tiistai 28. huhtikuuta 2015

Yksi virtuaalisynnytys mulle, kiitos!

Mietin pitkään, että antaisin tämän olla. Nostakoot pinnalle joku muu. Mutten sitten kuitenkaan taas osaa jättää aihetta rauhaan. Synnytyssairaaloiden tutustumiskäynnit loppuvat HUS:n alueella uutisoi Iltalehti 10.3.15. Tutustumiset korvataan Youtube-videoilla.

Anteeks, mutta mitä helvettiä?! Ymmärrän varmasti sen, miksi näin tehdään. Ihan tismalleen yhtähyvin kuin ymmärrän oman reaktioni. Tutustumiset lakkautetaan, koska aika on rahaa, tilat pienet ja aina täynnä, henkilökunnasta pulaa ja tutustumiset sitoo henkilökuntaa pois hoitotyöstä.

Kävin Viimeistä odottaessani tutustumassa Kätilöopistolla. Kävin siellä aikanaan tutustumassa myös Esikoista ja Toista odottaessani. Onneksi pääsin Viimeiseltä tutustumaan, jälkikäteisfiilikset voi käydä lukemassa tästä. Sairaala meni silloin vaihtoon rv 37+.

ja vaihto kannatti


Ensisynnyttäjälle ja pelkopotilaalle tutustumiskäynnit tuovat turvaa. Mikään video ei korvaa ihmistä. Pelkopotilaita on synnyttäjistä Suomessa n. 6-10%. Viron puolelta kätilöt tuovat viestiä, ettei siellä ongelmaa ole likimainkaan samassa mittakaavassa. Onko vika hoitokäytännöissä tai kulttuurissamme? Onko äiti unohdettu?

Uudenmaan alueelta on jo lakkautettu Tammisaaren sairaala, Lohjan ja Porvoon synnytysosastojen sulkemista suunnitellaan neljän vuoden sisällä. Kätilöopiston sulkemisesta liikkuu toinen toistaan hurjempaa huhua. Ihmekös tuo, jos on niin kiire, että turvallisuuden tunteeseen ei enää ole varaa panostaa.

Yksityiset kätilöpalvelut nostavat päätään niin äitiysneuvoloiden kuin synnytystenkin osalta. Julkisia neuvolapalveluita leikataan jatkuvasti, aikoja harvennetaan ja lyhennetään, asiasisältöjä lisätään. Aikaa äidin kuulemiselle ei julkisella sektorilla ole. Ihmekös tuo, jos pelottaa ja turvaa haetaan yksityiseltä puolelta. Siellä on aina kätilö puhelimen päässä (IL 28.4.15).


Minä jään mieluusti odottamaan, milloin HUS ehdottaa, että sairaalaan ei tarvi synnyttämäänkään mennä, kyllähän te, naiset, osaatte Youtube-videon ohjauksella synnyttää. Niin ne naiset ennenkin synnytti pellon reunassa ilman mitään ohjausta.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Kirppuni mun

Kuvan Kirppu 4v

Aika kulkee niin älyttömän nopeasti. Yhdeksän vuotta sitten melkein minuutilleen sain syliini neljän pisteen tytön. Ja nyt me ollaan jo tässä.

Se ei ehkä osaa ärrää, muttei sitä kukaan ehdi huomaamaan. Se lukee fantasiaa ihan aikuisten hyllystä, osaa mokoma Potterit ulkoa. Se rakentaa legoilla ja kasaa palapelejä. Ei muista ottaa puhelinta mukaansa minnekään, mutta pitää sovitusta kiinni kynsin hampain.

Kirppuni on diplomaatti kaikkien välissä (ainakin kotona). Suuttuu tulisesti, jos häntä loukataan, mutta sovittelee toisten väliset riidat helpommin kuin edes minä.

Nyt se on mokoma salaa kasvamassa isoksi. Laittaa huulikiiltoa lähtiessään kaverinsa synttäreille, kampauttaa tukkansa Esikoisella.

Ei saa kasvaa, pysy pienenä. Minne, minne ne vuodet häviää. Vastahan se lähti kävelemään, vasta alkoi nukkua yönsä. Vastahan se kiukutteli päiväkotiin kävellessä. Vastahan sillä oli korvakierteet ja muut, ihan vasta. Miten se jo on noin iso?

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Once upon a siisti lastenhuone

Okei. Mä tiedän, että oon ollut viime aikoina paljon pois kotoa, on ollut vaalikampanjaa ja kokousta, vaalilautakuntaa, yhdistyksen perustamisjuttuja, kaikennäköistä toriseisoskelua ja vähän lisää kokousta...

Mutta että niin paljon olisin ollut pois kotoa, että perusjuttu olisi unohtunut? Älä koskaan sulje lastenhuoneen ovea, jos käsket lapset huoneeseensa rauhoittumaan. Niin kuin ihan oikeesti. Älä ikinä sulje sitä ovea. Koskaan. Missään tilanteessa.


Tästä nyt ei vielä tiedä, mitä pitäis ajatella. Voiks patjat ottaa pois, jos ne ei pysy sängyissä?


Ainut mun osuus tuossa sotkussa on kahvimukini hyllyn päällä, ja senkin laskin siihen vaan, että saan kuvattua katastrofin.


Ei kai se maa kuitenkaan Suomessa järissyt? Voiks pari pikkupoikaa oikeasti saada tällaista jälkeä aikaiseksi?



Voitte varmaan arvata, mitä mä oon tehnyt tänään. Loppupäivän pojilla olikin huoneeseensa porttikielto, ja suljetun oven takana katosi roskapusseihin aikalailla tavaraa.


Ei viety patjoja. Eikä edes sänkyjä. Kunhan jaettiin kerrossänky kahtia.


Lattia näkyy, ja keinuhepallakin saattas taas sopia ratsastamaan, ehkä.


Revityt kirjat koki mystisen katoamisen, loppuja ei enää jaksanut järjestää... Ja lipastoistakin jäi kolme laatikkoa siivoamatta, nimittäin ne, jossa on lakanoita, peittoja yms. pienten tarvikkeita.


Lelukorit on taas paikoillansa ja pingviini pingviinin paikalla.


Ei se Täystuhoni kuitenkaan ihan loppuun saakka malttanut totella. Pakeniko vaatehuoneeseen kameraa vai sitä tosiasiaa, että äiti saattaa olla vähän vihainen siitä, mitä muualla asunnossa tapahtui sillä välin, kun lastenhuonetta siivottiin.

Niin, että älä ikinä koskaan myöskään sulkeudu itse lastenhuoneeseen ja jätä lapsia olohuoneeseen katsomaan piirrettyjä. Älä ikinä, koskaan tai missään tilanteessa.

Jos vaan ottais koko oven pois?

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Tekniikat blonditestissä

Tää on kyllä nyt ihan ilmaista mainosta, olen pahoillani. Mut näin siinä kävi.

Mulle soitti kerrankin puhelinmyyjä, joka kersojen kiljunnan taustalta kuultuaan tuumas, että kuule. Sun tarttee selvästi saada sulle nauhottava systeemi, kun et sää kumminkaan voi kattella telkkaria sillon ku tahot, ainakaan rauhassa.

Kaikki aiemmat on kiljunnan kuullessaan yrittäneet, että tässä ois kersoillekin vaikka mitä, ja niille on tullut sanottua, että a) ne tappelee jo olemassa olevistakin ja b) ongelma ei ole saada viihtymään niitä ruudun edessä vaan ihan päin vastoin.

No. Fiksu puhelinmyyjä, myi mulle nauhottavat systeemit (joita en kyllä osaa käyttää) ja nopeemman netin.


Eikä menny kuin viikko ja soitti toinen onneton samasta firmasta. Se meinas, että kun tuota edellä mainittua vois hallinnoida etänäkin, niin täytyyhän siihen pelit ja vehkeet löytyä. Että onks ne tabletit tuttuja. Tuli siihen sitten sanottua, etten mä niitä koskaan silleen ulkoisesti käyttänyt ole (syönyt kyllä aika monta). Ja sehän piti mulle pitkän esitelmän sitten siitä kuin hienoja vehkeitä ne oikein on. Vissiin meni pää pyörälle, kun jossain epähuomiossa tää on nyt meidän keittiön pöydällä:


Läppärin mä kyllä olisin oikeammin tarvinnut, että nyt täytyy sitten selvittää saako tuolle minkään sortin taulukkolaskentaa vai mennäänkö edelleen ruutupaperilla...

Voiks tolta nyt sitten lukea niitä e-kirjoja? Kirjottaa sillä vissiin voi vain ykssormijärjestelmällä? Kalenteri on kyllä kiva, ja kai siihen jotain pelejäkin saa... Voiks sillä kattella telkkaria sängyllä maaten, jos telkkari on olohuoneessa ja minä ja vehje ei?

Nii. Ja vaikka mulla olis ihan ok kamera ja tabletillakin olis voinut kuvata, niin se mun surkea kännykän kamera oli just se mikä osu käteen, kun kuvia piti ottaa...

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Operaatio keittiö

Tammikuussa asetin tälle vuodelle haasteen kodin kriisipesäkkeiden taltuttamiseksi. Täällä sitä ollaan, meillä on vuorossa keittiö. Tästä lähdetään, lähtötilanne kuvina:


Alkuperäisasetelmassa meidän ruokapöytäkin oli auttamatta liian pieni, ja viime viikonloppuna kävi käsittämätön onni. Tätini löysi meille kirpparilta uuden pöydän, sellaisen, jonka ääreen mahdutaan kaikki. Kiitos! Näinpä lähtötilanne kuvat ovat nyt jo tällä uudella pöydällä.


Meidän keittiö toimii paitsi siis kokkaus- ja ruokailutilana, myös liinavaatteidn säilytyspaikkana ja koiran pesänä. Lyyli-raukka ei tykännyt kuvaamisesta ja jätti pesänsä...


Ongelmallista on edelleen säilytystilojen puuttuessa esimerkiksi ruokatavaroiden säilytys. Kerrassaan käsittämätöntä, että kuivatarvikkeille ei ole asunnossa valmiina järkevää säilytyspaikkaa. Ja sekin, että työtilaa on ruokapöytää lukuunottamatta todella nihkeästi...


Keittiö on siis käytävän mallinen, toisella puolen tämä "työtila", joka nyt tarvitaan kuivatarvikkeiden säilytykseen, sekä korkea jääkaappi ja yhtä korkea pakastin. Toisella puolen puolestaan tiskisysteemit ja hella.


Taustalta voi ihastella luonnontilaansa karannutta eteistä.

Lisäksi keittiöstä on käynti kylpyhuoneeseen, missä pyykkihärdelliä hoidetaan. Liinavaatteillekaan ei tosiaan ole sopivaa komeroa missään, kun vaatehuoneet ovat makuuhuoneiden yhteydessä. Mä en ainakaan tahtoisi laittaa puhtaita lakanoita ta pyyhkeitä kenenkään oman huoneen taa, puhumattakaan nyt siitä, että makkareidenkin vaatehuoneet tarvitaan asukkaidensa vaatteille, pienet vaatehuoneet jakaa kaksi lasta.


Niinpä lakanat on tuossa sinisessä lipastossa ja pyyhkeet läjässä korikärryissä siinä vieressä. Haaveena kyllä on, että löytäisin jostain yhteistilojen kaapista noille tilaa ja saisin lipastoon vaikka askartelujuttuja, jotka nyt pyörii edelleen vuodentakaisessa muuttolaatikossa...


Leivänpaahdinta ei sattuneesta syystä ole kytketty seinään.

Nyt on siis keksittävä keittiöstä toimiva. Helpommin sanottu kuin tehty. Otetaan vaikka keittiöosuuden tavoitteeksi saada tilaa tehtyä sen verran (ja mielellään järkevällä ratkaisulla), että leivänpaahdin saataisiin vihdoin toimimaan.

Onko muilla keittiöidensä kanssa toimivia ratkaisuja? Miten järjestyy kuivatarvikkeiden/astioiden säilytys, jätteiden lajittelu, missä teillä on liinavaatteet ja paljonko niitä nyt yleensä ottaen edes pitäisi olla? Minä täällä taas vertaistukea ja hyviä ideoita vailla.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Sairaspäiviä

Viimeiseen on iskenyt järkyttävä flunssa. Tuossa se nytkin makaa sohvalla, ihan reporankana. Kuume keinuu pilvissä ja hengittäminen on haasteellista. Parempi se sentään on nyt, kuin eilen, jolloin kuume piikitti lähemmäs neljääkymppiä ja hengitystä availtiin jo spiralla terkkarissa.

Sairaspäivinä katsellaan leffoja. Tietysti.


Että mikäs leffa sais olla? Mikkiä? Taas?



Yritys oli kyllä laittaa noille joku Disneyn leffa iänikuisen Mikin sijaan, mutta ei. Rääpäle valitsi Mikin. Minkäs teet.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Suurin vaalivoittaja on: Nuoret

Some on taas täynnä tuttua tarinaa väärin äänestäneistä. Ei niitä nyt hei oikeesti niin paljoa ollut, hylättyjä ääniä oli koko maassa 16 537. Siis onhan se tietysti paljon, muttei nyt niin paljon...

Tiedän, että väärin äänestäneillä ei koskaan tarkoiteta niitä, jotka kirkkoveneen lappuunsa raapustaa. Eikä myöskään niitä, jotka jättävät kokonaan välistä. Puhutaan puoluekannoista. Minä en kuitenkaan pysty hyvällä omalla tunnolla väittämään, että eri puoluetta äänestänyt olisi mitenkään äänestänyt väärin. Ihan oikeinhan silloin on äänestetty, jos on äänestetty omaa maailmankatsomusta vastaavasti.

Ymmärrän Soinin äänivyöryn (29 441 kpl). Se on perussuomalainen näkemys, ne on ne "jonnet", jotka jaksoivat lähteä äänestämään, mutteivät selvittää puolueen sisäisiä ehdokkaitten eroja. Soinin äänet ovat varmasti paitsi ääniä hänellä, myös ääniä puolueelle.

---

Olen ollut tässä vaalien alla yhden ehdokkaamme kampanjaa tekemässä. En ehkä kovin aktiivisesti, en varmasti ole paiskinut töitä niska limassa, mutta kuitenkin. Ensimmäistä kertaa tiesin, miltä pohjalta olin äänestämässä, enkä vetänyt ehdokasta hatusta tai edes vaalikoneesta. Ensi yrittämältä ehdokkaamme ei päässyt läpi (eikä kukaan muukaan tämän kylän ehdokkaista). Omalta puolueeltakin meni paikkoja.

Silti ei ole väärin äänestäneitä. Meidän ei vain riittänyt. Meni liikaa vasemmalta, velka pelottaa liikaa. Puolueen niskassa on vielä vanha kommunistileima, josta kyllä olen varmasti kuluneina viikkoina saanut kuulla oikein tuutin täydeltä. Ymmärrän.

---

Näiden vaalien todellinen voittaja ei kuitenkaan ole Keskusta (onnea virallisesta voitosta sinne kuitenkin), vaan nuoret.

Nyt vaihdetaan sukupolvea! Kelatkaa nyt hei ihmiset, me saadaan 34 alle 35v edustajaa! 35-50v porukkaa 74 kpl, 50-65v 77 kpl ja yli 65v 15 kpl. Siis hei, nuoria edustajia on tulossa 34! Se, jos mikä on vaalivoitto ja sitä sietää juhlia! Nuoret lupaavat muutosta puoluekannasta riippumatta. Nuoret ovat ehkä uusia politiikassa, mutta tuntevat tämän päivän maailman. Nuorissa on meidän tulevaisuus.

Ei yhtään väärin äänestetty, ihan mahtavaa!

---

Itse katselin politiikkaa eilen uudesta näkökulmasta etsiessäni äänestäjien nimiä listoilta. Ja oli jännää hommaa sekin. Lähtisin muuten toisenkin kerran, enkä vain korvauksen tai edes kuuman kahvin takia, vaan siksi, että puoluekannasta riippumatta nuoren on hyvä oppia vanhemmiltaan. Istuin siis päivän korvat hörössä. Ehkä toimitsijoiden keskusteluista opin jotain.

---

Pahoittelen. Ei oo kuvaa mun äänestyslipusta eikä edes selfietä musta pöydän takaa. Kun joskus asiasta on kiva kirjoittaa asiana ;)

Ainekirjoitushaaste 2015: Pitkä tie

Tämän kertaisen otsikon antoi Kaze Maatuskamaassa blogista. Mä päädyin nyt ihan vanhaan kunnon fiktioaineeseen.

---

Saara katseli ulos kerrostalon kolmannen kerroksen ikkunasta. Piha oli tyhjä. Keinut heiluivat tuulen mukana ja kiipeilyteline liukumäkineen näytti kovin yksinäiseltä sateen vihmoessa harmaalta taivaalta. Hiekkalaatikolle oli lapsilta unohtunut kirkkaanpunainen muoviämpäri ja kaksi samansävyistä lapiota.Masentava harmaus jatkui niin pitkälle kuin silmä kantoi, taloja ja tietä, tyhjiä pihoja. Kaupunki.



Kari nosti Saaran matkalaukun autoon ja avasi sitten Saaralle pelkääjän puolen oven. 
- Mä vien sut kotiin.
Saaran koti oli maalla. Tänä aamuna hän oli kuitenkin herännyt Karin vierestä, kaukaa kotoa. Kariin hän oli tutustunut jo vuosia sitten, mutta vasta hiljattain suhteeseen oli tullut ystävyyden tuomaa luottamusta. 

Saaraa ei huvittanut puhua mitään. Mikko oli viettänyt jo useamman illan kunnostaen toisen naisen taloa. Saunoneetkin olivat, kuulemma. Saara oli lopulta jättänyt lapset pitkäksi viikonlopuksi Mikolle ja paennut Karin luo.

- Ota siitä ero. Sä oot vahva ja pärjäät ilman sitäkin, Kari oli lohduttanut Saaraa. Saara oli katsonut Karia suoraan silmiin, ja Kari oli vetänyt Saaran syliinsä. 
- Mä oon ja pysyn, sä pärjäät ilman sitä.

- Anna mä kävelen loppumatkan, Saara pyysi, kun kotiin oli matkaa jäljellä enää vain pari kilometriä. 
- Mikko arvaa kuitenkin kaiken, jos sä viet mut pihaan saakka. 
Kari pysäytti autonsa bussipysäkille. 
- Saara.
Saara katsoi Karia pitkään. 
- Mä laitan viestiä, kun pääsen kotiin. 
- Pidä itsestäs huolta. 
Saara katseli pysäkin reunasta, kun Kari kytki vilkun takaisin tien suuntaan. Vasta, kun takavaloja ei enää näkynyt, hän lähti kävelemään kotiin.



Ilta oli jo pimentynyt, eikä kotiin vievällä tiellä ollut valoja. Matkalaukkukin oli unohtunut Karin autoon. Tien vasemmalla puolen olisi valoisan aikaan näkynyt pelkkää peltoa, oikealla puolen vanhaa havumetsää. Koti odotti jossain tuolla tienmutkan jälkeen, metsän takana.
Mitä, jos Mikko saisi tietää. Suuttuisiko se, huutaisiko? Löisikö taas... Kaikki oli Karin kanssa käynyt niin äkkiä ja vahingossa. Saaran oli ollut tarkoitus vain paeta yksinäisyyttä, eikä hän ollut ottanut huomioon sitä, mitä voisi tapahtua, kun kaksi yksinäistä etsii turvaa toisistaan. Ja kuitenkin peilistä oli aamulla katsonut sama ihminen kuin edellisenäkin iltana.

Mutkan jälkeen koti jo näkyi. Keittiön ikkunassa paloi valo. Kylällä heistä ja heidän kodistaan oli puhuttu paljon. Saara ja Mikko lapsineen olivat kummajaisia, jotka eivät juurikaan ottaneet muihin kontaktia. Lastenneuvolastakin olivat huolissaan tutkineet perheen asioita, kun kyläläiset, eivät koskaan nähneet lapsien leikkivän ulkona. Olivat sitten vain lopulta todenneet, että lapsilla on kaikki hyvin, ja leikkivät ulkonakin, joskin niin, ettei heitä voinut tieltä tai naapurin ikkunasta nähdä. Useamman kerran pihassa käynyt poliisikin oli saanut huhuja liikkeelle. Kun Saara erään pitkän pääsiäisen jälkeen oli silmä mustana käynyt lähikaupassa, oli utelias kassa kysellyt poismuuttoaikeista. 
- Mihinkä mä täältä? Oli Saara vain vastannut.

Miten pitkältä matka saattoikaan tuntua. Vaikka Saara oli kävellyt jo kauan, ei koti tuntunut lähestyvän lainkaan. Viimeiset vuodet kotimatka oli aina tuntunut niin pitkälle. Kerran koira oli kussut lenkillä Saaran mokkanahkaisille kengille. Saara oli lenkin jälkeen sisällä huutanut koiralle ja paiskonut koiran remmin pitkin seiniä. Mikko oli ensin huutanut Saaralle, ja sitten viimein nostanut kaulasta seinälle, kun ei huutoa muuten saanut loppumaan. 
- Jos mä vaan osaisin paremmin ottaa Mikon huomioon. Jos mä vaan osaisin olla hyvä vaimo...




Miten paljosta Saara olikaan näinä vuosina luopunut. Juuri kukaan vanhoista ystävistä ei enää tullut käymään. Mikko oli polttanut Saaran päiväkirjat, laittanut tietokoneet salasanan taa ja heittänyt Saaran puhelimesta sim-kortin roskiin. Ja silti Saara aina palasi kotiin. Huoltajuustaisteluun hän ei uskaltanut lähteä. Lasten vuoksi hänellä ei ollut vaihtoehtoja, taistelematta niitä ei mukaan saisi, eikä niitä voinut jättää... Ties vaikka Mikko tappaisi ne kaikki. Itsensäkin, oli monta kertaa jo uhannutkin. 
- Ilman sua mulla ei oo mitään, oli Mikko sanonut monta kertaa pyydellessään anteeksi.

- Älä luovuta vielä, älä luovuta. Sinun puolellas on itse Jumala. 
Kerran, kaksi ja kolme. Saara ei enää voinut itse ajaa autoa. Matkalla kotoa kaupunkiin oli jyrkkä kallionseinä risteyksessä. Saatuaan kerran autonsa pysähtymään juuri ennen törmäystä, hän ei ollut uskaltautunut rattiin enää uudelleen. Miten tekikään mieli viheltää peli poikki ja kuunnella keittiön pöydältä hiljaa kuiskivia veitsiä. Ei tämä ollut ihmisen elämää.
- Älä luovuta vielä, älä luovuta. Hänen tietämättään hiuskaan ei putoa. 
Osa suurta suunnitelmaa ja se mikä ei tapa, vahvistaa. 
- Nyt mun pitäis olla ihan käsittämättömän vahva... Saara mutisi kääntyessään vihdoin tieltä pihaan.




Hitaasti Saara nousi rappuset ylös ulko-ovelle ja kaivoi avaimet taskustaan. Heidän ulko-ovi pidettiin aina lukittuna, vaikka naapureiden ovet olivat aina avoinna. Saara veti raskaan oven ja astui sisään. Eteisestä näkyi suoraan ylös vieviin rappusiin. Äkkiä yläkerrasta kuului kolinaa ja pian rappuihin ilmestyi naisen jalat. Ja heti niiden perään Mikon jalat. Saara lähti nousemaan rappuja, ja huomasi pian tuijottavansa naista suoraan silmiin. 
- Mä toivon, että sä saat tuosta sammakosta prinssin, mä en saanut, Saara sähähti naiselle.
- Saara älä viitsi, Kikka oli vaan auttamassa lasten kanssa. Mä käyn vaan viemässä sen kotiin, niin puhutaan sitten.


Mikkoa ei kuitenkaan enää kotiin kuulunut, vaan muutaman tunnin päästä oven takana seisoi kaksi poliisia. 
- Mikko törmäsi kallioon.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Että sellanen äiti

Janni haastoi kaikki bloginsa lukijat mukaan pohtimaan omaa vanhemmuuttaan. Hetken mietin, jaksanko tähän tarttua, mutta näköjään aamukahvia juodessa voi tarttua mihin vain.

On kyllä haasteelliset kysymykset. Jos teillä on vielä pohtimatta ja intoudutte tämän tekemään, jättäkää mulle vaikko kommenttiboksiin linkki :)

Minkälainen äiti olet?


Keskustelen ja joustan kyllä paljostakin, mutta loppuviimeksi säännöt sanelen minä.Olen nimenomaa äiti, en kaveri.

Eroaako se paljon niistä kuvitelmista, joita sinulla oli ennen lapsia?

Oikeastaan ei. Ja toisaalta hirveän vaikea vastata tällaiseen, millaisia kuvitelmia vanhemmuudesta voi ylipäätään olla 16- tai edes 17-vuotiaalla?

Mitä luulet muiden ajattelevan kasvatustavoistasi?

Viime aikoina neuvojia on ollut paljon aiempaa vähemmän. Osan tiedän kauhistelevan nukkumaanmenoaikoja, toisten nillitystä ikärajoista. Sitten on niitäkin, joiden mielestä nämä lapset kasvavat vähän niin kuin pellossa. Tosiasiassa mulle on aika yhdentekevää, mitä muut ajattelevat, ja onnistumistakin päästään mittaamaan vasta vuosien kuluttua.

Mitä sinun pitäisi mielestäsi tehdä toisin?

Pitäisi heittäytyä enemmän hetkeen, koska hetket on pian ohi ja lapset jo isoja. Yllättävän vaikeaa on päästä irti niistä iänikuisista to-do-listoista ja mennä sen sijaan mukaan siihen, mitä mukulat milloinkin touhuaa.

Mitä teet mielestäsi oikein?

Nukkumaanmenosta ja ikärajoista nillitys on musta ihan aiheellista ja oikein.

Oletko varovainen äiti? Annatko lapsen kokeilla esimerkiksi korkeaan telineeseen kiipeämistä hyvillä mielin vai estätkö toiminnan? Oletko hankkinut turvalukkoja kaappeihin, pistorasioihin suojat tai portteja rappusiin tai johonkin oviin? Perustelut vastauksiin.

Miten tällaiseen voisi vastata lyhyesti? Lapset ovat ikäjakaumalla 0-12v, joten vastauskin riippuu paljon lapsesta.

Kyllä, meillä on suojat pistorasioissa ja edellisessä asunnossa oli turvaportti portaissa. Lisäksi näillä kahdella nuorimmaisella on ollut käytössä leikkikehä turvallisuutta parantamaan. Nytkin tosin Rääpäle järsii kehää sen ulkopuolelta... Rentous pienten kanssa olemiseen on kuitenkin tullut tässä vuosien mittaan, enkä näiden pienten vaaralliselta näyttäviä temppuja ole ollenkaan niin hanakasti kieltämässä kuin isompien ollessa pieniä. Nuo voivat halutessaan kiivetä kiipeilytelineeseen ja minä seison selän takana varmistamassa ja ottamassa kopin :)



Mun mielestä lasten täytyy saada ottaa ikään ja kehitystasoon sopivia riskejä. Vahingosta oppii ja vapaus kulkee vastuun kanssa käsi kädessä. Koko maailmaa en voi lapsia varten pehmustaa, joten on ehkä parempi, että oppivat hallittua riskien ottoa.

Kuitenkin jankutan heijastimista, pyöräilykypäristä (juu, tosiaankaan ei ole asiaa edes kolmipyörän selkään ilman!), fillarin valoista, turvavöistä ja turvaistuimista, veitsien ja saksien sijoittelusta ja mitä noita nyt on. Sähköjohtojen pureskelu on kielletty.

Miten toimit seuraavassa tilanteessa: Lapsi makaa kaupan lattialla ja huutaa pää punaisena, kun et suostu ostamaan jotain hänen haluamaansa juttua. Annatko olla? Heittäydytkö itse maahan? Keskusteletko aiheesta? Annatko periksi? Mitä ajattelet muiden kaupassa olevien katseista ja huokailuista?

Meniskö läpi, jos sanoisin, ettei meidän lapset vaan...? Ai ei vai?

Aloitetaan niistä katseista ja huokailuista. Mä en tilanteen päällä ollessa kyllä kerkiä moisia rekisteröimään ollenkaan. Päältä neuvojia ei ole meille riittänyt, ehkeivät uskalla?

Toimintatapa puolestaan riippuu paitsi siitä, kuka näistä se kiukutteleva on, myös siitä ketä muita on mukana ja kuinka hyvin edellisenä yönä on allekirjoittanut saanut nukkua. Voin kertoa, että jos Esikoinen heittäytyisi nyt kaupan lattialle kiukuttelemaan, saisin todennäköisimmin ihan hillittömän kikatuskohtauksen kuin yrittäisin estää moista toimintaa... Ja todennäköisesti saataisiin molemmat sen seurauksena porttikielto kyseiseen kauppaan.

Olen heittäytynyt lattialle kiukuttelemaan seuraksi. Toimi hyvin tutussa lähikaupassa. Olen vienyt kiukuttelijan kesken reissun kotiin ja palannut sitten jatkamaan ostoksia ihan tyynen rauhallisesti. Ja ei niin rauhallisesti myös.

Olen kiristänyt, uhkaillut ja joskus jopa lahjonut etukäteen, ettei moisia tilanteita syntyisi. Periksi en kuitenkaan ole koskaan antanut.

Miten teidän perheessä suhtaudutaan herkkuihin? (karkit, jäätelö, limut, sipsit, roskaruoka...)

Niitä voi saada silloin kun niitä on ja joskus voidaan hakea mielitekoon ihan muuten vain. Karkkipäivää meillä ei ole, eikä herkkuja joka päivä saa, hampaissa ei ole ollut reikiä kellään eikä ylimääräisiä kiloja myöskään... joten en näistä meinannut natseilla jatkossakaan.

Onko lapsillanne tarkat rytmit? (Ruoka, uni, yms.) Perustelut vastaukseen.

Rytmit kyllä. Tarkat ei. Periaatteessa alle kolmasluokkalaiset (eli nyt kolme tenavaa) menee nukkumaan kahdeksalta, isommat toistaiseksi yhdeksältä (saattaa olla, että yläkoulun alkaessa on tätä tarkistetava tai riparin jälkeen kai viimeistään?) ja Rääpäle nukahtaa, kun nukahtaa jos nukahtaa.

Viimeisen nukkumiset vauvavuonna

Käytännössä pitää olla sääntöjä, että voi olla poikkeuksia. Viime aikoina on ollut enemmän poikkeuksia kuin sääntöjä...

Ai perustelut? Jos ei olisi jotain rytmiä, olisi tämä porukka pian totaalisessa kaaoksessa. Homma kulkee paremmin, kun kaikki tietää mihin aikaan suunnilleen mitäkin tapahtuu.

Mitä luulet ja toivot, että lapsi ajattelee aikuisena kasvatustavoistasi?

En uskalla kuvitella näiden ajatuksista mitään, mutta toivon heidän uskovan, että tein parhaani ja yritin kaikkeni.

Mitä kasvatustapoja olet kopioinut omilta vanhemmiltasi?

Nukkumaanmeno- ja kotiintuloajat. Kuskaamiset ja saattamiset iltapimeällä. Ikärajojen edes summittaisen noudattamisen. Niin kuin ainakin.

Ulkoiletteko päivittäin?

Kyllä ja ei :D Toiset meistä todellakin ulkoilee päivittäin ja toiset ei. Kauniilla kelillä kyllä ulkoillaan mielellään eikä kesän vesisadekaan mitään estä. Mutta jos ei huvita lähteä lasten kanssa ulos, niin väkisin ei mennä.

Paljonko lapsesi saa katsoa telkkaria päivittäin ja käyttää esimerkiksi tablettia?

Ei käytä tablettia tai älypuhelinta yhtään enkä käytä minäkään.

Tietokoneella istuvat jonkin verran, Wiillä pelailevat jonkin verran ja telkkaria katselevat jonkin verran. Harvoinpa viidelle pienimmäiselle "ruutuaikaa" tulee edes sitä kahta tuntia per päivä, kun ei niitä kiinnosta samat asiat, laitteita on rajallisesti ja käytössä olevia tunteja vielä rajallisemmin. Silti joku saattaa joskus olla ruudulla koko päivän ja sitten voi mennä viikkokin ettei sama joku ole ruudulla ollenkaan.

Mennään siis mieluummin tilanteen kuin kellon mukaan. Kauniilla ilmalla ruudun edessä viihdy kukaan.

Miten näytät tunteita jälkikasvullesi? (Niin positiivisia kuin negatiivisiakin.)

Meillä ne tunteet näkyy ja kuuluu kaikilla, itseni mukaan lukien. Jotkut lapsille kuulumattomat asiat kyllä pyrin pitämään piilossa, mutta aistiihan nuo ne piilotetutkin tunteet. Avoimuus ja puhuminen ikätasoisesti.

Missä sitä ihmisellä olisi lupa käydä koko tunneskaalaansa läpi, jos ei kotonaan?

----

Laajemmaltikin voisi vastata ja miettiä vielä kutakin kohtaa kunkin lapsen näkökulmasta, mutta sittenhän tää oliskin jo postaussarja, jollei peräti romaani ;)

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Kun äiti masennusdiagnoosin sai

Lueskelin taas vähän uutisia. Ei, ei se mitään hyvää teidän kannalta lupaa, eikä oikeastaan munkaan, koska tuttuun tapaani tekee taas mieli hypätä kaduille kiljumaan, että mä sanoin noin jo monta vuotta sitten, mutta kukaan ei kuunnellut tai uskonut.

Ai mitä uutisia? Mielialalääkityksellä 15 vuotta - kipupotilas sai masennusdiagnoosin (Yle, 13.4.15)

Nyt, kun ollaan niin Huolissaan mielenterveyspalveluista, täytyy muistuttaa, että niiden ihan oikeiden mielenterveysongelmien lisäksi on meitä, jotka saavat masennusdiagnoosin olosuhteiden vuoksi. Liian usein olosuhteiden vuoksi diagnoosin saanut saa käteensä vain lääkepurkin apua etsiessään ja liian usein tuosta purkista alkaa vuosien syöksykierre. Liian usein, koska yksikin kerta on liikaa.

Saanko mä nyt tulla puoliksi kaapista ulos? Sain masennusdiagnoosin. Enkä vain kerran, vaan peräti kolme kertaa. Kolmena eri aikana, kolmesta eri syystä. Jokaisen kerran hain apua itse. Ja jokaisen kerran todellinen apu jäi yhteiskunnalta saamatta.


Tapaus 1

The Pääsiäisen jälkeen etsin apua ensimmäisen kerran. Olin suunnattoman helpottunut siitä, että pahasta olosta sai syyttää masennusta, sehän on sairaus ja sitä hoidetaan lääkkein. Kyllä kerroin tarinani silloin lääkärille. Sain sairauslomaa ja ohjauksen mielenterveystoimistoon, keskusteluaika kerran kuussa, masennuslääkkeitä, beetasalpaajia. Diapameja. Perheasiainneuvottelukeskuksestakin haettiin aloitteestani apua. Kolmen kerran jälkeen kaikki oli oikeutettua sillä "synnytyksenjälkeinen masennus ja läheisen uupuminen siihen". Toinen oli silloin vuoden vanha.

Beetasalpaajiin tai diapameihin en koskaan koskenut. Masennuslääkkeiden sivuvaikutukset syöksi mut sellaiseen kuiluun ja toimintakyvyttömyyteen, josta pääsin ylös vasta lääkkeiden syönnin lopetettuani. Maailma ei tosiaan parantunut maailmanparannuspillereillä. Eikä terveydenhoitolaitoksia lukuunottamatta ollut ketään, joka olisi voinut ottaa kopin.

Tapaus 2

Puoli vuotta avioeron jälkeen, Esikoinen oireili psyykkisesti ja fyysisesti, Täystuho veti läpi korvatulehduskierrettä putkituksineen, Kirppua epäiltiin puolikuuroksi, puhe- ja liikuntakyvyttömäksi. Toinen oli lukkiutunut eikä puhunut juuri mitään. Kaiken päälle sain itse keuhkoputkentulehduksen ja nukuin kolme viikkoa. Töissä kaatui asiat niskaan "motivaatio-ongelmien" vuoksi. En halunnut mennä töihin, en töistä kotiin. Odottelin Stop-merkkiristeyksessä merkin vaihtumista vihreäksi, että voisin jatkaa matkaa, havahduin ja hain apua.

Keskivaikea masennus, lääkepurkki kouraan, onnea ja jaksamista. Silloin mä mietin tosissani vetäväni ranteet auki jonain kauniina isi-viikonloppuna, pitäköön paskansa. Luojalle kiitos paitsi nykyisestä miehestäni, myös niistä kahdesta miespuolisesta ystävästäni, jotka ilta toisensa jälkeen paukutti järkeä mun paksuun kalloon. Ja äidistä, joka otti kopin lapsista. Me selvittiin siitä. Mä en syönyt lääkkeitä, koska mun syömät maailmanparannuspillerit eivät olisi parantaneet lasten maailmaa tai terveyttä. Enkä mä niinä mustina päivinä koskaan luovuttanut vaikka mieli teki.

Me olisimme tarvinneet terapiaa sekä minä, että lapset. Saatiin vain masennusdiagnoosi ja maailmanparannuspillerit äidille. Jonkun olisi pitänyt terveydenhuollossa ottaa koppi ja ohjata eteenpäin. Neuvolan? Terveyskeskuslääkärin? Työterveyslääkärin? Päiväkodin perhetyöntekijän? Diakonin? Sosiaalityöntekijän? Mä hain apua ja käteen jäi lääkepurkki.


Tapaus 3

Selkä hajosi. Ei mitenkään ensimmäistä kertaa. Töissä oli kaikki uutta ja julmettu kiire. Viimeinen sairasti hengitystieinfektioitaan ja korvatulehduskierrettään, lakimies valmisteli avioeron ositusta (joka on edelleen tekemättä) ja lasten tapaamissopimusta. Lastensuojelu pyöri jaloissa nelikon isän innoittamana tekemässä kartoitustaan, koska meiltä hei löytyi täitä, kun niitä oli päiväkodissa liikkeellä.

Mä halusin vain nukkua. Kun Viimeinen vihdoin oli hoitokunnossa, kävelin päivystävän sairaanhoitajan vastaanotolle hakemaan kolme päivää sairauslomaa, että saisin nukkua. Sairaanhoitaja ohjasi lääkärille, joka kirjoitti kaksi viikkoa sairauslomaa kolmen päivän sijaan ja ohjasi työterveyslääkärille. Sieltä lähdin kotiin mukanani keskivaikea masennus diagnoosi, melatoniiniresepti ja lähete mielenterveysyksikköön. Olisi ollut kourassa se tuttu purkki maailmanparannuspillereitäkin, mutta kivenkovaa väänsin diagnoosia vastaan, eikä lääkäri kirjoittanut reseptiä lääkkeille, joita en kuitenkaan söisi.

Loppujenlopuksi en saanut edes sitä keskusteluapua, johon lähete olisi oikeuttanut, koska tämä on olosuhteista johtuvaa, etkä sä oikeasti ole masentunut. Kyllä suutuin. En siitä, etten ole masentunut (enkä ole koskaan ollutkaan), vaan siitä, että se, joka todella tarvitsisi apua ja jonkun ulkopuolisen kulkemaan rinnalla, tutkimaan tilannetta, purkamaan sitä paloiksi ja auttamaan ensimmäisen askeleen ottamisessa olosuhteiden korjaamiseksi, jätetään yksin.

Suutuin silloin kunnolla ja kirjoitin tännekin. Loppujen lopuksi mun oma tukiverkko, jonka olemassa olosta en edes tiennyt, otti silloin askeleen eteenpäin. Ihan ensimmäistä kertaa uskalsin kertoa avun tarpeen lähelle.

----------

Eikä kuulkaa masenna enää yhtään, kun tiedän, että tässä suossa ei enää tarvi kulkea yksin. Aikaisempiin tapauksiin ei rinnalle kulkijaa ja kantajaa löytynyt, koska noiden kertojen syitä ja sitä häpeää omasta epäonnistumisestaan vaimon ja äidin roolissa ei kellekään voinut kertoa. Kaiken piti silloin olla hyvin ja mun onnellisempi kuin ikinä.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Lainahöyhenissä

Jokainen nainen varmasti tietää tunteen, kun kaappi on täynnä vaatteita, muttei mitään päälle pantavaa. Lapsenlikat ja kyydit on järjestyneet, lavalle nousemassa Paleface ja Paavo Arhinmäki, taustalla "Me korjaamme sen" juliste. Mut mitä mä pukisin päälleni?

Sitä varten naisella on siskoja ja tyttäriä, lainahöyhenissä juhlimaan vaan.


Yhdeltä pikkusiskolta mekko ja toiselta saappaat. Housut ja hihat on sentään omat. Saappaat oli muuten justiinsa samanlaiset kuin omani, joista Lyyli söi korkolapun. Ihan omilta tuntui (lupaan silti palauttaa... pestyinä)


Mekkoon mahtumisesta osasin olla ihan erityisen onnellinen. Siskollani on nimittäin ikää 16v vähemmän kuin mulla. Musta mä nuorennuin illaksi paljon, mutten sentään niin paljoa, että henkkareita olisi kysytty...


Tukka kiharalle neljällä letillä, yön yli ja koko päivän olivat päässä (katsoivat mua kyllä lettipäisenä päiväkodilla hetken normaalia kauemmin). Esikoinen sai tehtäväkseen lettien purun ja kävinpä luvan kanssa meikkilaatikollakin tonkimassa. Vähän ripsaria, vaaleanlilaa luomiväriä, jokumikälie nestemäinen silmienrajaussysteemi (Esikoisen) ja pikkusen puuteria ja huulikiiltoa. Ihan hyvä tuli.


Käsilaukku piti ostaa uusi, kun edellinen kymmenen vuoden käytön jälkeen hajosi. Jonnekin täytyy saada tungettua puhelin ja lompakko. Mies risti ystävällisesti tämän yksilön Mopsiksi. Ei kuulemma näytä laukulta yhtään.


Toi kans tahto kuvaan. Lyyli on linssilude.


Niin että tämmösissä lainahöyhenissä voi valloittaa vaikka Tavastian.

Mitä illan sisältöön itsessään tulee, voisin hyvin poliittisenkorrektisti todeta: "En kommentoi" Mun osalta ei ehkä mennyt ihan putkeen, mutta kivaa oli. Kiitos huolehtineille ja anteeksi lopuille, ehkä jo ensi kerralla on rajatkin hahmotettu paremmin. Ne omat rajat meinaan.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Ykstoista juttua

Haasteen muodossa tippui tänne vastattavia kysymyksiä Mammalaiffii-blogin Millalta.

Olen tylsä, en jatka haastetta, keksi yhtätoista kysymystä ja yhtätoista mukaan haastettavaa. Mutta vastaan kysymyksiin enemmän kuin mielelläni ja kerron lisäksi ne yksitoista asiaa itsestäni. Aikaisempaa osallistumistani tähän haasteeseen voi ihmetellä täältä.

1. Tavallinen arki on ihan parasta

2. Valkoviini, Teho-osasto ja hiljaisuus toimii edelleen. Onneks on DVD:llä tuotantokausia ja lisää kaivattais...

3. Aina vaan multa kysellään henkkareita

4. Jos voisin, viettäisin koko sulanmaan ajan metsissä ja tunturissa.

5. En edelleenkään osaa laittaa ruokaa

6. Pidän numeroista enemmän kuin ihmisistä

7. Mä oon vähän niin kuin se Shrekin Aasi. Sellanen sipuli, jota pitää kuoria, että pääsee oikeaan käsiksi. Useimmat saa vain inhorealistisen, kovan ja kylmän pinnan.

8. Mulla on omat vahvat mielipiteet. Joskus jopa onnistun pitämään ne itselläni, vaikka useinmiten en.

9. Herätys on joka aamu kukonlaulun aikaan. Nukun päikkärit joka päivä kuopuksen kanssa yhtä aikaa.

10. Päättäminen on aina ollut mulle vaikeaa. Pikkuhiljaa olen kuitenkin senkin taidon oppinut. En jätä omia valintojani enää toisten tehtäväksi.

11. Kaiken jälkeenkin luotan siihen, että elämä kantaa.



Lempi vuodenaikasi (saat valita vain yhden)? Miksi?
Vaikea kysymys, kun pidän niistä kaikista. Mutta syksy on mun suosikki silti. Mullan tuoksu, värit... Ja se haikeus kesän päättymisestä. Syksy tuntuu eniten joltakin, muut vain on.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Mä oon kirjoittanut koko ikäni. Luonteva tapa saada tekstejään julki ja toisaalta peilata ajatuksiaan ja niiden toimivuutta.

Lempipostauksesi? Miksi?
Mulla on muutama suosikki, tosin harvoin mun omat suosikit nousee luettujen listalla kovinkaan korkealle. Ehkä kuitenkin olisi pitänyt olla hiljaa on kuitenkin yksi näistä mun lemppareista. Ei kuvia, vain tekstiä. Ja hetkessä kirjoitettua sellaista, ajatuksella ja tunteella, ei todellakaan tekemällä tehtyä. Sellaisten tekstien takia tätä blogia kirjoitan.

Jos saisit nyt valita yhden asian menneisyydestäsi, jonka tekisit toisin. Mikä se olisi ja miksi?
On asioita, joille olisin voinut laittaa viimeisen pisteen nopeammin ja oma elämäni olisi sen myötä saattanut olla mukavampaa. Tosiasiassa tiedän, että en muuttaisi menneestä mitään. En olisi nyt minä tällaisena kuin itseni tunnen, jos asiat olisi menneet toisin. Virheitä tehdään, että niistä jotain oppisi.

Jos saisit nyt valita yhden asian menneisyydestäsi, jonka saisit kokea uudelleen juuri niin kuin aiemminkin. Mikä se olisi ja miksi?
Mä varmaan haluaisin riparistani uusinnan :) Koska silloin oli vielä nuori, villi ja vapaa ja koska se leiri oli ihan mielettömän mahtava kokemus ja jätti muhun pysyvän kaipuun tunturiin.



Lempi juhlapyhäsi (ei välttämättä kirkollinen) ja miksi?
Joulu, ihan ehdottomasti. Mä inhoan kyllä sitä lahjojenavaamiskaaosta, mutta se jännitys, odotus, valot, ruoka, kaikki ja rauha sen kaiken jälkeen. Jouluyö.

Helpoimmin tavoiteltavissa oleva tämän hetkinen unelmasi?
Tällä hetkellä varmaan työllistyminen mielekkääseen työhön, tai ehkä kesän metsissäsamoilukuviot.

Lempiaineesi peruskoulussa?
Äidinkieli ja matematiikka. Matikan luin lukiossa pitkänä ja äikästä oon pitänyt aina, luen, kirjoitan ja osaan jopa kielioppisäännöt lukuunottamatta yhdyssanoja.

Ensimmäinen työsi? Tykkäsitkö? Tekisitkö sitä uudelleen?
Mä vedin tyttökerhoja ja olin isosena varhaisnuorten leireillä, tykkäsin ihan ehdottomasti. Sen ikäryhmän kanssa touhuan muutenkin mielelläni yhä edelleen, tosin nyt jo omien muksujen kanssa.

Oon mä jakanut mainoksiakin ja poiminut mansikoita. Mansikoita lähtisin edelleen poimimaan ihan koska vain (tosin en enää elääkseni, kun mä en siinä ihan niin nopea ole, että olis kannattavaa moinen), mainoksia en kyllä enää jakaisi, mutta postia voisin.

Arjen motivointikeinosi?
Kohtonnukkumaanmenoaika, kohtonnukkumaanmenoaika... Eiku :D Mä tykkään just arjesta. Jos joskus jotain motivointia tarvii, niin lahjonta toimii aina. Teen yhden homman ja saan hetken istua, teen toisen ja saan hetken istua jne.

Luettele kolme hyvää ja kolme huonoa ominaisuuttasi/puoltasi (ei välttämättä työelämässä, vaan ihan yleisesti)?
+ en harrasta juoruilua
+ meen läpi vaikka harmaasta kivestä, jos on tarvis
+ mä saan asiat toimimaan

- meen läpi siitä kivestä silloinkin, kun ei olis pakko
- pidän asiat liian pitkään itselläni ja räjähdän lopuksi
- pureskelen kynsiä

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Taas kysellään toiveita

Näyttäis olevan taas yksi vuosi bloggaamista takana ja tällä blogilla 3v synttärit. Mä oon kotiutunut tänne.

Synttäreiden kunniaksi kerätään taas lukijoilta toiveita, mistä tahdotte lukea.

Mikä saa palaamaan blogiin, joka ei tarjoa Avotakan tai Glorian loistoa, upeita kuvia eikä kiiltävää pintaa? Tilastot kertoo aika karua kieltä siitä, mikä ihmisiä oikeasti kiinnostaa... Kuluneen vuoden luetuimmasta TOP viidestä yksi oli sisustusta ja loppu sosiaalipornoa. Draama vetää.

Sisustusta on luvassa jatkossakin, keittiö, kylpyhuone, olohuone ja meidän makkari kaipaa akuutisti laittamista ja toimivia ratkaisuja. Vastaavanlaista draamaa puolestaan en osakseni enää tahtoisi.

Ainekirjoitushaaste jatkuu ja kuun loppupuolella on seuraavan osan julkkari. Luvassa on takuuvarmasti myös tavan arkea, juhlaa ja lainahöyheniä.

Sana on vapaa. Mistä seuraavaksi juteltais?

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Pääsiäisen hevostelut

Lapset viettivät pääsiäisen maalla (minä nukuin univelkoja pois ja mies taisi yrittää samaa). Rääpäle oli reissussa ensimmäistä kertaa ja siihen nähden oli mennyt ilmeisen hyvin. Ainakaan eivät tulleet kesken pois, eikä lanssillekaan ollut tarvetta...

Porukka jakautui kahteen osoitteeseen, pienimpien mummolaan ja miehen tädille, tosin jossain vaiheessa oli kuulemma koko kööri ollut saman katon alla, ja sehän olikin jo tehnyt ruokapöytään yhdeksän 0-12v lasta (ei käy kyllä kateeksi yhtään).

Toinen oli tällä kertaa hevosteluvuorossa. Ja sehän hevosteli kunnolla, kuvien perusteella on taidotkin kehittyneet ja rohkeus samoin.


Ei kai sitä tielle laskettaisi, jos ei uskottaisi, että se osaa?


Ja selkään sopii useampikin, tietysti.


Yksin mahtuu tosin paremmin ottamaan rennosti :)


Ja arkistojen kätköistä löytyi vielä vanhempi aarre. Anna hali!


sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Tikulla silmään

Joka vuosi se mut yllättää. Ihmisen muisti nimittäin. Kuluneen viikon aikana mä oon muistanut sellaisia asioita, joita ei kyllä pitäisi millään.

Kerran oon käynyt pääsiäisvaelluksella. Ajelin puolentoista sataa kilometriä päästäkseni. Mulla oli päällä vaaleanruskeat vakosamettihousut ja valkoinen samettijakku. Enkä mä osannut tankata autoa, kun vahingossa ajoin pumpulle, josta ei olisikaan maksettu kassaan. Näitä setelin vaatineita bensapumppuja, muistatteko? Vieläkö niitä edes on? Mä sain itsepalvelupisteelle myyjän sisältä tankkaamaan mun auton.

Kavereitakin näin sinä iltana. Muistan kertoneeni juttua siitä, kuinka mulla on kaikki, mitä ikinä olen keksinyt toivoa. Että mun pentuvuosien unelmat on toteutuneet jokainen. Iso omakotitalo muualla kuin Keravalla, mies, pari lasta ja pari pientä koiraa ja opettajaksikin olin päässyt, niin kuin olin aina halunnut. Vain yksi katsoi mua pitkään ja tiesi.

Oli kiirastorstai-ilta, kello paljon, yli määrätyn kotiintuloajan. Ja mä ajelin väsyneenä kotiin. Meinasin nukahtaa rattiin, heräsin, kun oltiin kaistalta jo puoliksi ulkona. Puhelin soi ja herätti. Mä oon painanut kaasua ja ajanut kotiin melkoista ylinopeutta. Eipä nukuttanut enää.


Pitkäperjantai aamuna mä kirjoitin kirjeen ja teippasin sen vessan peiliin. Pistin reppuun lompakon ja valokuvan lapsista. Puhelimen taskuun. Kaikki muut nukkui. Vedin takin niskaan, vaelluskengät jalkaan ja suljin ulko-oven hiljaa perässäni. Kaikki nukkui ja ne kaikki luulivat kaiken olevan hyvin. Mä lähdin kävelemään. Mä halusin pois.

Paska homma. Kävellä olis saanut aika tosi pitkälle, koska maalta määränpäähän oli se puolentoistasataa ja ne julkiset kulkuyhteydet... No ne liikkuu koulupäivinä. Ja mä käännyin ympäri. Ja mä kävelin kotiin, vaikken halunnut. Kävelin kotiin.

Ei ne sitten enää nukkuneet ne kaikki.

Ja mulla on mielessä enää välähdyksiä. Yksittäisiä hetkiä.

Mä pakkasin tavarat lapsille kans. Pakkasin ihan järjettömästi, mietin mitä niille pukisin seuraavat puoli vuotta, ainakin, että onhan mukana sitä isompaa kokoa. Ja mä soitin kyydin. Ja halusin pois.

Mun puhelin oli oppinut lentämään. On se lennellyt sen jälkeenkin, koska se on mun, muttei enää koskaan noin. Sim-korttikin lensi roskiin saakka, puhelin satoina siruina lattialla. Ja tiedättekö. Ei niitä lankapuhelimiakaan enää silloin ihan kaikilla ollut. Kun eihän sellaista tarvita mihinkään.

Ja matkarattaat lensi, nekin lensi paloina ilmassa. Käytävän penkki lensi ja avainkaapin ovi särkyi nyrkistä. Ja ne mun pakkaamat tavarat, nekin lensi.

Mä en ole unohtanut isojen mustien kuraisten saappaiden jättämiä jälkiä vastapestyllä käytävän lattialla. Mutta mä oon miettinyt, miten se on voinut jäädä mieleen. Ne kuraiset jäljet, ne käveli kuraisissa saappaissa suoraan sisään.

Ja lähtivät myös. Ja hetkessä oli ihan hiljaista. Ja kyytikin saapui. Mä en ikinä unohda sitä kaksivuotiaan kuiskausta: "lähti eikä tule ikinä takaisin"

Kymmenen vuotta sitten vanhojentanssiparini puhui mun kanssa tuntitolkulla puhelimessa. Kymmenen vuotta sitten mua kiellettiin enää ikinä palaamasta yksin kotiin. Kymmenen vuotta sitten multa kysyttiin, miten mä olisin voinut lähteä ilman lapsia, hyvä äiti ei jätä lapsiaan, koskaan. Kymmenen vuotta sitten isänikin lensi kesken lomansa, ja ajoi varmasti ylinopeutta mun luo ja halasi. Ja sen hetken mä olin turvassa. Siinä halauksessa, sen hetken uskoin, että kaikki järjestyy.

Ja kymmenen vuotta sitten pitkäperjantai-iltana soi radiossa: "...Riittäisikö täällä, pettävällä jäällä, yksi, jonka kanssa ei yksinäinen oo?..." Se yksi riittää mulle. Se on enemmän kuin mitä koskaan uskalsin toivoa.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Ootsä kirjoittanut?

En. Mä en oo kirjoittanut mitään, en blogia, en kirjanraakilettani, en yhtään runoa edes. Jonkun parin sanan naamakirjapostauksen ehkä.

En oo kirjoittanut perheestä, enkä tehnyt työhakemuksiakaan. En ole osannut tarttua yhteenkään uutiseen, en jaksanut pohtia politiikkaakaan kirjoittaen. Enkä oikeastaan edes tehden.

Kauppalistaakaan en ole kirjoittanut enkä yhtään nimeä kokeisiin. Enkä kyllä lukenut sähköistä reissuvihkoakaan. Tekstiviestejäkään en ole kirjoitellut, jos en kyllä kellekään soitellutkaan.

Mä ehdin jo huolestumaan, että mikä nyt oikein on, kun en mitään osaa kirjoittaa, mistäs nyt tuulee. Ja muistin. Ja vajosin sinne jonnekin niihin syövereihin, jäin sinne vellomaan ja päätin sitten tehdä hetken jotain muuta. Niin kuin vaikka nukkua. Paljon.

Onneks yks pieni Metallica-fani kiskoi mut hetkeksi tälle pallolle takaisin, vaikken siitä musiikista välitä.




Osaa tuo fani seistä ilman tukeakin. Ei olis kai niin väliks, kun ei ole vielä edes kahdeksaa kuukautta sillä mittarissa ikää. Mut siihen mä taas jäin. Enkä kirjoittanut mitään. Sanon taas, kun löydän sanottavalle sanat, ne on vielä vähän kateissa.