppuun kiitosvirren. Sillä kaikkien avunpyyntöjen keskellä kiitos on aina paikallaan.

Blogin facebookissa on esillä upea kuva Rääpäleestä soittamassa Lintu-kappaletta pianolla Seiskan ristiäisissä. Poika kyllä tosiaan soitti pianoa, mutta vasta virallisen osuuden jälkeen eikä todellakaan mistään nuoteista... Itse soitin tuon Linnun aluksi, kuten viisitoista vuotta sitten pikkusiskoni (ja Seiskan kummitädin) ristiäisissä.

Ja mitä siihen lasten valinnanvapauteen tulee, ovat ihan vapaita valitsemaan. Omasta vakaumuksestani huolimatta meillä katsellaan maailmaa ja uskontoja hyvin kriittisin silmin ja ennen kaikkea tieteen näkökulmista. Ajattelen kuitenkin, että kirkosta eroaminen on helpompaa kuin siihen liittyminen, joten valinnan kannalta ei huono ratkaisu näinkään. Ja oppivatpahan vielä tuntemaan yhden uskonnon hyvin sieltä kaikkien vaihtoehtojen joukosta...

torstai 10. maaliskuuta 2016

Viikko

"Kuulostat vähän hengästyneeltä." No varmasti. Haluutteko, että kerron mun viikosta? Ette taida, mutta kerron kuitenkin.

Viime viikon tiistaina lähetin Täystuhon reissuun. Pohdin siinä lähettäessäni, että kylläpä meillä hiljenee kivasti ja rauhoittuu pahin meno edes vähän. Voi kissanviikset ja kilin kellot, rauhoittuipa tosiaan. Suunnilleen siitä hetkestä, kun Täystuho astui ovesta ulos, on meillä vain keskitytty selviytymään kulloinkin käsillä olevasta hetkestä seuraavaan.

Täällä on kuluneen viikon aikana mm:

- suunniteltu sunnuntain ristiäisiä, harkittu niiden perumista ja jatkettu niiden suunnittelua. Tavattu tämän tiimoilta pappi ja soiteltu toistakymmentä puhelua.

-viimeistelty yksi kirjanpito

-vahdittu puhelinta sydän kurkussa

-istuttu kahtena päivänä lastenpäivystyksessä ja yhtenä terveyskeskuksen päivystyksessä

-avattu ovea satunnaisille kävijöille niin tiheään, että alkaa jo rautatieasemat ruuhka-aikaan hävitä trafiikille.

-puhuttu tuntikausia puhelimessa

Sen kaiken tavallisen lisäksi siis. Mä odotan, että kaaos hellittää joskus lähitulevaisuudessa ja voin taas rauhassa unohtaa puhelimeni vaatekaappiin aamulla ylös noustessa. On nimittäin mulle hyvin epätyypillistä (ja siten äärettömän stressaavaa) tarkistaa puhelimen sijainti taskussa muutaman minuutin välein. No. Ainakaan yksikään puhelu ei kuluneena viikkona ole jäänyt vastaamatta.

Seiska on kuukauden vanha ja mä tiedän, etten tule muistamaan tästä pikkuvauva-ajasta myöhemmin mitään.


tiistai 8. maaliskuuta 2016

Ihmissuhteellista

Mä oon viime päivinä taas pohtinut rakkautta. En niinkään romanttisen rakkauden kannalta vaan näin yleensä. Sitä tunnetta, että tiedät olevasi rakastettu, että et ole yksin. Tulin lopputulokseen, että sanoilla ei ole niin väliä, ne on teot, mitkä tunteen tuo. Missä tahansa ihmissuhteessa välittäminen näkyy teoissa, sanat voivat olla pelkkää tyhjää helinää.

Olen tässä päivien madellessa ja sairaaloiden penkkejä kuluttaessa ehtinyt pohtimaan, kuinka hyvä tuuri mulla on kuitenkin käynyt. Mulla on mies, joka antaa mun nukkua ja johon voi luottaa. Vaikka tapellaan (ja missähän ihmissuhteessa ei?), sen tietää että kyllä se välittää. Sanoilla ei niin ole väliä.

Vanhempi-lapsi-suhdetta pohtiessa olen tullut samaan lopputulokseen. Pysyväisluonteisen suhteen vuoksi sanoilla ei ole mitään merkitystä. Välittäminen näkyy teoissa. On uhmaraivoajaa, joka raivossaan huutaa "Mä haluun halata" ja vauvaa, joka pahassa olossaan käpertyy tiukemmin syliin. Yksinkertainen hyvän yön toivotus voi pitää sisällään kaiken. Ja toisaalta, mitäpä lastaan rakastava vanhempi ei lapsensa puolesta tekisi. Sitä jättää tekemättä kaikki muun maailman vaatimukset, voidakseen vastata lapsensa avun tarpeeseen, pistää lapset aina ensiksi.

Muissa ihmissuhteissa yllätyn välillä välittämisen määrästä. Kenen puheluun vastaat vaikeassakin paikassa? Kenelle keität kahvia puolilta öin?

Sitä aina sanotaan, että pitää puhua ja kertoa, koska kukaan ei lue ajatuksia. Kummallinen väite, koska hätä välittyy sanoittakin. Syyllä ei ole väliä, sanoja ei tarvita, silloin, kun on kyse ihmisestä, josta oikeasti välität.

Käytännön apua saa pyytämällä, mutta pyynnöllä ei saa rakastettuna olemisen tunnetta. Se tulee pyytämättä, yllättäen ja nostaa kyyneleet tullessaan.

Tiedän kyllä, että toiset tarvii sanat joka asialle. Mä en kuitenkaan tee sanoilla ihmissuhteissa mitään, monta kertaa on naurettukin, että olen sosiaalisesti täysin lahjaton, ihan idiootin tasoa, ja tumpelo-kömpelö kaupan päälle. Ei se välittämisen määrään vaikuta.


sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Lehdet jäivät jakamatta

Toinen 12v ja synnytyskertomus-sarjan toinen osa, joka on luettavissa täällä. En samaa viitsi uudelleen kirjoittaa.

Synnytyskertomus-sarjassa aiemmin osa neljä täällä ja seitsemän täällä.

Esikoisen syntymä aikanaan jätti sellaiset traumat, että Toinen haettiin Haikaranpesästä. Ja Toisen reissu oli kaikista näistä seitsemästä helpoin. Sellainen oppikirja-synnytys ongelmattomine lapsivuodeaikoineen.

Toinen on ihan mieletön muksu, rakentelee legoista mm. toimivia hissejä, kasailee pienoismalleja, pelaa shakkia ja pärjää loistavasti pikkulasten kanssa. Kielipäätä löytyy ja matikka sujuu. Saa nähdä, mitä haasteita edessä kolkutteleva teini-ikä meille heittää.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Odotan

Istun ja odotan, enkä tälläkään kertaa muuta voi. Niin monesti ennenkin olen istunut odottamassa tietämättä, mitä lopulta on odotettavissa.

Sairaalan haju, suuret odotusaulat ja kapeat penkkirivien reunustamat käytävät ovat kaikki hetkessä terävinä silmien edessä. Synnyttäneiden vuodeosaston pinkit ja siniset yöpaidat sekä aamutakit, sisätautien siniset ja vihreät pyjamat. Valkoisia takkeja, nopeat askeleet, puukenkien kopina vahattuun muovilattiaan. Labran osastolta toiselle kolistelevat kärryt. Aina odotusta.

Kanttiinin keskellä pyöreän pöydän ääressä istuu nainen yksin ja hämmentää jo jäähtynyttä kahviaan. Ohi kulkee toisia naisia suurine vatsoineen, askeleitaan tarkkaan varovia miehiä, jotka vähän väliä vilkuilevat käsivarsillaan roikkuviin turvakaukaloihin. Viereisellä tuolilla lojuu lapsen vihreä ulkohaalari, mustat Kuoma-saappaat siististi tuolin alla. Ikuista odotusta, pelkoa. Lusikka kolisee rytmissä kupin laitaan, katse ei tavoita kuppia.

Parivuotias nukkuu odotustilan penkillä pitkin pituuttaan. Äiti istuu vieressä ja odottaa, ambulanssi toisensa jälkeen kaartaa liukuovien eteen, ohi viedään paareilla potilasta potilaan perään. Ensihoitajien punaiset housut, mustat kengät, taas joku ohitse odottajien.

Eristyshuoneen ulkopuolella seisoo kaksi poliisia. Kukaan ei pysähdy, ei kysy, ei näe. Hoitajien vuoro vaihtuu, kello käy seuraavaan vuorokauteen. Odotus jatkuu ja jatkuu jatkumistaan. Lapsi nukkuu, äitikin sulkee silmänsä. Kasvot kastuvat, mutta ääntä ei kuulu.

Teho-osaston pikkuruinen odotustila, keltaiset seinät ja valkoiset sohvat. Odottajat hankaavat desifiointiainetta käsiinsä. Loputtoman pitkän odotuksen päätös.

Istun jatkettavam sängyn reunalla ja odotan puolitoistavuotiaani nukahtamista. Jalat tyynytllä, tuttipullo yhdessä kainalossaan ja pehmokoira toisessaan, punainen pallo suussaan, se pyörii untaan odottaen. Istun puhelin taskussani ja odotan sen soivan, jonkun toisen kertovan yhden loputtoman odotuksen loppuneen. Istun, odotan ja pelkään yhden loputtoman odotuksen lopullisesti loppuvan.

Kahta ihminen todella pelkää; Pelkää alkua ja pelkää loppua. Jonkun toisen alkua ja loppua. Pakko täällä ei ole kuin syntyä ja kuolla, eikä parhainkaan pelkojensa välttelijä onnistu välttämään pakkoa. Alku on hauras, alussa on loppu aina vain yhden hengenvedon päässä. Lopun alkusoitto, vastasyntyneen kaikentietävä katse. Ja loputtoman odotuksen päätepiste, kysymys- ja huutomerkki, kuolema, jota taitavinkaan pokerinpelaaja ei loputtomiin huiputa.



Ruma reikä mustassa maassa, kakkosneloset reiän jokaisella sivulla. Valkoinen arkku ja risti, hymy on jokaisen kasvoilta kadonnut. Jokainen odottaa ja vuorollaan jokainen odottajista astuu askeleen eteenpäin, lepää rauhassa. Rohkein tiputtaa hautaan valkoisen ruusun.

Mitä pelättävää syntymässä on muuta kuin kuolema, saati kuolemassa muuta kuin elämä? Sillä tosi on, ettei rohkeinkaan pelkää toisen alkua ja loppua siksi, että niissä itsessään olisi mitään pelättävää. Ihminen pelkää elämää.

Sillä elämä, jos mikä on odottamista tietämättä, mitä on odotettavissa. Elämä itsessään on suuri ja tuntematon, sen menettäminen kauhistuttavaa.

Vaikka jokainenhan sen tietää, ei elämästä selviä hengissä. Jonkun päivät loppuvat ennen kuin ehtivät alkaakaan, toisen niin paljon myöhemmin.

Omassa kuolemassa ei ole mitään pelättävää, on vain loputon rauho pitkän odotuksen päätteeksi. Jos joku vaikka omaa kuolemaansa pelkäisi, pelkäisi siksi, että toisten täytyy vielä jäädä odottamaan. Miten ne pärjää ilman minua, miten niiden käy? Entä jos eivät pärjää tai entä jos pärjäävätkin paremmin.

Toisen kuolema pelottaa enemmän. Miten minä pärjään, entä jos en pärjääkään?

Sun ei tarvi olla aina se vahva.

entä jos jonain päivänä huutaisi ääneen: Mä en ole enää vahva! Entä jos ajattelisikin tänään kaikkea sitä huomiselle siirrettyä? Siihen loppuisi oma odotukseni. Ajatellakin voi vain niin paljon, eikä enempään pysty.

Nainen nostaa hellästi haalarin käsivarrelleen, kerää lapsen kengät lattialta ja kävelee heräämöön. Tiedäthän, että äiti tykkää susta kovasti.

Oma puhelimeni pysyy hiljaa, lapsi on nukahtanut, mutta odotus jatkuu.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Kuinka pakata lapset rattaisiin?

Uudet lastenvaunumme on vihdoin otettu ihan tosikäyttöön. Muutaman kerran ollaan käyty lenkillä testaamassa. Eilen illalla päätettiin lähteä porukalla koiraa ulkoiluttamaan, vaikka kolmen pienimmäisen vireystila oli jo vähän mitä oli. Viimeinen pisti parastaan ja vinkui, ettei jaksa kävellä.

Tuplarattaat on toki siitä kivat, että niihin saa kyytiin kaksi lasta. Vauva käyttää toistaiseksi ylempää istuinta, kun alempaan saa laittaa vasta puolivuotiaan. Ja Rääpäle istuu alemmassa istuimessa, osaa jo kiivetä sinne ihan itse. Kevyet nuo on työntää, kääntyvät helposti. Edellisiä tupliani en saanut kääntymään millään, en oikein edes roikkumalla koko painollani työntöaisalla... Lumi ei haittaa kulkemista, mutta pahimmat sohjopaikat täytyy väistää, jos ei halua juuttua kiinni.

Tuplarattaiden huono puoli näin yleensä ottaen on se, että ne tosiaan on tarkoitettu kahdelle lapselle. Harva tietysti yli kolmevuotiasta rattaissa muutenkaan istuttaa, mutta tuo meidän Viimeinen on ihan toivoton kävelijä.

Vaan konstit on monet.


Ja jos ei nyt muuta plussaa keksitä, niin on meillä ainakin hyvät heijastimet.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Huono äiti ei syötä lastaan

Mä olen tässä viikon päivät pohtinut, mitä imetyksestä kirjottaisin. Napsahduksia-blogissa oli vastikään jaossa imetysvinkkejä hommassa onnistumiseksi.

Mulla on takana monta keskenään täysin erilaista kokemusta. On Esikoinen, jonka imetys kaatui julki-imetysahdistukseen ja omaan tietämättömyyteeni. En alunperinkään uskonut imetyksen voivan onnistua, en tiennyt imettämisestä mitään. Eikä neuvoja sadellut synnärin ohjeistusta lukuunottamatta mistään. Silloin ohjeistettiin nukuttamaan lapsi omassa sängyssä, pitämään kirjaa siitä kummasta rinnasta viimeksi imetti ja kellon ajoista. Homma kaatui alkumetreille, parin päivän ikäisellä oli pullo jo osittain, parin kuukauden ikäisellä täysin.

On Toinen, joka sai pullosta korviketta mun ylioppilaskirjoitusten ajan viikon vanhasta sen pari viikkoa eteenpäin, vauva oli isänsä hoivissa kotona ja minä koulun jumppasalissa kaatamassa tietoa paperille. Sittemmin pullosta sai vain iltavellin, imetys jatkui aina vuoden vanhaksi, jolloin se tyssäsi siihen, ettei lääkäri lääkkeitä määrätessään kysynyt, imetänkö. Toinen vieroitettiin kerrasta.

On Kirppu, joka ei korviketta saanut koskaan tippaakaan, maitoa riitti ja sitä löytyi pakkasesta vielä vuosia myöhemmin. Iltavellit kyllä kaupan valmiina pullosta huoli. Vuoden imetin ja siihen lopetin. Lehmänmaitoa lasiin niin kuin toisillekin.

Täystuho, joka ei koskaan oppinut pullolle. Ei korvikkeita, ei vellejä, ei edes rintamaito lypsettynä pullosta. Imetys katkesi eroon kymmenkuisena, yhden tapaamisviikonlopun jälkeen poika vain puraisi mua ja tuijotti silmiin, että en mä kyllä tästä mitään ime. Oltiin aika pulassa tovi, kun lapselle ei meinannut maitoa saada menemään millään välineellä eikä missään muodossa. Aika ratkaisi ongelman.

Viimeinen. Mulla oli suuret odotukset ja hyvät aikomukset, enkä nähnyt mitään syytä, miksen onnistuisi taas. Eikä mennyt kauaa, kun lapsella oli pullo suussa. Meiltä jäi alun rauhassa pesiminen puuttumaan, oli jatkuvalla syötöllä uutta kriisiä ratkaistavaksi ja pullo kelpasi. Mieltä jäi kaihertamaan kuitenkin. Olisin ihan mielelläni imettänyt.

Rääpäle. Edellisestä viisastuneena varasin kalenteriin pesimäaikaa, siirsin kaikki hoidettavat asiat kauas eteenpäin. Sylittelin pientä paljon ja oltiin ihan lähekkäin. Täystuho ja Viimeinen jatkoivat päiväkodissa ja mulla tosiaan oli päivisin kaikki maailman aika Rääpäleelle. Yritin tallettaa jokaisen hetken muistiin, koska tämä on mun viimeinen, kaiken haluan muistaa. Parikuisena nuori terveydenhoitaja hermostui, kun painoa oli tullut vähän vähemmän kuin pitäisi. Noussut oli kyllä, mutta käyrät, käyrät. Käski aloittaa lisämaidon. Mä löin hanskat tiskiin. Lopetin kaikki syöttämiset kokonaan, en halunnut nähdä pulloa enkä imettää. Mies hoiti Rääpäleen syöttämiset kunnes mä pahimmasta pettymyksestäni pääsin yli. Ja seuraavalla neuvolakerralla oma terkkarimme katseli käyriä, ilmeestä näki, ettei sen nuoren terkkarin ohje ehkä ihan ollut oikea. Mutta tehty mikä tehty. Päälimmäiseksi jäi pettymys.

Seiska. Tällä oli vähän rankka alku. Se ei pysynyt hereilllä kyllin kauaa syödäkseen riittävästi, maidon riittävyys sen sijaan ei ollut ongelma. Ostin pumpun, opettelin kasaamaan sen ja syötin pullosta tarvittuja (määrättyjä) lisiä. Jatkettiin korvikkeella noita lisiä silloin kun ei lypsämään ehtinyt. Pariviikkoisena tuo alkoi pysyä hereillä, viikko sitten todettiin painon kääntyneen hyvään nousuun. Lisistä saisi hitaasti luopua. Silti huomaan, että meillä on lipsuttu entistä enemmän korvikkeen ja pullon suuntaan. Lapsi saa ruokaa ja mä tiedän täsmälleen paljonko se söi, kauanko syömisessä kesti ja kuinka tiheästi se syö. Ethän sä imettäessä tuollaisiin kysymyksiin voi vastata, vastasyntyneet, pikkuvauvat asuu rinnalla, eikä kysyjä ymmärrä vastausta klo 16-02 kaksi imaisua muutaman minuutin välein...

Osittain mennään siis nyt, mutta saa nähdä, kuinka kauan. Kun lapsi on siinä rinnalla, en haluaisi lopettaa lainkaan ja olisin valmis tekemään kaiken sen työn pullosta pääsemiseksi. Ja kun lapsi on sitterissään, nukkuu vaunuissaan, olen valmis heittämään pyyhkeen kehään. Maidon nouseminen tuntuu pahalta, selkää särkee, imettäminen on jatkuvaa taistelua ja mä oon vaan tolkuttoman väsynyt siihen. Onko pakko tehdä väkisin? Vai voitaisiko kuitenkin nauttia vauva-ajasta se kun on tässä ja nyt?

Täytyykö imetyksestä tehdä hyvän äidin mittari? Huono äiti ei syötä lastaan. Imetys toki on yksittäisen lapsen etu, mutta onko sen hinta meillä muille (niin itselleni kuin toisille lapsille) liian kova? Ja miltä musta sitten tuntuu, jos lyön hanskat tiskiin? Koska mähän en ole luovuttaja.