Säätö tai useampi päivässä

Toiset päivät nyt vaan on sellaisia, vähän täydempiä.

Aamu alkoi ihanasti aurinkoisella Seiskalla, kiireessä juodulla kahvilla, Toisen potkimisella sängystä ylös ja pikaisella aamupalalla kaikille pojille. Esikoinen on omilla reissuillaan ja Kirppu sai jäädä sänkyynsä makaamaan.

Vajaaseen tuntiin mahdutettujen aamun pakollisten jälkeen suuntasin Toisen kanssa (pokemonit kourassa, tietty) hammaslääkäriin revityttämään paria sinnikkäämpää maitohammasta. Asemalta junaliput, pari kivaa poksua ja yksi gymille hengaamaan ja sitten junaan, jolla matkaa yhden asemanvälin verran. Toisessa päässä kilometrin kävely (jes, saatiin puuttunut kettu!) ja hammaslääkäri käytti kokonaiset kolme varttia hampaiden poistoon. Mun osaksi jäi kuunnella, että Toiselta puuttuu samat rautahampaiden aihiot kuin Kirpultakin, että harjausta harjausta vaan ja lukea siinä odotellessa ikivanhaa pahoinleikeltyä naistenlehteä. Käynnin päätteeksi ilmoitin kohteliaasti, etä ei, ei todellakaan tulla joulunalusviikolla mihinkään kontrolliin, kun tammikuussa tilat on tunnin matkan sijaan kymmenen minuutin päästä (puhumattakaan nyt joulunalusviikon tuskasta muutenkaan, tsiisus). Saatiin kontrolli tammikuulle. Ja sitten sama matka toisin päin, nokka kohti kotia vähän kivuliaan Toisen kanssa. Onneks matkalla sentään kuoriutui kympin muna, Magmar piristää kokoelmassa helposti tuommoisen pojan päivää.

Kotona se toinen kuppi kahvia, pyykkiä, riehuvia pikkupoikia ja mitä näitä nyt on laskuja lapsilisäpäivänä. Kersat kärryyn, pokemonit matkaan ja kauppaan. Ja eiköhän nuo onnettomat kaupassa keksineet testata kaikua kiljumalla niin kovaa ja korkealta kuin vain pikkumuksut voi. Pitäs vissiin suosiolla ruveta jakelemaan korvatulppia kanssaeläjille.

Yritettiin siinä sulloa ostoskärryllistä tavaraa rattaiden tavarakoriin, kun puhelin soi. Viimeinen käytti luonnollisesti tilannetta hyväkseen ja livahti leikkipaikalle, Täystuho puolestaan änkesi Seiskan päälle rattaisiin. Ai että kuulosti houkuttelevalle tarjous lasten liottamisesta uima-altaassa ja kahvista siinä lasten kiljuessa riemusta. Todellisuudessa Rääpäle veti raivarit siitä, kun pakkaus vaan kestää ja kestää. Ja Rääpäleen väsykiukkuhan jatkui sitten tietysti koko puolentoistakilometrin kotimatkan. Koska raittaisiinhan vaan ei voi nukahtaa, aurinkokin paistaa ja kaikki nyt vaan on tyhmää.

Rääpäleen päikkärit kärryissä jollain toisella reissulla

Kotona purettiin niin ostokset kuin raivoavat lapsetkin rattaista ja syöttämällä niitä vähän sai niistä melkein ihmisiä. Uima-allas kävi jo mielessä, vaan edessä olikin jo fillarinperäkärryn hakureissu, johon siihenkin oli kolmen ihmisen aikatauluja soviteltu. Päädyttiin sitten vain siirtämään kaverin autolla peräkärryn pyörään kiinni tuleva liitäntäpala osoitteesta ja pyörästä toiseen. Se kärry pitäis vielä käydä polkien hakemassa... Kotona kaverini kiinnitti liitäntä palan tulevaan vetopyöräämme ja ruvettiin sitten tutkailemaan muita pihan fillarinraatoja. Irrotettiin yhdestä renkaat, että kävis kumien vaihtaminen seuraavalla kerralla vähän sutjakkaammin. Pojat livahti fillarioperaation aikana mäkeen, ja niiden sisäänkalastamiseen tarvittiin jo jätskinverran lahjontaa.

Eiköhän vaan fb ollut viestiä toisensa jälkeen tukkeessa, joku tahtoo tehdä politiikkaa justnytheti, toinen kyselee onko vaatteille tarvetta ja nelikon isä pyyteli lapsiaan yökylään huomenna. On kai ne olleet siellä yökylässä joskus alkuvuodesta. Helmikuussa? Maaliskuussa? Voi aikataulusäätämiset ja muut kalentereiden kiroukset, me kun on tässä jo viikkotolkulla järjestetty just tän viikon(lopun) ohjelmaa ja kuviota toimivaksi paletiksi. Siinähän se ilta meni mukavasti koko kuviota uudelleen piirrellessä, pyykissä, ruuassa, koiran lenkissä, unihommissa ja mitä näitä nyt on.

Tai ehkä tää nyt oli vaan ihan tavallinen päivä. Pyykki kuivuu ulkona, pienet nukkuu jo ja Toinen vei Miehen gymille, kun ei me aikuiset vaan osata näitä pokemon-taisteluja. Hävitään aina.

Toinen ja Viimeinen ja koko perheen pokemon

Mä nyt istun tässä näpyttelemässä tätä ja pähkäilemässä, että jos nelikon kolme yökyläilemään lähtevää ei torstaina kotiudu annettuun aamuaikaisen aikaan mennessä, mun koko vuoden odottama viikonloppu menee ihan mönkään. Ja kyllä tiedän sitten ihan justiinsa, kenen syy se sitten on. Nimittäin mun, kun taas jossain älynväläyksessä suostuin tällaiseen kaikki suunnitelmat sotkevaan extempore tapaamiseen... Ollapa elämä ennalta-arvattavaa edes kalenterin osalta.

Riittävän monta lasta

Aika ajoin tulee edelleen puhetta lapsiluvusta, joskus keskustelut käydään vain asiatasolla (viime vuoden syntyvyys oli nälkävuosien tasoa), toisinaan tai oikeastaan tavallisesti kuitenkin keskustellaan siitä, montako lasta kukakin haluaisi ja montako niitä sitten loppuviimeksi on hankkinut, perusteluineen tietenkin.

Nyt kun lapsilukuni on justiinsa täsmälleen selvä (jos ei käsittämätöntä ja ei-toivottua ihmettä tapahdu), voin hyvin analysoida omia ajatuksiani tästä lapsiluvusta, sen kohtaamisesta lapsettomien aikojen ajatukseen ideaalisesta lapsiluvusta ja syistä kaiken takana. Olen toki pohtinut lapsilukuani ennenkin, esimerkiksi täällä.

Täystuho

Olen siis aina halunnut useamman lapsen, ennen ensimmäistäkään tosin ajattelin että kolme tai neljä olisi hyvä määrä, itselläni on kolme pikkusiskoa ja sellainen määrä lapsia tuntui näin tavallaan oikealta. Ajoitusta sen sijaan en pysähtynyt pohtimaan koskaan ja monta vuotta olenkin hokenut, että se joka ajattelee loppuun asti, jättää lapset tekemättä.

Kolmannen jälkeen jälkitarkastuksessa lääkäri kauniisti kehoitti joko lopettamaan siihen tai ainakin pitämään selkeästi pitemmän tauon. Kroppa meni rikki, selkä hajosi, polvet turposi ja jokainen nivel särki. Mitään syytä ei löydetty etsinnöistä huolimatta.

Kirppu

Neljäs sinällään oli puhdas vahinko, ajoitus monessa mielessä surkea. Sain kaksi viivaa tikkuun valmistumistani seuraavana iltana. Monta, todella monta asiaa voin unohtaa, paljon voin antaa anteeksi, mutta edelleen voin kuulla ne jäätävät sanat: "Sä et voi koskaan tietää jäänkö sun vai lapsen takia." En ikinä uskonut pärjääväni yksin neljän kanssa, harkitsin aborttia vakavasti ihan viimeiseen saakka ja lopulta totesin, että kävi miten kävi, aborttia en omalletunnolleni ota. Nelikon isä ei lopulta jäänyt meidän kummankaan vuoksi, mutta minä haaveilin vielä viidennestä viimeiseksi.

Viimeinen

Allekirjoitan väitteen, että loppu on vain alku uudelle seikkailulle. Vanha tuttavapiiri järkyttyi nopeudesta, jolla asiat eron jälkeen tapahtuivat. Voi olla tietysti, että olisi ollut helpompaa tai ainakin viisaampaa nuolla tovin haavoja eron jälkeen yksin, mutta elämä tempasi mut mukaansa. Viimeisellä ja Täystuholla on ikäeroa 2,5v.

Mies puhui alusta saakka kolmesta omasta pojasta. Minä puolestaan kehotin kerran toisensa jälkeen laskemaan, kuinka monta on neljä plus kolme.

Toinen

Kuudetta odottaessa oli kirkkaana mielessä niin neljännen kuin viidennenkin raskauden vaikeus, ja otin neuvolassa puheeksi lähetteen sterilisaatioon. Koko raskausajan, ohi jälkitarkastuksenkin sain lähetteestä jankuttaa, aina luvattiin, että seuraavalla kerralla sitten, kun nyt ei ole aikaa tehdä tarvittavia papereita. Lopulta siihen ei ollut aikaa jälkitarkastuksessakaan vaikka niin oli nimenomaisesti sovittu. Kuukautta myöhemmin ehkäisyneuvolan lääkäri lopulta kirjoitti lähetteen, ja olen odottanut soittoa sairaalasta lääkäriltä jo lokakuusta 2014.

Tässä me ollaan ihan jokainen

Seitsemäs ei koskaan kuulunut suunnitelmiin, ei siksi, etteikö meille lisää lapsia mahtuisi, vaan siksi, että kroppani oli jo sanonut yhteistyösopimuksen irti. Seitsemäs raskaus oli juuri niin hirveä, kuin etukäteen pelkäsinkin. Mutta. Helmikuun alusta lähtien (silloin lääkärit vihdoin katsoivat jo aiemmin puhtaaksi toteamiaan labroja uudelleen) on näyttänyt pahasti siltä, että tämä seitsemäs annettiin meille syystä. Näyttää siis siltä, että tuo Seiska tullessaan kuitenkin pelasti mun hengen tai antoi ainakin jatkoajan.

Sterilisaatio on vihdoin viimein tehty. Eikä se henkisellä puolella tunnu kerrassaan miltään. Tiedän varmasti, että koskaan ikinä missään olosuhteissa en halua olla raskaana. Ja se, etten halua olla raskaana, tarkoittaa luonnollisesti sitä, että lapsiluku on tässä heittipä elämä eteen mitä hyvänsä. Ja näin on hyvä.

Operaatio itsessään oli nopea, parikymmentä minuuttia untenmailla, sentin haava navassa ja klipsit paikoillaan. Nukutuksesta mä herään helposti (tai heräisin, jos ei olisi niin jäätäviä univelkoja), pahoinvoinnista tms. en noista lääkkeistä kärsi, ja kipeämpikin olen ollut monesti kuin mitä tämän operaation jäljiltä.
---

Labra vei aamulla taas kahdeksan putkea verta, google kertoi verestä etsittävän kaikkea mahdollista vitamiinitasoista keliakian kautta syöpään. Ensi viikolla olisi vihdoin lääkäriaika, edellisen kerran olen näissä merkeissä saanut lääkäriltä mitään järkeenkäypää selvitystä puoli tuntia ennen synnytyksen käynnistyksen aloittamista... Sitä vois jopa sanoa, että meidän sairaanhoito on aika heitteillejättöä, kun googlella joutuu selvittämään, mitä tutkitaan.

Kotitalousvähennys on uusavuttoman etuus

On ollut ihan jännä viikko. Alkuviikon hartaasti odotetun leikkurikeikan jäljiltä pienten hoito on ollut vähintään luovaa nosteluita vältellessä, parhaimmillaan sain Seiskan itse lavuaarille pesua varten, vahingossa laskin mukulan mahalleen lavuaarin pohjalle enkä sitten saanutkaan raasua sieltä enää pois...
Terassin ovea on pamautettu kerran liikaa ja lasi lopulta luovutti ja halkesi kahtia. Yhden vakuutusyhtiön ystävällisesti kerrottua, etteivät tällaisia lapsiperheessä tapahtuvia äkillisiä ja ennalta-arvaamattomia vahinkoja korvaa päädyin vaihtamaan vakuutusyhtiötä. Nyt pitäisi kotivakuutuksen kattaa omatkin ikkunat naapureiden ikkunoiden lisäksi. Ja varmemmaksi vakuudeksi päivitin lasten tapaturmavakuutuksetkin, jos ne sitten pesismailoillaan hutkisivat kuitenkin toisiaan ikkunoiden sijaan. Positiivista tässä haljenneessa lasissa lienee se, että edellisestä ikkunanpesusta olikin jo vierähtänyt tovi, ja nyt vältyn tämän kerran ikkunanpesulta. Harmillisesti tälle yhden ikkunanpesun välttelylle tuli yli kolmensadan hintalappu. Sais varmaan siihen rahaan pesetettyä koko huushollin ikkunat ja vielä peilitkin...
Sähkömieskin kävi katsomassa, mikä ihme se on, ettei vessan valot ehdi syttymään siinä ajassa mikä peruspissiäiseltä menee nurkkaan osumisessa pöntön sijaan, korjaamassa yhden hajonneen pistorasian, painamassa toisesta lauenneen vikavirtasuojauksen takaisin toimivaksi malliksi ja vieläpä liimaamassa yhden valokatkaisijan takaisin seinään kiinni. Hajonnutta pistorasiaa lukuunottamatta kaiken olis voinut tehdä näistäkin töistä itse, jos olisi ollut tieto ja osaaminen... Muthei. Onneks työn hinnan voi vielä kannella verottajalle ja ottaa itselleen uusavuttomuudestaan edes kotitalousvähennyksen.
Kyllä niin en ole käytännönihminen saatika kätevä emäntä. Vaikkei sitä kukaan lapsiluvun kuullessaan uskokaan.
Jotta mitäs teille? Mä keskityn ihan kirjaimellisesti täällä tuijottamaan omaa napaani, sen yläpuolelle kun näyttää muodostuvan toinen samanlainen ja ympärillä on ihan ison ihmisen kämmenenkokoinen mustelma. Lucky number seven ja siihen se jää.

Juhlasuunnitelmia

Sen on tässä huomannut, että koko tämä vuosi on pohdiskeltu ihan samoja teemoja aina uudestaan. Pysyn linjassa nytkin, koska nämä teemat nyt sattuvat muodostamaan meidän arjen.

Kirppu saa vihdoin silikoniyöhärpäkkeen suuhunsa purentaa korjaamaan kesäkuun lopussa. On tätä odotettu pitkään ja hartaasti. Suuhygienisti näytti vekottimen mulle ohimennen, kun käytin Täystuhoa ylimääräisen kerran tarkistettavana. Isosisarusten purentaongelmien takia Täystuho on nyt isketty tehotarkkailuun hampaidensa osalta.

Itse puolestani suunnittelen kovasti No more babies-pirskeiden järjestämistä, koska mikä tahansa syy kelpaa juhlimiselle ja sehän on ihan syistä paras. Keskiviikkona vihdoin puhuin lääkärin kanssa sterilisaatiosta puhelimessa, sovittiin tekotapa ja pääsin leikkurijonoon. Väitin jo aikaa sitten olevani aika lailla jonon kärjessä... ja näin nyt näyttäisi olleen. Eilen torstaina nimittäin soi puhelin ja operaatio olisi edessä maanantaina. Aivan loistavaa!

Eipä tänne muuten mitään uutta tai ihmeellistä, aurinko paistaa, lapset viihtyy pihalla ja pyykki kuivuu terassilla nopeammin kuin kerkiää pestä.

Täysi elämä

Mitäs tänne?

Mies purki puhelimestaan kuvat koneellensa ja niitä tuossa katseltiin. Ei se ihme, etten ole pahemmin ehtinyt kirjoitella. Kuvat puhuivat täydestä elämästä. Sellaisella hyvällä tavalla täydestä, vaikka mä tuon puhelimesta löytyneen ajan jakson muistan vain hämärästi ja senkin harmaana. Ihmekö tuo, kuvat kertoivat mun lähinnä nukkuneen...

Meillä on täällä nyt ihmetelty autotonta elämää. Ja sitä kuinka näppärät ne mun tuplarattaat onkaan. Jos ne lastaa täyteen lapsia, kääntyy kaikkien ohikulkijoiden päät. Ja jos ne ottaa kauppaan mukaan vain yksi lapsi kyydissä, toinen istuin kotiin jätettynä, saa helposti tuotua kaiken tarvittavan kotiin. Rehellisyyden nimissä on toki myönnettävä, että anopin kävi meitä sääliksi (vissiin?) ja se on appiukon passittanut käyttämään meitä kerta viikkoon kaupassa... Vaikka riittäähän sitä kauppakäveltävää meille sittenkin, kun ainakaan minä en kehtaa kaupasta kantaa melkein neljääkymmentä litraa maitoa kerralla. (Voisko tohon takapihaan ottaa oman lehmän?)

Kauppakävelyistä alkaa hiljalleen tulla rutiini. Oi ihana arki ja elämä, eilinen näytti Suomen vuoden sään yhdessä päivässä. Silti oli maitoa haettava. Viimeinen ja Täystuho saivat lasten sateenvarjot ekaa kertaa käyttöön, ja vaikka taivaalta tuli ensin rakeita, sitten räntää ja vettä ja vielä paluumatkalla lunta suurina (siis oikeasti suurina!) hiutaleina, oli hymy herkässä. Menomatkan Viimeinen istui rattaiden etuosassa jalkatelineellä, jalat tavarakorissa (potkivat Rääpäleen kanssa toisiaan siellä, mutta siitähän ei puhuta) ja piteli ihanaa vihreää sateenvarjoa päänsä päällä tiukasti suojaten samalla Seiskankin kastumiselta. Paluumatkan Viimeinen käveli sateenvarjonsa kanssa, heilutteli varjoaan milloin edessä, milloin takana, välillä vesilammikoissa ja hekotteli samalla vilkkuville lenkkareilleen. Täystuho puolestaan pääsi kurkistamaan jyrkänteeltä junaradalle. Hyräiltiin siinä sitten palatessamme, että lunta tulvillaan, on raikas talvisää. Mitä sitä ottamaan niin vakavasti. Onhan kotona glögiä, vietetäänkö pojat joulua.

Polkupyöriä on kunnostettu hiljalleen ajokuntoon, pari isompaa fillaria todettiin täysiksi romuiksi ja kummisetäni toi tilalle yhden vanhan käyräsarvisen ihanuuden, jolla pääsee liikkumaan kauemmaskin nopeasti. (Pysähtyy kyllä helpoimmin seinään, mutta taitaa se vika olla ajajassa eikä pyörässä...) Lukioaikainen ystäväni on loppuja pyöriä kunnostanut käydessään ja lätkinyt mulle varaosista toinen toistaan jännempiä ostoslistoja, osia joista en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Oon oppinut pyöristä paljon. Kirppu oli onnensa kukkuloilla saadessaan vihdoin pyörän allensa ja vielä kun ystäväni opasti kädestä pitäen lukitsemisessa sekä tasapainon hakemisessa... tyttö suorastaan loisti. Joskus olen tainnut todeta, että lapsella ei voi olla liikaa välittäviä aikuisia ympärillään, enkä kyllä nytkään aio perua puheitani.

Menneiden kuukausien potilaskertomukset on täällä, ja mä olen niitä lukiessani yhtenä kysymysmerkkinä. Ei ole mennyt ihan putkeen ja miten voi olla mahdollista, että osastolla oloajastani ei mitään kirjauksia ole? Kai nämä ajastaan selviää, kun vain tietäisi, miten lähteä selvittämään, ohjeet olisi muistutuksen tekemiseen, mutta tosiasiassa en minä noista papereista niin ymmärrä, että sellaista osaisin tehdä. Pitäisi varmaan varata lääkäriaika, jotta joku tulkkaisi kaiken papereista suomeksi?

Ja hei. Vielä ehtii kysyä, jos on kysyttävää, pistäkää kysymyksenne tästä linkistä löytyvän postauksen kommentteihin tai vaikkapa facebookkiin :)

Väsyneeksi itsensä tuntenut

Törmäsin Ylen uutiseen, jossa kerrottiin potilasteksteistä tehdyistä runoista. Yritin rustata omistani ihan omaa, muttei mulle jäänyt kouraan kuin muutama hassu virke, loppu voisi yhtä hyvin olla hepreaa.

Koko mun episodi lähti joulun alla liikkeelle näistä lauseista:

"Kokee, että oli hyvin nuori, jäänyt paitsi kaikkea informaatiota. Toivoo, että kerrotaan, mitä tapahtuu ja miksi asioita tehdään."

Muutamaa viikkoa myöhemmin on lekuri vielä onnistuneesti naputellut: "Väsyneeksi itsensä tuntenut."

Kyllä ei niin mikään ole muuttunut mihinkään. Sanonpahan vaan. Tänään ohjeisti potilasasiamies virallisemman muistutuksen teossa, potilastiedot, labravastaukset, ihan kaikki on nyt tilattu sekä omani (ne kun eivät siellä omakannassa ole mitenkään selkeästi, eikä näyttöni edelleenkään tykkää yliviivaustusseista...) että Seiskan.

Odotellessa tietoja muistutuksen tekemistä varten voitaneen vaikka lillua Minionien kanssa vessapaperimössössä. Kyllä sekin tämän arkitahman voittaa. Siitäkin huolimatta, että jalkoihin sattuisi nuo sirut tuossa lavuaarin alla.

Mielen päällä

Oikea elämä on ollut niin mielenkiintoinen, että blogiparka on jäänyt lähes heitteille. Ruudun tällä puolen kuitenkin edelleen olen, vaikken tiedäkään, mistä kirjoittaisin tai miten. Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että maailma tuntuu melkein kääntyneen ylösalaisin.

Nelikon isä muutti korvesta kaupunkiin ja lasten tapaamiset lähtivät toimimaan (joskaan ei sopimuksiin kirjatulla tavalla) lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Nelikko vaikuttaa ensimmäistä kertaa eron jälkeen jopa lähes tasapainoiselta, niin tasapainoiselta kuin teini, kaksi esiteiniä ja 6v uhmaa poteva vain voi. Tapaamisia sovitaan pitkälti lasten ehdoilla, ja Täystuhoa lukuun ottamatta nuo kykenevät nyt menemään isälleen ilman äititaksia. Täystuho nyt on vielä vuoden tai puolitoista saattaen vaihdettava, mutta Esikoisen kanssa voi Täystuhonkin laittaa matkaan ja luottaa siihen, että lapset pääsevät ehjinä perille. Oma henkinen helvettini ei ehkä kuitenkaan ole ohi ja saattaa olla, ettei se koskaan mihinkään mene. Kerran rikottu luottamus ei hevin rakennu uudelleen.

Seiska on nyt karvan vajaa 2 kk. Sillä on pituutta n. 58cm ja painoa n. 5 kg. Se juttelee samalle jumppalelun nallelle kuin liki kymmenen lasta ennen sitä. Viime yönä juuri kun ajateltiin vihdoin pääsevämme nukkumaan, aloitti Seiska lirkuttelunsa. "Bugabuu", se totesi nallelle. En ehkä ihan ymmärtänyt, mutta uskon, että nalle ymmärsi. Kuukauden päästä suunnilleen olisi Seiskan kontrolli lastenpolilla. Hyvällä lykyllä vihdoin selviäisi, onko kontrolli "vain" synnytyksen aikaisen hapenpuutteen vuoksi, vai ovatko kenties rekisteröineet hematologin komennuksen tutkia myös vauvalta samoja juttuja kuin itseltäni. Lapsen tiedoista ei näitä tutkimuksia nimittäin löytynyt, vaikka olisi pitänyt.

Kirppu on edelleen jonossa oikomishoitoon. Se on laitettu jonoon ennen ekaluokan joulua. Nyt tammikuussa sen suusta vihdoin otettiin mallit hoidon suunnittelua varten ja luvattiin, että soittelevat sitten seuraavaa aikaa. Maaliskuun alkuun mennessä ei soittoa kuulunut, joten soitin itse ja kyselin, että mikäs nyt. "Juujuu, menee varmasti ainakin ensi syksyyn..." Mulla ei ole kovasti paljon kauniita sanoja enää tähän asiaan jäljellä, joten totean surutta, että ei perkele. Kirppu on ollut jonossa aika kauan ja vähän päälle, se menee ensi syksynä neljännelle. Eikä puhuta edes pienistä vioista purennassa, vahva alapurenta, puuttuvia pysyvien hampaiden aihioita, liian pieniä koloja joidenkin pysyvien hampaiden tulla jne. Ilmeisesti oikomishoidot eivät siis ole hoitotakuun piirissä...

On täällä ehditty pohtia koululaisten ensi syksyn ainevalintojakin. Valittu valinnaisia ensi syksyn kahdeksas-, kuudes- ja neljäsluokkalaisille. Kielivalintoja, käsityövalintoja ja muuten vain valintoja valintoja. Saksaa, ranskaa, teknistä ja tekstiiliä, psykologiaa, kotitaloutta... alkaisipa ensi syksynä ruotsikin. Taistellaan täällä sitten kolmen vieraan ja kahden kotimaisen kielen kanssa. Venäjää ei Kirppu vieraaksi kieleksi itselleen saanut, kun ei tässä tuppukylässä ole riittävästi lapsia, joita se kielenä kiinnostaisi. Aloittaa sitten ilmeisesti saksan, se kun oli laitettu varavalinnaksi.

On täällä katseltu sairautta jos toistakin silmästä silmään ja todettu, että joskus sitä vain selviytyy hetkestä kerrallaan. Ja kaiken sen selviytymisen ohessa olen ollut ihan loppumattoman kiitollinen siitä, että yksin ei enää tarvitse selvitä. Sitä on kuin vahingossa osunut eteen ihan mahtavia ihmisiä. Kaikkinensa voi vain todeta, että jos joku olisi kertonut mulle silloin pahimmissa syövereissä ryömiessäni viisi, kymmenen, viisitoista vuotta sitten, miten paljon hyvää elämällä vielä on mulle annettavana, en varmasti olisi ikinä uskonut. Ulkoisestihan elin silloin joskus unelmaani.

Sen tässä on vuosien mittaan todella oppinut, että kannattaa varoa, mitä pyytää. Toiveet voivat toteutua turhankin kirjaimellisesti. Ja sen, että unelmista kannattaa silti pitää kiinni.

Potilas tietoyhteiskunnan keskiössä

Olen kuluneina kuukausina tehnyt ihan käytännön tason tutkimusta paperittomasta tietoyhteiskunnasta, jossa huhujen mukaan elämme. Tutkimus kohteena on ollut tiedonkulku terveyden- ja sairaanhoidossa sekä hoitavien tahojen että potilaan välillä ja hypoteesina se, että tottahan tieto kulkee, kun se ei nykyään enterin painallusta enempää vaadi.

Tutkimukseni on toki vielä kesken (ja jatkuu varmasti läpi koko elämän), mutta väliaikatuloksista olen järkyttynyt.

Omakanta-palvelun tehdessä läpimurtonsa jokin aika sitten luvattiin selvää parannusta tiedonkulkuun. Terveystiedot ja sairaushistoria ovat nyt näppärästi yhdessä paikassa niin potilaan kuin minkä tahansa hoitavan tahon käytössä missä ja milloin vain. Nopealla vilkaisulla palvelun ainut negatiivinen puoli on, ettei lapsen huoltajalla ole pääsyä lapsen tietoihin, ei edes alle 12-vuotiaan osalta (12-vuotiashan saa halutessaan salata tietonsa huoltajiltaan).

Itseäni mietitytti tuon palvelun osalta tietoturva ja mietityttää edelleen. Vielä en ole testannut tämän palvelun yhteentoimivuutta yksityisen sektorin kanssa, koska lapsen tietoihin en siis pääse käsiksi.

Miten tieto siis nykyään kulkee vai kulkeeko se?

Tässäpä näitä törmättyjä tapauksia tiedonkulusta:

Neuvola lähettää erikoissairaanhoitoon syystä X. Erikoissairaanhoito löytää potilaasta asian Y, jättää hoitamatta asian X eikä välitä tietoa löydöksestä Y neuvolalle. Potilas saa vastaanotolla käsityksen, että kaikki ei ole kunnossa, muttei tietoa siitä, mikä mahdollisesti on vialla tai mitä ylipäätään tutkitaan. Lääkäri määrää otettavaksi labrat A,B ja C, hoitaja tilaa vain C:n.

Äitipolin lääkäri löytää asiat Å, E, H ja D, määrää antibiootit asian Å hoitoon, pyytää hematologin konsultaation H:sta, haluaa lisälabroja asiasta D ja päättää käynnistyksen asian E vuoksi. Potilaalle selvitetään E, Å ja H, D labrat jäävät tilaamatta, Å:n hoito aloittamatta ja H:n merkitys kertomatta. Potilas osaa kuulopuheiden pohjalta vaatia antibiootteja asiaan Å osastolla synnytyksen jälkeen ollessaan. Lääkäri oli potilaalle sanonut määrävänsä antibiooteiksi potilaan aiemminkin käyttämän lääkkeen, hoitaja ei löydä mainintaa koko Å:sta ja pitkän selvityksen jälkeen tuo lääkkeeksi jotain aivan muuta (joka jälkikäteen todetaan toimimattomaksi).

Synnytyksen jälkeen lääkärin pyytämistä labroista osa jää tilaamatta ja osastolla oloaika sen vuoksi pitenee. Lapsi viedään lastenosastolle, äidille kerrotaan vain, että lapsi viedään nyt. Kysymälläkään ei selviä syytä. Äidille luvataan, että lastenosastolta ilmoitetaan pian ja sitten vauva tuodaan takaisin tai äiti voi mennä katsomaan. Hoitajien vuoro vaihtuu, lapsesta ei kuulu mitään eikä uusi vuoro edes tiedä, että lapsi on viety. Äiti lähtee itse katsomaan (ilman saattajaa, vaikka hädin tuskin pysyy pystyssä), lastenosasto ihmettelee, miksei äiti ole tullut jo aiemmin. Samaan aikaan lääkäri etsii äitiä äidin osastolta.

Hematologi on asian H vuoksi pyytänyt tutkimaan H:ta myös vauvalta. Lastenosasto on kuitenkin löytänyt asian M lapselta ja jättää H:n selvittämättä. Äidin kysyessä lapsesta on vastaus "tutkimme juttuja".

Potilas ohjataan erikoissairaanhoidosta terveyskeskukseen saamaan hoidot asiaan H. Terveyskeskuksella on ohjeet hoitoon, muttei tietoa siitä, mikä H on tai miten hoidon onnistumista seurataan. Potilas tietää seurannasta, muttei H:sta. Sairaanhoitaja ohjaa Å:n vuoksi reseptipyynnön lääkärille, joka kirjoittaa toimivan antibiootin. Potilasta laskutetaan neljästä käynnistä sairaanhoitajalla, vaikka laskutuksen yläraja on kolme käyntiä ja yhdestä lääkärikäynnistä, vaikka potilas ei ole nähnytkään lääkäriä, ei edes puhunut lääkärin kanssa puhelimessa.

Ja sama meno jatkuu. Missään vaiheessa paperilla ei ole potilas saanut mitään tietoa omasta hoidostaan, lapsesta posti toi epikriisin. Kenelläkään ei ole hoidosta kokonaisvaltaista vastuuta eikä kukaan osaa vastata kysymyksiin. Labrakin on hukannut näytteen C.

Joku viisaampi sanoo nyt, että onhan meillä se Omakanta, eikös se juuri sitä varten ole, että sieltä voi potilas omat tietonsa edes tarkistaa. Jepjep. Sieltä ei näe tilattuja labroja, ei saapuneita labravastauksia. Sieltä puuttuu reseptejä, jotka lääkäri on sanonut laittavansa. Alkuvuoden jokaiselle päivälle se näyttää jonkun potilaan asioita hoitaneen, muttei nimiä tai mitään kirjauksia. Ja ne yksittäiset kerrat, joista kirjauskin löytyy on kirjoitettu lääkäreiden omalla jargonilla toisten lääkäreiden luettavaksi.

Että kyllä meillä täällä Suomessa on asiat hyvin. Tietoa on valtavasti, mutta se ei ole kellään hallussa.

---

Lääkäri siis soitti eilen kertoakseen, että mun loppuelämän hoito on tiedossa, se on piikki perseeseen kerran kolmessa kuussa. Ja sen, että näyte, jonka vastaus kertoisi syyn on todennäköisesti kadonnut jonnekin. En siis edelleenkään tiedä, tutkitaanko jotain lisää, miten tutkitaan jos tutkitaan saatika sitten edes sitä, että mistä on kyse...

Suljettujen ovien politiikka päättyi

Esikoisen kuvaamaa

Mulla on olo vähän kuin olisin ollut pahemman luokan huvipuistohärvelin pyörityksessä viimeiset kuukaudet ja jäänyt vielä hurrikaanin alle siihen päätteeksi.

Eilen vietettiin Täystuhon 6v synttärit jälkijunassa ja Toisen 12v pirskeet ennakkoon siinä yhdeltä istumalta myös (Kuvassa poikien ihan itse koristelemat kakut). Samalla esiteltiin Seiska paikalle eksyneille läheisille, meillähän on eletty eiliseen asti suljettujen ovien politiikkaa, eli ei kellekkään kavereita, ei satunnaisia kahvittelijoita jne. Nyt on ovet auki normaaliin tapaan.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut niin paljon elämää heiluttavia asioita, ettei äkkiä uskoisi. Niin kuin ei-toivotusta raskaudesta muristessani sanoin käyvän, niin kävi. Mä oon ihan rakastunut vauvaan, ja se iski aikalailla heti silloin, kun tajusin Seiskan olevan jo mulla sylissä. Pari päivää myöhemmin älysin, että ilman Seiskaa mulle olisi saattanut käydä hullusti. Vielä ei tiedetä, mikä on varsinaisesti vikana, enkä ole lääkäreiden puheista ymmärtänyt oikeastaan mitään (saati, että olisin saanut tilaisuutta edes kysyä...)

Viimeiset pari viikkoa olen kuitenkin rampannut joka toinen päivä hakemassa vitamiinipiikkiä ja viimeisen kuukauden aikana multa on viety varmaan viidettäkymmenettä putkea verta. Äitipoli lopulta löysi jotain, mistä sisätaudit kiinnostui (eikä ne kai kiinnostuisi, jos äitipoli olisi pistänyt kaiken raskauden piikkiin? Vai kiinnostuisivatko?) Harmillisesti itse en edelleenkään tiedä tämän enempää, eikä mikään selviä ennen kuin joskus maaliskuussa...

Nelikon isä on tehnyt comebackin. Se soitti mulle eilen pari tuntia ennen synttäreitä ja tiedusteli, saako tulla. Mitä siihen voi sanoa? Enpä osannut oikein sanoa muuta kuin että sun sun lapsiahan ne on, tule sitten. Mä en edelleenkään tiedä, onko parin tunnin välimatkan kaventuminen varttiin yksiselitteisesti hyvä juttu. Ja vielä vähemmän mulla on luottoa siihen, että kiinnostus lapsiin olisi tällä kertaa tullut jäädäkseen. Me mennään nyt lasten etu edellä ja nelikko nauttikoon isästään nyt, kun se on mahdollista. Mä varaudun hiljaa keräämään särkyneet sitten joskus taas, vaikka toki toivon, ettei tarvitse.

Kaikessa hiljaisuudessa vietettiin nelivuotishääpäivää juuri ennen Seiskan syntymää. Jos mä jostain osaan olla ihan erityisen kiitollinen, niin siitä, että tässä suossa mä en rämmi yksin.

Ja niin ristiriitaiset fiilikset kuin mulla kaikesta onkin, on kaikki vahvistanut mun uskoa siihen, että kyllä se vaan on kohtalo eikä sattuma, joka maailmassa määrää. Sattumaksi ihan kaikki on aivan liian epätodennäköistä. Koska mä oon mä, voin hyvin todeta ääneen, että on varsin lohduttavaa tietää jonkun mua isomman huolehtivan meidän elämistä täällä. Hyvässä ja pahassa.

Seiska

Viime viikolla kymmenen minuuttia synnytyksen jälkeen havahduin siihen jännittävään tosiasiaan, että mulla todellakin on sylissäni vauva.

Seiska on täällä, syntymämitat py 38,5 cm, 3890 g ja 51 cm. Sukupuolijakauma täällä nyt 5+2.

Kuluneen viikon tapahtumiin palataan paremmalla ajalla, Seiska voi hyvin.

Aiempaan raskaus ei ole sairaus-keskusteluun lisättäköön, että joskus käy niin, että raskaus peittää sairauden lääkäreiden keskittyessä hoitamaan raskautta naisen sijaan.

Unelmien terkkari

Sain kommentteihin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, mitä minä toivoisin äitiys- tai lastenneuvolan terveydenhoitajalta. Mielenkiintoisen kysymyksestä tekee se, että mun neuvolaurputuksia on täältä blogista saanut lukea ihan alusta saakka, ja mä yksinkertaisesti inhoan neuvolaa, olen inhonnut Esikoisen vauva-ajoista saakka. Kokemusta on kahdeksasta eri toimipisteestä ja varmaan kolmestakymmenestä terveydenhoitajasta neljäntoista vuoden ajalta. Joukkoon on toki mahtunut joitakin helmiä, mutta enimmäkseen paljon hukkaan heitettyä aikaa.

Mikä sitten tekee helmestä helmen?

Ihmissuhdetaidot nousevat neuvolatyössä ihan arvoon arvaamattomaan. Kysyisitkö vastasynnyttäneeltä: "Eihän se niin hirveää ollut, kyllähän te toisenkin teette?" Ainakaan luettuasi papereista virhetarjonnasta ja imukupeista? Tai tiedustelisitko nelikuisen vauvan äidiltä tämän perunankeittotaitoja? Järkytytkö ja kommentoitko järkytystäsi heti ääneen, jos sinulle kerrotaan viiden sisaruksen suhtautuvan uuteen vauvaan viidellä eri tavalla?

Helmien kanssa olen nauranut olevani oikeasti ihan tumpelo keittiössä, kertonut avoimesti synnytysten jättämistä traumoista, miettinyt saman perheenkin lasten erilaisuuksia. Siinä on sitten sivussa voitu pohtia, että milläkä juuri tämä lapsi saataisiin luopumaan potasta hattuna ja kuinka tuolta toiselta kitkettäisi rumat sanat pois.

Luotettavuus on tärkeää myös. Viisivuotisneuvolassa mulle lyötiin kouraan lomake, jossa kyseltiin lapselle viimeisen vuoden aikana sattuneita tapaturmia. Terveydenhoitaja oli ominluvin käynyt kaivamassa kaikki lapsen terveystiedot huomattavasti tuota vuotta pidemmältä ajalta ja päivitteli sitten mulle, että miten niin ei ole ollut tapaturmia, kun onhan täällä nämä lego nenässä-tapaukset. Että kyllä sekin on tapaturma. On joo, mutta viisivuotiaasta vuosi taaksepäin ei tee alle kolmivuotiasta.

Kiva olisi myös, jos voisi luottaa kirjausten menevän oikein ja oikealle lapselle. Jos ensimmäisen kerran törmäät siihen, että lapsellasi on suulakihalkio neuvolan kirjauksia tavaillessa, on jotain jo mennyt perustavanlaatuisesti pieleen. Etenkään, jos kyseisellä lapsella ei sellaista ole...

Joku käytännön käsitys pikkulasten toiminnasta helpottaa työtä kummasti. Osa lapsista on valmiita toimimaan vieraan ihmisen kanssa kahdestaan, osa ei. Jollain voi olla päällä ihan järkyttävä uhma ja toinen voi osata vedättää vierasta aikuista ihan kymmenen-nolla. Kaikki se on täysin normaalia. Jos näyttää, ettei lapsi ymmärrä pyyntöä tehdä jotain yhdellä tavalla, kannattaa muotoilla pyyntönsä uudelleen.

Lääkäri tiedusteli Täystuholta kipsikontrollin yhteydessä, että painaako kipsi, johon Täystuho luonnollisesti vastasi, että painaa se kyllä tosi paljon. Ilman äiti-tulkkia olisi varmasti päädytty kipsaamaan käsi uudelleen, lääkäri kun halusi tietää hiertääkö kipsi ja Täystuho puolestaan keskusteli sujuvasti kipsin painosta...

Ammattitaito killuu korkealla myös. Terveydenhoitaja, joka ei osaa käyttää vauvojen vaakaa tai pituusmittaa saati saa rokotetta pistettyä, ei herätä kummoista luottamusta. Jos täytyy tarkistaa kesken kaiken opasvihkosesta, mistä juuri tällä neuvolakerralla pitikään puhua, voi asiakas oikeastaan kävellä vastaanotolta ulos saman tien.

Onhan se niin, että kokemus opettaa, ja kokemuksen saa vain työn kautta. Mutta terveellä järjellä jokainen ymmärtää, ettei asiakkaan tehtävä ole opettaa terveydenhoitajalle välineiden käyttöä.

Ammattitaitoon voitanee laskea myös täsmällisen infon antaminen. Jos on jatkoa vaativia asioita, tarvitaan labroja, terapioita, moniammatillista tiimiä tai muuta mukavaa, täytyy osata varmistaa, että asiakas tietää, mitä tehdään ja miksi. Ja kiva olisi kuulla lopputuloskin...

Joskus kieltämättä mietin, olenko mä vain hankala. Ja sitten osuu taas kohdalle joku, joka katsoo asiakseen kertoa mulle, että pikkusisaruksen neuvolakäynnillä hiljaa paikoillaan pysymättömällä kaksivuotiaalla on varmasti adhd.

Raskaus ei ole sairaus

eikä synnyttänyt ole sairas. Että älkääpä äidit iniskö, niin sitä ennenkin kesken heinätöiden saunaan synnytettiin ja heti töitä jatkettiin.

Paitsi että. Silloin ennen äiti- ja lapsikuolleisuus oli jotain ihan muuta kuin nykyään. Kumma kun tuppaa unohtumaan.

Mun on pitkään tehnyt mieli kirjoittaa Esikoisen synnytyskertomus. Joku päivä mä sen vielä teen. En kuitenkaan tänään. Voidaan vastasynnyttäneen sairautta ja lapsivuodeaikaa pohtia toiste.

Tänään ottaa juuri otsikon verran päähän. Kerron itselleni niitä samoja tarinoita, joita kaikki muutkin mulle kertoisivat. Esikoisen kohdalta ajelin fillarilla ihan sujuvasti vielä kymmenen päivää yli lasketun ajan. Mä olin ihan elämäni kunnossa. Toisen kanssa luin ylioppilaskokeisiin, kävin koulussa vielä ns. äitiyslomallakin, tein ylioppilaskokeiden kielten kuullunymmärtämiset eikä raskautta huomannut muusta kuin ihmisten hössötyksestä. Hyvin pyyhki ja energiaa riitti, vaikka Esikoisella ei ollut ikää kuin puolitoista vuotta. Kolmannen kanssa sentään äitiysloman pidin, jäin koulusta pois, kun äitiyspäivärahat alkoivat juosta. Raskausajasta osa kului jonossa pienen (oikeasti aika ison ja kurjassa paikassa olleen) nesterakkulan, kystan, minkälie poistoon, mutta elämää se ei häirinnyt. Ihan terve fiilis.

Kolmas oli suunnilleen vuoden, kun alkoi hajota selkä ja nivelet. Turvotusta, tulehduksia, järkyttävää särkyä. Lääkkeet vei lähimuistin, saatoin olla vaippaa vaihtamassa, riisua ipanan ja ihmetellä tuntia myöhemmin, miksi ympäri taloa juoksee alaston pieni ihminen. Jos istuin lattialle, en päässyt siitä ylös. Suihkussa käymisestä tuli miltei mahdotonta, koska oli vain kylpyamme, jossa ei voinut seistä, ja jonne en korkeiden laitojen vuoksi ilman apua päässyt. Parissa vuodessa tilanne kuitenkin tasaantui, elämä helpotti, valmistuminen koputteli ovella, terveys kesti taas ja kas, neljäs päätti tulla.

Sanotaanpa nyt kaikki yhteen ääneen noiden kolmen raskauden vakaalla kokemuksella: "Raskaus ei ole sairaus!"

Seuraan verenpaineita kuudesti päivässä. Rääpäle päätti tehdä seurantaan omat merkintänsä.

Neljännen odotus alkoi heti järkyttävällä väsymyksellä ja pyörrytyksellä, jatkuen suunnilleen rv 12 eteenpäin liitoskivuilla, jotka veivät liikkumisen mahdollisuudet lähes kokonaan. Ja yläselkä hajosi uudelleen. Ihan alkuraskautta lukuunottamatta vietin koko odotusajan sohvalla ja sängyssä.

Viides odotus meni vähän helpommin. Selkäsärkyä ja nivelkipuja riitti, en ollut elämäni kunnossa, mutten varsinaisesti sairaskaan. Esikoisen ja Täystuhon synnytykset kummittelivat ja niiden traumoja hoidettiin pelkopolilla.

Viides oli hädin tuskin vuoden, kun selkä särkyi taas uudelleen. Puoli vuotta meni sairauslomilla ja sumussa, aloin odottaa kuudetta.

Verenpaineet heitteli, pyörryin työmatkalla junaan, selkä oli rikki, jokaista niveltä särki. Supisteli ihan alusta saakka. Viimeiset kolme kuukautta käytännössä makasin sohvalla, kun en kivuiltani muuhun pystynyt ja kuuntelin niitä ihania kommentteja siitä, kuinka raskaus ei ole sairaus. Se päätettiin jo silloin heti kuudennen odotuksen alkumetreillä, että tähän emme lähde enää ikinä uudelleen. Jokainen lääkäri piti ajatusta sterilisaatiosta loistavana. Ja jokainen lääkäri jätti lähetteen kirjoittamatta, koska sen kirjoittaminen oli aina jonkun muun tehtävä.

Olen tämän Seiskan odotuksen kironnut täälläkin monen monta kertaa. Ja vetänyt tähän saakka asenteella, etten anna odotuksen estää mua elämästä normaalia elämää noiden kuuden ihanan ipanan kanssa. Käytiin heti alkuunsa Repovedellä vaeltamassa, touhusin syksyn niin kotihommissa kuin kodin ulkopuolellakin. Olen pelkällä sisulla tehnyt sen, mitä tekisin normaalisti, koska raskaushan ei ole sairaus.

Yläselkä on rikki, eikä siihen sallitut lääkkeet auta. Lääkäreiden diagnoosit ovat olleet "rouva hyvä, selkää kuuluukin raskausaikana vähän särkeä"-tyyppisiä. Hb on painunut alle sadan ja rautaa syöty kaksin käsin, että edes hetken pysyisi hereillä. Verenpaineista saisi piirrettyä kerrassaan hurjan vuoristoradan, jos viitsisi. Sormet ei turvotuksen vuoksi enää taivu, sukkia ei voi pitää jalassa, eikä jalat mahdu jalkapöydän ja nilkan turvotuksen takia yksistäkään housunlahkeista läpi. Jokaista niveltä särkee. Öisin ei pahoinvoinnin takia pahemmin nukuta, koko raskauden aikana on ollut ruhtinaalliset viisi viikkoa keskiraskaudessa ilman tuota jatkuvaa yökötystä. Ja nyt viimeisimpänä kyykyssä oleminen lyö läpi kyyneleet silmiin nostattavan selkärankasäryn, ylimmästä nikamasta alimpaan ja alimmasta ylimpään sydämen sykkeen tahdissa, Sanotaan nyt vielä kerran, että raskaus ei ole sairaus.

Tänään mun piti mennä osastolle tankkaamaan rautaa, että saataisiin edes tuo hb nousemaan ylöspäin, että jos vaikka Esikoisen ja Täystuhon synnytysreissujen jälkiseuraamuksilta vältyttäisiin. Olin juuri astunut ulos ja sulkenut oven perässäni, kun kätilö soitti. Eipä tankatakaan, ovat lueskelleet viime viikkojen labroja ja lääkäreiden pohdintoja ja pohtineet siellä yhdessä vähän. Että vaikuttaisi siltä, että alhaisen hb:n syy on muu kuin raudan puute. Maanantaina otetaan paljon lisää labroja ja keskiviikkona ensi viikolla ehkä olisi jotain tuloksia. Enkä mä nyt enää tiedä, onko se raskaus syy kaikkeen vaiko voisiko olla, että raskaus on vain peittänyt sen jonkun muun.

Mun puolestani jokaisen, joka katsoo asiakseen kertoa, että raskaus ei ole sairaus omien oppikirjaraskauksiensa (tai peräti lapsettomana!) pohjalta, voi ripustaa hirteen.

Pikkupojat on passitettu viikoksi täyshoitoon, kotona on vain koululaiset. Laskettuun aikaan on vain karvan reilu viikko.

Paperityöpäivä ja verenpaineet

Jep. Lisää kahvia. Enkä mä edes ole viikkoihin oikeasti juonut sitä. Mutta nyt, lisää kahvia.
---

Sunnuntai oli oikein kiva päivä. Sain soitella synnärille ja kysellä, että mitäs me nyt keksittäisiin, kun verenpaineet kiipesi kotonakin ihan uusiin ulottuvuuksiin ja naama(kin) turposi niin, etten itseäni enää peilistä tunnistanut. Käskystä mentiin käymään siellä päivystyksessä. Ja palattiin kotiin verenpainelääkkeiden kanssa. Oujee.

Mun vanhemmat oli sillä aikaa hoitaneet kotiin jääneitä lapsia, raivanneet keittiön, ripustaneet pyykkiä, syöttäneet niille noutopitsaa ja ainakin pelanneet shakkia Toisen kanssa. Pappa parka kuittasi vielä Toiselle lähtiessään, että täytyy vissiin ruveta harjoittelemaan pelaamista tosissaan, kun ei enää pärjää. Toinen on pelannut enempi vähempi säännöllisesti (ihan harrastuksenaan) nyt puolitoista vuotta, isäni viimeksi parikymmentä vuotta sitten...

Yhtäkaikki, kaikilla lapsilla, Seiska mukaan lukien, on kaikki hyvin. Mun kunto nyt on mitä on, mutta sunnuntaina oli kuulemma vielä niin epäkypsä tilanne, että käynnistäminen olisi kuulemma hyvin epäkiitollista touhua. Rv 38+ ja mun tekis mieli molempiin epä-sanoihin tuumata, että onpas ihan epäreilua. Huomenna kuitenkin jälleen kerran suunniteltu kontrolli äitipolille. Ei kai ne sielläkään juoksuttaisi, jos uskoisivat kaiken olevan ihan niin kuin pitää.

---

Maanantai käytettiin juoksemalla juoksevia asioita kiinni, apteekkia, maitokauppaa, pyykkiä, tiskiä, sitä tavallista. Apteekin kassalla kävi mielessä, että fiksu tekisi nyt kyllä tämän vuoden lääke- ja lääkärikustannuksista ihan oman excelinsä. Asumisen ja ruokakaupan jälkeen kun taitaa rahaa mennä eniten nimenomaa terveydenhoitoon. Mitä ei ruokakauppa vie, sen vie sairaanhoitopiiri ja apteekki. Molemmat veisivät enemmänkin. Ehkä rupeankin värkkäämään exceliä, olisihan se mielenkiintoista nähdä lääkäri- ja lääkekulujen vertailu vaatebudjettiin, löytyykö niiden väliltä joku yhteys? Todennäköisesti löytyy.

---

Tästä päivästä tuli paperityöpäivä. Olen tehokkaasti käyttänyt päivää soittelemalla päiväkotien johtajille hoitopaikka-asioista, hoitotakuista ja hoidon tarpeesta sekä Täystuhon käsiepisodin vakuutusasioista. Vakuutuskuvioiden pitäisi olla meidän osalta selvät, kunhan saan kuitit vietyä ja kilometrit selvitettyä. Kuitit on tulostettu, laskut kädestä jo maksettu ja kilometreistä vielä joku lappu pitäisi rustata. Kantaa koko paperinivaska sitten päiväkodin murheeksi.

Hoitopaikoista on tullut todettua kummankin päiväkodin johtajalle, että virallisesti irtisanomme heti, kun saamme Seiskan syliin ja nähdään, että kaikki on ihan ok. Käytännössä murheenkryyniämme kuitenkin odottaa romuttamo ennemmin kuin myöhemmin, joten kaikki pienet mitä suurimmalla todennäköisyydellä jäävät hiihtolomalta kotiin. Kotiin jäämisen syinä on paitsi kuljettamisen käyminen mahdottomaksi myös muuttuvat päivähoitosysteemit, hoito-oikeuden rajaus ja kasvavat ryhmät. On aikalailla itsestään selvää, että laadukkaasta varhaiskasvatuksesta ei kaikkien muutosten jälkeen enää päiväkodissa voi puhuakaan. Haetaan lapsille päivähoitopaikkoja sitten joskus, kun on tarve pelkälle säilytykselle työ- tai koulupäivien aikana ja kehitellään joku pätevä systeemi kotiin siihen saakka.

Täystuholle on nyt haettu esiopetuspaikkaa parista kävelymatkan (eli kivenheiton) päässä olevasta päiväkodista. Pakolliset neljä tuntia riittävät hyvin. Hakemuksen sai laittaa vain sähköisesti ja sekin oli piilotettu kaupungin sivuille niin, että meni etsiessä tovi jos toinenkin. Ja sen jälkeen lomaketta tuijottaessa vielä hetki kauemmin, ruksipa sitten lappuun olevasi avioliitossa ja että lapsesta on yhteishuoltajuus, molemmat kun on paikkansa pitäviä tietoja... Eipä tule mahdollisuutta antaa lapsen toisen huoltajan tietoja, kun hakemukseen tarvitaan puolison tiedot (ne kun vaikuttaa päivähoitomaksuun, jota esikoulusta ei puolipäiväisenä maksa toistaiseksi kukaan). Kuka urpo näitä suunnittelee?

Sähköpostistakin on purettu pinoutuneet viestit pois. On väitetty viestejä ja pyydetty lisätietoja ja kyselty menneiden vuosien kirjanpitojen perään jaja. Kyllä kävi puhelimen, sähköpostin ja laskujen kanssa säätäessäni mielessä, että tätähän mä omassa elämässäni teen työkseni. Että jossain toisessa ulottuvuudessa mulle olisi tämän päivän töistä maksettu palkka. Ja siinä samassa toisessa ulottuvuudessa mä olisin sairauslomalla tai äitiyslomalla tai jollain muulla samankaltaisella verukkeella ollut tekemättä näitä päivän paperitöitä. Makaisin sohvalla vaan ja antaisi kaikkien paineiden mennä lääkkeiden mukana jonnekin jorpakkoon.

Ehkäpä pitäisi harkita, että tulevaisuudessa työkseen tekisikin jotain muuta kuin paperinpyörittelyä, kun kotona riittää hallinnollisia hommia yli oman tarpeen. Mitähän se jotain sitten voisi olla, mitähän tahtoisin tehdä isona?

Yksikätisyyden uudelleenjärjestelyt

Kirjoittaminen on hautautunut jonnekin arjen kiireisiin. Mulla oli muun muassa hyvä aikomus esitellä kuvinensa kaikkinensa, mitä meillä on tehty Täystuhon kipsiajan helpottamiseksi, reppanalla kun tosiaan on nyt jouluun saakka käytössä vain yksi käsi ja sekin ihan väärä. Kuvia ei ole, eikä taida olla tulossakaan...

Täystuho siirrettiin kerrossängyn yläsängystä ensinnäkin Rääpälettä varten pikkupoikien huoneeseen kannettuun jatkettavaan sänkyyn ja sängylle kasattiin kaikki talosta löytyneet ylimääräiset tyynyt laitasuojiksi, ettei kipeä käsi kolise reunoihin. Tyynyt on jo sujuvasti tyynysodassa paiskottu sinne sun tänne ja poika nukkuu sujuvasti kyljellään kipsikätensä päällä.

Vessaan haettiin lasten koroke avuksi, että pääsee sinne ilman apua niin istumaan kuin pesemään kättään ja saa vielä pyyhkeenkin itse koukusta ja sinne takaisin.

Ja ruokapöydässä paikkaa vaihdettiin tarvittaessa helpommin avustettavaan, kun pöytä on meillä hieman ahtaassa kolossa.

Paidoista etsittiin käyttöön pykälää isompaa kokoa, että kipsikäden saisi ensinnäkin pujotettua T-paidan hihaan ja toisekseen ulkona liikkumista varten pitkähihaisen paidan alle "piiloon". Minkään normipuseron hihaan ei tuo paketti mahdu.

Ei riehuttavaksi tekemiseksi ostettiin Kimble (se kun hyllystä puuttui vielä) ja pari tussitehtävävihkoa (Oppi ja Ilo-sarjaa, sitä meillä on ollut paljon ennenkin ja tulee vastakin).

Tosiasiassa käsi ei haittaa pojan menoa yhtään. Hirvittää ajatellakin, mikä on touhun määrä, kun tuo saa molemmat kätensä käyttöön, kun nyt yhdellä "väärällä" kädelläkin tekee kaiken sujuvasti ja vauhdilla, käyttää mokoma hampaitaan apuna siinä, mihin ihmiset yleensä käyttäisivät toista kättään...


---


Rääpäle puolestaan keksi heti Täystuhon jatkettavaan siirron jälkeen, kuinka pinnasängystä kiivetään pois. Kyllä saatiin hetki miettiä, mitäs nyt tehtäisiin, koska nyt ei voi siirtää Rääpälettä jatkettavaan, kuten oli tarkoitus.

Irrotettiin pinnasängystä toinen laita ja kannettiin pinnis pikkupoikien huoneeseen. Siellä se nyt nukkuu toisten kanssa, tosin nukkumisen lisäksi ei siinä huoneessa juuri nyt sovi oikein muuta tekemäänkään, kun siellä on kerrossänky, jatkettava, pinnis ja neljän lapsen vaatesäilytys... Tilanne korjaantuu, kunhan kipsistä päästään eroon ja Täystuhon saa takaisin omaan sänkyynsä. Silloin kootaan pinnis uudelleen ja kannetaan se vauvaa varten takaisin meidän huoneeseen.


---


Onhan täällä hulinaa riittänyt paljon kaikenlaista. On vietetty Itsenäisyyspäivää jo perinteiseksi muodostuneella tavalla, hoideltu joulupukin hommia (ja todettu, että kirjeeni joulupukille oli ehdottoman kannattava, kun siihen jo vastauksenkin sain), ja rampattu lääkärissä.

Varsinaista omaa joulukalenteria en blogiin tänäkään vuonna saanut aikaiseksi, Onni Blogien joulukalenteriin olen kuitenkin yhden luukun luvannut tehdä ja kuin vahingossa on blogille kuitenkin muodostunut oma joulukalenterinsa Facebookkiin. Siellä pääsee jouluun saakka kurkkaamaan meidän joulunodotusta joka päivä yhden päivityksen verran. Yleensä ilta-aikaan, mutta saattaahan se olla, että joskus saan aikaiseksi jo aamusta.

Niin että palataan taas, viimeistään ensi viikolla joulukalenterin merkeissä.

"Äiti! Auta mua!"

Tiistai-aamuna oli mun vuoro saada se jokaisen vanhemman kammoama puhelu päiväkodista. Onhan noita toki meille ennenkin tullut, muttei koskaan ennen ihan tällaista.

"Täystuho tippui metsäretkellä kiveltä kätensä päälle. Tuletko ja viet itse lääkäriin?" Mentiin miehen kanssa molemmat. Onneksi.

Päiväkodin eteisessä istui hyvin kipeän ja hätääntyneen näköinen Täystuho kaksi hoitajaa ympärillään ja kylmäpussi kättä vasten. Ihan tyynesti ei tuntunut hoitajatkaan suhtautuvan, ja taas voisi todeta, että onneksi. Täystuho ei ollut antanut edes haalariaan riisua. Ja sitten se karkasi se nyyhkäys pieneltä. "Äiti, auta mua!" Eipä jäänyt itku itseltäkään kauas.

Ajoimme terveyskeskukseen, ja ensimmäistä kertaa ikinä voisi sanoa systeemin menneen juuri niin kuin piti. Ilmoittautumaan päästiin heti, ja lyhyen pohdinnan jälkeen Triage-hoitaja pisti meidät lääkärijonoon. Ensimmäisiksi.

Ranteesta näki heti, että nyt ei mennyt ihan putkeen. Lääkäri totesi, että tuollaiselle asentovirheelle he eivät pysty tekemään mitään kuitenkaan, joten röntgenlähetteen sijaan kourassa olikin lähete lastenkirurgin päivystykseen Hyvinkäälle. Käteen laitettiin lasta matkan ajaksi, kylmäpussi, kantoside. Ja särkylääkettä (buranaa ja panadolia, kuinkas muuten) syötettiin ipanalle.

Hyvinkäälläkin homma hoitui vauhdilla. Joku piti meistä koko ajan huolta, Täystuholle annettiin Tramalia. Ja mies kulki koko ajan kaikessa mukana niin, että lääkärit puhutteli isänä. Kukaan meistä ei jaksanut korjata. Yleensä jaksetaan, mutta nyt se tuntui yhdentekevältä. Kädestä otettiin rontgenit, molemmat ranteen luut murtuneet ja joku pala siirtynyt ikävästi pois paikaltaan. Odotusajat Täystuho istui hiljaa kainalossani. Tuskin tarvii kertoa, kuinka monesti kävi mielessä kiitollisuus siitä, ettei käynyt yhtään pahemmin. Olisi voinut.

Vain kaksi tuntia Hyvinkäälle saapumisen jälkeen Täystuho jo pääsi leikkuriin. Aikuisilta vastaavat hoidettaisiin rankalla paikallispuudutteella, mutta lapset nukutetaan. Mies lähti hakemaan pienempiä hoidosta ja selvittämään tilannetta kotona, minä saatoin Täystuhon leikkaussalin ovelle. Itse sain kyyneleeni nieltyä, Täystuho ei.

Hoitaja kehoitti käymään vaikka kahvilla odotellessa ja neuvoi sitten reitin heräämöön. Kello oli yli kaksi, puhelu tullut kymmeneltä ja ensimmäistä kertaa ehdin ajatella, että varmaankin nelikon isä haluaisi ehkä tietää. Yritin soittaa, mutta "valitsemaasi numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä..." Koska elämä heittelee itse kutakin, kerrankin en tiennyt, kuinka exäni tavoittaisin. En tiennyt mahdollisesta työpaikasta, osoitteesta enkä edes siitä, onko minulla oleva puhelinnumero enää ylipäätään exäni käytössä.

Yritin soittaa nelikon mummolle, mutta hänen puhelimensa ilmoitti sitä samaa. Tavoittelin sitten yhteisiä tuttavia ihan vain, jotta jos joku heistä tietäisi (kun yleensä tietävät). Eikä mennyt kauaa, kun ex jo soitti.

Tilannekatsauksen jälkeen siirryin heräämöön odottelemaan Täystuhoa. Operaatio oli mennyt juuri niin kuin pitikin ja pojalla oli hieno kipsi kädessä. Jätski kelpasi, eikä tullut edes yhtään huono olo. Lääkäri peruutti aiemmin varaamansa osastopaikan, ja lupasi meidät illalla kotiin. Lastenheräämö kuitenkin suljettiin neljältä, joten siirryimme aikuisten puolelle odottelemaan kotiinpääsyä. Siirron jälkeen jätin Täystuhon hetkeksi hoitajien hellään huomaan ja lähdin ulos soittamaan miehelle, että tulee hakemaan meidät pois ja ilmoittamaan exälle, että hyvin meni.

Ei tarvinnut soittaa miehellekään, siinä se seisoi Päiväkirurgian ulko-ovella Viimeisen ja Rääpäleen kanssa ihmettelemässä, kuinka pääsisi sisään. Olivat kuulemma jo melkein tunnin palloilleet sairaalan alueella etsimässä meitä.

Mentiin yhdessä hakemaan Täystuhoa, ja todettiin, että eiköhän tällaisen päivän jälkeen voi hyvällä omallatunnolla lintsata ruuanlaitosta ihan kokonaan. Pikaruoka noudettuna on joskus ihan paikallaan.

Ensi viikolla on kädelle kontrolli, jonka jälkeen tiedetään kauanko kipsiä tarvitaan. Huonolla tuurilla joudutaan operoimaan uudestaan ja kiinnittämään luunpalat toisiinsa niiteillä tai nauloilla (vai mitäs ne nyt on). Hyvällä tuurilla kipsi saadaan sopivasti jouluksi pois. Ja jo ensi viikolla saa palata hoitoon.

Siellä jo kovasti odotetaan, kaverit olivat tehneet ihanan vihkomallisen kortin. Ja kuulemma päiväkodin vakuutukseen pitäisi mennä niin meidän sairaala-keikkojen matkakulut, poliklinikkamaksut ja muut sairaalalaskut sekä lääkkeet. Jotenkin en itse olisi osannut moista tällaisen tapahtuessa ajatellakaan, mutta päiväkodista pitivät huolta ja ohjeistivat.

Melkein käy hoitajia sääliksi. Vahinkoja sattuu. Kivet on liukkaita, kun sateen jälkeen hetkeksi pakastaa, eikä lapset osaa lentää.

Nyt meillä opetellaan toimimista yhdellä "väärällä" kädellä, ja hyvin näyttäisi sujuvan. Täystuho kirjoittaa jo nimensäkin oikealla kädellään, vaikka ennen tiistaita ei kynää ole pitänyt oikeassa kädessään koskaan. Hyvä tästä tulee. Ja jos vaikka vahingossa oppisi kärsivällisyyttä tuossa syömistä uudelleen opetellessaan.

Naisen kroppa on pariskunnan yhteinen, miehen ei

Mä lasken täällä hitaasti sataan(tuhanteen). Mulla keitti yli taas. Ja koska keitti yli olen täällä taas. Vaikka oikea elämä on imaissut mut mukaansa ja blogi saanut pärjäillä keskenänsä. Mut nyt mä siis suutuin ja olen täällä taas.

Tiedättekö, tasa-arvo on suoraan sanottuna perkeleestä. Nimittäin se naisen ja miehen välinen tasa-arvo perheessä. En tiedä minnekä on päättäviltä tahoilta hukkunut sellainen ihan perustavanlaatuinen pikku fakta, että toisilla meistä on jalkojen välissä vehkeet ja toisilla värkit. Kummallakin kummankin ihan omat, sillä tavalla omat, että kummallakin on oikeus vain omaansa eikä yhtään toisen. Niin kuin että mun värkkini, mun kroppani, on todellakin mun.

Nyt on nimittäin käynyt sillä tavalla klassisesti, että naisen kroppaan on annettu miehelle kaikki oikeudet verenpaineista gynetutkimuksiin. Eikä vain oikeuksia vaan suorastaan velvoite osallistua.

Se alkaa sillä lässynläällä, että ehkäisy on pariskunnan yhteinen asia. Voi kun on kaunis ajatus. Täydellisessä maailmankaikkeudessa se olisi suorastaan loistava, on kuulkaas tasa-arvoa ihan parhaimmillaan. Yhdessä päätetään, mitä käytetään ja yhdessä hankitaan, haetaan yhdessä reseptit pillereihin, yhdessä käydään sukupuolitautitestit ja yhdessä sitten haetaan hormonit naiselle, että voidaan panna menemään ilman kumipukuja.

Jollain pariskunnalla valkenee se tasa-arvoisuus jo siellä ehkäisyneuvolan vastaanotolla. Että otapa nainen housut pois ja kipua tuohon pöydälle. Mies voi katsella kaikessa rauhassa sieltä nurkkatuolistaan housut jalassa, kas kun yhteiseen ehkäisyasiaan kuuluu se, että värkki on yhteinen ja sen kunto on yhteinen asia. Vehkeistä viis.

Toiset hölmöt ei tasa-arvon tilaa vielä ehkäisyneuvolasta tajua. Kuluu aikaa, ehkäisy heitetään romukoppaan ja todetaan, että ohhoh, kahdesta tulee kolme.

Vauvahan on ilman muuta yhteinen ja sikiön terveys näin yhteinen asia. Naisen kroppa ja kaikki naisen terveystiedot odotusajalta kuuluu näin miehelle myös painosta ja verenpaineista gynekologin tarkastuksiin. Nainen kipuaa kerran toisensa jälkeen pöydälle ilman housuja, mies istuu kerrasta toiseen nurkkatuolissansa housut jalassa. Koska onhan se yhteinen lapsi ja yhteinen vastuu.

Niin että työntäkää nyt se tasa-arvonne jo jonnekin syvälle. Sellaista ei ole olemassakaan.

---

Neuvola rv 26 oli tällä viikolla, oltiin siellä molemmat (koska mä ehdotin, että mies voisi tulla edes kerran mukaan). Siellä se istui nurkkatuolissa tyhjänpanttina, kun mulle työnnettiin sairaalaan lähtöohjeet, synnytystoivelomakkeet, multa katsottiin paino, hb, verenpaineet, mitattiin kohdun kokoa. Sydänäänimonitorin käänsi terkkari kovemmalle, että mieskin varmasti kuulisi (jos oisin ollut yksin, olisi kuunneltu vain pikaisesti ja mahd. hiljaisella).

Että ei siinä. Voi se mun kroppa olla yhteinen, jos se on mulle ok. Mutta jos yhteiskunta vaatii, että mä jaan terveystietoni miehelle huvitti mua tai ei, niin se ei ole ok. Sen nyt vaan on kerta kaikkiaan lähdettävä naisesta itsestään eikä neuvolasta ja yhteiskunnan odotuksista.

Kyse siis Ylen uutisesta, jonka mukaan miehiä ollaan velvoittamassa osallistumaan äitiysneuvolaan.

Sairastupa

Meillä podetaan nyt vesirokkoa ja järkyttävää syysflunssaa, blogi sairaslomailee kunnes saadaan joku tolkku tähän olemiseen. Facebookissa voi edelleen seurailla meidän juttuja, se päivittyy kyllä kaiken ohessa.

Kanta

Aamulla vähän ennen kymmentä sain neuvolasta puhelun ja käskyn kipaista apteekista hakemaan sinne sähköisellä reseptillä laitettu antibioottikuuri. Vanha tuttu lääke taas ja haenhan mä, vaikken kipeä tiennyt olevanikaan kun jälleen kerran näitä tulehduksia oireettomana sairastan.

Vaan vielä mitä. Sehän päätti sitten mennä nurin koko ihana Kanta-systeemimme. Fiksuna tyttönä tämän tajuttuani soittelin päivystykseen, että josko sieltä reseptini uudelleen kirjoittaisivat joko ihan paperille (tarjouduin hakemaankin, vaikka päivystyksemme on paikallisissa mittasuhteissa hevonkuusessa) tai soittaisivat apteekkiin. Ja päivystys hoiti reseptin ihan mallikelpoisesti kuntoon soittamalla.

Apteekissa tuskastunut farmaseutti kysyi heti ensimmäiseksi, että ei kai sähköinen resepti. No joo, kyllä ja ei, ja oli se sitten otettu, kun kerroin, että pyysin reseptiä puhelimitse. Sain lääkkeeni. Aika moni muu ei, vaikka järjestelmä oli jo hetkenverran toiminut ja heti uudelleen mennyt nurin.

Jäin miettimään kantaani Kantaan. Musta on todella pelottavaa, että kaikki meidän terveystiedot pyörivät tuolla jossain verkossa. Niin pitävää tietoturvaa ei olekaan, että ne siellä turvassa olisivat. Puhumattakaan nyt järjestelmän heikkoudesta, kun se on nurin, ei niihin kukaan pääse käsiksi. Että voiko sitä ihmisten terveyden laskea pelkästään sähköisen järjestelmän varaan? Mun mielestä ei voi.

---

Posti toi tuollaisen tänään, eli kaikki alkuraskauden labratulokset on nyt läjässä ja mitään virtsatietulehdusta ihmeellisempää ei löytynyt. Näillä mennään taas.

Legot nenässä, kierros kaksi

(Ensimmäistä kierrosta parin vuoden takaa pääsee katsomaan tästä.)

Vähän ennen kymmentä sunnuntai-iltana Viimeiseltä pääsi surkea parkaisu. Nukkumassahan noiden piti olla jo pari tuntia aiemmin, muttamutta... ihan aina ne nukuttamiset ei täälläkään mene putkeen. Hiippailin Viimeisen sängyn viereen selvittelemään, mikä nyt tällä kertaa mahtaa olla hätänä. "Mun nenään sattuu, byäääää", se antoi vikakoodiksi.

Jotta jaahas. Mikäs siihen sattui? "Siellä on lego." Voi ei. Mulla oli todellakin naurussa pitelemistä, kun eihän sitä nyt oikeastaan lapsen hädälle voi nauraa. Mutta kun Täystuhon vastaavat tempaukset ovat kirkkaina muistissa. Mieluummin nauran kuin itken, jos vain niistä voi valita. Ainakin Viimeinen unohti parkunsa.

Talutin reppanan omasta sängystään olohuoneeseen, missä diagnoosi on paremmassa valossa helppo varmistaa. Jep. Siellä oli. Täystuholle aikanaan saatujen ohjeiden mukaan toinen sierain tukkoon ja puhallus Viimeisen suuhun. Lego liikkuu kyllä paremmin näkyville, mutta vaikka kuinka yritetään, ei sellaiselle etäisyydellä, että sen voisi itse pinseteillä nypätä pois puhumattakaan siitä, että lentäisi kauniissa kaaressa nenästä ulos.

Mitäs sitten? Terveyskeskuksen sulkeutumiseen kymmenen minuuttia, sinne ei mitään toivoa ehtiä. Olis nyt tunkenut sen legon nenäänsä varttia aiemmin... mutta kun ei tietenkään. Eipä auttanut. Soittelin sitten Hyvinkäälle, missä meidän alueen ilta- ja yöpäivystys on. "Olisko teillä aikaa siellä poistaa yhdeltä urpolta lego nenästä?" Hoitajalla oli pokkansa pitämisessä samanlaisia ongelmia kuin mulla. "Joo, tulkaa tänne vain."

Tuntia myöhemmin oltiin Hyvinkäällä ja sen sijaan, että hoitaja olisi edes kurkannut nenään itse, meidät pistettiin lääkäri-jonoon. Varauduin pitkään odotukseen. Viimeinen nukahti kainalooni ja laskin sen penkille pitkäkseen nukkumaan. Sainpahan kerrankin selailla revittyjä ja ikivanhoja aikakausilehtiä ihan rauhassa.

Kolme varttia myöhemmin lääkäri ohjasi meidät toimenpidehuoneeseen. Kunhan lampulle oli virrat keksitty, saatiin diagnoosi, joka oli jo hyvin tiedossa. Siellä se lego oli. Ei irronnut imulla. Ei rautalanka viritelmällä, ei millään, mitä toimenpidehuoneesta löytyi. Hoitaja lähetettiin etsimään Viimeisen nenään sopivia työvälineitä, jotain, mitä lääkäri kutsui alligaattoreiksi.

Alligaattoreita ei löytynyt sen enempää päivystyksestä kuin kirurgiseltakaan (mikä tietysti maallikon mielestä on hyvä juttu, koska moiset eläimet voisivat puolestani hengailla muualla kuin sairaalan tiloissa). Hoitaja toi tullessaan kuitenkin jonkinmoisen valikoiman jotain epämääräisesti saksien ja pinsettin sekoitukselta näyttävää.

Lääkäri oli jo välineitä odotellessaan ehtinyt vilauttaa meille Lastenklinikalle siirtymistä, mille en kyllä yhtään lämmennyt (siis se on vaan näkyvillä oleva lego, ja sitä paitsi, meiltä on yhtä pitkä matka Hyvinkäälle kuin Lastenklinikalle, että edes takaisin ajelu ei legon takia keskellä yötä huvita yhtään).

Lopulta lego kuitenkin irtosi. Päästiin toimenpidehuoneesta ulos, kun kirurgiselta tuli hoitaja vielä varmistamaan, että irtosiko se lego. Taisi Viimeinen tempauksineen päästä yövuoron puheenaiheeksi. Kunhan ei tulisi tavaksi.

Sairaspäiviä

Viimeiseen on iskenyt järkyttävä flunssa. Tuossa se nytkin makaa sohvalla, ihan reporankana. Kuume keinuu pilvissä ja hengittäminen on haasteellista. Parempi se sentään on nyt, kuin eilen, jolloin kuume piikitti lähemmäs neljääkymppiä ja hengitystä availtiin jo spiralla terkkarissa.

Sairaspäivinä katsellaan leffoja. Tietysti.

Että mikäs leffa sais olla? Mikkiä? Taas?

Yritys oli kyllä laittaa noille joku Disneyn leffa iänikuisen Mikin sijaan, mutta ei. Rääpäle valitsi Mikin. Minkäs teet.