sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Kirje Joulupukille

Hei taas Joulupukki,

Kuluneella viikolla on sattunut paljon kaikennäköistä, mutta silti istuin tänä iltana alas paketointitarvikkeiden kanssa. On ensimmäinen adventti, Halloween on siivottu keittiöstä ja mielestä jo pois ja Seimiasetelma kaivettu kaapista pöydälle.


Lapset ovat jo monta viikkoa vouhkanneet tulevasta joulusta jo eikä se oikeastaan yllätä ketään. Kuluneella viikolla on kauhuntasapainon ohessa pienet kirjoittaneet toivekirjeitänsäkin, niitä on monena iltana ripustettu terassille naulaan tonttujen vietäviksi. Ja sieltä olen niitä noukkinut talteen ilta toisensa jälkeen, ennen kuin sade kastelee piloille.

Kyllähän näistä listoista löytyy kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä, moni mahdotonkin.


Itse uskon vakaasti saaneeni lahjoista parhaimman jouluksi jo etukäteen (vaikkei koskaan oikeasti pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa). Kuulin, että saan tänäkin vuonna pitää jouluna jokaisen lapsen, vaikkei oikeasti olisi sen joulun vuoro ollenkaan.

Lasten joulutoiveet kuiskin tontuille heitä tavatessani, mutta muutamaa juttua toivoisin tänäkin vuonna ihan itselleni. Toivoisin jo näin ennen joulua tontuilta kamalasti ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, sillä kalenterini on joulukuulle sillä tavalla täysi (ja täyttyy koko ajan lisää kaikesta ihan pakollisesta), ettei mokomaa aikatauluani määräilevää paperilehteä kertaakaan turhaan täytettäisi. Tänä vuonna toivon, ettei tontut varaile aikoja etukäteen yhtään, vaan rimpauttaisivat vain sopivan raon heidän kalentereihinsa osuessa, tonttu saa tulla vartinkin varoitusajalla. Turhat aikatauluvaraukset tekee turhan kiireen, eikä meillä siihen ole tänä vuonna varaa lainkaan, jos halutaan olla joulu yhdessä.

Ja mitä taas lahjaksi toivomiseen tulee, toivoisin, että asiat järjestyisi kaikki parhainpäin. Sillä tavalla, ettei ensi vuoden mukanaan tuomat muutokset tuhoaisi kaikkea viime vuosina tehtyä työtä, ettei hintaa siitä, että joku taas jakoi itselleen kuulumattomia asioita korville, jolle niitä ei ollut tarkoitettu, maksettaisi tulevina vuosina liian kovina korkoina.

Toivon, että näiden vuosien kauhuntasapainosta jäisi meille jäljelle enää vain tasapaino. Pelkään, että jää vain kauhu. Jos sinä, Joulupukki, voit asiaa jotenkin edistää, teethän sen. Se on toiveistani suurin.

-SanKari

perjantai 27. marraskuuta 2015

"Äiti! Auta mua!"

Tiistai-aamuna oli mun vuoro saada se jokaisen vanhemman kammoama puhelu päiväkodista. Onhan noita toki meille ennenkin tullut, muttei koskaan ennen ihan tällaista.

"Täystuho tippui metsäretkellä kiveltä kätensä päälle. Tuletko ja viet itse lääkäriin?" Mentiin miehen kanssa molemmat. Onneksi.

Päiväkodin eteisessä istui hyvin kipeän ja hätääntyneen näköinen Täystuho kaksi hoitajaa ympärillään ja kylmäpussi kättä vasten. Ihan tyynesti ei tuntunut hoitajatkaan suhtautuvan, ja taas voisi todeta, että onneksi. Täystuho ei ollut antanut edes haalariaan riisua. Ja sitten se karkasi se nyyhkäys pieneltä. "Äiti, auta mua!" Eipä jäänyt itku itseltäkään kauas.

Ajoimme terveyskeskukseen, ja ensimmäistä kertaa ikinä voisi sanoa systeemin menneen juuri niin kuin piti. Ilmoittautumaan päästiin heti, ja lyhyen pohdinnan jälkeen Triage-hoitaja pisti meidät lääkärijonoon. Ensimmäisiksi.

Ranteesta näki heti, että nyt ei mennyt ihan putkeen. Lääkäri totesi, että tuollaiselle asentovirheelle he eivät pysty tekemään mitään kuitenkaan, joten röntgenlähetteen sijaan kourassa olikin lähete lastenkirurgin päivystykseen Hyvinkäälle. Käteen laitettiin lasta matkan ajaksi, kylmäpussi, kantoside. Ja särkylääkettä (buranaa ja panadolia, kuinkas muuten) syötettiin ipanalle.

Hyvinkäälläkin homma hoitui vauhdilla. Joku piti meistä koko ajan huolta, Täystuholle annettiin Tramalia. Ja mies kulki koko ajan kaikessa mukana niin, että lääkärit puhutteli isänä. Kukaan meistä ei jaksanut korjata. Yleensä jaksetaan, mutta nyt se tuntui yhdentekevältä. Kädestä otettiin rontgenit, molemmat ranteen luut murtuneet ja joku pala siirtynyt ikävästi pois paikaltaan. Odotusajat Täystuho istui hiljaa kainalossani. Tuskin tarvii kertoa, kuinka monesti kävi mielessä kiitollisuus siitä, ettei käynyt yhtään pahemmin. Olisi voinut.

Vain kaksi tuntia Hyvinkäälle saapumisen jälkeen Täystuho jo pääsi leikkuriin. Aikuisilta vastaavat hoidettaisiin rankalla paikallispuudutteella, mutta lapset nukutetaan. Mies lähti hakemaan pienempiä hoidosta ja selvittämään tilannetta kotona, minä saatoin Täystuhon leikkaussalin ovelle. Itse sain kyyneleeni nieltyä, Täystuho ei.

Hoitaja kehoitti käymään vaikka kahvilla odotellessa ja neuvoi sitten reitin heräämöön. Kello oli yli kaksi, puhelu tullut kymmeneltä ja ensimmäistä kertaa ehdin ajatella, että varmaankin nelikon isä haluaisi ehkä tietää. Yritin soittaa, mutta "valitsemaasi numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä..." Koska elämä heittelee itse kutakin, kerrankin en tiennyt, kuinka exäni tavoittaisin. En tiennyt mahdollisesta työpaikasta, osoitteesta enkä edes siitä, onko minulla oleva puhelinnumero enää ylipäätään exäni käytössä.

Yritin soittaa nelikon mummolle, mutta hänen puhelimensa ilmoitti sitä samaa. Tavoittelin sitten yhteisiä tuttavia ihan vain, jotta jos joku heistä tietäisi (kun yleensä tietävät). Eikä mennyt kauaa, kun ex jo soitti.

Tilannekatsauksen jälkeen siirryin heräämöön odottelemaan Täystuhoa. Operaatio oli mennyt juuri niin kuin pitikin ja pojalla oli hieno kipsi kädessä. Jätski kelpasi, eikä tullut edes yhtään huono olo. Lääkäri peruutti aiemmin varaamansa osastopaikan, ja lupasi meidät illalla kotiin. Lastenheräämö kuitenkin suljettiin neljältä, joten siirryimme aikuisten puolelle odottelemaan kotiinpääsyä. Siirron jälkeen jätin Täystuhon hetkeksi hoitajien hellään huomaan ja lähdin ulos soittamaan miehelle, että tulee hakemaan meidät pois ja ilmoittamaan exälle, että hyvin meni.

Ei tarvinnut soittaa miehellekään, siinä se seisoi Päiväkirurgian ulko-ovella Viimeisen ja Rääpäleen kanssa ihmettelemässä, kuinka pääsisi sisään. Olivat kuulemma jo melkein tunnin palloilleet sairaalan alueella etsimässä meitä.

Mentiin yhdessä hakemaan Täystuhoa, ja todettiin, että eiköhän tällaisen päivän jälkeen voi hyvällä omallatunnolla lintsata ruuanlaitosta ihan kokonaan. Pikaruoka noudettuna on joskus ihan paikallaan.

Ensi viikolla on kädelle kontrolli, jonka jälkeen tiedetään kauanko kipsiä tarvitaan. Huonolla tuurilla joudutaan operoimaan uudestaan ja kiinnittämään luunpalat toisiinsa niiteillä tai nauloilla (vai mitäs ne nyt on). Hyvällä tuurilla kipsi saadaan sopivasti jouluksi pois. Ja jo ensi viikolla saa palata hoitoon.


Siellä jo kovasti odotetaan, kaverit olivat tehneet ihanan vihkomallisen kortin. Ja kuulemma päiväkodin vakuutukseen pitäisi mennä niin meidän sairaala-keikkojen matkakulut, poliklinikkamaksut ja muut sairaalalaskut sekä lääkkeet. Jotenkin en itse olisi osannut moista tällaisen tapahtuessa ajatellakaan, mutta päiväkodista pitivät huolta ja ohjeistivat.

Melkein käy hoitajia sääliksi. Vahinkoja sattuu. Kivet on liukkaita, kun sateen jälkeen hetkeksi pakastaa, eikä lapset osaa lentää.

Nyt meillä opetellaan toimimista yhdellä "väärällä" kädellä, ja hyvin näyttäisi sujuvan. Täystuho kirjoittaa jo nimensäkin oikealla kädellään, vaikka ennen tiistaita ei kynää ole pitänyt oikeassa kädessään koskaan. Hyvä tästä tulee. Ja jos vaikka vahingossa oppisi kärsivällisyyttä tuossa syömistä uudelleen opetellessaan.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Lapsen lahjakkuus on äidin päänsärky

Pari viikkoa sitten Ylen uudessa keskusteluohjelmassa Marja Hintikka Livessä oli juttua lahjakkaista lapsista. Siitä kuinka kasvattaa nero. Aihe tuntuu vuodesta toiseen jakavan mielipiteitä, ja näistä mielipiteistä yleensä ainut käteen jäävä on se klassinen "hyshys, tästä ei sovi puhua".

Kyllä kieltämättä minunkin niskavillani nousivat pystyyn Maria Nordinin näkemyksistä, jos kohta mieleen tulikin, että ehkä tässä on vain äitirukka, joka osaa toimia, muttei sovi toimiansa julkisesti esittämään. Että entäs, jos se tarkoittaa ihan oikein, muttei osaa sitä TV-kameroiden käydessä esittää niin, että tulisi ymmärretyksi. Jakson pääsee katsomaan ylempää linkin takaa, siellä se on Ylen Areenassa.

Toinen ja viime jouluna lahjaksi saamansa sähköhärpäke.

Mutta niistä lahjakkaista lapsista. Ei niitä, ihan oikeasti olemassa olevia ressukoita, voi vaieta olemassaolemattomiksi vain siksi, että jonkun tulee paha mieli siitä, ettei oma lapsi yllä lahjakkaiden ryhmään. Lapsen erityisyys, olipa se sitten ylös- tai alaspäin, on vanhemmille ja yhteiskunnalle ihan todellinen haaste. Koululaitos, neuvolat ja mitä noita nyt on kykenee kyllä tarjoamaan apua erityislapsen vanhemmalle, apua ja tukea on saatavissa oppimisen ongelmakohtiin. Heitteille kuitenkin jää tasapäistävässä perusopetuslaitoksessamme se onneton "lahjakas" lapsi. Juhlapuheista huolimatta opetusta ei kyetä eriyttämään ylöspäin.

Olen koko lasten koulu-uran seurannut turhautumista oppitunteihin sivusta. Myönnän, ettei ihan hirveästi naurattanut kun kahden ensimmäisen kouluvuoden aikana lapsen ainoat oppimat asiat olivat tahallaan väärin laskeminen ja Aku Ankan lukeminen salaa pulpetissa. Toisaalta samaan aikaan sosiaaliset ja liikunnalliset taidot olisivat kaivanneet ihan erityistä tukea. Kas kummaa, kun näihin sitä tukea ei olekaan saatavilla.



Ylöspäin eriyttämisestä on muodostunut meille liki ongelma. Ylöspäin ei eriytetä, ei ole osaamista, ei ole aikaa, ei ole resursseja, ei minkäänlaista kiinnostusta. Vanhempana kun tuot tällaisen tarpeen esille pakollisissa vanhempainvarteissa, saat osaksesi vain hymistelyä. Jokainen lapsi on lahjakas, jos lapsen vanhemmilta kysytään. Siinä saa sitten äitinä rapsutella päätään, kuinka koulusta tekisi lapselle kyllin mielenkiintoisen paikan, kuinka säilyttäisi jatkuvan oppimisen haasteen, motivaation, kuinka opettaisi lapsilleen ne oppimisen rutiinit, jotka jäävät oppimatta, kun opittavat asiat on opittu jo vuosia aiemmin. (Meillä tosiaan on sellainen vahingossa lukemaan oppinut lapsi, joka nelivuotiaana luki jouluevankeliumin päiväkodin joulujuhlassa... ja on täällä sitten sellainen viisivuotias, jolle esimerkiksi värit ja niiden tunnistaminen tuottaa edelleen ongelmia).

Olemme kokeilleet oppimisen innon säilyttämiseksi kaikennäköistä. Koulun ainut "tuki" on ollut mahdollisuus A2-kieleen. Esikoisella se on Saksa, Toisella Ranska. Kotona on sitten tarjottu aina astetta haasteellisempaa luettavaa, on tehty yhdessä tarinoita. Kimpassa on laskettu vaikka mitä (eikä naurattanut, kun tenava nappasi nollat ja ykköset haltuun helpommin kuin itse aikoinani).



Toisin kuin Nordin, en koe kasvattaneeni lahjakasta lasta sellaisen saadakseni. Olen noudattanut äitini periaatetta, jota lukiossakin psykologian tunneilla toistettiin. Vastaa aina lapsen kysymyksiin. Ja sen lisäksi olen tarjonnut mahdollisuuden tutkia syvemmin kutakin kiinnostavia asioita ja ilmiöitä.

Kyllä on kuulkaa kumma tunne huomata, että Esikoinen hiljalleen pieksee äitinsä sanavalmiudessa ja Toisen ymmärrys monesta matemaattisesta tai luonnontieteisiin liittyvästä on paljon äitiänsä pidemmällä. Kohta olen kuulkaas pulassa. Ja mitäs mä sen Kirpun kanssa teen, kun tuo kotiin kymppejä kaikesta ja lukee vapaa-ajallaan esimerkiksi Eddingssiä? Kyllä olen pulassa.

Onneksi aina voi mennä irrottamaan nuo pikkupojat ikkunaverhoista. Se on sentään helppoa.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Tabut rikki, lapsen sukupuoleen saa pettyä

Pitkin syksyä on silmiini osunut erilaisia uutisia odottavien vanhempien sukupuolitoiveista ja niiden näkymisestä esimerkiksi pettymyksen osoittamisena rakenneultrassa. Moni isä ja äiti pettyy, jos tulevan vauvan sukupuoli on "väärä" (Yle, 27.10.15).

Ultrassa on mulle suostuttu kertomaan tulokkaan sukupuoli vasta neljännen kohdalla. Ensimmäisen "tiesin" tytöksi, toisen pojaksi ja kolmannen taas tytöksi kertomattakin. Kolmannen kohdalla kävimme niskapoimu-ultrassa yksityisellä, koska silloinen asuinkaupunkimme ei sitä julkisena palveluna tarjonnut laisinkaan, lakimuutos raskauksien seulonnoista ja niiden maksuttomuudesta tuli joskus kolmannen ja neljännen välissä. Yksityisellä olisivat sukupuolen kertoneet, muttei se tietenkään niin varhaisilla viikoilla (rv n. 12) näy.

Tunnustan, että lokakuun lopun uutinen Ylessä meni ihon alle. Loukkaannuin siitä, että kätilö kehtaa kertoa julkisuuteen pettymyksen näkyvän. Pettymys sukupuoleen on tabu, kaikkinensa ei sovelias keskustelunaihe. Vanhemmat (tai ainakin minä) varmasti yrittävät peittää sukupuoleen liittyvät "kielletyt" tuntemuksensa ultrassa. Eikö peitettyjen tunteiden, niin näkyviä kuin ovatkin, jättäminen jakamatta koko maailmalle uutisen muodossa olisi hienotunteista?

Ja tunnustan sittemmin lukeneeni uutisen uudelleen. Uutisessa ei missään kohdassa ole edes rivien välistä luettavissa tuomitsemista pettymyksestä, vaikka minä sen sieltä omine ennakkoluuloineni ensimmäiseltä istumalta muka luinkin. On vain todettu, että pettymys näkyy.

Mutta saako sikiön sukupuoleen olla pettynyt? Muistan kolmannen kohdalla miettineeni ennakkoon, että "tietämyksestäni" huolimatta on ihan sama, kumpi tulee. Kun nyt olisi edes jompikumpi. Kolmatta odottaessani pyöri telkkarissa dokumenttia toisensa jälkeen intersukupuolisuudesta, siitä ettei tiedetä jo syntyneestä lapsesta anatomian perusteella, kummasta on kyse. Jompikumpi tuntui hyvältä toiveelta. Tervettä lasta en sen sijaan muista erityisesti ääneen toivoneeni.

Kun Yle eilen (16.11.15) julkaisi keskustelupalstaltaan kerätyistä kommenteista tehdyn uutisen, ärsyynnyin otsikosta. "Halusin pojan, sain vain tytön". Vain tytön?! Olisi onnellinen tuo moisen lausahduksen heittäjä. Tuossa jutussa kuitenkin psykiatri ottaa kantaa myös, ja kertoo, että pettymys ns. väärään sukupuoleen on ihan tavallista ja hyväksyttävää, ja tieto "väärästä" sukupuolesta jo raskausaikana mahdollistaa pettymyksen käsittelyn jo ennen lapsen syntymää. Haluaisin kuitenkin tavata sen, joka kehtaa tunnustaa käsitelleensä pettymystä ammattilaisten kanssa. Mahtaa olla rohkea tyyppi.

Näissä viimeisissä raskauksissa olen saanut kyllästymiseeni saakka kuunnella kysymystä siitä, kumpaa odotan. Neljännestä toivoin "salaa" tyttöä, ja pettymyksen käsittely rakenneultran jälkeen oli rankka paikka. Yksin. Me emme silloin kysyneet sukupuolta, koska oletimme ettei sitä kerrottaisi, vaikka kysyisimme. Kun ei oltu aiemminkaan suostuttu kertomaan. Kätilö kysyi silloin ultratessaan, haluammeko tietää.

Ultran jälkeen käytiin ostoksilla, ja ensimmäistä kertaa katselin poikavauvojen vaatteita sillä silmällä. Kun sitten löysin ihanat ruskeat henkselivelourhousut ja pari kivannäköistä Nalle Puh-bodya alkoi tuska vähän helpottaa. Että pojillekin on olemassa muutakin kuin vaaleansinistä ja hirviöitä.

Viidennestä sain kumpikumpi-kysymyksiä niin järkyttävän määrän, että suututti. Niitä "onko kaikki hyvin"-kysymyksiä ei tainnut tulla yhtään odotusaikana. Lopulta Mies käski ohjata kaikki kumpi-kysymykset hänelle, ja niin tein. Mä olisin halunnut tytön.

Kuudennesta tehtiin periaate-päätös, että yhdellekään sukupuolta raskausaikana kysyvälle ei kerrota. Ihmiset odottivat meidän odottavan tyttöä, minä halusin tytön ja hölmöyksissäni olin sen joskus alkuraskaudessa sanonut. Mutta odotimme poikaa. Vain nelikon mummolle vastasin kumpi-kysymykseen, läheisistä kerroimme niille, jotka eivät kysyneet. Blogissa ilmoitin, ettei "dinon" sukupuolesta puhuta ennen syntymää.

Kun kuudes syntyi ja mittojen mukana lähti tieto sukupuolesta, tuntui kaikki sekoavan, onnitteluja pojasta tulvi. Mutta niiltä, jotka eivät olleet saaneet kumpi-kysymyksiinsä vastausta ei edelleenkään tullut sitä "kaikki ok?"-kysymystä. Emmekä me vastanneet kysymättömään kysymykseen. Jälkikäteen vastaamattomuudesta on toki syyllistetty, mutten jaksanut (enkä jaksa edelleenkään) siitä syyllistyä.

Niin. Me odotamme taas poikaa. Toivoin edelleen tyttöä, mutta "tiesin" jo ennen ultraa, etten saa toivomaani.

Ja kaikki nuo pojat ovat rakkaita, enkä vaihtaisi niitä yhteenkään tyttöön maailmassa. Ja silti suren sitä, etten enää saa sukeltaa pikkutytön maailmaan kotona, en saa tilaisuutta tehdä toisin tyttöjen kanssa, vaikka poikien kanssa olen saanut kasvaa äitinä.

Ps. Keskustelua aiheesta käydään myös blogin fb-sivulla.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Seiskan äitiyspakkaus

Olipahan omanlaisensa prosessi tämän äitiysavustuksen hakeminen. Kun pitkän vitkuttelun ja viime tipan jälkeen vihdoin sain toimitettua paikkakunnalta kadonneeseen Kelaan miehen puhelimella otetun ja mulle sähköpostiin välitetyn kuvan raskaustodistuksesta, tuli päätös avustuksesta kolmessa päivässä postitse kotiin. Pakkausta odoteltiin päätöksestä vain viikon päivät, eikä sekään ehtinyt lähikaupassa muutamaa tuntia kauempaa vanhentua. Kotona sohvalla (ja sen jälkeen nojatuolissa) sen sijaan useamman päivän.

En halunnut avata koko laatikkoa, en ajatella asiaa yhtään. Ja sitten toi posti perjantaina kutsun pelkopolille, ajat niin kätilön kuin lääkärinkin vastaanotolle. Yht'äkkiä alkoikin laatikon sisältö kiinnostaa.


Raivasin Seiskan tavaroille pikkupoikien huoneen lipastoon jo taannoin tilaa, ja nyt jaksoin pestä tyhjät laatikot. Samalla juteltiin poikien kanssa, kuinka näistä lapsista jokainen on tuon ihanan laatikon omakseen vuorollaan saanut. Ja kuinka se laatikko on aina ilahduttanut yhtä paljon. Onhan siinä ihan oma riemunsa, kun saa aivan uusia vauvatavaroita hipelöidä.


Pakkohan se on tässä kohtaa myöntää, että kokonaisuutena pakkauksen sisältö on tainnut meillä käyttöön päästä vain kolmelta ensimmäiseltä, tai oikeastaan varmasti vain kahdelta. Käyttämättä on jäänyt toppahaalareita, kestovaippoja, kylpylämpömittareita, villapukuja... mutten moista oikeastaan osaa surra. Käyttöön päässeen tavaran arvo ylittää kuitenkin reilusti äitiysavustuksen rahallisen summan.


Petivaatteet sen sijaan ovat olleet ahkerassa käytössä kaikki. Nyt huomasin suureksi riemukseni, että pakkaukseen kuuluvan patjansuojuksen kokoa on kasvatettu huimasti. Tämän pakkauksen suojus riittää helposti koko pinnasängyn patjalle ja toimii siksi kokonsa puolesta patjan suojana velä isommankin lapsen sängyssä, kunhan yökuivaksi opettelun aika koittaa. Ihan mahtavaa.


Pakkauksen kuosit ovat herättäneet keskustelua vuosi toisensa jälkeen. Aina on joku, joka tykkää ja joku joka ei todellakaan tykkää. Toisten mielestä kulloinenkin pakkaus on liian tyttömäinen sopiakseen pojalle ja toisten mielestä liian poikamainen sopiakseen tytölle, kolmannet taas pysyvät tiukasti kannassaan, pakkaus on ihan ehdottomasti liian väritön sopiakseen kenellekään.


Kaikista näistä pakkauksista vain yksi potkuhousut/body yhdistelmä oli sellainen, jonka sopivuutta molemmille sukupuolille mietin. Toisen pakkauksessa aikanaan oli vaalean liila sydän kuosi, ja se tuntui kovin tyttömäiseltä pojalle. Kaikesta huolimatta nekin on meillä vuosien varrella käytetty puhki, ensin Toisen yövaatteina, sitten Kirpun päivävaatteina ja pienemmillä ei enää ole ollutkaan niin väliä, kunhan on ollut puhdasta päällä.

Tykkäsin tästäkin pakkauksesta. En vain ehkä ihan vielä kaikesta huolimatta ole sinut sen kanssa, että kohta nämä ihanat värit, pöllöt ja puput, ovat meidän Seiskalla päällä. Ihan pian. Kohta on taas mentävä varastoon ja kaivettava sieltä loputkin mini-ihmisen vaatteet ja varusteet, pestävä ja silitettävä ja sen jälkeen kannettava taas sylissä myttyä tunnista toiseen. Ja silti ehkä varovasti odottelen, että kaiken kriiseilyn jälkeen saisin käpertyä vastasyntynyt vauva kainalossa omaan sänkyyn ja nukahtaa taas pienen kainaloisen tuhinaan. Koska kaikesta huolimatta niissä pienissä hetkissä asuu onni.

lauantai 14. marraskuuta 2015

On aurinko kaikille sama

Maapallomme joukossa tähtien muiden on radallaan ympäri auringon.
Ja pinnalla pallon on maata niin monta, vaan yhteistä jotakin kaikilla on.

Katsokaa, kuunnelkaa niin kaunis, kaunis on maa, kas aurinko meillä on yhteinen,
ystäväin myös kaukaisten.
Katsokaa, kuunnelkaa, on ystävyys valloittavaa.
Ja taivaalla loistaa lämmittäen aurinko yhteinen.

Siis ihmiset kaikki nyt läheltä kaukaa tää totuus te tarkasti huomioikaa:
on tärkeintä ystävyys ihmisten kesken, ei aseilla kiistoja ratkaista saa.

Katsokaa, kuunnelkaa niin kaunis, kaunis on maa, kas aurinko meillä on yhteinen,
ystäväin myös kaukaisten.
Katsokaa, kuunnelkaa, on ystävyys valloittavaa.
Ja taivaalla loistaa lämmittäen aurinko yhteinen.


Kuulin uutiset lähes reaaliajassa ja kieltäydyin niitä silloin kuuntelemasta, valvottuani viimeisen viikon en halunnut pilata yöuniani. Aamupäivällä on ollut aikaa.

On ollut aikaa miettiä, mitä tähän sanoisi. Enkä kuitenkaan osaa omin sanoin sanoa mitään. Siksi lainasin laulun sanat.

Yksi pallo, yhdet ihmiset. Pidetään toisistamme huolta.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

60

Aikaisemmin syksyllä erehdyin pohtimaan ääneen, että jos meille käy niin onnellisesti, että lokakuun puolen välin ja joulukuun puolen välin välissä (onpas paljon välejä) saadaan olla viikonloppu ilman pienimmäisiä, järjestetään kerrankin ihan aikuisten ihmisten pirskeet. Edellisistä on vierähtänyt jo paljon aikaa, niin paljon, ettei niitä enää oikeastaan muista.

Juhlimatta jäivät niin omat kolmikymppiseni kuin tämän kodin tuparit, monet Halloweenit, pikkujoulut, vaput, uudet vuodet ja mitä noita nyt kaikkia oikein onkaan.

Tämän viikonlopun neljä pienintä loistivat poissaolollaan, ja mehän pistettiin kahden isoimman kanssa pyötä koreaksi ja kutsuttiin miehen kanssa oman ikäluokkamme tuttavapiiri illanviettoon. Oli kuulkaas kivaa.


Ehkä on aikuistuttu sitten edellisten bileiden, boolin menekki vähentynyt ja kevyempien juomien kasvanut, autolla tulleet lähtevätkin autoillansa ajokunnossa.

Nyt on kaikki taas kotona ja vesirokko Viimeisellä, aloitellaan isäinpäivän viettoa.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Kaipa se pelkopoli kutsuu taas

Sain kuluneella viikolla neuvolasta ihan ensimmäistä kertaa mukaani paperin "Ajatuksia tulevasta synnytyksestä". Eilen kaivoin sen kassista. että jos vaikka katsoisin läpi. Ehkä täyttäisinkin. Tiedättekö, se oli virhe. Ei olisi pitänyt. Perjantai ja neuvola jo mennyt viikonlopuksi tavoittamattomiin. Ja nyt tuo onneton paperi hiertää mielessä päälimmäisenä.

Lomake on kovin viattoman näköinen, surkealaatuinen mustavalkotuloste. Siinä on otsikko, nimeni ja hetuni, sairaanhoitopiirin logo. Ja seitsemän kysymystä, joihin pitäisi vastata.

1. Mitä ajatuksia synnytys herättää sinussa?

2. Millaisina olet kokenut aikaisemmat synnytyksesi?

3. Mitä ajattelet synnytyskivusta?

4. Kuinka toivot synnytyskipujasi lievitettävän?

5. Millaista tukea toivot kätilöltä?

6. Onko sinulla toiveita liittyen synnytykseesi?

7. Ajatuksia vauvan ensipäivistä...

Juutuin eiliseksi otsikon ja ykköskysymyksen väliin. Mietin, mitä ajatuksia koko paperi herättää ja sitä, että miksi. Miksi mun teki mieli huutaa, raivota, silputa paperi ja polttaa silppu? Kun aikuinen ei toimi niin.

Nyt on takana yö (nukuttu tai ei) Ja alan hiljalleen hahmottaa vastausta eiliseen kysymykseeni. Se asuu jossain kakkos- ja seiska-kysymysten sisällä.

Muistaisinpa maanantaina soittaa neuvolaan ja vaatia lähetteen pelkopolille. Tämän paperin kanssa yksin menee pilalle koko joulun odotus kaikesta muusta puhumattakaan.

Vastaukset 7.11

1. Synnytän mieluummin vaikka bussipysäkillä kuin sairaalassa.

2. Kuudes kerta korjasi kaiken. Ja seiska repii kaiken taas auki.

3. Kuuluu asiaan.

4. Ilokaasu, ei mitään pistettäviä puudutteita.

5. Ei rutiinitoimenpiteitä rutiinin vuoksi, kaikki oltava selitettävissä viimeistään jälkeenpäin (ja selitettävä myös, vaikken osaisi kysyä), luottamusta siihen että pärjään ilman voimakkaita puudutteita, jos en niitä itse pyydä. Ei saa tuputtaa.

6. Jaloille tuki ponnistusvaiheeseen.

7. Äkkiä heti kotiin.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Naisen kroppa on pariskunnan yhteinen, miehen ei

Mä lasken täällä hitaasti sataan(tuhanteen). Mulla keitti yli taas. Ja koska keitti yli olen täällä taas. Vaikka oikea elämä on imaissut mut mukaansa ja blogi saanut pärjäillä keskenänsä. Mut nyt mä siis suutuin ja olen täällä taas.

Tiedättekö, tasa-arvo on suoraan sanottuna perkeleestä. Nimittäin se naisen ja miehen välinen tasa-arvo perheessä. En tiedä minnekä on päättäviltä tahoilta hukkunut sellainen ihan perustavanlaatuinen pikku fakta, että toisilla meistä on jalkojen välissä vehkeet ja toisilla värkit. Kummallakin kummankin ihan omat, sillä tavalla omat, että kummallakin on oikeus vain omaansa eikä yhtään toisen. Niin kuin että mun värkkini, mun kroppani, on todellakin mun.

Nyt on nimittäin käynyt sillä tavalla klassisesti, että naisen kroppaan on annettu miehelle kaikki oikeudet verenpaineista gynetutkimuksiin. Eikä vain oikeuksia vaan suorastaan velvoite osallistua.

Se alkaa sillä lässynläällä, että ehkäisy on pariskunnan yhteinen asia. Voi kun on kaunis ajatus. Täydellisessä maailmankaikkeudessa se olisi suorastaan loistava, on kuulkaas tasa-arvoa ihan parhaimmillaan. Yhdessä päätetään, mitä käytetään ja yhdessä hankitaan, haetaan yhdessä reseptit pillereihin, yhdessä käydään sukupuolitautitestit ja yhdessä sitten haetaan hormonit naiselle, että voidaan panna menemään ilman kumipukuja.

Jollain pariskunnalla valkenee se tasa-arvoisuus jo siellä ehkäisyneuvolan vastaanotolla. Että otapa nainen housut pois ja kipua tuohon pöydälle. Mies voi katsella kaikessa rauhassa sieltä nurkkatuolistaan housut jalassa, kas kun yhteiseen ehkäisyasiaan kuuluu se, että värkki on yhteinen ja sen kunto on yhteinen asia. Vehkeistä viis.

Toiset hölmöt ei tasa-arvon tilaa vielä ehkäisyneuvolasta tajua. Kuluu aikaa, ehkäisy heitetään romukoppaan ja todetaan, että ohhoh, kahdesta tulee kolme.

Vauvahan on ilman muuta yhteinen ja sikiön terveys näin yhteinen asia. Naisen kroppa ja kaikki naisen terveystiedot odotusajalta kuuluu näin miehelle myös painosta ja verenpaineista gynekologin tarkastuksiin. Nainen kipuaa kerran toisensa jälkeen pöydälle ilman housuja, mies istuu kerrasta toiseen nurkkatuolissansa housut jalassa. Koska onhan se yhteinen lapsi ja yhteinen vastuu.

Niin että työntäkää nyt se tasa-arvonne jo jonnekin syvälle. Sellaista ei ole olemassakaan.

---

Neuvola rv 26 oli tällä viikolla, oltiin siellä molemmat (koska mä ehdotin, että mies voisi tulla edes kerran mukaan). Siellä se istui nurkkatuolissa tyhjänpanttina, kun mulle työnnettiin sairaalaan lähtöohjeet, synnytystoivelomakkeet, multa katsottiin paino, hb, verenpaineet, mitattiin kohdun kokoa. Sydänäänimonitorin käänsi terkkari kovemmalle, että mieskin varmasti kuulisi (jos oisin ollut yksin, olisi kuunneltu vain pikaisesti ja mahd. hiljaisella).

Että ei siinä. Voi se mun kroppa olla yhteinen, jos se on mulle ok. Mutta jos yhteiskunta vaatii, että mä jaan terveystietoni miehelle huvitti mua tai ei, niin se ei ole ok. Sen nyt vaan on kerta kaikkiaan lähdettävä naisesta itsestään eikä neuvolasta ja yhteiskunnan odotuksista.

Kyse siis Ylen uutisesta, jonka mukaan miehiä ollaan velvoittamassa osallistumaan äitiysneuvolaan.