Säätö tai useampi päivässä

Toiset päivät nyt vaan on sellaisia, vähän täydempiä.

Aamu alkoi ihanasti aurinkoisella Seiskalla, kiireessä juodulla kahvilla, Toisen potkimisella sängystä ylös ja pikaisella aamupalalla kaikille pojille. Esikoinen on omilla reissuillaan ja Kirppu sai jäädä sänkyynsä makaamaan.

Vajaaseen tuntiin mahdutettujen aamun pakollisten jälkeen suuntasin Toisen kanssa (pokemonit kourassa, tietty) hammaslääkäriin revityttämään paria sinnikkäämpää maitohammasta. Asemalta junaliput, pari kivaa poksua ja yksi gymille hengaamaan ja sitten junaan, jolla matkaa yhden asemanvälin verran. Toisessa päässä kilometrin kävely (jes, saatiin puuttunut kettu!) ja hammaslääkäri käytti kokonaiset kolme varttia hampaiden poistoon. Mun osaksi jäi kuunnella, että Toiselta puuttuu samat rautahampaiden aihiot kuin Kirpultakin, että harjausta harjausta vaan ja lukea siinä odotellessa ikivanhaa pahoinleikeltyä naistenlehteä. Käynnin päätteeksi ilmoitin kohteliaasti, etä ei, ei todellakaan tulla joulunalusviikolla mihinkään kontrolliin, kun tammikuussa tilat on tunnin matkan sijaan kymmenen minuutin päästä (puhumattakaan nyt joulunalusviikon tuskasta muutenkaan, tsiisus). Saatiin kontrolli tammikuulle. Ja sitten sama matka toisin päin, nokka kohti kotia vähän kivuliaan Toisen kanssa. Onneks matkalla sentään kuoriutui kympin muna, Magmar piristää kokoelmassa helposti tuommoisen pojan päivää.

Kotona se toinen kuppi kahvia, pyykkiä, riehuvia pikkupoikia ja mitä näitä nyt on laskuja lapsilisäpäivänä. Kersat kärryyn, pokemonit matkaan ja kauppaan. Ja eiköhän nuo onnettomat kaupassa keksineet testata kaikua kiljumalla niin kovaa ja korkealta kuin vain pikkumuksut voi. Pitäs vissiin suosiolla ruveta jakelemaan korvatulppia kanssaeläjille.

Yritettiin siinä sulloa ostoskärryllistä tavaraa rattaiden tavarakoriin, kun puhelin soi. Viimeinen käytti luonnollisesti tilannetta hyväkseen ja livahti leikkipaikalle, Täystuho puolestaan änkesi Seiskan päälle rattaisiin. Ai että kuulosti houkuttelevalle tarjous lasten liottamisesta uima-altaassa ja kahvista siinä lasten kiljuessa riemusta. Todellisuudessa Rääpäle veti raivarit siitä, kun pakkaus vaan kestää ja kestää. Ja Rääpäleen väsykiukkuhan jatkui sitten tietysti koko puolentoistakilometrin kotimatkan. Koska raittaisiinhan vaan ei voi nukahtaa, aurinkokin paistaa ja kaikki nyt vaan on tyhmää.

Rääpäleen päikkärit kärryissä jollain toisella reissulla

Kotona purettiin niin ostokset kuin raivoavat lapsetkin rattaista ja syöttämällä niitä vähän sai niistä melkein ihmisiä. Uima-allas kävi jo mielessä, vaan edessä olikin jo fillarinperäkärryn hakureissu, johon siihenkin oli kolmen ihmisen aikatauluja soviteltu. Päädyttiin sitten vain siirtämään kaverin autolla peräkärryn pyörään kiinni tuleva liitäntäpala osoitteesta ja pyörästä toiseen. Se kärry pitäis vielä käydä polkien hakemassa... Kotona kaverini kiinnitti liitäntä palan tulevaan vetopyöräämme ja ruvettiin sitten tutkailemaan muita pihan fillarinraatoja. Irrotettiin yhdestä renkaat, että kävis kumien vaihtaminen seuraavalla kerralla vähän sutjakkaammin. Pojat livahti fillarioperaation aikana mäkeen, ja niiden sisäänkalastamiseen tarvittiin jo jätskinverran lahjontaa.

Eiköhän vaan fb ollut viestiä toisensa jälkeen tukkeessa, joku tahtoo tehdä politiikkaa justnytheti, toinen kyselee onko vaatteille tarvetta ja nelikon isä pyyteli lapsiaan yökylään huomenna. On kai ne olleet siellä yökylässä joskus alkuvuodesta. Helmikuussa? Maaliskuussa? Voi aikataulusäätämiset ja muut kalentereiden kiroukset, me kun on tässä jo viikkotolkulla järjestetty just tän viikon(lopun) ohjelmaa ja kuviota toimivaksi paletiksi. Siinähän se ilta meni mukavasti koko kuviota uudelleen piirrellessä, pyykissä, ruuassa, koiran lenkissä, unihommissa ja mitä näitä nyt on.

Tai ehkä tää nyt oli vaan ihan tavallinen päivä. Pyykki kuivuu ulkona, pienet nukkuu jo ja Toinen vei Miehen gymille, kun ei me aikuiset vaan osata näitä pokemon-taisteluja. Hävitään aina.

Toinen ja Viimeinen ja koko perheen pokemon

Mä nyt istun tässä näpyttelemässä tätä ja pähkäilemässä, että jos nelikon kolme yökyläilemään lähtevää ei torstaina kotiudu annettuun aamuaikaisen aikaan mennessä, mun koko vuoden odottama viikonloppu menee ihan mönkään. Ja kyllä tiedän sitten ihan justiinsa, kenen syy se sitten on. Nimittäin mun, kun taas jossain älynväläyksessä suostuin tällaiseen kaikki suunnitelmat sotkevaan extempore tapaamiseen... Ollapa elämä ennalta-arvattavaa edes kalenterin osalta.

Hyppää, hyppää!

Kesä ja pienen rahan kesäpuuhat ovat täällä ja käynnissä täydellä tehollaan. Monen monta meidän (ja lasten) tekemistä kyllä mahdollistaa lähipiirimme, koska onhan se nyt ihan taivaan tosi, ettei yhdestä lompakosta revitä kovin kummoista ylimääräistä kesää(kään) varten.

Esikoinen on kuluvalla viikolla omalla reissullaan pohjoisessa, jutellaan siitä enemmän, kunhan saadaan tyttö hengissä kotiin kertomaan, paljonko sopii kertoa ja löytyykö kuvitusta. Heittäydytään vaikka hurjiksi ja pyydetään sitä vieraskynäilijäksi.

Kirppu ja Toinen saivat lahjaksi ratsastusleirin, miehenpuolen suku sen maksut ja muut järjestelyt olivat jotenkin junailleet. Ihan mieletön juttu sikäli, ettei oikeasti meidän lompakosta tuollaiseen helposti rahoja revittäisi.

Kirppu ja Toinen ovat säännöllisen epäsäännölliset käyneet aiemminkin ratsastamassa. Yllätyin kuitenkin melkoisesti nähdessäni kuvan Toisesta. Mulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että poika oikeasti tietäisi, mitä siellä hevosen selässä pitäisi tehdä. Vaan näyttää tietävän.

Kuva Elisa Kolhonen, HS-talli

Kuva Elisa Kolhonen, HS-talli

Neljän pienimmäisen kanssa hengaillaan sitten tämä viikko ihan keskenämme, ja täytyy myöntää, että kiirettä piisaa. Pohdin vielä, uskaltautuisinko noiden neljän kanssa Linnanmäen ilmaiskieputtimiin tai vaikka Korkeasaareen, mutta saattaa hyvinkin olla, ettei selvitä lähintä leikkipuistoa kauemmaksi.

Ennen tämän viikon leirejä on lasten kanssa mm. ulkoilutettu koiraa.

Lyylille hankittiin alkuvuodesta kuonopanta helpottamaan hallintaa, kun iso maha ja liukkaus yhdistettynä vetävään ja poukkoilevaan koiraan oli todellinen riski. Nyt Lyyli kulkee remmissä jo melkein kuin enkeli, niin että kuonopannan kanssa sitä voi valvotusti Esikoinenkin taluttaa.

Isojen nyt loistaessa poissaolollaan hankittiin vielä pojille miekat (huimat 3,99 €/kpl) puukeppien tilalle siinä toivossa, että silmät säästyisivät.

Eiköhän näillä eväillä päästä kesää eteenpäin, ja luulisi, että kun koulussa syksyllä kysytään, mitä kesällä on tehty, riittäisi taas vastauksia. Vaikkei surffatakaan koralleilla Australiassa.

WoW, opas perheelliselle pelaajalle

Erehdyin taas eilen selailemaan Suomen suosituinta keskustelupalstaa, Vauva-lehden AiheVapaata. Tällä kertaa silmiin osui keskustelu perheellisen pelaamisesta. Aihe pomppaa esille säännöllisesti ja lähes aina tietokone- ja konsolipelit mielletään lasten jutuksi, pelaava aikuinen lapsen tasolle jääneeksi. Jäin miettimään, että WoW, mitä sitten, jos perheellinen pelaa.

Meillä nimittäin pelataan. Itse tosin pelaan kausiluontoisesti vain paussinappulallisia pelejä, leikin virtuaalinukkekodillani (olen leikkinyt sillä kausiluontoisesti vuodesta 2001), rakentelen kaupunkeja, johdan sairaalaa, pelaan sekä vuoropohjaista että reaaliaikaista strategiaa, hallitsen resursseja jne. Yksin tai korkeintaan kotiverkossa miehen ja/tai lasten kanssa.

Mies puolestaan pelaa online-pelejä yhdessä muiden ihmisten kanssa, pelikavereita löytyy ympäri maailman. Tiesin miehen peliharrastuksesta jo ensitapaamisella.

Luin peli-keskustelun. Luetutin sen miehellä myös. Sivulla neljä meistä molemmat alkoivat hymyillä. Samalle lauseelle. "Todellista rakkautta, jos keskeyttää raidin." (Tietämättömille, peli World of Warcraft, raidissa sovittuina aikoina 20 ihmistä kohtaa netissä tappaakseen erilaisia "hirviöitä", raidit kestää yleensä muutaman tunnin kerrallaan ja yhden hyppääminen pois kesken pilaa pelin yhdeksältätoista muulta pelaajalta)

Moni keskustelija tuntui taas olevan sitä mieltä, että moiset pelit on lapsettomien hupi. Vietimme eilisillan pohtien, että eihän se niin ole. Pikkuvauva-aika on aivan loistavaa peliaikaa ja lasten kasvaessa harrastaminen helpottuu ja saa ihan uusia ulottuvuuksia.

WoW, opas perheelliselle pelaajalle (ja pelaajan puolisolle), olkaa hyvät:

1) Pelaaminen on harrastus muiden joukossa. Pelaamiseen käytettävästä ajasta sovitaan samoin säännöin kuin perheen muustakin ajankäytöstä ja muistakin harrastuksista.

2) Oikean elämän ihmisten perustarpeet menevät virtuaalitodellisuuden edelle. Ihmisen on saatava syödä, nukkua, käydä vessassa ja peseytyä. Myös pikkuvauva-aikana, huolimatta siitä, että puoliso pelaa.

3) Jokainen tarvitsee omaa aikaa. Omaa aikaa voi yhtä hyvin viettää virtuaalitodellisuudessa kuin salilla, lenkillä, shoppaillen tai vaikka sohvan nurkassa kirjaa lukien. Toisen omaa aikaa ei sovi keskeyttää sovittuna aikana kuin suoraan henkeä tai terveyttä uhkaavista syistä, jos kohdan kaksi (2) tarpeet on täytettävissä muina aikoina. Järjestäkää niin, että nukkumista lukuunottamatta ovat.

4) Hankkikaa asunto, jossa virtuaalitodellisuus ja sänky eivät ole samassa tilassa. Väliin tarvitaan ehdottomasti ovi.

5) Pidä harrastustaukoja, huomioi puoliso arjessa.

6) Ja ennen kaikkea, ihmisellä on suu siksi, että sitä voi käyttää. Pelikavereille voi ja pitää kertoa mm. perheenlisäyksestä. Peliporukan voi vaihtaa lapsettomista nuorista aikuisiin ihmisiin (uskokaa pois, tätä peliä pelaa jopa 50+ tyypit, kumpaakin sukupuolta!). Aikuinen porukka ymmärtää, että pikkulapsen nenästä lego on saatava pois, vaikka kuinka raidi olisi kesken. Ja aikuinen porukka ymmärtää myös, että raidin loppumista odotellessa puoliso saattaa nukahtaa sohvalle, eikä nukkuvaa herätetä, vaikka joku lapsista heräisi. Ei vaikka se pilaisi kaikilta kymmenen minuuttia peliä.

Ja oleellisinta sen suun (ja korvien) avaaminen on suhteessa puolisoon. Itsensä huomatuksi ja rakastetuksi tunteva puoliso mahdollistaa pelaamisen mielellään. Huomiotta jäävästä tulee helposti mustasukkainen.

Ja tiedättekö, mikään ei ole ikävämpää kuin olla mustasukkainen pelille. Yksikään pelaajan puoliso ei tahdo tuntea häviävänsä pelille. Myös WoW on loppuviimeksi vain peli. Jos pelaajan puoliso häviää vain pelille, tulee pelaamisesta nopeasti mahdotonta.

7) Jos edellä olevat toimii, voi pelaajan puoliso todella olla jopa pettynyt sovitun pelin peruuntumisesta. Sitähän saattaa vaikka "joutua" katsomaan kompromissileffaa sohvalla yhdessä sen sijaan, että saisi valita leffan ihan itse.

Mun menopelit

Okei. Mies oli oikeassa. Tämän yhden kerran suostun myöntämään. Se oli oikeassa todetessaan, että tavara on lasten sivutuote.

Vielä viime syksynä olin kovasti sitä mieltä, ettei meillä oikeastaan millekään vauvaroinalle ole enää hankintatarpeita. Siis ei vaan tarvita mitään, niin kuin oikeasti, että kaikkea on ja löytyy ja sovelletaan vähän, jos jotain puuttuu.

No ei näköjään sovelleta yhtään. Ensin tuli minikokoinen toppahaalari. Sitten fleece-haalari. Tuttipulloja. Rintapumppu (esittelen sen onnettoman toisen kerran, voi että kuinka siitäkin juttua riittäisi). Ja nyt viimeisimpänä hullutuksena ihan uudet vaunut.

Siis uudet, U.U.D.E.T, ihan ekaa kertaa mulla on mun itse (okei, miehen avustuksella) myyntilaatikosta poistamat uudet (kai mä sen jo sanoin?) lastenvaunut.

mun kulkupelit, Murheenkryyni ja kärryt.

Olo oli kuin pikkulapsella jouluna. Tai synttärinä. Perjantaina tilasin ja tänään ne sai postista noutaa. Huomenna päästään koeajolle, kun tänään meni iltapäivää kasatessa ja harrastusrumbaillessa.

Jos joku on miettinyt joskus, että mitä varten ihminen hankkii lapsia, niin vaikka sitä varten, että saatais kasattua uudet lastenvaunut. Blondi ei taaskaan tajunnut ohjeista hölkäsen pöläystä ja mies oli vähän kiireinen pienten kanssa. Jotta Toinen riensi hätiin, eihän nyt yhdet vaunut voi kasausohjeiltaan olla legoja haastavampia. Eikä ollut.

Tällaisia äiti-poika-aktiviteetteja täytyy harrastaa aina välillä.

Harmi, ettei sattunut valmiista kärryistä yhtään hyvää kuvaa, vielä. Nämä siis päällekkäin istuttavat tuplat jättimäisillä renkailla, riittävän kokoisella tavaratilalla ja mahdollisuudella käyttää turvakaukaloa järkevästi kyydissä ylemmässä istuimessa.

Rääpäle valloitti kärryt heti kasausvaiheessa ja on viettänyt illan istumalla vuoron perää kumpaakin paikkaa. Vähän kumminkin hirvittää ajatus uhmaraivoavan puolitoistavuotiaan tunkemisesta alempaan istuimeen... Aika näyttää, oliko hyvä idea. Muthei. Ainakin ne on uudet.

"Täälläkö mun piti istua?"

Entä jos pojat leikkisikin nukeilla

Kirpun kummitäti kertoi tuossa aikaa sitten, että heillä olisi tarpeettomana yksi BabyBorn nukke pottineen ja rattaineen. Tiistai-iltana sain vihdoin aikaiseksi ja kävin hakemassa nuken meille.

Lopputulos yllätti minut ihan perinpohjaisesti, nukkeparasta (ja niistä rattaista, luonnollisesti) taisteli neljä lasta. Rääpäle rakastui rattaisiin. Se yritti kerta toisensa jälkeen kiivetä niihin itse työnnettäväksi. Viimeinen puolestaan olisi tietysti tahtonut työntää nukkea asiaankuuluvasti rattaissa, kun taas Täystuho ja Kirppu olisivat mielellään leikkineet ihan täysmittaista kotileikkiä keskenänsä.

Suunnilleen sadannen yrityksen jälkeen Rääpäle saatiin rattaista irti ja istumaan hetkeksi nukke sylissään. Kolme sekuntia. Jonka jälkeen se puri nukkeparkaa päähän ja heitti sillä sitten leikistä osattomaksi jäänyttä Toista kolmen muun kiljuessa kauhuissaan.

Alkuinnon laannuttua nukella on kuitenkin leikitty ihan nätisti, eikä rattaillakaan ole kamalasti rallia ajettu.

Koululaisten kanssa juututtiin kuitenkin keskusteluun tyttöjen ja poikien leluista, siitä voivatko pojat leikkiä nukeilla ja poneilla, tai tytöt vaikkapa Turtleseilla taikka tinasotilailla. Kyllä kävi mielessä, että näistä on kasvanut aikas fiksuja. Tuumasivat meinaan kuin yhdestä suusta, että ei ole olemassakaan tyttöjen tai poikien leluja, että on vaan leluja ja kukin leikkii sillä, mikä itseään eniten kiinnostaa. Ja että onhan se niin värienkin kanssa, kyllä saa tyttö käyttää sinistä ja poika pinkkiä, jos tahtoo.

Tulipa vaan keskustelusta mieleen, että mulla olisi tuolla kaapillinen Warhammer-figuureja maalattavaksi... ja että olipas hassua, kun eivät meinanneet liikkeessä millään ymmärtää myydä niitä mulle, vaan kovasti kauppasivat niitä miehelle. Vaikka ne on mun. Ja vaikka mieskin siitä sanoi, että mitäs jos nyt kuitenkin ostajalle suoraan myisitte, ettekä seuralaiselle. Että taitaa ne sukupuoliroolien ennakko-oletukset istua meissä aikuisissa tiukassa, vaikka lapsista ne on jo melkein nollattu. Kun vaan saisi aikuinenkin harrastaa just niitä asioita, mistä itse tykkää eikä aina jäisi sinne sukupuolen vangiksi.

---

Meinasin, että mä myös sitä minimalistipeliä, mitä kaikki muutkin, sitä missä ideana on hävittää aina päivämäärän mukainen tavaramäärä. Kun sopivasti nyt osui kuun vaihdekin tähän. Oon mä tässä pelissä kyllä hyvä. Yhtään tavaraa en saanut ovesta ulos, mutta miehen sain, ekaa kertaa aikoihin. Tekee hyvää sillekin. Kai se voidaan laskea päivän tavaraksi?

Legot nenässä, kierros kaksi

(Ensimmäistä kierrosta parin vuoden takaa pääsee katsomaan tästä.)

Vähän ennen kymmentä sunnuntai-iltana Viimeiseltä pääsi surkea parkaisu. Nukkumassahan noiden piti olla jo pari tuntia aiemmin, muttamutta... ihan aina ne nukuttamiset ei täälläkään mene putkeen. Hiippailin Viimeisen sängyn viereen selvittelemään, mikä nyt tällä kertaa mahtaa olla hätänä. "Mun nenään sattuu, byäääää", se antoi vikakoodiksi.

Jotta jaahas. Mikäs siihen sattui? "Siellä on lego." Voi ei. Mulla oli todellakin naurussa pitelemistä, kun eihän sitä nyt oikeastaan lapsen hädälle voi nauraa. Mutta kun Täystuhon vastaavat tempaukset ovat kirkkaina muistissa. Mieluummin nauran kuin itken, jos vain niistä voi valita. Ainakin Viimeinen unohti parkunsa.

Talutin reppanan omasta sängystään olohuoneeseen, missä diagnoosi on paremmassa valossa helppo varmistaa. Jep. Siellä oli. Täystuholle aikanaan saatujen ohjeiden mukaan toinen sierain tukkoon ja puhallus Viimeisen suuhun. Lego liikkuu kyllä paremmin näkyville, mutta vaikka kuinka yritetään, ei sellaiselle etäisyydellä, että sen voisi itse pinseteillä nypätä pois puhumattakaan siitä, että lentäisi kauniissa kaaressa nenästä ulos.

Mitäs sitten? Terveyskeskuksen sulkeutumiseen kymmenen minuuttia, sinne ei mitään toivoa ehtiä. Olis nyt tunkenut sen legon nenäänsä varttia aiemmin... mutta kun ei tietenkään. Eipä auttanut. Soittelin sitten Hyvinkäälle, missä meidän alueen ilta- ja yöpäivystys on. "Olisko teillä aikaa siellä poistaa yhdeltä urpolta lego nenästä?" Hoitajalla oli pokkansa pitämisessä samanlaisia ongelmia kuin mulla. "Joo, tulkaa tänne vain."

Tuntia myöhemmin oltiin Hyvinkäällä ja sen sijaan, että hoitaja olisi edes kurkannut nenään itse, meidät pistettiin lääkäri-jonoon. Varauduin pitkään odotukseen. Viimeinen nukahti kainalooni ja laskin sen penkille pitkäkseen nukkumaan. Sainpahan kerrankin selailla revittyjä ja ikivanhoja aikakausilehtiä ihan rauhassa.

Kolme varttia myöhemmin lääkäri ohjasi meidät toimenpidehuoneeseen. Kunhan lampulle oli virrat keksitty, saatiin diagnoosi, joka oli jo hyvin tiedossa. Siellä se lego oli. Ei irronnut imulla. Ei rautalanka viritelmällä, ei millään, mitä toimenpidehuoneesta löytyi. Hoitaja lähetettiin etsimään Viimeisen nenään sopivia työvälineitä, jotain, mitä lääkäri kutsui alligaattoreiksi.

Alligaattoreita ei löytynyt sen enempää päivystyksestä kuin kirurgiseltakaan (mikä tietysti maallikon mielestä on hyvä juttu, koska moiset eläimet voisivat puolestani hengailla muualla kuin sairaalan tiloissa). Hoitaja toi tullessaan kuitenkin jonkinmoisen valikoiman jotain epämääräisesti saksien ja pinsettin sekoitukselta näyttävää.

Lääkäri oli jo välineitä odotellessaan ehtinyt vilauttaa meille Lastenklinikalle siirtymistä, mille en kyllä yhtään lämmennyt (siis se on vaan näkyvillä oleva lego, ja sitä paitsi, meiltä on yhtä pitkä matka Hyvinkäälle kuin Lastenklinikalle, että edes takaisin ajelu ei legon takia keskellä yötä huvita yhtään).

Lopulta lego kuitenkin irtosi. Päästiin toimenpidehuoneesta ulos, kun kirurgiselta tuli hoitaja vielä varmistamaan, että irtosiko se lego. Taisi Viimeinen tempauksineen päästä yövuoron puheenaiheeksi. Kunhan ei tulisi tavaksi.

Tekniikat blonditestissä

Tää on kyllä nyt ihan ilmaista mainosta, olen pahoillani. Mut näin siinä kävi.

Mulle soitti kerrankin puhelinmyyjä, joka kersojen kiljunnan taustalta kuultuaan tuumas, että kuule. Sun tarttee selvästi saada sulle nauhottava systeemi, kun et sää kumminkaan voi kattella telkkaria sillon ku tahot, ainakaan rauhassa.

Kaikki aiemmat on kiljunnan kuullessaan yrittäneet, että tässä ois kersoillekin vaikka mitä, ja niille on tullut sanottua, että a) ne tappelee jo olemassa olevistakin ja b) ongelma ei ole saada viihtymään niitä ruudun edessä vaan ihan päin vastoin.

No. Fiksu puhelinmyyjä, myi mulle nauhottavat systeemit (joita en kyllä osaa käyttää) ja nopeemman netin.

Eikä menny kuin viikko ja soitti toinen onneton samasta firmasta. Se meinas, että kun tuota edellä mainittua vois hallinnoida etänäkin, niin täytyyhän siihen pelit ja vehkeet löytyä. Että onks ne tabletit tuttuja. Tuli siihen sitten sanottua, etten mä niitä koskaan silleen ulkoisesti käyttänyt ole (syönyt kyllä aika monta). Ja sehän piti mulle pitkän esitelmän sitten siitä kuin hienoja vehkeitä ne oikein on. Vissiin meni pää pyörälle, kun jossain epähuomiossa tää on nyt meidän keittiön pöydällä:

Läppärin mä kyllä olisin oikeammin tarvinnut, että nyt täytyy sitten selvittää saako tuolle minkään sortin taulukkolaskentaa vai mennäänkö edelleen ruutupaperilla...

Voiks tolta nyt sitten lukea niitä e-kirjoja? Kirjottaa sillä vissiin voi vain ykssormijärjestelmällä? Kalenteri on kyllä kiva, ja kai siihen jotain pelejäkin saa... Voiks sillä kattella telkkaria sängyllä maaten, jos telkkari on olohuoneessa ja minä ja vehje ei?

Nii. Ja vaikka mulla olis ihan ok kamera ja tabletillakin olis voinut kuvata, niin se mun surkea kännykän kamera oli just se mikä osu käteen, kun kuvia piti ottaa...

Pienten leikkejä

Kolme nuorinta pääsi Esikoisen huoneeseen toviksi leikkimään. Pian jo kipitti Esikoinen noutamaan kameraa, kun poikien touhuja piti kuvata.

Tää on varmasti paras sijoitus leluista. Ei mikään halpa, mutta säilyttää suosionsa vuodesta toiseen.

Esikoisen se on, eikä se sillä enää paljon leiki, mutta nuoremmat tykkää valtavasti. Ja minä. Luonnollisesti.

Rääpäle puolestaan on löytänyt Esikoisen huoneesta parhaimman mahdollisen leikkikaverin. Peilivauvan. Peilivauva on oikeasti ihan mieletön tyyppi, ja sitä on läpsimisen lisäksi tosi kiva pussata.

Millaisia leikkejä muilla?

Voi Sims, minkä teit

Ja anonyymit-kommentoijat, että ottaa ihmistä päähän. Paljon ja kovasti.

Mä olen pelannut The Sims-sarjaa aina. (Eikö viisitoista vuotta yhden pelisarjan parissa ole aina?) Rakastuin silloin siihen aitoon ja alkuperäiseen, jonotin ja ennakkovarasin lisäosia niin, että Anttilan TopTenissä tunnettiin mut jo nimeltä.

Tuli lapset yksi ja kaksi, vuosi 2004 ja The Sims2. Voi mikä hahmonluonti, ihan mieletön! Ja ystävien hankkiminenkin kävi niin paljon helpommin, ei tarvinnut enää seistä postilaatikon vieressä päivystämässä, josko joku kulkisi ohi. Loin meidän koko kaveripiirin omaan naapurustoon ja pelasin meillä monta sukupolvea. Ihan mieletöntä.

The Sims3 ei koskaan yltänyt samaan kuin kakkonen. Ei kinä. Avoin naapurusto esti mua luomasta kavereitani sinne uudelleen, niin että olisin voinut mikrosäätää jokaisen elämää askel askeleelta. Aika kului kaikkialla, halusin tai en. Konekaan ei kestänyt. Vaikka latausajat itse naapurustosta puuttuivat, käynnistämiseen meni jo kohtuuton aika. Lisäosia ei montaa tullut hankittua, vaikka ne kakkoseenkin oli kaikki.

Viime syksynä kaikki muuttui. Arvaatte varmaan The Sims4. Mä olen rakastunut. Ei enää niitä raivostuttavia taaperoita (kiitos, nämä oikean elämän yksilöt riittää mulle). Ei enää käsittömättömän pitkää latausaikaa peliä käynnistettäessä (ennen ehdin ripustaa pyykin, täyttää koneen uudelleen, viedä roskat ja tehdä tiskillekin jotain). Yhteisötontille siirryttäessä en enää ehdi edes kahvia hakea kuppiin lisää. Ihan luksusta.

Mä oon luonut kaikki kaverini (tai no melkein, tai oikeastaan mä en enää tiedä kuka oikeasti on kenenkin kaveri vai onko kukaan, mutta siis ne samat tyypit kuin The Sims2-peliin aikanaan ja muutaman siihen lisäksi uutena), säätänyt pelin asetuksia ja nautin oikeasti siitä, kuinka realistiseksi nämä tyypit saa. Ai että mä tykkään, kun aina sama tyyppi soittaa ja bongaa kylään ihan joka paikkaan ja tuiskahtelee pienimmästäkin tai kuinka joku tyyppi on aina vain nenä koneessaan kiinni ja jonkun muun kämppä kiiltelee, kun se sitä hysteerisesti hinkkaa koko ajan. Ja kuinka mä itse luonnollisesti olen siellä suurperheen näännyttämä bisneshirmu, joka ei koskaan käy kellään kylässä saati sitten soittele, kun ei muista jaksa ehdi kerkee.

Kakkosesta mä aikanaan kirjoitin tarinaa ihan paperille kynällä. Tiedättehän, silleen perinteisesti? Nelosesta mun teki mieli aloittaa blogi. Teki vaan mieli, mutten aloittanut. Miksikö? En vaikka sillä olisi hetkessä enemmän lukijoita kuin tällä tulee olemaan ikinä. Ensinnäkin mä tahdon pitää jotain ihan itselläni (ähäkutti, lälläslää). Ja toisaalta, liki kolmen vuoden mankumisen jälkeen Esikoinen vihdoin sai luvan omalle blogille. Sen valvonnassa on mulle Sims-blogia riittävästi. (Sitä paitsi, mä tykkään edelleenkin vain kirjoittaa, en yhtään kuvata)

Sanokaa nyt te armaat, jos tuonne Esikoisen blogiin eksytte (ja sanokaa tässä, eikä siellä), olinko mä taas turhan ilkeä anonyymille kommentoijalle, joka siitä suuttui, kun kerroin, että myös kritiikin antaminen on taitolaji. Mä jo yritin olla asiallinen (vaikka keitti yli, kun mun pienen kimppuun kehtaa tuolleen hyökätä) ja yritin ottaa senkin huomioon, että tuo ano todennäköisesti on ihan lapsi itsekin. (Tai sit on jäänyt jotain oleellista oppimatta hältä). Linkki vie suoraan tähän murheenkryyni-tekstiin, niin ei tarvi teidän arpoa.

Hiihtoloman alku

Suhteellisen vilkas hiihtoloman alku. Meillä on kaikki enempi vähempi kipeitä, Täystuho on ainut, joka ei (vielä) oireile mitenkään.

Onhan tässä silti tehty kaikennäköistä.

Tällä meillä soittaa jokainen, osa enemmän, osa vähemmän, osa nuoteista, osa ulkomuistista ja loput omasta päästä. Pikkuhiljaa on oma taitotaso kasvanut niin, ettei soittimen mitta oikeastaan enää riitä, se kun pari oktaavia vajaa.

Täystuho sai lahjaksi tällaisen, ja siitä on riemua riittänyt.

Rääpäle on kasvattanut kolmannen hampaansa hirmuisella kitinällä ja yllättänyt itsensäkin puremalla omaa varvastaan.

Ja näitten kanssa on nyt touhuttu paljon. Lyyli seuraa mua kuin hai laivaa ja Jääkarhu vieläkin vähän mököttää, mulle.

Äiti lupas ettiä mulleki hiihtimet!

Täystuholla oli tänään hoidossa hiihtoa. Varoitus tuli ruhtinaallisesti etukäteen niin, että hitainkin vanhempi varmasti ehtisi kaivaa sukset esiin, tarkastaa kunnon ja sopivuuden sekä todeta, ettei sovi ja hankkia uudet. Eli eilen iltapäivällä hoidosta hakiessa, kuinkas muuten.

Varastoa kaivelin eilen ja löytyihän sieltä suksia. Yhdet ikivanhat 120cm Järviset, joista toinen menossa hajonnut ja molempien suoraan-kenkään-kiinnityssiteet läpi ruostuneet, puhumattakaan niistä kiinnitysremmeistä, lahot kuin mitkä. Ja sitten sieltä löytyi Kirpulle kahdetkin passelit 140cm sukset, toiset on Karhut ja toiset mitkälie. Monojakin noihin isompiin löytyi kolmet erikokoiset, sauvoja (jopa ihan parillisina) useamman mittaisia.

Monot sentään Täystuholle passasi, joten liian isoilla suksilla se tämän päivää hiihteli. Minä puolestani käytin hoitopäivän huolellisesti etsimällä sille sopivia suksia kaupasta. Ja löytyi sitten paketti alta neljänkympin, kenkään kiinnitettävät vekottimet nuokin, mittaa 110cm.

Vaan kuinkas käy, jos sulla on kaksi pikkupoikaa, joista toinen saa jonkun kivan harrastusvehkeen, ja toinen ei?! Ihan hillitön huutoparku Viimeiseltä. Sekin halusi sukset. Arvatkaa jäikö vaihtoehtoja...

Ajelin kauppaan mukanani Täystuho ja Viimeinen. Päästiin ilman vinkunaa (ja ilman ostoskärryjä) ohi leluista, DVD-levyistä ja jopa karkeista. Tapahtuu noin suunnilleen ei ikinä. Hyllystä haettiin Viimeiselle samanlainen pari, joskin mittaa 90cm.

Mä ehdin hädin tuskin saada sukset maksettua, kun tuo tarrasi niihin. "Mun. Ite kannan!" Ja sehän kantoi, läpi kaupan, liukuhihnan parkkihalliin, läpi koko parkkihallin. Pysähtyipä vielä joku vanhempi mies ihastelemaan Viimeiselle hienoja suksia ja toivottelemaan hyviä hiihtämisiä vielä ennen kuin lumet kokonaan sulaa.

Iltapuhteina säädetään vissiin siteitä, että pääsis huomenna hiihtämään. Sänkyynsä se ei sentään noita tahtonut, onneksi.

Eteishommakin etenee, mutta palataan siihen ens viikolla, kun saan lainaksi kameran, jonka kuvista pystyy laskemaan vaikka jokaisen koirankarvan yksitellen :p

Kielletyt kylpykuvat

Mä taisin luvata ja vannoa, etten ikinä koskaan jaa lasteni kylpykuvia. Syön sanani.

Viimeinen on ihailtavan omatoiminen. Pääsette mukaan lauantaiaamun kylpyyn, jonka se on ihan itse itselleen laittanut.

Jos mä vaan laittaisin kylppärin oveen haan ulkopuolelle ja riittävän korkealle? Oli sillä ihan shamppoot ja kaikki tukassa, kun mä sen talteen poimin vaippa päällä vannasta... Mites se meni? Lapset on rikkaus?

Legon kirje vanhemmille

Törmäsin Legojen sukupuolettomuutta pohtivaan tekstiin Facebookissa ja siitä se ajatus sitten lähti. Linkin takaa löytyy Legon kirje vanhemmille vuodelta 1973. Käännettynä suomeksi se menee suunnilleen näin:

Vanhemmille

Luomisen tarve on yhtä vahva kaikilla lapsilla, niin tytöillä kuin pojillakin.

Mielikuvituksella on merkitystä, ei taidoilla. Rakennat mitä ikinä mieleen tulee tavalla, jolla sinä itse haluat. Sängyn tai trukin, nukkekodin tai avaruusaluksen.

Monet pojat pitävät nukkekodeista. Ne ovat paljon inhimillisempiä kuin avaruusalukset.

Monet tytöt suosivat avaruusaluksia. Ne ovat paljon jännittävämpiä kuin nukkekodit.

Kaikkein tärkeintä on antaa heille oikeat tarvikkeet, jotta he voisivat luoda, mitä ikinä tahtovatkin.

90-luvulla legoissa alkoi raju jakaantuminen tyttö- ja poikalegoihin. Belvilleihin ja La Scala-legoihin saakka minäkin leikin City-legoilla ja Fabulandeilla. Meiltä löytyi niin ratsastuskoulu kuin lentokenttä, poliisi-asema ja rantakahvila. Rakennettiin taloja äidin kanssa ihan peruspalikoista.

Välillä meni jo tovi, ettei "tyttölegoja" saanut juuri mistään. Nyt muutaman viime vuoden aikana on tulemisen tehnyt niin pinkit peruspalikat kuin Lego Friendsitkin. Tiedän. Pikkutytöt (ja itseasiassa vielä pienemmät pojat) ovat seonneet tuohon tyttöjen maailmaan.

Onhan nuo pinkit palikat toki minustakin kauniimpia kuin esimerkiksi Turtles- tai StarWars-legot... mutta silti meillä legoleikki tuntuu olevan suhteellisen sukupuoletonta. Ei meillä ole tarvetta varsinaisille tyttölegoille, koska perus city-legoista löytyy vaikka mitä.

Ja luovuutta voi käyttää vaikka Simpsoneita katsellessa ohjekirjojen ollessa pysyvästi Hukka-nimisessä paikassa.

Älypuhelimen tarpeenkin voi kätevästi täyttää pikkulegoilla (tabletin dubloilla).

Jostain syystä mielestäni legojen alkuperäinen idea, rakentaa, mitä mieleen tulee, näkyy parhaimmin kahdessa viimeisessä kuvassa. Puisto on Toisen rakentama ja älypuhelin Täystuhon.

Miksi jotain niinkin sukupuoletonta kuin rakennuspalikka täytyy jakaa tiukasti tytöille ja pojille?

Tarzan, merirosvo, tulipalo!

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila kirjoitti blogissaan (17.11.14) lasten leikistä, syistä sen varhaiseen loppumiseen sekä aikuisten asenteista. Olenpa itsekin kirjoittanut aiheesta jo aiemmin tänä syksynä täällä.

Viimeinen viettää tänään kuumeetonta päiväänsä kotona (koska viikonloppuna opeteltiin taas hengittämistä Babyhalerilla). Täystuhokin sai näin ylimääräisen vapaapäivän.

Jäin vain tuosta Kurttilan tekstistä pohtimaan, missä vaiheessa leikkimiseen kuitenkin saisi puuttua, ja kenties lopettaa koko leikin lyhyeen?

Nytkö?

Joko nyt?

Tai ehkä vain odotellaan naapuria ovelle kertomaan, että räjäytystyömaan äänetkin jäävät kakkoseksi tälle kaksikolle... Ehkä sen leikin sitten viimeistään saa lopettaa?

No. Leikkikööt. Mä haluan lisää kahvia.

Nalle kuuntelee kyllä

Tämä on kaikkien vauvalelujen ehdoton ykkönen.

Rääpäle on meidän perheen seitsemäs lapsi, joka tuolle nallelle juttelee. Ja siis tosiaankin juttelee, kiljuu ja ääntelehtii ihan keskustelusävyyn. Sääli, ettei nalle juttele takaisin, sillä kukas sitä itsekseen kauaa jaksaisi keskustella (siis mun lisäksi).

Nalle on osa jumppalelua, jonka äitini löysi kirpparilta pikkusiskolleni neljätoista vuotta sitten. Jos joku siis heräsi ihmettelemään tuota seitsemättä... Ilmeisesti samalle nallelle on siis saanut jutella muitakin vauvoja ennen näitä meidän muksuja.

Eipä taida nykyiset härpättimet kestää toistakymmentä vuotta?

Hoi Touhotin!

Viimeinen täytti kaksi vuotta ja on sekin ehtinyt melkoiseen täystuho-vaiheeseen. Tutti ja pullo jäivät suhteellisen helposti pois kesällä, tai no... Pullona on nyt ihan oikea juomapullo, ja pullossa on vettä.

Kaksivuotiaan Viimeisen suurimpia suosikkeja on muumit, Mikki Hiiren Kerhotalo ja "kaivu". Muumeja ja Mikkiä meille on DVD:llä kertynyt melkoinen läjä, koska niillä saa tarvittaessa pikkupojat pysähtymään edes vartiksi. "Kaivua" on saatu katsella töissään koko kesä, kun takapihalle nousee kerrostalo.

Lelukauppatreffeiltämme miehen kanssa löysimme siis Viimeisen synttärilahjan.

Oli aika hitti. Sekä Viimeinen että Täystuho sekosi totaalisesti ja Täystuhoa piti muistutella kerran jos toisenkin siitä, että Viimeisen pitää myös antaa leikkiä tällä. Kyllä ne sitten mahtuivat molemmat leikkiin ja Täystuhoa lohdutti ajatus siitä, että hänenkin synttärinsä tulevat kyllä vuorollaan.

Jaksoi tuo lelu hurmata Kirpunkin, ja taisipa Toinenkin käydä kokeilemassa...

Että 2v. Äkkiä se aika kuluu.

Äly ja väläys

Ymmärsin eilen illalla jotain sellaista, minkä yleensä jokainen raskaana oleva ymmärtää paljon, paljon aikaisemmin. Ymmärsin, että tämä päättyy synnytykseen. Arvatkaa, nukuinko tuon oivalluksen jälkeen...

Hiljalleen alkaa jännittää, huomiselle olisi luvassa koon tarkastus äitipolilla ja viikotkin käy vähiin. Kohta eletään jo lasketunajan jälkeistä elämää.

Aiheellinen muistutus lienee se, että yhä edelleen elän aikaani jäljessä, eikä käytössäni ole minkäänlaista mobiilia nettiä. Ei läppäriä, tablettia eikä edes älypuhelinta. Ette pääsee synnärille kanssani, ette lapsivuodeosastolle. Ja ne kommentit on siellä hyväksynnän takana. Kun jonain päivänä (tai yönä) vihdoin lähdemme, jäävät kommentit ennalta määräämättömäksi ajaksi odottamaan.

---------

Kävimme miehen kanssa tänään ensitreffeillä uudestaan. Viimeinen täyttää pian kaksi vuotta ja suuntasimme lelukauppaan, koska paikallisen Prisman leluvalikoima on kerrassaan surkea. Ensitreffeillämme kävimme samassa paikassa etsimässä Täystuhon 1v lahjaa.

Ja. Ensimmäistä kertaa kävimme kahvilla ulkona. Tehdäänköhän me asioita hieman nurinkurisessa järjestyksessä?

"Kato muukku!"

Monenlaista nämä nappulat ovat tänä kesänä keksineet.

"Äiti! Kato muukku!"

Parhaimmillaan tuossa oli viisi päätä murkkuja tutkimassa, mutta vain poikia jaksoi kiinnostaa niin kauan, että sain kuvan... Ja Viimeinen tietysti heti seuraavassaa silmänräpäyksessä läimi näitä murkkuparkoja lapiolla ja kiljui: "Tappaa!" Eih, pakkoko sen on kaikki isompien jutut oppia?

Ihan kiva kaveri on myös mopo. Paitsi että ne oikeat pysättää Viimeisen aina, myös omat on ihan must.

Näitä meillä on sininen ja punainen, ja esikoista lukuunottamatta kaikki ajelee niillä. Isommat ovat kyllä noiden kyydissä jo melko koominen näky.

Ja siitä sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta vielä. Tästä meillä on jokainen lapsi tykännyt.

Mikälie on nukkekodeissa sellaista, että ne pienimmät lumoaa ihan sukupuoleen katsomatta. Ja isommathan sitten sisustaa ja suunnittelee...

Eniten ketuttaa kaikki

Neuvola kuulumisia, terve, viikolta 33. Eniten ketuttaa kaikki.

Turvotusta reippaasti (painoa viikossa 788g lisää, tarkkaa puuhaa), verenpaineet vähän koholla (Yllättävän vähän, ottaen huomioon, etten saa terveydenhoitajaa vaihdettua). Proteiinit melkein plussalla (eiks se suomeks ole miinuksella?). Seurauksena lähete äitipolille. Jee. Mä pistän teltan pystyyn sinne jonnekin äitipolin ja lastenpolin välimaastoon, ja jos tää nyt sit on turha reissu, laskutan kaupunkia. Itkekööt. En antanut kuunnella sydänääniä, toinen potkii kuin viimeistä päivää. Olis kuulemma silti pitänyt laskeskella liikkeitä... elämä.

Pienet ovat harjoitelleet vauvan kantamista.

Vauvaahan ei voi jättää kotiin kauppareissun tai koiran lenkin ajaksi. Hyvin on Viimeisellä otteet hallussa.

Ja ketuttaa sekin, että nyt voi kaupassa maksaa "turvallisesti" ihan vain korttia vilauttamalla alle 25€ ostokset. Mitä turvallisuutta se sellainen on? Kiva juttu, että joku vie mun kortin ja makselee sillä, kun tunnuslukuakaan ei tarvita. Kettu kerpele ja kuka korvaa?

Rakennusmestari

Meillä asuu insinööri. Jo Toisen eskarin päättötodistoksessa (hitsi, ei semmosia jaettu silloin, kun mä olin pieni) luki "Roomalaisiakin parempi rakennusmestari".

Pikkulegot on meillä pop. Niillä leikkii kaikki, joskin esikoinen vain silloin, kun kukaan ei näe. Tarkoitus olisi kesän aikana siirtää legot olohuoneeseen lastenhuoneista, ettei niistä aina tarvitsisi tapella. Muita leluja meillä ei olohuoneessa (enää) olekaan.

Mutta siis. Se insinööri. Rakensi ensin legoista liukuhihnan ja sitten koko tehtaan. On kuulemma margariinitehdas Kirpun leikkiin.

Se mainittu liukuhihna muuten toimii oikeasti. Tosin tarvitsisi vähän vahvemman moottorin... Ilmeisesti Toiselle on ruvettava keräilemään Technics-sarjaa, että saadaan lisää erikoisosia näihin härveleihin?