Mitä nainen haluaa?

"It was so great

You woke up next to the player once again

And heard the same false cheesy lines from him

It was so nice

Thought you found something but you will keep on looking

For the fullfillment for what is missing"

(Sunrise Avenue: Somebody will find you someday)

Jokin aika sitten multa kysyttiin, mikä se on se jokin, mitä naiset miehestä hakee. Miksi tavallinen kunnollinen ja tunnollinen omillaan toimeentuleva, fiksu, viehättävä, hyväkäytöksinen mies ei saa naista jäämään. Miksi aina tulee se sä oot just mitä hain, mut se joku puuttuu -kommentti?

Minä ja mun suhteellisen lyhykäinen treffailuhistoriani ei osattu vastata. Mä haluan mieheltä perhosia vatsaan, haluan, että mulle avataan ovi. Mulle on ihan sama, onko miehen tulot kuusi sataa vai tuhatta kuussa, jos keskustelutaidot löytyy.

Mun mielestä neljänsille tai viidensille treffeille pitäis riittää viinipullo, kompromissileffa ja puhtaat lakanat. Vaan ei kuulemma riitä.

Auttakaa miestä mäessä ja kertokaa rakkaat naiset, mikä se on se jokin, minkä puuttumiseen vedotaan?

Blogissa Se helvetin jokin tuskailee Je Ne Sais Quoi treffailun tuloksettomuutta miesnäkökulmasta.

Kaksi yhden hinnalla

Yllätin tänään itseni ja löysin kolme maailman onnellisinta lasta. Aamukahvia juodessa sattui nimittäin silmiin mainos, joka lupasi linnanmäen rannekkeet kaksi yhden hinnalla vain tänään. Tartuin tilaisuuteen, sulloin Toisen, Kirpun ja Täystuhon laina-autoon ja kerroin määränpään vasta, kun oltiin jo hyvän matkaa liikkeellä. Teidän olisi pitänyt kuulla kiljunta.

Linnanmäki on mun lempipaikkoja, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Seurakin oli just eikä melkein kohdillaan, ja vaikka tätä suurta perhekokoa monessa kohtaa kiroaakin, niin tänään(kin) sen huomasin, että onhan tää meidän elämä oikeasti aivan mahtavaa.

lasten silmin

Kolme erimittaista lasta, kolmet eri toiveet, eikä yhtään, siis voitteko kuvitella ei yhtään, riitaa siitä, mitä laitteita kuljetaan, kuinka ja missä järjestyksessä.

Sää ei meitä suosinut, mutta se rakkaus noita kohtaan ja onnen tunne, joka päivästä näiden kolmen kanssa jäi, lämmittää enemmän kuin mihin mikään aurinko pystyisi.

Kotona odotti Mies Seiskan kanssa tiskit tiskattuina ja kämppä imuroituna. Oikeasti mä olen sanaton.

Melkein miljoona kysymystä vastauksineen

Pyysin teiltä nelivuotis-synttäreiden kunniaksi kysymyksiä ja niitä tulikin niin, että jäin jo itsekin osaa pohtimaan. Ettepä päästäneet allekirjoittanutta helpolla ja hyvä niin.

PARISUHDE:

Missä te olette miehesi kanssa tutustuneet?

Me tutustuttiin opiskeluvuosinani Kouvolassa, oltiin pitkään ihan vain kavereita eikä koskaan suunniteltukaan mitään sen enempää. Elämä kuitenkin meni niin kuin ei pitänyt, joten tässä ollaan onnellisempina kuin ikinä.

Mikä teitä yhdistää eniten, kun lapsia ei lasketa?

Rakkaus? (Eipä mulle kyllä olis tullut mieleenkään sanoa, että lapset :D ) Monella tavalla ollaan toistemme vastakohdat, yleensä kiinnostuneita ihan erilaisista asioista ja silloinkin kun samasta, niin ollaan siitä ihan eri mieltä. Silti Mies on mun peruskallio, tuki, turva ja motivaattori.

Mitä tekisitte, jos saisitte kaksi tuntia aikaa kahdestaan ihan yllättäen?

Käytäisi ruokakaupassa ihan kahdestaan. Tylsää, tavallista ja arkista ehkä, mutta ihan luksusta. Viidellä tunnilla paineltaisi jo maastoon niin että hippulat vinkuu ja juotaisi siellä termarikahvit ihan rauhassa. Niinku näin.

POLITIIKKA, TYÖ JA TULEVAISUUS:

Miksi olet kuntavaaliehdokas?

Mä joskus vuosia sitten lupasin itselleni, että teen kaikkeni, jottei tulevat sukupolvet joudu käymään läpi samaa kuin itse jouduin. Tässä nyt on ensimmäinen tilaisuus. Mua kiinnostaa nimenomaa lasten ja nuorten asioiden hoito sekä terveydenhuollon toimivuus, tasa-arvoisesti kaikille. Palvelut oikeaan tarpeeseen ja oikeaan aikaan.

Aikuisen elämäni aikana olen saanut ihmetellä useamman kunnan tapaa järjestää palvelut, ja todennut, että tätä kokemusta ehkä voi hyödyntää. Koulutuskin on antanut jotain ymmärrystä numeroihin, ja loppuviimeksi kaikki katsotaan ja päätetään aina numeroiden kautta. Mä haluan olla vaikuttamassa siihen, että säästöjä ei tehdä tulevaisuuden kustannuksella, vaan kylmissä numeroissa huomioidaan tämän päivän lyhytnäköisten säästöjen kustannusvaikutus tulevaisuudessa. Joskus pienellä investoinnilla voidaan säästää pitkässä juoksussa enemmän kuin mitä lompakon sulkemisella voidaan säästää ikinä.

Mitä teet 10 vuoden kuluttua?

Toivottavasti sitä, mitä tekemään mua eniten silloin tarvitaan. Taloushallintoa, politiikkaa tai vaikka kirjoitushommia, siinä sivussa paimennan omia teinejä, esiteinejä, ehkä autan häiden järjestelyissä, ja teoriassa on mahdollista, että jaloissa pyörii jo joku lapsenlapsikin...

Toivottavasti kuitenkin tällä kymmenen vuoden jaksolla saadaan toteutettua meidän vaellushaave ja valloitettua Sokosti. On se ainakin tavoite.

KOTI JA KOTITYÖT:

Bravuuriruokasi?

Tämähän nyt riippuu ihan siitä, keltä täällä kysytään :D Mies meillä pääsääntöisesti ruuan laittaa, mutta esimerkiksi karjalanpaisti on mun juttu. Mieluiten laitan kuitenkin uunilohta, suolaa alle ja suolaa päälle, keitetyt perunat kaveriksi.

Mitä kotityötä inhoat?

Taitaa rehellinen vastaus olla, että ruuanlaittoa. Eikä siinä tekemisessä mitään, mutta mitä tahansa tekeekin, aina joku huutaa: "Hyi yök! En syö!" Erityisen kannustava kommentti etenkin silloin, kun huutaja ei edes tiedä, mitä ruuaksi on...

Minkälainen eteinen teillä on?

Ihan liian pieni :D Jos koko porukka tahtoo samalla oven avauksella ulos, puetaan ulkovaatteita eteisessä, Toisen huoneessa, keittiössä ja olohuoneessa. Tuossa on tuulikaappi ja kaksi käytävää. Reilu vuosi sitten tehtiin yhteistyössä Jyskin kanssa meidän eteisestä ihan toimiva tapaus kuitenkin.

Minne mahtuu kaikki kauden oleellinen tilpehööri niin, että on kätevästi saatavilla?

Sohvan alle, kirjahyllyn alle tai vaikka tyynyjen alle poikien huoneeseen? Sillä huolimatta oikeista paikoistaan on aina jonkun toinen kenkä, hanska, hattu jne. aina kadoksissa. Siis ihan aina.

Luistimet ja luistelukypärät on kuitenkin talvikaudella muuttolaatikossa ison naulakon alla. Kesäkauden tuo laatikko hengailee häkkivarastossa ja joka syksy laatikon sisältö päivitetään niin, että siinä on kaikille sopivat välineet, vääränkokoiset pysyy varastossa ja koko porukalle turhaksi käyneet lähtee eteenpäin. Sopivat monot puolestaan on talvikauden kenkätelineessä.

Pyöräilykypäriä varten on eteisen naulakon seinään lyöty muutama naula, ja siinä ne kypärät hyvin viihtyy, paitsi silloin kun eivät (koska tippuvat ja toisaalta jäävät laittamatta). Paikka tuossa on vain neljälle kypärälle tosin, ja nythän meillä on jo pyöräileviä selvästi enemmän...

Eteiseen hankitussa lipastossa on jokaiselle oma laatikko, missä säilytetään hatut, hanskat, kaulahuivit, kaulurit, villasukat jne. Rääpäle tosin tyhjentää laatikot monta kertaa päivässä, joten varmasti puuttuva pikkuosa löytyy ylensä Lyylin suusta olohuoneesta...

Kura- ja sadevaatteet roikkuvat tuulikaapin koukuissa, paitsi silloin kun kuivuvat kylpyhuoneessa

Ja hiekkalelut on omassa pussissaan tuulikaapin naulassa myös. Ylimääräiset ulkohousut ja villavaatteet on puolestaan olohuoneen puolella isossa pystykaapissa. Ison naulakon alle on hankittu yksi pienehkö laatikosto lisää, siellä on sitten heijastinliivit, taaperontalutusnarut ja muut eteisen pikkutilpehöörit.

Ihan rehellisesti meillä kuitenkin kaikki eteiseen liittyvä säilytetään siis lattialla epämääräisessä mytyssä, helposti saatavilla. Tulee monipuolista liikuntaa kasojen yli loikkiessa.

LAPSET:

Minkälaisia luonteita lapsistanne löytyy?

Täällä on seitsemän ihanaa ja keskenään hyvin erilaista lasta.

Esikoinen on tunnollinen ja ulospäin suuntautunut, puhuu ihan taukoamatta. Koulupaperit sillä on aina ojennuksessa ja tulevaisuuden tavoitteissa lääkärin tai eläinlääkärin ammatti. Toistaiseksi on voinut luottaa siihen, että Esikoisen antama lupaus pitää ja puhelimeni saattaakin piipata tekstaria jopa kahden minuutin myöhästymisestä sovitusta kotiintuloajasta.

Toinen tuntuu elävän ihan omassa maailmassaan, uppoutuen täysillä kulloiseenkin hommaansa. Välillä käy ihan kateeksi sitä keskittymisen taitoa... Koulun se hoitaa vasemmalla kädellä, eikä koulu toistaiseksi ole sellaista haastetta tarjonnut, että kummempaa olisi tarvinnutkaan. Toisaalta tullessaan omasta kuplastaan ulos, menee oleminen usein puhtaaksi päättömäksi riehunnaksi.

Kirppu on perfektionisti. Mikään täydellistä vähäisempi suoritus ei tytölle kelpaa, ja pettymyksen sietoa harjoitellaan edelleen. Kirpulle ei voi mennä kertomaan, miten joku asia pitäisi tehdä, vaan hänen on annettava keksiä ratkaisutavat ihan itse, ja auttaa saa vasta pyydettäessä.

Täystuho kriiseilee parhaillaan sitä, onko hän iso vai pieni, porukan keskimmäisenä ei oikein sovi kumpaankaan ryhmään juuri nyt. Pieneksi on jo iso ja isoksi toisaalta pieni. Aikaa sitten alkanut uhmaikä tuntuu jatkuvan loputtomiin, mutta toisaalta uhman takana on tosi herkkä poika. Täystuho osaa ottaa toiset huomioon ja on yleensä pääpaholaisena keksimässä pienten leikkejä.

Viimeinen on juuri pahimmassa kolmevee-uhmassaan. Kaikki on ei. Se ei halua nukkua, herätä, pukea, riisua, syödä, lähteä ulos tai tulla sisään. Hoivavietti on kuitenkin kova, ja Viimeinen käyttääkin paljon aikaansa Seiskalle lirkutteluun ja Seiskan tahtotilojen tulkkaamiseen meille muille. Yksinään ollessaan Viimeinen voi istua tuntitolkulla paikoillaan piirtämässä tai värittämässä, ulkonakin mieluummin nököttää hiekkalaatikolla kuin keikkuu kiipeilytelineillä.

Rääpäle on vastikään löytänyt ilkikurisuuden ihmeen. Se käy tekemässä kiusaa milloin kenellekin ja nauraa päälle. Mitä suurempi sotku, sitä onnellisempi Rääpäle. Rääpäle on vielä ihan äidin vauva, joten mustasukkaisuuskin on nähty. Pääsääntöisesti poika on kuitenkin yhtä hymyä. Fröbelin Palikat ja Mikki Hiiren Kerhotalo on ihan parasta.

Seiskaa helpompaa vauvaa en ole ennen nähnyt. Se syö tyytyväisenä, nukkuu tyytyväisenä sekä ihmettelee sitteristään muiden touhuja tyytyväisenä. Se kitisee vain, jos on oikea hätä; nälkä, märkä vaippa tai väsy. Hymy sillä on herkässä aina ja nauramaankin sen saa ihan vain hymyilemällä ja juttelemalla. Oikeat itkut on vielä vajaan kolmen kuukaudenkin kohdalla ihan sormin laskettavissa.

SanKari KAIKEN TAKANA:

Oletko intro- vai extrovertti?

Introvertti, hitaasti lämpeävä ja muutenkin sosiaalisessa mielessä haastava luonne. Tulen kaikkien kanssa toimeen, ainakin periaatteessa, mutta aikaani käytän mieluummin harvojen ja valittujen kanssa kuin isoissa porukoissa. Yhteydenpidossa uskon ennemmin laatuun kuin määrään ja tuppaan ahdistumaan, jos määrällisesti vaaditaan mielestäni liikoja.

Voisitko olla kasvissyöjä?

Lihan voisin kyllä periaatteessa jättää, mutta kalasta en luopuisi :) Toisaalta en ole koskaan edes ajatellut kasvissyöjäksi ryhtymistä, mutta mulla nyt ei ruokaan liittyen ole oikeastaan minkäänlaista vakaumusta. Kunhan on hyvää, niin kaikki käy. (Ja vielä parempi, jos on jonkun muun tekemää hyvää...)

Ihmissuhteellista

Mä oon viime päivinä taas pohtinut rakkautta. En niinkään romanttisen rakkauden kannalta vaan näin yleensä. Sitä tunnetta, että tiedät olevasi rakastettu, että et ole yksin. Tulin lopputulokseen, että sanoilla ei ole niin väliä, ne on teot, mitkä tunteen tuo. Missä tahansa ihmissuhteessa välittäminen näkyy teoissa, sanat voivat olla pelkkää tyhjää helinää.

Olen tässä päivien madellessa ja sairaaloiden penkkejä kuluttaessa ehtinyt pohtimaan, kuinka hyvä tuuri mulla on kuitenkin käynyt. Mulla on mies, joka antaa mun nukkua ja johon voi luottaa. Vaikka tapellaan (ja missähän ihmissuhteessa ei?), sen tietää että kyllä se välittää. Sanoilla ei niin ole väliä.

Vanhempi-lapsi-suhdetta pohtiessa olen tullut samaan lopputulokseen. Pysyväisluonteisen suhteen vuoksi sanoilla ei ole mitään merkitystä. Välittäminen näkyy teoissa. On uhmaraivoajaa, joka raivossaan huutaa "Mä haluun halata" ja vauvaa, joka pahassa olossaan käpertyy tiukemmin syliin. Yksinkertainen hyvän yön toivotus voi pitää sisällään kaiken. Ja toisaalta, mitäpä lastaan rakastava vanhempi ei lapsensa puolesta tekisi. Sitä jättää tekemättä kaikki muun maailman vaatimukset, voidakseen vastata lapsensa avun tarpeeseen, pistää lapset aina ensiksi.

Muissa ihmissuhteissa yllätyn välillä välittämisen määrästä. Kenen puheluun vastaat vaikeassakin paikassa? Kenelle keität kahvia puolilta öin?

Sitä aina sanotaan, että pitää puhua ja kertoa, koska kukaan ei lue ajatuksia. Kummallinen väite, koska hätä välittyy sanoittakin. Syyllä ei ole väliä, sanoja ei tarvita, silloin, kun on kyse ihmisestä, josta oikeasti välität.

Käytännön apua saa pyytämällä, mutta pyynnöllä ei saa rakastettuna olemisen tunnetta. Se tulee pyytämättä, yllättäen ja nostaa kyyneleet tullessaan.

Tiedän kyllä, että toiset tarvii sanat joka asialle. Mä en kuitenkaan tee sanoilla ihmissuhteissa mitään, monta kertaa on naurettukin, että olen sosiaalisesti täysin lahjaton, ihan idiootin tasoa, ja tumpelo-kömpelö kaupan päälle. Ei se välittämisen määrään vaikuta.

Suljettujen ovien politiikka päättyi

Esikoisen kuvaamaa

Mulla on olo vähän kuin olisin ollut pahemman luokan huvipuistohärvelin pyörityksessä viimeiset kuukaudet ja jäänyt vielä hurrikaanin alle siihen päätteeksi.

Eilen vietettiin Täystuhon 6v synttärit jälkijunassa ja Toisen 12v pirskeet ennakkoon siinä yhdeltä istumalta myös (Kuvassa poikien ihan itse koristelemat kakut). Samalla esiteltiin Seiska paikalle eksyneille läheisille, meillähän on eletty eiliseen asti suljettujen ovien politiikkaa, eli ei kellekkään kavereita, ei satunnaisia kahvittelijoita jne. Nyt on ovet auki normaaliin tapaan.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut niin paljon elämää heiluttavia asioita, ettei äkkiä uskoisi. Niin kuin ei-toivotusta raskaudesta muristessani sanoin käyvän, niin kävi. Mä oon ihan rakastunut vauvaan, ja se iski aikalailla heti silloin, kun tajusin Seiskan olevan jo mulla sylissä. Pari päivää myöhemmin älysin, että ilman Seiskaa mulle olisi saattanut käydä hullusti. Vielä ei tiedetä, mikä on varsinaisesti vikana, enkä ole lääkäreiden puheista ymmärtänyt oikeastaan mitään (saati, että olisin saanut tilaisuutta edes kysyä...)

Viimeiset pari viikkoa olen kuitenkin rampannut joka toinen päivä hakemassa vitamiinipiikkiä ja viimeisen kuukauden aikana multa on viety varmaan viidettäkymmenettä putkea verta. Äitipoli lopulta löysi jotain, mistä sisätaudit kiinnostui (eikä ne kai kiinnostuisi, jos äitipoli olisi pistänyt kaiken raskauden piikkiin? Vai kiinnostuisivatko?) Harmillisesti itse en edelleenkään tiedä tämän enempää, eikä mikään selviä ennen kuin joskus maaliskuussa...

Nelikon isä on tehnyt comebackin. Se soitti mulle eilen pari tuntia ennen synttäreitä ja tiedusteli, saako tulla. Mitä siihen voi sanoa? Enpä osannut oikein sanoa muuta kuin että sun sun lapsiahan ne on, tule sitten. Mä en edelleenkään tiedä, onko parin tunnin välimatkan kaventuminen varttiin yksiselitteisesti hyvä juttu. Ja vielä vähemmän mulla on luottoa siihen, että kiinnostus lapsiin olisi tällä kertaa tullut jäädäkseen. Me mennään nyt lasten etu edellä ja nelikko nauttikoon isästään nyt, kun se on mahdollista. Mä varaudun hiljaa keräämään särkyneet sitten joskus taas, vaikka toki toivon, ettei tarvitse.

Kaikessa hiljaisuudessa vietettiin nelivuotishääpäivää juuri ennen Seiskan syntymää. Jos mä jostain osaan olla ihan erityisen kiitollinen, niin siitä, että tässä suossa mä en rämmi yksin.

Ja niin ristiriitaiset fiilikset kuin mulla kaikesta onkin, on kaikki vahvistanut mun uskoa siihen, että kyllä se vaan on kohtalo eikä sattuma, joka maailmassa määrää. Sattumaksi ihan kaikki on aivan liian epätodennäköistä. Koska mä oon mä, voin hyvin todeta ääneen, että on varsin lohduttavaa tietää jonkun mua isomman huolehtivan meidän elämistä täällä. Hyvässä ja pahassa.

WoW, opas perheelliselle pelaajalle

Erehdyin taas eilen selailemaan Suomen suosituinta keskustelupalstaa, Vauva-lehden AiheVapaata. Tällä kertaa silmiin osui keskustelu perheellisen pelaamisesta. Aihe pomppaa esille säännöllisesti ja lähes aina tietokone- ja konsolipelit mielletään lasten jutuksi, pelaava aikuinen lapsen tasolle jääneeksi. Jäin miettimään, että WoW, mitä sitten, jos perheellinen pelaa.

Meillä nimittäin pelataan. Itse tosin pelaan kausiluontoisesti vain paussinappulallisia pelejä, leikin virtuaalinukkekodillani (olen leikkinyt sillä kausiluontoisesti vuodesta 2001), rakentelen kaupunkeja, johdan sairaalaa, pelaan sekä vuoropohjaista että reaaliaikaista strategiaa, hallitsen resursseja jne. Yksin tai korkeintaan kotiverkossa miehen ja/tai lasten kanssa.

Mies puolestaan pelaa online-pelejä yhdessä muiden ihmisten kanssa, pelikavereita löytyy ympäri maailman. Tiesin miehen peliharrastuksesta jo ensitapaamisella.

Luin peli-keskustelun. Luetutin sen miehellä myös. Sivulla neljä meistä molemmat alkoivat hymyillä. Samalle lauseelle. "Todellista rakkautta, jos keskeyttää raidin." (Tietämättömille, peli World of Warcraft, raidissa sovittuina aikoina 20 ihmistä kohtaa netissä tappaakseen erilaisia "hirviöitä", raidit kestää yleensä muutaman tunnin kerrallaan ja yhden hyppääminen pois kesken pilaa pelin yhdeksältätoista muulta pelaajalta)

Moni keskustelija tuntui taas olevan sitä mieltä, että moiset pelit on lapsettomien hupi. Vietimme eilisillan pohtien, että eihän se niin ole. Pikkuvauva-aika on aivan loistavaa peliaikaa ja lasten kasvaessa harrastaminen helpottuu ja saa ihan uusia ulottuvuuksia.

WoW, opas perheelliselle pelaajalle (ja pelaajan puolisolle), olkaa hyvät:

1) Pelaaminen on harrastus muiden joukossa. Pelaamiseen käytettävästä ajasta sovitaan samoin säännöin kuin perheen muustakin ajankäytöstä ja muistakin harrastuksista.

2) Oikean elämän ihmisten perustarpeet menevät virtuaalitodellisuuden edelle. Ihmisen on saatava syödä, nukkua, käydä vessassa ja peseytyä. Myös pikkuvauva-aikana, huolimatta siitä, että puoliso pelaa.

3) Jokainen tarvitsee omaa aikaa. Omaa aikaa voi yhtä hyvin viettää virtuaalitodellisuudessa kuin salilla, lenkillä, shoppaillen tai vaikka sohvan nurkassa kirjaa lukien. Toisen omaa aikaa ei sovi keskeyttää sovittuna aikana kuin suoraan henkeä tai terveyttä uhkaavista syistä, jos kohdan kaksi (2) tarpeet on täytettävissä muina aikoina. Järjestäkää niin, että nukkumista lukuunottamatta ovat.

4) Hankkikaa asunto, jossa virtuaalitodellisuus ja sänky eivät ole samassa tilassa. Väliin tarvitaan ehdottomasti ovi.

5) Pidä harrastustaukoja, huomioi puoliso arjessa.

6) Ja ennen kaikkea, ihmisellä on suu siksi, että sitä voi käyttää. Pelikavereille voi ja pitää kertoa mm. perheenlisäyksestä. Peliporukan voi vaihtaa lapsettomista nuorista aikuisiin ihmisiin (uskokaa pois, tätä peliä pelaa jopa 50+ tyypit, kumpaakin sukupuolta!). Aikuinen porukka ymmärtää, että pikkulapsen nenästä lego on saatava pois, vaikka kuinka raidi olisi kesken. Ja aikuinen porukka ymmärtää myös, että raidin loppumista odotellessa puoliso saattaa nukahtaa sohvalle, eikä nukkuvaa herätetä, vaikka joku lapsista heräisi. Ei vaikka se pilaisi kaikilta kymmenen minuuttia peliä.

Ja oleellisinta sen suun (ja korvien) avaaminen on suhteessa puolisoon. Itsensä huomatuksi ja rakastetuksi tunteva puoliso mahdollistaa pelaamisen mielellään. Huomiotta jäävästä tulee helposti mustasukkainen.

Ja tiedättekö, mikään ei ole ikävämpää kuin olla mustasukkainen pelille. Yksikään pelaajan puoliso ei tahdo tuntea häviävänsä pelille. Myös WoW on loppuviimeksi vain peli. Jos pelaajan puoliso häviää vain pelille, tulee pelaamisesta nopeasti mahdotonta.

7) Jos edellä olevat toimii, voi pelaajan puoliso todella olla jopa pettynyt sovitun pelin peruuntumisesta. Sitähän saattaa vaikka "joutua" katsomaan kompromissileffaa sohvalla yhdessä sen sijaan, että saisi valita leffan ihan itse.

Tasa-arvoinen avioliitto

Hesarin jutusta nousseesta kohusta tässäkin on kyse. Naisen ja miehen tasa-arvosta parisuhteessa ja perheessä.

Mulla on mielessä kaksi ihan erilaista omalle kohdalle sattunutta tasa-arvokokemusta. Ja paljon kantapään kautta opittua takataskussa.

Ensimmäinen meni vähän noin. Jatkuvaa vääntöä, vuoristorataa, eikä mikään sujunut. Kumpikin teki mielestään kaiken ja toinen ei mitään, ja sekin minkä toinen teki, sen teki väärin.

Aikansa sitä yrittää muuttaa toista ja toisen toimintatapoja, mutta ennemmin tai myöhemmin on vain fiksua tunnustaa tosiasiat. Muuttaa voi jokainen vain itseään ja omaa suhtautumistaan. Toisen muuttuessa jää toiselle kaksi vaihtoehtoa. Vastata muutokseen muuttumalla itse (ja pelastaa sillä suhde) tai jättää muuttumatta. Tässä tapauksessa seurauksena oli ero.

Sanotaan, että naiset nalkuttavat, naiset alistavat puolisonsa tahdottomiksi sätkynukeiksi, vievät puolisoidensa päätösvallan ja omivat koko kodin ja lapset. Se ei ole niin yksioikoista. Naiset ehkä tekevät niin, mutta jokaisella käytöksellä on käytöksen mahdollistaja. Miehet antavat naisten kaapata kaiken vallan kotona. Mikäs sen kätevämpi tapa varmistaa naisen jääminen suhteeseen kuin hankkia muutama mukula ja luoda sitten illuusio, jossa mies ei arjessa pärjää. Nainen ei lähde ja ota riskiä lasten heitteillejäämisestä vaan jää kehnoonkin suhteeseen lasten vuoksi.

Naisten kaapatessa vallan kotona, sitoo mies naisen kotiin. Heippa omat harrastukset, ystävät, illanvietot, shoppailureissut. "Kai sä otat lapset mukaan? Et kyllä jätä mua niiden kanssa!"

Sen sijaan, että jumitutaan tappeluun tasa-arvoisesta työnjaosta ja siitä kuka meillä aina tiskaa, laittaa ruuan, pesee pyykit, vaihtaa lamput, kusettaa koiran tai vie lapset lääkäriin, sitä voi vain oven raosta huikata toiselle, että heippa, mä meen nyt. Jos se toinen ei ole luotettava lasten kanssa, voi lapset ottaa mukaan tai niille voi järjestää hoitajan.

Olisinpa ymmärtänyt sen silloin kauan sitten. Sen mitä psykologini mulle pahimpaan aikaan sanoi. Että ihan oikeasti, on olemassa vaihtoehto. Vaihtoehto on uskaltaa elää ihan itse. Kokeilin, ja tykästyin.

Tasa-arvoista suhdetta ei määritellä kotitöiden kristillisellä tasajaolla. Töitä ei voi laskea yhteen ja jakaa keskeltä kahtia. (Mielestäni 50-50 menojakokaan ei ole tasa-arvoinen)

Tasa-arvoinen toimiva parisuhde ei ole vanhempi-lapsi-suhde. Kahden aikuisen välillä täytyy olla luottamus siihen, että tässä suossa ollaan molemmat, eikä kumpikaan pääse parempaan ilman toisen apua ja tukea.

Meillä on melkein neljä vuotta takana uusperhe-elämää. Alku oli vaikeaa, mutta tässä ollaan edelleen ja eteenpäin on päästy, yhdessä, molemmat. Paras päätös, minkä koskaan olen tehnyt, oli muuttua itse. Lakkasin olemasta kynnysmatto.

Nykyään saan yllättyä iloisesti harva se päivä. Pelkkien näkyvien kotitöiden lisäksi näkymätön työ on alkanut jakautua. Lasten hammastahnan loppumisen huomaa nyt myös mies.

#kasihaaste #pelonvarjo

                           Kummalla puolen?
                           And i will survive
                           Haluatko parisuhdehelvetin
   fairytale gone baD
             punainen Esirippu
            marttyyrin Kruunu
                  tikulla Silmään
                          pAinajainen pääsiäisenä
         muistoja vaaN


Ei. En ole seonnut. Kyse on tästä. Pelon varjosta. Ja ei. Meillä ei mitään uutta auringon alla. Eikä vanhaa. Sateenkaaren pää oli sunnuntaina lasten vaihtopaikalla, ihastelin sitä ja sen ajoitusta, enkä haistanut ilmassa mitään. Joskus menee edelleenkin todella hyvin.

Sanaton

Halusin kertoa eilisestä, menneistä vuosista ja ystävyydestä, jonka voi menettää ja löytää uudelleen. Kaikista näistä kohtaamisista ja siitä, miltä tuntuu, kun joku muistaa vielä neljäntoista vuoden takaa ja toinen tulee halaamaan ihan yllättäen, todeten, että onpa ihanaa nähdä taas ja kylläpä edellisestä kerrasta aikaa. Halusin kuvailla ihan täsmälleen, kuinka liikuttavaa on katsella morsiamen valssia isänsä kanssa.

Ensimmäistä kertaa huomaan olevani sanaton. Onnellinen ystäväni puolesta. 

Koska mulla ei kerta kaikkiaan riitä nyt omia sanoja kuvailemaan morsiusmessua, Täystuhoa sormusten kantajana saati koko sitä tunnekuohua, jonka kävin läpi (miksi naiset aina itkee häissä, miksi hä, vois kysyä miehet. Naiset itse tietää kyllä just että miks.) Lainaan vain virren 241 sanat.

Herra rakkaastani, tunnen iloa.

Kiitos ystävästä, suuri Jumala.

Hyvä Isä taivaan, anna Henkesi.

Suojaa rakkaimpani pahuudeltani.

Hellyys, vastuuntunto meille lahjoita,

että toisiamme voimme palvella.

Täynnä luottamusta nyt me suljemme

Isän johdatukseen kaikki rakkaamme.

Sinun hoidossasi onni, kärsimys

parhaaksemme muuttuu, alkaa ylistys.

Usko, Toivo ja Rakkaus. Suurin niistä on Rakkaus.

Ihan vain perhe

Mulla tuli nyt kuulkaas perheen määrittelyssä raja vastaan ja lähdin kyllä irti taas kaikista henkseleistäni. Alunpitäen poltin päreeni siitä, että nyt on julki ensimmäiset vaateet polyamoristen suhteiden virallisestamisesta perusteena se, että tasa-arvoinen avioliittolaki ei ole tasa-arvoinen vaan sorsii polysuhteissa eläviä. (Yle 24.6.15)

Meidän perhe mun silmin

Ärsytyksissäni kiipesin sitten kuitenkin yli tuosta avioliitosta (uskomatonta, mutta totta), kun en sitä aiheena jaksa ruotia enää yhtään. Mun puolesta nörtit voi naida vaikka tusinan tietokoneitaan, jos niin tahtovat, i-kirjain on jo kärsinyt inflaation.

Jäin pohtimaan perheen määritelmiä. Yleensä perheen määritelmästä puhuttaessa keskustellaan siitä, kuka kenenkin mielestä omaan perheeseen kuuluu. Vaikka aihe kiinnostaa, en halunnut siihenkään nyt tarrata. Haluan sen sijaan kirota Aristoteleen ihmisiin tartuttaman tarpeen luokitella ja ryhmitellä kaikki tiukasti.

Meidän perhe, jota minä tosiaankin pidän ja olen aina pitänyt ihan vain perheenä on sullottu monen sellaisen määreen alle, mistä en sitä tunnista. Keskustelukumppanin käyttämästä määreestä selviää sitten keskustelukumppanin asenne. Ja mä kun todellakin haluaisin puhua vain perheestä, miksen saa?! Se, jos mikä olisi tasa-arvoa, kun lakkautettaisiin kaikki lisämääreet. Että olis vaan sitten se perhe jokaisella, oman näköisensä kaikilla. Niin kuin nytkin.

Perheeni on ollut ydinperhe. Ja sitten se oli kuulemma pienperhe, koska se nyt vaan on pienperhe, vaikka olisi suurperhe, jos on vain yksi aikuinen. Suurperhe, uusperhe (ja tosiaankin uus-, eikä uusio! ei ole kierrätystä tämä, todellakaan vaan vanha perhe vs uusi perhe).

En ole koskaan tunnistanut perhettäni mistään noista lokeroista, mihin meitä on tungettu. Tai no ehkä siitä suurperheestä, mutten vielä kolmen lapsen kohdalla, vaikka meidät silloin sinne tungettiin. Kolmen kanssa suurperhe, kissanviikset. En tunnista meitä uusperheen määritelmästä, en osaa ajatella miestä isäpuolena eikä meillä seilaa edes takaisin viikonloppulapsia, ex-lapsia, bonus-lapsia, eikä meillä myöskään puhuta mun lapsista (tai no mä puhun itse, mutta se pitää sisällään jokaisen näistä täällä). On tämän perheen, meidän lapsia. Ehkä mulla on siinä mielessä käynyt ihan peikon flaksi. Mies puhuu aina meidän lapsista, ei koskaan mun lapsista tai mistään muistakaan ikävistä määreistä.

Sateenkaariperhe, kolmiapilaperhe, neliapilaperhe, polyperhe, naisparin perhe, miesparin perhe, sateenkaariuusperhe, ystäväperhe... (Jos on vieraita käsitteitä, selitykset täällä) kaikki pitäisi nyt huomioida omanlaisinaan eikä heterotermistö säädäntöineen kelpaa. Miksi?

Jos kerraan halutaan olla tasa-arvoisia, niin ollaan sitten. Ihan vain perhe. Pitäisi kelvata kaikille. Jätettäköön aviolliset suhteet perhe-määritelmän ulkopuolelle kokonaan ja määritelköön jokainen ihan itse sen, ketä omaan perheeseen kuuluu. Se jos mikä on tasa-arvoa, että kaikilla on vain perhe.

Muutetaan lainsäädännön mahdolliset perhemääritelmät muotoon: Perheeksi kutsutaan samassa osoitteessa asuvaa talousyksikköä, jonka muodostaa lapset ja näiden biologiset, juridiset sekä sosiaaliset vanhemmat. Lisätään tähän ihan vain tasa-arvon vuoksi, että perheen aikuisilla on elatusvelvollisuus avioliittolain määrittelemällä tavalla perheen muihin aikuisiin ja tämän lisäksi kunkin henkilön omiin biologisiin ja juridisiin lapsiin riippumatta siitä, asuvatko nämä lapset vanhempansa kanssa samassa perheessä.

Samat säännöt kaikille. Joka leikkiin ryhtyy, ja sitä rataa... Mulle kelpais. Saatais mekin olla ihan vain perhe, omine perheongelminemme.

Hyvästit seitsemäntoista vuoden jälkeen

Okei. Mä voin sanoa noin tietysti vain viidestätoista vuodesta, kun en sen kauempaa ole mukana ollut edes ajatuksissa. It takes Two To Twirl, haikeus iski, ympyrä sulkeutui taas uudelleen ja lähdin ajamaan kotiin. Lukija kysyy nyt toki, että mitkä hyvästit, mikä haikeus, mikä ympyrä ja miten niin Twirl eikä tango. Tarina pitää sisällään viisitoista vuotta yhdessä päivässä, ja selviytymisohjeet ainoana aikuisena viiden lapsen kanssa Suomen (ellei peräti Euroopan) suurimmassa roolipelitapahtumassa. Ennakointi on kaiken A ja O.

Viisitoista vuotta sitten päädyin vahingossa Ropeconiin. Roolipelejä olin siinä vaiheessa pelannut kynällä ja paperilla pari vuotta, seuraa ei ohjelmaan osallistuminen kiinnostanut, hengaillu kyllä enkä minä pieni 15v teini ymmärtänyt muuta kuin sen, että tänne täytyy päästä uudelleen, tämä täytyy ottaa haltuun. Näin silloin tyttöjä mekoissaan tanssimassa ja olisin kovasti tahtonut mukaan. En uskaltanut yksin, enkä saanut ketään kaveriksi.

Viisitoista vuotta sitten, kesä 2000, ja nelikon isä. Siitä se tarina alkoi. Olen palannut Dipoliin sen jälkeen monena vuonna. 2001 hengailtiin vain edelleen. 2002 hengailin jättimäisen mahani kanssa, Esikoinen syntyi paria viikkoa myöhemmin.

2004. Toinen meni vanhemmilleni hoitoon ja Esikoisen kanssa vietimme perheaikaa siellä yhden lauantain. Minä vanhojentanssipuvussani, Esikoinen n. 2v prinsessamekossaan. Aika moni pysäytti silloin kuvatakseen. Nelikon isä palasi takaisin vielä vietyään meidät kotiin, harmitti. Mäkin olisin halunnut jäädä.

2005. Pomppulinna aikuisille <3 Vihdoin pääsin osallistumaan tansseihin, rakastuin pornopolkaan.

Murheenkryyni oli silloin ihan uusi. Nukuttiin viikonloppu autossa, tai nukkui ketkä nukkui. Kofeiinitableteillla taisi valvoa useampikin (joskaan en minä). Joku syytti mua Isin Autolla ajelusta, nauratti ilmeet, kun kerroin ajavani ihan omalla autollani.

2006. nelikuinen Kirppu oli matkassa mukana. Taas tanssittiin vähän lisää, katseltiin upeaa gaalaa ja taidettiin jo osallistua vähän puheohjelmaankin. Pikkuhiljaa alkoi tapahtuma tuntua omalta paikalta, muodostua perinteeksi. Murheenkryynin takakontissa oli yllättävän hyvä nukkua vauva kainalossa. Vaunuissa olevaa vauvaa ihasteltiin paljon, jopa ennen vaunuihin katsomista. Nauratti lykätä lastenvaunuissa kokispulloja...

2008. 2009. Tanssia, ohjelmaa, perinteitä. Pornopolkaa, pyttipannua, ampiaisia kahvimukissa. Hengailua, naurua.

Ja sen jälkeen monen vuoden tauko. 2013 vein mieheni katsomaan, mistä tässä kaikessa oikeasti on kysymys, hengailtiin vain. Tänä vuonna mun ei pitänyt mennä. Ajankohta inhottavan hankala näin toukokuussa kesän lopun sijaan ja samalle viikonlopulle tekemistä vaikka mitä. Vaan kuinkas kävi. Polte kasvoi liian suureksi, oli pakko päästä. Mä halusin tanssimaan. Mä halusin päästä sanomaan hyvästi, viimeistä kertaa Dipolissa. Kaikki muistot vielä kerran. Teinivuodet vielä kerran.

Niin Rääpäle jäi Miehen seuraksi kotiin eilen aamulla ja minä sulloin autoon viisi lasta ja lähdin tanssitunneille ja näyttämään lapsille, mistä tässä kaikessa oikein on kyse.

Eipä sitten juuri muuta tehty kuin tanssittiin. Aluksi ostettiin rannekkeet ja merkattiin Viimeinen ja Täystuho katoamisen varalta, kierrettiin alue pikaisesti läpi ja suunnistettiin Smökkiin harjoituksiin.

Ihmeissään olivat kaikki viisi. Ihan oikeita robotteja ja vaikka mitä. Viimeinen hellyttävästi kuiskasi robottipuvun nähdessään (ja kuultuaan, että se tosiaan on vain puku, siellä sisällä on ihminen ja se on ihan kiltti): "Äiti, sitä ei saa tappaa". No ei, ei saa.

Melkein tunnin tenavat viihtyivät Smökin nurkassa tutkimassa kirjojaan ja ihmettelemässä tanssia ja pukuja.

Kun muksujen jaksaminen alkoi hiipua, käytiin uudelleen vähän kävelyllä, etsimässä tuttuja. Niitä ei löytynyt, mutta kivi-sakset-paperi-turnaus sen sijaan löydettiin. Ja sitä jämähdettiin seuraamaan hyväksi toviksi.

Isommat ihmetteli, että miten niin yksinkertaisesta pelistä voidaan saada näin hauska. Jaaaaa. Eihän siihen tarvita kuin pari larppaajaa ja juontajalta muutama vitsi ruotsalaistuomareista. Silloin vanhoina hyvinä aikoina nämä turnaukset käytiin pomppulinnassa pomppien... Siinä, jos missä, oli tyyliä!

Tenaville etsittiin vielä vessaa ja kaksitoista metriä lakua ennen takaisin tanssin pariin suuntaamista.

Kahdellatoista metrillä sain tanssia vielä tunnin lisää ja olisin saanut kauemminkin, ehkä.

Totesin kuitenkin harjoituspäivän olevan mulle riittävä, ja pienten nahinan tason samoin, joten suunnattiin suosiolla kotiin. Autossa Esikoinen ihmetteli, että miten näin pienessä maassa voi tapahtua jotain noin hauskaa. Hyvä kysymys. Ehkä tässä kylmässä, pimeässä peräpohjolassa selviytyminen vaatii sellaista hulluutta, mitei muualta löydy samassa mittakaavassa?

Kotona syötin lapset, ja koirat, käytin koirat ulkona ja laitoin pienet sänkyihinsä (Mies parka sai valvoa niiden nukahtamisen, ei kuulemma ollut helpoin homma). Minä ajoin takaisin Otaniemeen tanssimaan tanssiaisiin.

Tanssin pornopolkalla itseni pyörryksiin, jalat kipeiksi ja käteni mustelmille (koska aina on joku, joka ei osaa ottaa oikein kiinni). Ensimmäinen parini kysyi, että muistanko tämän. Voi miten teki mieli vastata, etten, ihan ekaa kertaa tässä... Muistan ja osaan.

Neljännen setin viimeinen tanssi sai mut toteamaan, että eiköhän tää ollut tässä. Two to Twirl, jonka hitaana, haikeana valssinakin voisi tanssia, sai mut suuntaamaan kotiin. Hyvästi Dipoli, hyvästi teinivuodet. Paljon ihania, mahtavia muistoja kaikista noista.

Vuodet on menneet, eikä niitä saa takaisin. Ympyrä sulkeutui, tarina alkoi Dipolista kesällä 2000 nelikon isän kanssa ja nyt käytyäni siellä nelikon ja Viimeisen kanssa voin ehkä uskoa kulkeneeni täyden ympyrän. Enää ei tarvitse palata noihin hetkiin vaan jo ensi vuonna tehdään jotain ihan uutta.

Ropecon muuttaa. Ropecon 2016, heinäkuun viimeinen viikonloppu. Helsingin messukeskus. Nähdään siellä!

Kuvat Esikoisen ottamia :)

Tikulla silmään

Joka vuosi se mut yllättää. Ihmisen muisti nimittäin. Kuluneen viikon aikana mä oon muistanut sellaisia asioita, joita ei kyllä pitäisi millään.

Kerran oon käynyt pääsiäisvaelluksella. Ajelin puolentoista sataa kilometriä päästäkseni. Mulla oli päällä vaaleanruskeat vakosamettihousut ja valkoinen samettijakku. Enkä mä osannut tankata autoa, kun vahingossa ajoin pumpulle, josta ei olisikaan maksettu kassaan. Näitä setelin vaatineita bensapumppuja, muistatteko? Vieläkö niitä edes on? Mä sain itsepalvelupisteelle myyjän sisältä tankkaamaan mun auton.

Kavereitakin näin sinä iltana. Muistan kertoneeni juttua siitä, kuinka mulla on kaikki, mitä ikinä olen keksinyt toivoa. Että mun pentuvuosien unelmat on toteutuneet jokainen. Iso omakotitalo muualla kuin Keravalla, mies, pari lasta ja pari pientä koiraa ja opettajaksikin olin päässyt, niin kuin olin aina halunnut. Vain yksi katsoi mua pitkään ja tiesi.

Oli kiirastorstai-ilta, kello paljon, yli määrätyn kotiintuloajan. Ja mä ajelin väsyneenä kotiin. Meinasin nukahtaa rattiin, heräsin, kun oltiin kaistalta jo puoliksi ulkona. Puhelin soi ja herätti. Mä oon painanut kaasua ja ajanut kotiin melkoista ylinopeutta. Eipä nukuttanut enää.

Pitkäperjantai aamuna mä kirjoitin kirjeen ja teippasin sen vessan peiliin. Pistin reppuun lompakon ja valokuvan lapsista. Puhelimen taskuun. Kaikki muut nukkui. Vedin takin niskaan, vaelluskengät jalkaan ja suljin ulko-oven hiljaa perässäni. Kaikki nukkui ja ne kaikki luulivat kaiken olevan hyvin. Mä lähdin kävelemään. Mä halusin pois.

Paska homma. Kävellä olis saanut aika tosi pitkälle, koska maalta määränpäähän oli se puolentoistasataa ja ne julkiset kulkuyhteydet... No ne liikkuu koulupäivinä. Ja mä käännyin ympäri. Ja mä kävelin kotiin, vaikken halunnut. Kävelin kotiin.

Ei ne sitten enää nukkuneet ne kaikki.

Ja mulla on mielessä enää välähdyksiä. Yksittäisiä hetkiä.

Mä pakkasin tavarat lapsille kans. Pakkasin ihan järjettömästi, mietin mitä niille pukisin seuraavat puoli vuotta, ainakin, että onhan mukana sitä isompaa kokoa. Ja mä soitin kyydin. Ja halusin pois.

Mun puhelin oli oppinut lentämään. On se lennellyt sen jälkeenkin, koska se on mun, muttei enää koskaan noin. Sim-korttikin lensi roskiin saakka, puhelin satoina siruina lattialla. Ja tiedättekö. Ei niitä lankapuhelimiakaan enää silloin ihan kaikilla ollut. Kun eihän sellaista tarvita mihinkään.

Ja matkarattaat lensi, nekin lensi paloina ilmassa. Käytävän penkki lensi ja avainkaapin ovi särkyi nyrkistä. Ja ne mun pakkaamat tavarat, nekin lensi.

Mä en ole unohtanut isojen mustien kuraisten saappaiden jättämiä jälkiä vastapestyllä käytävän lattialla. Mutta mä oon miettinyt, miten se on voinut jäädä mieleen. Ne kuraiset jäljet, ne käveli kuraisissa saappaissa suoraan sisään.

Ja lähtivät myös. Ja hetkessä oli ihan hiljaista. Ja kyytikin saapui. Mä en ikinä unohda sitä kaksivuotiaan kuiskausta: "lähti eikä tule ikinä takaisin"

Kymmenen vuotta sitten vanhojentanssiparini puhui mun kanssa tuntitolkulla puhelimessa. Kymmenen vuotta sitten mua kiellettiin enää ikinä palaamasta yksin kotiin. Kymmenen vuotta sitten multa kysyttiin, miten mä olisin voinut lähteä ilman lapsia, hyvä äiti ei jätä lapsiaan, koskaan. Kymmenen vuotta sitten isänikin lensi kesken lomansa, ja ajoi varmasti ylinopeutta mun luo ja halasi. Ja sen hetken mä olin turvassa. Siinä halauksessa, sen hetken uskoin, että kaikki järjestyy.

Ja kymmenen vuotta sitten pitkäperjantai-iltana soi radiossa: "...Riittäisikö täällä, pettävällä jäällä, yksi, jonka kanssa ei yksinäinen oo?..." Se yksi riittää mulle. Se on enemmän kuin mitä koskaan uskalsin toivoa.

Kaikki säilyy ennallaan

Olinpa siis ulkona ilman miestä ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Seuranani ihminen, jonka kanssa olen ollut ulkona illalla ilman miestä viisitoista vuotta sitten. Itseasiassa, ihminen, jonka kanssa en ole ylipäätään juuri ollut tekemisissä noiden vuosien aikana. Itku meinas tulla, kun baarissa soi Anssi Kelan Puistossa. 

"Ei mikään muutu milloinkaan, kaikki säilyy ennallaan..." Niin. Mä löysin jotain sellaista, minkä luulin kadottaneeni kokonaan.

Kaikkein ihaninta oli kuitenkin tulla illan jälkeen kotiin. Vastassa ei ollut mökötystä saati murjotusta. Ensimmäistä kertaa ikinä. Enkä koko illan aikana saanut yhtään vahtiviestiä. Ensimmäistä kertaa ikinä. Että rakastuin sitten uudelleen sen lisäksi, että löysin jotain kadonnutta.

Aamulla kyllä häikäs elämä niin, että heitin silmälasit suosiolla nurkkaan, ja lainasin jonkun muksun aurinkolasit. Sokea olin kuin lepakko, kun vahvuudet puuttuu, mutta päänsärky hellitti. (Esikoinen pyynnöstä räpsäs tämän otoksen teidän riemuksi)

Ai kahvia? Kyllä kiitos!

Tuuliviiri on tukevasti kiinni

Sain Kataja Ry:ltä haasteen osallistua #kehukumppania -kampanjaan. Osallistumista piti tovi miettiä, sillä vastahan vietettii hääpäivää ja sitä myöten parisuhteesta (ja miehestä) pitkän postauksen julkaisin. Nyt kuitenkin pitäisi löytää ne omat sanat, siinä en helmikuussa onnistunut.

Kai sen ääneenkin voi sanoa, että näin toisella yrittämällä mulla on käynyt uskomaton tuuri puolison suhteen. Millään järjellä meidän ei olisi koskaan pitänyt päätyä yhteen. Kumpikaan ei alkuvaiheessa uskonut kaiken johtavan tähän.

Ihastuin mieheen, jolla on suuri sydän. Mieheen, joka aidosti välittää läheisistään ja näyttää sen.

Tuo piirre ei ole hävinnyt minnekään. Suuria rakkaudentunnustuksia on turha odottaa, mutta niille ei ole tarvettakaan. Mies lukee tilanteita ja ottaa niistä kopin, laittaa ruokaa, taluttaa koiria(ni), tiskaa, ripustaa pyykkiä, jatkaa lasten kanssa siitä, mihin mun jaksaminen loppuu.

Erityisen onnellinen olin tajutessani, että tuo on tainnut kasvaa ihmisenä ohi musta. Mun väsymyskiukku ei enää tartu, vaan mies jaksaa odottaa, että se menee ohi. On vain läsnä. Mä olen tunteideni kanssa yksi tuuliviiri, mies on kasvanut kestämään sen. Se on se katto, johon tuuliviiri on asennettu, vakaasti paikallaan.

Viimeksi olin ylpeä miehestäni, kun se omatoimisesti otti Esikoisen pyörän käsittelyyn, huolsi ja tarkisti turvallisuuden. Tai kun se ilman suurempaa kapinointia suostui hoitamaan kaikki kuusi lasta huomenna illalla, että minä voisin mennä ekaa kertaa vuosiin illalla ulos. Tai vaikka kun se järjesti lapsille hoitajan ja suostui harkitsemaan julkisilla liikkumista, että myöhemmin keväällä päästäisiin ihan kahdestaan illaksi ulos...

Mä olen onnellinen miehestä, joka pitää huolta musta tilanteessa, jossa minä en sitä muista tehdä huolehtiessani niistä kaikista muista.

Kataja ry:n nettisivuille pääset tästä. Sieltä löytyy paljon parisuhdeaiheista juttua, kursseja ja vaikkapa ilmaiseksi ladattava parisuhdekirja Rikasta minua.

Painaako rakkaus enemmän kuin menestys

Kyllä kyllä. Myös minä olen pähkäillyt tasa-arvoa suomalaisessa työelämässä näin naistenpäivän kunniaksi. En usko lasikattoihin enkä pidä kovin relevanttina keskustelua kahdeksastakymmenestä sentistä (paitsi jos keskustellaan vuosikkaiden keskimääräisestä pituudesta, mutta siitähän ei tälläkään kertaa ole kyse. Ikinä ei ole kyse siitä, kun tuosta on puhetta). Lisää miehiä matalapalkka-aloille, niin kummasti on kahdeksankymmentä senttiä jo naisillekin yhdeksänkymmentä, ja se metri euro saman myös. Tai voihan naiset lopettaa kutsumustyöt ja siirtyä sinne, missä rahakin on ja ruveta mennessään esittämään isompia palkkatoiveita. Niin ne miehetkin tekee, ja siksi niille maksetaan. Koska mies kehtaa pyytää.

Kaikkien tuntema sanonta kuuluu, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen. Monesti onkin, miesjohtajilla on yleensä perhe, ja miesjohtajan perheestä huolehtii yleensä nainen. Jäin kuitenkin miettimään, mitä on menestyvän naisen takana. Sanontoja toki löytyy niinkin päin. Sanovat, että jokaisen menestyvän naisen takana on altaallinen tiskejä. Ja sanovat niinkin, että jokaisen menestyvän naisen edessä on mies, joka yrittää estää häntä.

Mutta löytyykö niitä miehiä naisten taakse, niin kuin naisia miesten taa? Aiheesta on tehty ihan oikeaa tutkimustakin Jyväskylän Yliopistossa. Tunnustan mielelläni kirjoittavani tätä postausta hyvin, hyvin pikaisen vilkaisun jälkeen.

City-lehden otsikon tavoin myös minä mietin, Onko naisen valittava rakkauden ja menestyksen välillä? Uskon ja toivon, että oikea rakkaus antaa sekä naiselle että miehelle mahdollisuuden menestyä. Toivon, että vihdoin voisi menestyvän naisen takana olla mies, joka olisi vaimonsa menestymisestä onnellinen. Ehkä tässä on vielä tasa-arvoon matkaa (kuinkahan sitä poikansa kasvattaisi), mutta tässäkin asiassa on näin toisella kierroksella ollut mulla matkassa parempi onni.

Tasa-arvoisen työelämän takana on mun näkemykseltä tasa-arvoinen parisuhde, sellainen missä kummankaan paikka ei sukupuolensa perusteella ole joku tietty, vaan taipumukset määrittää enemmän. Ja jos molemmilla on taipumukset muualle kuin tiskipöydän, hellan ja jääkaapin väliin ympyrää kiertämään (unohtamattakaan nyt tietysti pyykinpesukone-kuivausrumpu-pyykkikori-akselia) niin kommunikointikyvyllä voitaisiin asiat ratkaista siten, että molemmat saisi menestyä kodin ulkopuolella.

Perinteiset sukupuoliroolit katkeroittaa, jos haluttu menestys on roolin ulkopuolella ja sen tavoittelu estetään.

Oothan tässä vielä huomenna

Mä oon saanut niskaani käsittämättömän myrskyn uudelleen avioitumisesta. Moni tuntuu ajattelevan, että yhdessä olisi hyvin voinut olla ilman iitäkin. Että olisi ollut helpompaa jotenkin niin. Varmempaa, parempaa? Toiset menee niinkin pitkälle, ettei olisi pitänyt yhteen muuttaa lainkaan...

Minä tahdon käyttää kaikki kirjaimet. Myös sen I:n. Aika tönkköä olisi ilman, niin kuin huomasitte.

Kolmas hääpäivä, toinen toista, tänäkin vuonna. Tahdon edelleen, ja sitä enemmän, mitä pidemmälle yhdessä kuljetaan.

Sain käyttää aika tovin etsimällä jonkun toisen sanoituksia näille fiiliksille, mutta löysin lopulta. Johanna Kurkelaisen Oothan tässä vielä huomenna.

Palaan kotiin päin

Sankan savun seasta

On vastaantulijoita

On kuoppa kadussa

On puinen asema

On tehdas suljettu

Pidän kädet puuskassa

Piilossa tuulelta

Jos en tietäis että siellä oot

En jatkais

En katsettani maasta sais

Pimeän tultua mä puristan sun kättäs

Oothan tässä vielä huomenna

Sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan

ja keräät talteen palaset kun hajoan

Niin oothan tässä vielä huomenna

Sä oothan tässä vielä huomenna

Voisin kuunnella nauruasi soivaa

Kunnes sulaa ikijää

Tai yö on pysyvää

Kun raakkuu varikset

Ja syvälle käy multa

Tiedän jossain onnistuin

Kun sinuun takerruin

Mitä pidemmälle päivät käy

Mä toivon

Et ikuista tää onni ois

Pimeän tultua mä puristan sun kättäs

Oothan tässä vielä huomenna

Sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan

ja keräät talteen palaset kun hajoan

Niin oothan tässä vielä huomenna

Sä oothan tässä vielä huomenna

Sama liike joka lehdet puihin saa

Pienen lapsen kävelemään opettaa

Linnun kylmän ajaks pois vie lämpimään

Meidät toisillemme toi

Meidät toisillemme toi

Pimeän tultua mä puristan sun kättäs

Oothan tässä vielä huomenna

Sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan

ja keräät talteen palaset kun hajoan

Niin oothan tässä vielä huomenna

Sä oothan tässä vielä huomenna

Oothan tässä vielä huomenna

Tietysti kaikki olisi helpompaa, jos sen oikean olisi tavannut vasta myöhemmin, kun aikaa olisi jo ollut takana. Vaan ehkä meidät tarkoitettiin kulkemaan yhdessä nuo polut.

Vieraskynä: Haluatko parisuhdehelvetin? Nai narsisti!

Vieraskynän luovutin Markus Lustigille. Jos te lukijat koette teillä olevan vieraskynän verran sanottavaa tämän blogin teemoista asialinjalla, saa kynäpaikkaa kysellä sähköpostilla :)

--------------

Alussa hän on upea ja täydellinen seurustelukumppani, joka tekee kaiken puolestasi ja lupaa sinulle kuun sekä tähdet taivaalta. Kauniita puheita ja paljon ideoita, ajatuksia, visioita ja jokaiseen tilanteeseen häikäisevä selitys ja kauniilla tavalla runosieluinen henkilö. Kuin unelmien prinssi tai prinsessa, valkoisella ratsulla kohti auringonlaskua.

Mutta mikä menee vikaan? Tulee yhteinen asunto, ehkä ensimmäinen lapsi. Huomaat pikkuhiljaa, että kaverit ja ystävät ovat kaikonneet ympäriltä ja elämääsi ei mahdu muuta kuin neljä seinää, puoliso sekä lapsesi. Tunnet ehkä sanoinkuvaamatonta väsymystä, selittämätöntä kiukkua, voimattomuutta tai osaamattomuutta. Ehkä jopa näitä kaikkia yhdessä – ruokakaan ei maistu yhtä hyvältä. Puolisokaan ei tue enää samalla tavalla kuin ennen.

Ne harvat ystävät joita sinulla on, ovat jo jonkin aikaa huomautelleet, että ovat huomanneet puolisossasi jotain omituista. Et usko, ennen kuin on liian myöhäistä – ennen kuin olet kaulaasi myöten suossa. Tajuat että puolisosi on alistajasi, vankilasi ja sortajasi. Niin fyysisesti sekä henkisesti, sosiaalisella rajoittamisella, henkisellä ja fyysisellä väkivallalla. Olet huono, osaamaton, kelpaamaton ja surkea vanhempi. Jos yrität lähteä, kuulet ettei kukaan sinua muutenkaan rakasta, tapa itsesi ja tee maailmasta parempi paikka. Suosta nouseminen onkin kokonaan oma tarinansa.

Kuulostaako tutulta? Mikäli kuulostaa, asioit hyvin todennäköisesti narsistisen ihmisen kanssa. Olen monessa tapauksessa törmännyt siihen, että narsistisen ihmisen uhri syyttää ensimmäisenä itseään ja omaa mahdollista tyhmyyttään. Ylipäätään itsensä syyttäminen ja uhriutuminen on narsistin uhrille tavallista. Ihminen tulee taitavasti manipuloiduksi ja uudelleenohjelmoiduksi – täydelliseksi sylkykupiksi.

Ensimmäisenä asiana on tärkeää tunnistaa aihe ja ilmiö. Vasta sen jälkeen voit toimia ja alkaa vapauttaa itseäsi. Etkö tahdo, voi tai uskalla? Olen kuullut tätä monen narsistin uhrin suusta – sekä parisuhteessa että työyhteisöissä. Joka ikinen narsistin kanssa vietetty vuosi pienentää mahdollisuuttasi päästä narsistista eroon noin 50 %. Lisäksi olosi pahenee huomattavasti. Vuoden päästä siis haluat jäädä suhteeseen kahta kauhemmin ja voit entistä hirveämmin.

Toimi siis nyt – tee asialle jotain, rakenna tukiverkkoa. Ole yhteydessä Narsistien Uhrien Tuki Ry:n. Hae apua, ota juristi ajoissa mukaan jos on yhteistä omaisuutta tai lapsia. Dokumentoi kaikki mahdollinen paperille, pidä päiväkirjaa ettet tule hulluksi. Anna se ystävälle luettavaksi. Taistelu alkaa.

Olen itse kävellyt tuon matkan monen ihmisen kanssa useissa työyhteisöissä. Monien kyynelten kautta tulee se suunnaton onni ja vapaus – rauha ja lupa päättää omasta elämästäsi. Sitä tunnetta ei korvaa mikään. On voinut auttaa ihmisiä saamaan elämänsä takaisin. Narsisti on narsisti, oli kotona tai työpaikalla. Eri ihmisille saattaa silti olla erilaisia kasvoja samasta ihmisestä – tästä syystä kaikki eivät edes tajua millaisen ihmisen kanssa ovat tekemisissä.

Et voi syyttää ketään. Et sivullisia etkä varsinkaan itseäsi. Mutta voit pelastaa itsesi ja voit kerätä voimasi ja purkaa narsistisen ihmisen orjuutuskanavat yksi kerrallaan. Et siltikään ole asian kanssa yksin, moni ihminen on samanlaisten ihmisten kanssa paininut ja voittanut. Olen ollut itse auttamassa montaa työyhteisöä selviämään ongelmatilanteista – mutta parisuhteessa sivullisen on vaikea auttaa. Vain sinä voit tehdä päätöksiä ja toimenpiteitä. Kun päätät – pidä päätöksesi ja kävele tie loppuun. Apua on joka askeleelle.


Kirjoittaja on Narsistien Uhrien Tuki NUT Ry:n hallituksen varapuheenjohtaja, työympäristöongelmien asiantuntija sekä Mielenterveyden Keskusliiton hallituksen jäsen. Kirjoittaja on tutkinut narsismia ja työympäristöongelmia sekä ollut selvittämässä useita kymmeniä työympäristöjen ongelmatapauksia ympäri Suomen. Lisää työympäristöongelmista ja niiden ratkaisuista: http://markuslustig.com/

Saako viallisesta kuukaudesta vaatia hyvitystä?

Ei. En ole unohtanut blogia. Ensin ei tehnyt mieli kirjoittaa kellekään mitään (enää ikinä) tai ylipäätään sanoa kellekään mitään (enää ikinä) ja sitten ajattelin, että peruutan joulun ja palautan joulukuun viallisena. Naamakirja on joululomalla, ja puhelimessa vikaa (nimittäin sellaista vikaa, ettei sen omistajaa kiinnosta, kun se mölyää).

Joulukuu on ollut käsittämättömän täysi niin hyvässä kuin pahassakin ja mä olen jälleen kerran huomannut toivovani, että asuttaisiin jossain tuhannen kilometrin päässä erämaa mökissä ilman puhelin- tai internetyhteyksiä. Että saisinkin vain olla tämän pienen perheen kanssa yhdessä ilman, että tarvitsisi välittää mistään muusta mitään. Olisi lunta, pakkasta, kirkas tähtitaivas ja takassa räiskyvä tuli. Oltaisiin vaan.

Joulun ruuat on kaloja, maitoja, leipiä ja hedelmiä vaille kaapissa. Joululahjat on hankittu ja suurimmalta osaltaan paketoitu. Kuusi on muovia, ostettu jo ja odottaa kaapissa sunnuntaita, jolloin kasataan ja koristellaan.

Siivoukset alkaa olla kasassa kirjahyllyjä, kaappeja, kylppäriä ja meidän makkaria lukuunottamatta.

Jouluruuat tänäkin vuonna on tehnyt jonkun muun äiti.

Lastensuojelu on jälleen tehnyt viimeisen visiittinsä. Kuulemma ei edelleenkään ole lastensuojelullista asiaa meillä. Perhesovitteluun kyllä olisi. Sinnehän olisi menty jo viime keväänä, mutta tiedättekö kuinka helvetin (sori...) vaikeaa on sovitella yhtään mitään yksinään? (Jännästi ei kyllä lähipiiri yhtään tunnu tajuavan tätä, vaan kaikki on aina mun vika, jos niiltä kysytään.) Ja kuinka sinne sovitteluun ei edes pääse yksinään. Mä nimittäin olisin mennyt, ja vahvistinkin kaikki annetut ajat ja järkkäsin kalenterin ja... mut ehei, eihän siitä mitään tullut.

Nelikko on tavannut isänsä viimeksi syysloman lopussa. Isäinpäiväkortit on edelleen mulla tallessa. Yhtään yhteydenottoa ei sieltä ole kuulunut. Muksujen kyselyt ovat taas rauhoittuneet.

Päiväkodin joulujuhlat on vietetty ja huomenna on koulujen vuoro. Pienten joululoma on jo alkanut, ja sen kunniaksi ne kiskoi päähänsä merirosvohuivit ja vetivät sinisellä tussilla naamaansa merirosvomaskin. (Onneksi edes vesiliukoinen tussi...)

Rääpäle on todenteolla lähtenyt liikkeelle. Jätän sen selälleen peiton päälle ja löydän sen milloin mistäkin. Yleensä pulasta.

Onko meillä kaikki hyvin? Saadaanko määritelmä hyvälle? Me ja koko meidän lähipiiri on hengissä, sairaalat laittakoot laskujaan.

Tämän joulukuun jälkeen olen varma siitä, että suojelusenkeleitä todellakin on. Muuten ei oltaisi tässä.

Kolkyt ja risat

Pitäisikö tässä tuntea itsensä nuoreksi vai vanhaksi, kun kakkosella alkavat luvut on jätetty taakse? Synttäreitten kunniaksi vietiin pari lasta isälleen (loput nelikosta lopettaa syyslomareissunsa sinne) ja nautittiin auringonpaisteesta koko matka. Kierreltiin kauppoja ja aiheutettiin paikallisessa pelikaupassa hämmennystä. Ilmeisesti figujen tyypillinen kyselijä ei ole nainen parin pienen lapsen kanssa. Kotimatkalla käytiin vielä esittelemässä Rääpälettä suvun vanhimmalle. Illalla korkattiin kuohari pienten nukahdettua yllätysaikaisin. Hyvä päivä.

Pitkä köyhä kesä on takana, nelikon elatusasiat vihdoin järjestyksessään ja tapaamisetkin ehkä käynnistyisivät uudelleen. Joulun tuleminen ei rahan menosta huolimatta ahdista niin kamalasti. Synttäreistäni se on joulun odotus aina käynnistynyt.

Mitä sitä onkaan kolmessakymmenessä vuodessa saanut aikaisiksi? Parikymppisenä elin unelmaani, oli lapset, mies, omakotitalo, töitä unelma-ammatissa. Sitten heräsin. Tässä kymmenessä vuodessa taisin vahingossa kasvaa aikuiseksi. Hankin koulutuksen ihan toiselle alalle, vaihdoin miehen, luovuin talosta, ja aloitin kaiken alusta.

Täysiä vuosia. Ympäripyöreitä päiviä ja tuhottomasti töitä sen eteen, että olisi hyvä. Nyt on hyvä.

Muuten vain hullu

Kolmannen lapsen jälkeen alkoivat kysymykset siitä, ollaanko lestadiolaisia vai muuten vaan hulluja. Olen muuten vain hullu. Lukiokaverini muisteli minun puhuneen viidestä lapsesta jo lukiovuosina. Tunnustan puhuneeni korkeintaan kolmesta.

Kolmen pienen kanssa oli rankkaa. Petti sekä fyysinen että psyykkinen terveys. Ja parisuhde ajautui viimeiseen karikkoonsa. Terveys saatiin takaisin kun aikaa kului, mutta karilta ei enää irrottu. Neljäs aiheutti kriisin, jossa minä itse katosi kaikilta osapuolilta. "Nyt sä et voi koskaan tietää, jäänkö sun vai tän raskauden takia." Eikä se sitten jäänyt meistä kummankaan vuoksi.

Kun lukiokaverini totesi kuluneesta kesästä, että taisi olla taloudellisesti tiukkaa, niin vastaukseni kuului heti: "Lapset on rikkaus." Joskus täytyy laskea senttejä enemmän kuin joskus muulloin, mutta rikkaampia ollaan nyt kuin koskaan ennen.

Meillä nimittäin on perhe, jossa kaikki on nyt samassa veneessä. Eikä tämän veneen ohjausta enää luovuteta navigaattorille. Ohjataan itse tai annetaan tuulen viedä, mutta muita ei enää lasketa kapteeniksi.

Jokainen näistä lapsista on tuonut mukanaan jotain sellaista, mikä olisi jäänyt saamatta, jos juuri se yksi lapsi puuttuisi. Että muuten vain hullu. Sellainen hullu, joka tekee, mitä tahtoo muiden tyytyessä siihen, mihin pystyy.