Hetken rauha

Mun olkalaukussa on kiinni pinssi tekstillä "Kamalat Äidit". Sain sen rippikoulun vanhempainillasta mukaani, ja sillä mainostetaan seurakunnassamme loppusyksystä starttaavaa murrosikäisten nuorten äitien vertaisryhmää.

Meillä on ollut (taas) aika hirviöviikko ja huumorintajuni vetelee ihan viimeisiään. Puolitoista vuotta sitten alkanut jäätävä väsymys (joka alkuvuodesta tarkoitti, että nukuin 20 h vuorokaudesta) on täällä taas. Seiska tekee hampaitansa, Rääpäle herättelee edelleen ja Viimeinen tunkee useampana yönä viikossa meidän sänkyyn. Se sentään tuo jo tullessaan oman tyynynsä ja peittonsa...

Koulut on lähteneet täydellä tehollansa, eskari samoin. Oikomishoitoja, fysio-, puhe- ja toimintaterapioita sovitellaan kalenteriin. Vanhempainiltoja ja -vartteja, harrastuksia, neuvoloita, tavan hammastarkastuksia ja mitä noita on. Ja aina osuu väliin joku kalenterisäätäjä, jonka puolesta sanasta pitäisi ajatukset arvata.

Seiska ei istu, mutta se seisoo tukea vasten. Ja kävelee tukea vasten. Meillä on niittäin iso kassillinen kumisaappaita, ja se on aivan loistava tuki niin ylösnousuun kuin kävelemiseen.

Mä tulin perjantai-iltana auringonlaskun aikaan omasta tanssistani kotiin ja kerrankin vilkaisin ympärilleni sen sijaan, että olisin vain kiirehtinyt eteenpäin. Meinasin jämähtää just niille sijoilleni. Vikat auringon säteet puidenlatvojen punaisista lehdistä, kerrostalojen seinistä ja ennen kaikkea taivaanrannasta, jota vasten piirtyivät pysähtyneet nostokurjet... Katsoin sitä pysähtynyttä hetkeä ja sellainen hetken rauha kävi kuitenkin kylässä. Just näinhän näiden asioiden kuuluu olla.

Juu ei. Ei selväjärkistä ajatusta tänäänkään. Sori.

Selfie ja muut digitalisaation ihmeet

Kyllä pyytelin perjantaina hankaluuttani anteeksi omalta opelta moneen kertaan. Ope sen sitten totesi, että kuule, huolehdit vain siitä lapsen koulunkäynnistä, kuten kuuluukin ja että on kuule ihan kivaa vaihtelua, että on vaihteeksi positiivinen ongelma. Ensimmäistä kertaa jäi reksistäkin positiivinen vaikutelma, tosin ensimmäistä kertaa sen oikeasti tapasinkaan. Löytyi suunnitelma, joka kyllä vaatii meiltä kotonakin melkoisesti, mutta johon koulu lähtee mukaan niin, että mielenkiinto koulutyöhön säilyisi ilman loppuunpalamisen riskiä (se kun sekä mun, että koulun näkemykseltä on "kympintyttöjen" todellinen ongelma). Jään siis suurella mielenkiinnolla odottamaan, miten alkanut lukuvuosi lähtee sujumaan.

Samaan aikaan revin kuitenkin hiuksia päässäni toisaalla tämän uuden opetussuunnitelman ihanuuden kanssa. Viikon kovin sana on ilman muuta digitalisaatio. Oujee. Voisi kyllä todeta, että on vähintäänkin harmillista, ettei opettajat ilmeisesti ole täydennyskoulutusta kovastikaan saaneet. Tekstitasollahan uusi opetussuunnitelma on aivan loistava. Käytännössä tilanne on se, ettei läheskään kaikissa kouluissa (meidänkään kouluissa) riitä tarvittavia laitteita niin, että tasa-arvo eritaustaisten oppilaiden keskuudessa todella voisi toteutua.

Suuri osa oppimateriaalista on nyt sähköistä, näin alkajaisiksi. Aloitetaan vaikka sanomalla kaikki nyt iloisesti heipat ruutuajalle, jos joku onneton on siihen vielä uskonut ja sitä noudattanut. Odotan parhaillaan koululta tietoa siitä, miten muksun ruotsinkirja mahdollisesti netissä aukeaisi, kun sitä ei annetuilla tunnuksilla saatu auki sen enempää pöytäkoneilla kuin tabletilla. (Kenties ostan kirjan kuitenkin paperikappaleena kotiin, ihan omaksi, pelkkä työkirjahan on vähän vaikea, kun tehtävät liittyvät aika tiiviisti tekstikirjaan...). Esikoiselle oli sentään luvattu, että se, joka ei saa hommaa kotona toimimaan sähköisesti, saa materiaalinsa monisteina. Liekö sitten ihan laillista touhua sekään, saattaa tekijänoikeuslaki ottaa tähän kantaa...

Ja sitten on näitä keksimällä keksittyjä läksyjä. Konkreettisena esimerkkinä "Ota selfie, jossa näkyy jotain Ruotsiin liittyvää." Siis OMG. Ihan just vasta luin sen jonkun open (sen joka aiemmin tänä vuonna mölysi köyhien lasten kesälomista) tekstin, jossa todettiin osan lapsista palaavan kouluun likaisina ja nälkäisinä ja toisaalla toinen ope kertoi, ettei voi enää pyytää lapsia keräämään ruotsin sanoja kotona olevien ruokatarvikkeiden pakkauksista, koska joillakin on kaapissa vain hernekeittopurkki ja kossupullo. Mut mitäs pienistä, ottakaa kaikki selfie. Meille tämä meinaa kolmelle lapselle uusien puhelimien hankintaa, koska olemassa olevilla laitteilla ei peruskoulusta selviä. Semmonen perusopetus.

Odotan kuitenkin, josko alkusäätämisen ja idiotismin jälkeen päästäisi edes puoleen siitä kaikesta hyvästä, mikä uuteen opsiin on maalailtu. Tasa-arvoa, itseohjautuvuutta, opetuksen eriyttämistä automaattisesti sekä ylös- että alaspäin, ainerajat ylittävää aihekokonaisuuksien käsittelyä, ymmärrystä ulkoaoppimisen sijaan.

---
Käytin Seiskan ja Rääpäleen neuvolassa. Kumpikin kasvaa omilla käyrillään. Eipä siitä juuri muuta käteen jäänyt, mutta ehkä niin on hyvä. Olen edelleen sitä mieltä, että tää on meidän paristakymmenestä terkkarista paras.

Ropecon 2016

Monen mutkan ja turhan säädön jälkeen lapset päätyivät kuin päätyivätkin kukin itselleen osoitettuun paikkaan viikonlopun viettoon. Seiska mukana suunnistin Miehen kanssa perjantaina Messukeskukseen Ropeconiin.

Vaunujen kanssa liikkuminen messarissa oli ihan älyttömän helppoa, vauvanhoito luonnistui suunnilleen vasemmalla kädellä ja maailma todellakin viihdytti Seiskaa kokonaiset kaksi päivää. Perjantai käytettiin tanssitreeneissä ja pyörimällä tyhmännäköisinä ympyrää, ja kuten arvata sopii, ei kameran tähtäimeen osunut juuri muuta kuin Seiska.

Taitaa olla tämän blogin ensimmäinen ja viimeinen kaskokuva lapsesta...

perjantain vaatteet

Lauantaille napattiin mukaan Seiskan lisäksi Toinen. Mies otti lapset vastuulleen katselemaan miekkailua ja testailemaan boffereita, minä jatkoin lauantainkin tanssien (tai ainakin katsellen). Harmillisesti omasta lauantain mekostani ei yhtään kuvaa meidän kameroihin jäänyt...

Toiselle oli ohjelmasta valmiiksi kaivettu vaikka mitä mielenkiintoista, mutta boffereihin se jämähti ja siellä kului koko päivä.

Harmi, että ikää tarvii olla 15, ennen kuin mikään kilta tai muu yhdistys huolii bofferiporukkaan mukaan. Toinen joutuu vielä muutaman vuoden tyytymään kotipihan treeneihin ja conin testausmahdollisuuteen...

Jos nyt jostain ihan erityisesti pitäisi tämän kertaista Ropeconia kehua, niin itselleni jäi erityisen positiivinen fiilils siitä, että kukaan ei yrittänyt ohjata pitkätukkaista Toista naisten vessaan (silleen kävi esim Linnanmäellä taannoin) eikä yksikään Seiskalle lirkutellut kysynyt sukupuolta (ja lirkuttelijoitahan riitti). Kyllä näissä muksuissa on paljon oleellisempia seikkoja kuin sukupuoli (vaikka tottahan Toinen osaa naistenvessaan ohjaavile tuumata olevansa poika, ja tietysti Seiskan sukupuolta kyseleville vastaan...)

Suurimmaksi riemukseni onnistuin vihdoin saamaan hanskaan sen ihanan valssiin tanssittavan Two to twirl-tanssin. Sekä ladyn että herran askelin, ja se on sentään jotain se.

Säätö tai useampi päivässä

Toiset päivät nyt vaan on sellaisia, vähän täydempiä.

Aamu alkoi ihanasti aurinkoisella Seiskalla, kiireessä juodulla kahvilla, Toisen potkimisella sängystä ylös ja pikaisella aamupalalla kaikille pojille. Esikoinen on omilla reissuillaan ja Kirppu sai jäädä sänkyynsä makaamaan.

Vajaaseen tuntiin mahdutettujen aamun pakollisten jälkeen suuntasin Toisen kanssa (pokemonit kourassa, tietty) hammaslääkäriin revityttämään paria sinnikkäämpää maitohammasta. Asemalta junaliput, pari kivaa poksua ja yksi gymille hengaamaan ja sitten junaan, jolla matkaa yhden asemanvälin verran. Toisessa päässä kilometrin kävely (jes, saatiin puuttunut kettu!) ja hammaslääkäri käytti kokonaiset kolme varttia hampaiden poistoon. Mun osaksi jäi kuunnella, että Toiselta puuttuu samat rautahampaiden aihiot kuin Kirpultakin, että harjausta harjausta vaan ja lukea siinä odotellessa ikivanhaa pahoinleikeltyä naistenlehteä. Käynnin päätteeksi ilmoitin kohteliaasti, etä ei, ei todellakaan tulla joulunalusviikolla mihinkään kontrolliin, kun tammikuussa tilat on tunnin matkan sijaan kymmenen minuutin päästä (puhumattakaan nyt joulunalusviikon tuskasta muutenkaan, tsiisus). Saatiin kontrolli tammikuulle. Ja sitten sama matka toisin päin, nokka kohti kotia vähän kivuliaan Toisen kanssa. Onneks matkalla sentään kuoriutui kympin muna, Magmar piristää kokoelmassa helposti tuommoisen pojan päivää.

Kotona se toinen kuppi kahvia, pyykkiä, riehuvia pikkupoikia ja mitä näitä nyt on laskuja lapsilisäpäivänä. Kersat kärryyn, pokemonit matkaan ja kauppaan. Ja eiköhän nuo onnettomat kaupassa keksineet testata kaikua kiljumalla niin kovaa ja korkealta kuin vain pikkumuksut voi. Pitäs vissiin suosiolla ruveta jakelemaan korvatulppia kanssaeläjille.

Yritettiin siinä sulloa ostoskärryllistä tavaraa rattaiden tavarakoriin, kun puhelin soi. Viimeinen käytti luonnollisesti tilannetta hyväkseen ja livahti leikkipaikalle, Täystuho puolestaan änkesi Seiskan päälle rattaisiin. Ai että kuulosti houkuttelevalle tarjous lasten liottamisesta uima-altaassa ja kahvista siinä lasten kiljuessa riemusta. Todellisuudessa Rääpäle veti raivarit siitä, kun pakkaus vaan kestää ja kestää. Ja Rääpäleen väsykiukkuhan jatkui sitten tietysti koko puolentoistakilometrin kotimatkan. Koska raittaisiinhan vaan ei voi nukahtaa, aurinkokin paistaa ja kaikki nyt vaan on tyhmää.

Rääpäleen päikkärit kärryissä jollain toisella reissulla

Kotona purettiin niin ostokset kuin raivoavat lapsetkin rattaista ja syöttämällä niitä vähän sai niistä melkein ihmisiä. Uima-allas kävi jo mielessä, vaan edessä olikin jo fillarinperäkärryn hakureissu, johon siihenkin oli kolmen ihmisen aikatauluja soviteltu. Päädyttiin sitten vain siirtämään kaverin autolla peräkärryn pyörään kiinni tuleva liitäntäpala osoitteesta ja pyörästä toiseen. Se kärry pitäis vielä käydä polkien hakemassa... Kotona kaverini kiinnitti liitäntä palan tulevaan vetopyöräämme ja ruvettiin sitten tutkailemaan muita pihan fillarinraatoja. Irrotettiin yhdestä renkaat, että kävis kumien vaihtaminen seuraavalla kerralla vähän sutjakkaammin. Pojat livahti fillarioperaation aikana mäkeen, ja niiden sisäänkalastamiseen tarvittiin jo jätskinverran lahjontaa.

Eiköhän vaan fb ollut viestiä toisensa jälkeen tukkeessa, joku tahtoo tehdä politiikkaa justnytheti, toinen kyselee onko vaatteille tarvetta ja nelikon isä pyyteli lapsiaan yökylään huomenna. On kai ne olleet siellä yökylässä joskus alkuvuodesta. Helmikuussa? Maaliskuussa? Voi aikataulusäätämiset ja muut kalentereiden kiroukset, me kun on tässä jo viikkotolkulla järjestetty just tän viikon(lopun) ohjelmaa ja kuviota toimivaksi paletiksi. Siinähän se ilta meni mukavasti koko kuviota uudelleen piirrellessä, pyykissä, ruuassa, koiran lenkissä, unihommissa ja mitä näitä nyt on.

Tai ehkä tää nyt oli vaan ihan tavallinen päivä. Pyykki kuivuu ulkona, pienet nukkuu jo ja Toinen vei Miehen gymille, kun ei me aikuiset vaan osata näitä pokemon-taisteluja. Hävitään aina.

Toinen ja Viimeinen ja koko perheen pokemon

Mä nyt istun tässä näpyttelemässä tätä ja pähkäilemässä, että jos nelikon kolme yökyläilemään lähtevää ei torstaina kotiudu annettuun aamuaikaisen aikaan mennessä, mun koko vuoden odottama viikonloppu menee ihan mönkään. Ja kyllä tiedän sitten ihan justiinsa, kenen syy se sitten on. Nimittäin mun, kun taas jossain älynväläyksessä suostuin tällaiseen kaikki suunnitelmat sotkevaan extempore tapaamiseen... Ollapa elämä ennalta-arvattavaa edes kalenterin osalta.

Aina on hyvä ilma pulkkailla

Seiska on nyt kolmikuinen, ihan päivälleen. Käytiin eilen neuvolassa, painoa on vajaat kuusi kiloa, pituutta melkein 62 senttiä. On niin keskivertovauva keskikäyrällä, ettei meillä moista ole ennen nähty. Se nauraa katossa leikkivälle auringolle ja kiertää lattialla napansa ympäri hetkessä.

Toinen palasi juuri yhden yön minileirikoulustansa ja hauskaa vaikutti olleen. Lähtivät reissuun polkupyörillä ja ilmeisesti osan matkasta taittoivat kirkkoveneillä. Leirikoulu järjestettiin ja rahoitettiin melkoisella kiireellä, sillä vasta viime syksynä jollakulla vanhemmista välähti tämän luokan olevan kasassa viimeistä vuotta. Kuudennelle luokalle tämä luokka todennäköisesti hajotetaan, ja joka tapauksessa kuudes luokka ei ole enää samoissa tiloissa, vaan kutosten tilat ovat jo yläkoulun puolella.

Täällä on kahlattu läpi ihan tavan täyttä elämää.

Täystuho, Rääpäle ja Viimeinen vasemmalta oikealle

Vappu oli mielenkiintoinen, aattona lähdin kera kuuden muksun (Esikoinen jäi valmistautumaan omiin hippaloihinsa) juhlistamaan ystävän synttäreitä. Kolme pienintä sulloin rattaisiin ja kolme isompaa palloili irto-osina vierellä. Kotiinlähdön koittaessa sattui sellainen hupsis. Neljälle ipanalle järjestyi ihan yllätysautokyyti toiselta ihanalta ihmiseltä, ohjeistin Toisen huolehtimaan, että Toinen, Kirppu, Täystuho ja Viimeinen myös nousevat luvattuun kyytiin ja lähdin itse kävelemään kotiin Rääpäleen ja Seiskan kanssa.

Hetkeä myöhemmin soi puhelin: "Mihinkäs kyytiin tämän Viimeisen pitikään mennä?" Juust so. Viimeinen oli ilmoittanut, ettei ainakaan Toisen kanssa lähde yhtään mihinkään, ja Toinen oli siihen tuumannut, että selvä, ei väkisin, ja painellut ulos seurassaan Kirppu ja Täystuho Viimeisen jäädessä eteiseen parkumaan.

Käännyin sitten ympäri hakemaan sen järin surkean pienen unohdetun otuksen. Huono äiti toki ottaa tapauksesta täyden vastuun. Ei olisi pitänyt lähteä edeltä, olisi pitänyt odottaa, että kyytiläiset pääsevät lähtemään... Yhtäkaikki, Viimeinen sai varmasti elämänsä oppitunnin lähdettäessä pelleilystä.

Vappupäivää vietettiin piknikillä puistossa puolueen teltalla. Kuuden muksun kanssa sinnekin lähdin, Seiska kiersi siellä sylipallona ja muutkin pysyivät hyvässä tallessa. Esikoinenkin ilmestyi paikalle. Oli kivaa ja aurinko paistoi.

Esikoinen on saanut nukkumaanmenoaikaansa tunnin pidennyksen (koska vessajono), ja nauttii nykyisellään illoista kymmeneen saakka Lyylin kanssa sohvalla. Huomatkaa vappuvärillä pinkiksi vedetyt hiukset.

Aurinko ja lämmin on kiva. Pyykki kuivuu ulkona narulla hetkessä. Ja pulkkailu on taas mahdollista.

Jep. Rääpäle bongasi ihan koko pulkallisen sadevettä takapihalta...

Ja niinhän se menee, että missä vesi, siellä Rääpäle. Kaipa sitä olisi pitänyt kieltää, mutta oli liian kiire nauruun tikahtumisessa.

Jälkitarkastus ja imetysepisodin päätös

Nyt on hoidettu alta pois se toivottavasti vihoviimeinen jälkitarkastus. Verenpaineet oli melkein turhankin matalat (ottaen huomioon, että mulla ne tosiaan pomppaa pilviin jo siitä, että joku mainitsee mittarin eikä lääkärireissu ollut päivän ainut jännä juttu) ja painoa on tammikuusta tippunut 13 kg.

Kelalle on nyt lappu ja sen kun veisi vielä viimeisen kerran, niin olisi hyvä. Sterilisaatio etenee (jee), kuukauden päästä on vihdoin lääkäri puhelinaika ja siitä pääsee leikkurijonoon. Ehkä tää olisi jouluun mennessä ohi.

Hämmentyneelle lääkärille sain taas selvittää iänikuista imetyskysymystä. Se on aika jännä, miten kyllä-ei-kysymykseen ei sitten riitäkään "ei" vastaukseksi. Imetykselle kävi täällä kehnosti ennen kuin Seiskalla oli edes kuukautta mittarissa.

Mä en imetä. Mä löin hanskat tiskiin. Mun vuorokaudessa on vain 24 tuntia. En ehdi pulloshowta, mikä tarvittiin, imettää ja vielä lypsää, että maidon tuotanto pysyisi yllä. Ei pysty. Uskokaa pois, sen melkein kuukauden mä tosissani yritin. Eikä siitä seurannut kuin itku. Meitä on täällä niin monta, että miehen kanssa todettiin, ettei tässä nyt kyllä yhden vauvan ruokinnasta aleta elämää suurempaa kysymystä tekemään. Plussapuolena tälle pullolle voidaan todeta, että Seiska saa nyt varmasti ne vitamiinit, mitä se varmasti multa ei olisi saanut. Ei huono juttu ollenkaan.

Jään odottamaan kivisadetta. Koska hyvä äiti tietysti imettää lapsensa vähintään kouluikään. Eiksniin.

Huono äiti sen sijaan haki vahingossa töitä, kävi haastattelussa ja odottaa nyt jännittyneenä sitä, saiko paikan. En mä ihan vähästä opi. Sopiiko, että heittelette vaan niitä pikkukiviä?

Mielen päällä

Oikea elämä on ollut niin mielenkiintoinen, että blogiparka on jäänyt lähes heitteille. Ruudun tällä puolen kuitenkin edelleen olen, vaikken tiedäkään, mistä kirjoittaisin tai miten. Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että maailma tuntuu melkein kääntyneen ylösalaisin.

Nelikon isä muutti korvesta kaupunkiin ja lasten tapaamiset lähtivät toimimaan (joskaan ei sopimuksiin kirjatulla tavalla) lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Nelikko vaikuttaa ensimmäistä kertaa eron jälkeen jopa lähes tasapainoiselta, niin tasapainoiselta kuin teini, kaksi esiteiniä ja 6v uhmaa poteva vain voi. Tapaamisia sovitaan pitkälti lasten ehdoilla, ja Täystuhoa lukuun ottamatta nuo kykenevät nyt menemään isälleen ilman äititaksia. Täystuho nyt on vielä vuoden tai puolitoista saattaen vaihdettava, mutta Esikoisen kanssa voi Täystuhonkin laittaa matkaan ja luottaa siihen, että lapset pääsevät ehjinä perille. Oma henkinen helvettini ei ehkä kuitenkaan ole ohi ja saattaa olla, ettei se koskaan mihinkään mene. Kerran rikottu luottamus ei hevin rakennu uudelleen.

Seiska on nyt karvan vajaa 2 kk. Sillä on pituutta n. 58cm ja painoa n. 5 kg. Se juttelee samalle jumppalelun nallelle kuin liki kymmenen lasta ennen sitä. Viime yönä juuri kun ajateltiin vihdoin pääsevämme nukkumaan, aloitti Seiska lirkuttelunsa. "Bugabuu", se totesi nallelle. En ehkä ihan ymmärtänyt, mutta uskon, että nalle ymmärsi. Kuukauden päästä suunnilleen olisi Seiskan kontrolli lastenpolilla. Hyvällä lykyllä vihdoin selviäisi, onko kontrolli "vain" synnytyksen aikaisen hapenpuutteen vuoksi, vai ovatko kenties rekisteröineet hematologin komennuksen tutkia myös vauvalta samoja juttuja kuin itseltäni. Lapsen tiedoista ei näitä tutkimuksia nimittäin löytynyt, vaikka olisi pitänyt.

Kirppu on edelleen jonossa oikomishoitoon. Se on laitettu jonoon ennen ekaluokan joulua. Nyt tammikuussa sen suusta vihdoin otettiin mallit hoidon suunnittelua varten ja luvattiin, että soittelevat sitten seuraavaa aikaa. Maaliskuun alkuun mennessä ei soittoa kuulunut, joten soitin itse ja kyselin, että mikäs nyt. "Juujuu, menee varmasti ainakin ensi syksyyn..." Mulla ei ole kovasti paljon kauniita sanoja enää tähän asiaan jäljellä, joten totean surutta, että ei perkele. Kirppu on ollut jonossa aika kauan ja vähän päälle, se menee ensi syksynä neljännelle. Eikä puhuta edes pienistä vioista purennassa, vahva alapurenta, puuttuvia pysyvien hampaiden aihioita, liian pieniä koloja joidenkin pysyvien hampaiden tulla jne. Ilmeisesti oikomishoidot eivät siis ole hoitotakuun piirissä...

On täällä ehditty pohtia koululaisten ensi syksyn ainevalintojakin. Valittu valinnaisia ensi syksyn kahdeksas-, kuudes- ja neljäsluokkalaisille. Kielivalintoja, käsityövalintoja ja muuten vain valintoja valintoja. Saksaa, ranskaa, teknistä ja tekstiiliä, psykologiaa, kotitaloutta... alkaisipa ensi syksynä ruotsikin. Taistellaan täällä sitten kolmen vieraan ja kahden kotimaisen kielen kanssa. Venäjää ei Kirppu vieraaksi kieleksi itselleen saanut, kun ei tässä tuppukylässä ole riittävästi lapsia, joita se kielenä kiinnostaisi. Aloittaa sitten ilmeisesti saksan, se kun oli laitettu varavalinnaksi.

On täällä katseltu sairautta jos toistakin silmästä silmään ja todettu, että joskus sitä vain selviytyy hetkestä kerrallaan. Ja kaiken sen selviytymisen ohessa olen ollut ihan loppumattoman kiitollinen siitä, että yksin ei enää tarvitse selvitä. Sitä on kuin vahingossa osunut eteen ihan mahtavia ihmisiä. Kaikkinensa voi vain todeta, että jos joku olisi kertonut mulle silloin pahimmissa syövereissä ryömiessäni viisi, kymmenen, viisitoista vuotta sitten, miten paljon hyvää elämällä vielä on mulle annettavana, en varmasti olisi ikinä uskonut. Ulkoisestihan elin silloin joskus unelmaani.

Sen tässä on vuosien mittaan todella oppinut, että kannattaa varoa, mitä pyytää. Toiveet voivat toteutua turhankin kirjaimellisesti. Ja sen, että unelmista kannattaa silti pitää kiinni.

Potilas tietoyhteiskunnan keskiössä

Olen kuluneina kuukausina tehnyt ihan käytännön tason tutkimusta paperittomasta tietoyhteiskunnasta, jossa huhujen mukaan elämme. Tutkimus kohteena on ollut tiedonkulku terveyden- ja sairaanhoidossa sekä hoitavien tahojen että potilaan välillä ja hypoteesina se, että tottahan tieto kulkee, kun se ei nykyään enterin painallusta enempää vaadi.

Tutkimukseni on toki vielä kesken (ja jatkuu varmasti läpi koko elämän), mutta väliaikatuloksista olen järkyttynyt.

Omakanta-palvelun tehdessä läpimurtonsa jokin aika sitten luvattiin selvää parannusta tiedonkulkuun. Terveystiedot ja sairaushistoria ovat nyt näppärästi yhdessä paikassa niin potilaan kuin minkä tahansa hoitavan tahon käytössä missä ja milloin vain. Nopealla vilkaisulla palvelun ainut negatiivinen puoli on, ettei lapsen huoltajalla ole pääsyä lapsen tietoihin, ei edes alle 12-vuotiaan osalta (12-vuotiashan saa halutessaan salata tietonsa huoltajiltaan).

Itseäni mietitytti tuon palvelun osalta tietoturva ja mietityttää edelleen. Vielä en ole testannut tämän palvelun yhteentoimivuutta yksityisen sektorin kanssa, koska lapsen tietoihin en siis pääse käsiksi.

Miten tieto siis nykyään kulkee vai kulkeeko se?

Tässäpä näitä törmättyjä tapauksia tiedonkulusta:

Neuvola lähettää erikoissairaanhoitoon syystä X. Erikoissairaanhoito löytää potilaasta asian Y, jättää hoitamatta asian X eikä välitä tietoa löydöksestä Y neuvolalle. Potilas saa vastaanotolla käsityksen, että kaikki ei ole kunnossa, muttei tietoa siitä, mikä mahdollisesti on vialla tai mitä ylipäätään tutkitaan. Lääkäri määrää otettavaksi labrat A,B ja C, hoitaja tilaa vain C:n.

Äitipolin lääkäri löytää asiat Å, E, H ja D, määrää antibiootit asian Å hoitoon, pyytää hematologin konsultaation H:sta, haluaa lisälabroja asiasta D ja päättää käynnistyksen asian E vuoksi. Potilaalle selvitetään E, Å ja H, D labrat jäävät tilaamatta, Å:n hoito aloittamatta ja H:n merkitys kertomatta. Potilas osaa kuulopuheiden pohjalta vaatia antibiootteja asiaan Å osastolla synnytyksen jälkeen ollessaan. Lääkäri oli potilaalle sanonut määrävänsä antibiooteiksi potilaan aiemminkin käyttämän lääkkeen, hoitaja ei löydä mainintaa koko Å:sta ja pitkän selvityksen jälkeen tuo lääkkeeksi jotain aivan muuta (joka jälkikäteen todetaan toimimattomaksi).

Synnytyksen jälkeen lääkärin pyytämistä labroista osa jää tilaamatta ja osastolla oloaika sen vuoksi pitenee. Lapsi viedään lastenosastolle, äidille kerrotaan vain, että lapsi viedään nyt. Kysymälläkään ei selviä syytä. Äidille luvataan, että lastenosastolta ilmoitetaan pian ja sitten vauva tuodaan takaisin tai äiti voi mennä katsomaan. Hoitajien vuoro vaihtuu, lapsesta ei kuulu mitään eikä uusi vuoro edes tiedä, että lapsi on viety. Äiti lähtee itse katsomaan (ilman saattajaa, vaikka hädin tuskin pysyy pystyssä), lastenosasto ihmettelee, miksei äiti ole tullut jo aiemmin. Samaan aikaan lääkäri etsii äitiä äidin osastolta.

Hematologi on asian H vuoksi pyytänyt tutkimaan H:ta myös vauvalta. Lastenosasto on kuitenkin löytänyt asian M lapselta ja jättää H:n selvittämättä. Äidin kysyessä lapsesta on vastaus "tutkimme juttuja".

Potilas ohjataan erikoissairaanhoidosta terveyskeskukseen saamaan hoidot asiaan H. Terveyskeskuksella on ohjeet hoitoon, muttei tietoa siitä, mikä H on tai miten hoidon onnistumista seurataan. Potilas tietää seurannasta, muttei H:sta. Sairaanhoitaja ohjaa Å:n vuoksi reseptipyynnön lääkärille, joka kirjoittaa toimivan antibiootin. Potilasta laskutetaan neljästä käynnistä sairaanhoitajalla, vaikka laskutuksen yläraja on kolme käyntiä ja yhdestä lääkärikäynnistä, vaikka potilas ei ole nähnytkään lääkäriä, ei edes puhunut lääkärin kanssa puhelimessa.

Ja sama meno jatkuu. Missään vaiheessa paperilla ei ole potilas saanut mitään tietoa omasta hoidostaan, lapsesta posti toi epikriisin. Kenelläkään ei ole hoidosta kokonaisvaltaista vastuuta eikä kukaan osaa vastata kysymyksiin. Labrakin on hukannut näytteen C.

Joku viisaampi sanoo nyt, että onhan meillä se Omakanta, eikös se juuri sitä varten ole, että sieltä voi potilas omat tietonsa edes tarkistaa. Jepjep. Sieltä ei näe tilattuja labroja, ei saapuneita labravastauksia. Sieltä puuttuu reseptejä, jotka lääkäri on sanonut laittavansa. Alkuvuoden jokaiselle päivälle se näyttää jonkun potilaan asioita hoitaneen, muttei nimiä tai mitään kirjauksia. Ja ne yksittäiset kerrat, joista kirjauskin löytyy on kirjoitettu lääkäreiden omalla jargonilla toisten lääkäreiden luettavaksi.

Että kyllä meillä täällä Suomessa on asiat hyvin. Tietoa on valtavasti, mutta se ei ole kellään hallussa.

---

Lääkäri siis soitti eilen kertoakseen, että mun loppuelämän hoito on tiedossa, se on piikki perseeseen kerran kolmessa kuussa. Ja sen, että näyte, jonka vastaus kertoisi syyn on todennäköisesti kadonnut jonnekin. En siis edelleenkään tiedä, tutkitaanko jotain lisää, miten tutkitaan jos tutkitaan saatika sitten edes sitä, että mistä on kyse...

Pappi ei vain pessyt tukkaa

Rääpäleen ollessa ihan pikkuinen lupasin jollekin, liekö tuo ollut Keltaisen talon tarinan Jannille, että joskus vielä avaan kasteen merkitystä itselleni ihan näin kokonaisella blogi-postauksella. Kuinka ollakaan, en Rääpäleen rstiäisistä jaksanut analyysiä tehdä, vaikka upean kuvapostauksen niistä toteutinkin.

Aika kuluu ja Seiskakin on nyt ihan oman nimensä ja kasteensa saanut. Yksinkertainen ja koskettava juhla, alusta loppuun läheisten kanssa yhdessä tehty. Uteliaille voidaan kertoa, että mitään ei oltu loppuun asti mietitty, vain vaaleansininen värinä oli minimoitu. Tilalla mahdollisimman paljon vihreää ja keltaista. Toimi hyvin.

Näistä seitsemästä lapsesta neljä ensimmäistä on saanut kasteensa, koska niin nyt vain on tapana tehdä.

Ensimmäisen kerran jouduin oikeasti perustelemaan (ja puolustamaan) kastetta vasta Viimeisen kohdalla. Mieheni nimittäin ilmoitti silloin, että ilman pätevää perustelua ei kasteta, tavan vuoksi ei tehdä yhtään mitään. Ja kun tajusin, ettei ristiäisiä ehkä tulekaan, hiipi paniikki. Mies luonnollisesti perusteli kantaansa lapsen oikeudella valita itse uskontonsa tai uskonnottomuutensa.

Ymmärsin perustelun silloin (ja ymmärrän sen edelleen), ja jopa ajattelen samoin. Mutta. Vastasyntynyt ei voi valita itse yhtään mitään. Entä jos mun lapselle käy huonosti, entä jos se kuolee ennen kuin sen on ollut mahdollista valita? Joku viisaampi joskus tuumasi, että lapsi on viaton niin kauan kun saappaat lipsuu vahingossa vääriin jalkoihin. Ja viattomana toki pääsisi Taivaaseen. Vaan tarvitaanko sinne pääsyyn jäsenkirja? Riittäisikö mun usko, jos huonosti kävisi, vai voisiko siihen kasteen kuitenkin, varmuuden varalta, jos jäsenkirjaa joku kuitenkin porteilla sattuisi kyselemään.

Viimeinenkin kastettiin.

Rääpäleen kohdalla kasteen merkitys entisestään kirkastui, vaikkei niitä sanoja sen kummemmin enää edelliseen ole lisätä. Vääntää ei kuitenkaan enää tarvinnut, eihän lapsia voi eri tavoin kohdella.

Kun nyt näitä Seiskan ristiäisiä suunniteltiin ja "vieras" toisensa jälkeen kyseli, onko jotain, mitä voi tuoda tai tehdä, tuumasin, ettei tässä enää vieraita olla. On tehty ristiäiset yhdessä alusta loppuun, omalle porukalle.

Mulle kasteessa on kyse paitsi armosta ja suojasta, jonka lapsi saa, myös kodista ja läheisistä, jotka tässä kaikessa on osallisina. Ei siis todellakaan nimen antamisesta, vaikka nimi kastamiseen tarvitaan ja vielä vähemmän pelkästä tavasta.

Ja niin rikoin kastekaavan, ja sain loppuun kiitosvirren. Sillä kaikkien avunpyyntöjen keskellä kiitos on aina paikallaan.

Blogin facebookissa on esillä upea kuva Rääpäleestä soittamassa Lintu-kappaletta pianolla Seiskan ristiäisissä. Poika kyllä tosiaan soitti pianoa, mutta vasta virallisen osuuden jälkeen eikä todellakaan mistään nuoteista... Itse soitin tuon Linnun aluksi, kuten viisitoista vuotta sitten pikkusiskoni (ja Seiskan kummitädin) ristiäisissä.

Ja mitä siihen lasten valinnanvapauteen tulee, ovat ihan vapaita valitsemaan. Omasta vakaumuksestani huolimatta meillä katsellaan maailmaa ja uskontoja hyvin kriittisin silmin ja ennen kaikkea tieteen näkökulmista. Ajattelen kuitenkin, että kirkosta eroaminen on helpompaa kuin siihen liittyminen, joten valinnan kannalta ei huono ratkaisu näinkään. Ja oppivatpahan vielä tuntemaan yhden uskonnon hyvin sieltä kaikkien vaihtoehtojen joukosta...

Viikko

"Kuulostat vähän hengästyneeltä." No varmasti. Haluutteko, että kerron mun viikosta? Ette taida, mutta kerron kuitenkin.

Viime viikon tiistaina lähetin Täystuhon reissuun. Pohdin siinä lähettäessäni, että kylläpä meillä hiljenee kivasti ja rauhoittuu pahin meno edes vähän. Voi kissanviikset ja kilin kellot, rauhoittuipa tosiaan. Suunnilleen siitä hetkestä, kun Täystuho astui ovesta ulos, on meillä vain keskitytty selviytymään kulloinkin käsillä olevasta hetkestä seuraavaan.

Täällä on kuluneen viikon aikana mm:

- suunniteltu sunnuntain ristiäisiä, harkittu niiden perumista ja jatkettu niiden suunnittelua. Tavattu tämän tiimoilta pappi ja soiteltu toistakymmentä puhelua.

-viimeistelty yksi kirjanpito

-vahdittu puhelinta sydän kurkussa

-istuttu kahtena päivänä lastenpäivystyksessä ja yhtenä terveyskeskuksen päivystyksessä

-avattu ovea satunnaisille kävijöille niin tiheään, että alkaa jo rautatieasemat ruuhka-aikaan hävitä trafiikille.

-puhuttu tuntikausia puhelimessa

Sen kaiken tavallisen lisäksi siis. Mä odotan, että kaaos hellittää joskus lähitulevaisuudessa ja voin taas rauhassa unohtaa puhelimeni vaatekaappiin aamulla ylös noustessa. On nimittäin mulle hyvin epätyypillistä (ja siten äärettömän stressaavaa) tarkistaa puhelimen sijainti taskussa muutaman minuutin välein. No. Ainakaan yksikään puhelu ei kuluneena viikkona ole jäänyt vastaamatta.

Seiska on kuukauden vanha ja mä tiedän, etten tule muistamaan tästä pikkuvauva-ajasta myöhemmin mitään.

Kuinka pakata lapset rattaisiin?

Uudet lastenvaunumme on vihdoin otettu ihan tosikäyttöön. Muutaman kerran ollaan käyty lenkillä testaamassa. Eilen illalla päätettiin lähteä porukalla koiraa ulkoiluttamaan, vaikka kolmen pienimmäisen vireystila oli jo vähän mitä oli. Viimeinen pisti parastaan ja vinkui, ettei jaksa kävellä.

Tuplarattaat on toki siitä kivat, että niihin saa kyytiin kaksi lasta. Vauva käyttää toistaiseksi ylempää istuinta, kun alempaan saa laittaa vasta puolivuotiaan. Ja Rääpäle istuu alemmassa istuimessa, osaa jo kiivetä sinne ihan itse. Kevyet nuo on työntää, kääntyvät helposti. Edellisiä tupliani en saanut kääntymään millään, en oikein edes roikkumalla koko painollani työntöaisalla... Lumi ei haittaa kulkemista, mutta pahimmat sohjopaikat täytyy väistää, jos ei halua juuttua kiinni.

Tuplarattaiden huono puoli näin yleensä ottaen on se, että ne tosiaan on tarkoitettu kahdelle lapselle. Harva tietysti yli kolmevuotiasta rattaissa muutenkaan istuttaa, mutta tuo meidän Viimeinen on ihan toivoton kävelijä.

Vaan konstit on monet.

Ja jos ei nyt muuta plussaa keksitä, niin on meillä ainakin hyvät heijastimet.

Huono äiti ei syötä lastaan

Mä olen tässä viikon päivät pohtinut, mitä imetyksestä kirjottaisin. Napsahduksia-blogissa oli vastikään jaossa imetysvinkkejä hommassa onnistumiseksi.

Mulla on takana monta keskenään täysin erilaista kokemusta. On Esikoinen, jonka imetys kaatui julki-imetysahdistukseen ja omaan tietämättömyyteeni. En alunperinkään uskonut imetyksen voivan onnistua, en tiennyt imettämisestä mitään. Eikä neuvoja sadellut synnärin ohjeistusta lukuunottamatta mistään. Silloin ohjeistettiin nukuttamaan lapsi omassa sängyssä, pitämään kirjaa siitä kummasta rinnasta viimeksi imetti ja kellon ajoista. Homma kaatui alkumetreille, parin päivän ikäisellä oli pullo jo osittain, parin kuukauden ikäisellä täysin.

On Toinen, joka sai pullosta korviketta mun ylioppilaskirjoitusten ajan viikon vanhasta sen pari viikkoa eteenpäin, vauva oli isänsä hoivissa kotona ja minä koulun jumppasalissa kaatamassa tietoa paperille. Sittemmin pullosta sai vain iltavellin, imetys jatkui aina vuoden vanhaksi, jolloin se tyssäsi siihen, ettei lääkäri lääkkeitä määrätessään kysynyt, imetänkö. Toinen vieroitettiin kerrasta.

On Kirppu, joka ei korviketta saanut koskaan tippaakaan, maitoa riitti ja sitä löytyi pakkasesta vielä vuosia myöhemmin. Iltavellit kyllä kaupan valmiina pullosta huoli. Vuoden imetin ja siihen lopetin. Lehmänmaitoa lasiin niin kuin toisillekin.

Täystuho, joka ei koskaan oppinut pullolle. Ei korvikkeita, ei vellejä, ei edes rintamaito lypsettynä pullosta. Imetys katkesi eroon kymmenkuisena, yhden tapaamisviikonlopun jälkeen poika vain puraisi mua ja tuijotti silmiin, että en mä kyllä tästä mitään ime. Oltiin aika pulassa tovi, kun lapselle ei meinannut maitoa saada menemään millään välineellä eikä missään muodossa. Aika ratkaisi ongelman.

Viimeinen. Mulla oli suuret odotukset ja hyvät aikomukset, enkä nähnyt mitään syytä, miksen onnistuisi taas. Eikä mennyt kauaa, kun lapsella oli pullo suussa. Meiltä jäi alun rauhassa pesiminen puuttumaan, oli jatkuvalla syötöllä uutta kriisiä ratkaistavaksi ja pullo kelpasi. Mieltä jäi kaihertamaan kuitenkin. Olisin ihan mielelläni imettänyt.

Rääpäle. Edellisestä viisastuneena varasin kalenteriin pesimäaikaa, siirsin kaikki hoidettavat asiat kauas eteenpäin. Sylittelin pientä paljon ja oltiin ihan lähekkäin. Täystuho ja Viimeinen jatkoivat päiväkodissa ja mulla tosiaan oli päivisin kaikki maailman aika Rääpäleelle. Yritin tallettaa jokaisen hetken muistiin, koska tämä on mun viimeinen, kaiken haluan muistaa. Parikuisena nuori terveydenhoitaja hermostui, kun painoa oli tullut vähän vähemmän kuin pitäisi. Noussut oli kyllä, mutta käyrät, käyrät. Käski aloittaa lisämaidon. Mä löin hanskat tiskiin. Lopetin kaikki syöttämiset kokonaan, en halunnut nähdä pulloa enkä imettää. Mies hoiti Rääpäleen syöttämiset kunnes mä pahimmasta pettymyksestäni pääsin yli. Ja seuraavalla neuvolakerralla oma terkkarimme katseli käyriä, ilmeestä näki, ettei sen nuoren terkkarin ohje ehkä ihan ollut oikea. Mutta tehty mikä tehty. Päälimmäiseksi jäi pettymys.

Seiska. Tällä oli vähän rankka alku. Se ei pysynyt hereilllä kyllin kauaa syödäkseen riittävästi, maidon riittävyys sen sijaan ei ollut ongelma. Ostin pumpun, opettelin kasaamaan sen ja syötin pullosta tarvittuja (määrättyjä) lisiä. Jatkettiin korvikkeella noita lisiä silloin kun ei lypsämään ehtinyt. Pariviikkoisena tuo alkoi pysyä hereillä, viikko sitten todettiin painon kääntyneen hyvään nousuun. Lisistä saisi hitaasti luopua. Silti huomaan, että meillä on lipsuttu entistä enemmän korvikkeen ja pullon suuntaan. Lapsi saa ruokaa ja mä tiedän täsmälleen paljonko se söi, kauanko syömisessä kesti ja kuinka tiheästi se syö. Ethän sä imettäessä tuollaisiin kysymyksiin voi vastata, vastasyntyneet, pikkuvauvat asuu rinnalla, eikä kysyjä ymmärrä vastausta klo 16-02 kaksi imaisua muutaman minuutin välein...

Osittain mennään siis nyt, mutta saa nähdä, kuinka kauan. Kun lapsi on siinä rinnalla, en haluaisi lopettaa lainkaan ja olisin valmis tekemään kaiken sen työn pullosta pääsemiseksi. Ja kun lapsi on sitterissään, nukkuu vaunuissaan, olen valmis heittämään pyyhkeen kehään. Maidon nouseminen tuntuu pahalta, selkää särkee, imettäminen on jatkuvaa taistelua ja mä oon vaan tolkuttoman väsynyt siihen. Onko pakko tehdä väkisin? Vai voitaisiko kuitenkin nauttia vauva-ajasta se kun on tässä ja nyt?

Täytyykö imetyksestä tehdä hyvän äidin mittari? Huono äiti ei syötä lastaan. Imetys toki on yksittäisen lapsen etu, mutta onko sen hinta meillä muille (niin itselleni kuin toisille lapsille) liian kova? Ja miltä musta sitten tuntuu, jos lyön hanskat tiskiin? Koska mähän en ole luovuttaja.

Kumpi tuli?

Joitakin päiviä sitten tajusin, että meillä on tosiaan ystävissä ja tuttavissa (kenties sukulaisissakin) niitä, jotka eivät tiedä Seiskamme sukupuolta. Ehkä perussuomalaisten nuorten tyttö-poika-lippiskampanja auttaisi vielä tietämättömyydessä olevia.

Neuvolasta saatiin Seiskalle vihreä neuvolakortti. Nykyään sellaisen saa kaikki, ei ole enää erikseen tyttöjen ja poikien kortteja. Ristiäiskutsuja askartelen vihreälle pahville, mahdollisia koristeita (jos intoudun tekemään/ hankkimaan) katselen hennon vihreinä ja keltaisina. Ristiäiskutsussa ei ole mainintaa sukupuolesta, kirjoitin nimittäin ensin kutsun ja vasta sitten tuli mieleen, että kai se yleensä on noissa mainittu... Mutta kun olen aiemmat kutsut pistänyt tekstiviestinä.

Ei ole kyse siitä, että sukupuolta salaisin, sylissäni nukkuu nytkin aivan ihana poikavauva. Biologinen fakta on itselle niin päivänselvä, kun siivoan pissaa seinistä ja puseroltani vaipanvaihdon jälkeen. Ja ihan täysin yhdentekevä, nyt, kun sukupuolikysymystä sai rauhassa pureskella. Niin yhdentekevä asia, että unohtui syntymästä kertoessa kertoa, kumpi tuli.

Tiedä sitten, mitä lähipiiri on tässä ehtinyt ajattelemaan. Ensimmäistä kertaa sukupuolen utelijoita ei ole ollut kuin ihan muutama odotusajasta tähän päivään saakka. Ja saa nähdä, mitä lähipiiri ajattelee saadessaan sukupuolettoman vihreän ristiäiskutsun... Tai mitähän ne ovat ajatelleet nähdessään Seiskan (ja Rääpäleen) pinkkeihin huopiin käärittyinä?

Mä vain satun tykkäämään vihreästä. Hento vaaleansininen on toki ihana väri myös, mutta kolmet ristiäiset peräkanaa sillä värillä tehneenä tahdon nyt jo jotain muuta.

Suljettujen ovien politiikka päättyi

Esikoisen kuvaamaa

Mulla on olo vähän kuin olisin ollut pahemman luokan huvipuistohärvelin pyörityksessä viimeiset kuukaudet ja jäänyt vielä hurrikaanin alle siihen päätteeksi.

Eilen vietettiin Täystuhon 6v synttärit jälkijunassa ja Toisen 12v pirskeet ennakkoon siinä yhdeltä istumalta myös (Kuvassa poikien ihan itse koristelemat kakut). Samalla esiteltiin Seiska paikalle eksyneille läheisille, meillähän on eletty eiliseen asti suljettujen ovien politiikkaa, eli ei kellekkään kavereita, ei satunnaisia kahvittelijoita jne. Nyt on ovet auki normaaliin tapaan.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut niin paljon elämää heiluttavia asioita, ettei äkkiä uskoisi. Niin kuin ei-toivotusta raskaudesta muristessani sanoin käyvän, niin kävi. Mä oon ihan rakastunut vauvaan, ja se iski aikalailla heti silloin, kun tajusin Seiskan olevan jo mulla sylissä. Pari päivää myöhemmin älysin, että ilman Seiskaa mulle olisi saattanut käydä hullusti. Vielä ei tiedetä, mikä on varsinaisesti vikana, enkä ole lääkäreiden puheista ymmärtänyt oikeastaan mitään (saati, että olisin saanut tilaisuutta edes kysyä...)

Viimeiset pari viikkoa olen kuitenkin rampannut joka toinen päivä hakemassa vitamiinipiikkiä ja viimeisen kuukauden aikana multa on viety varmaan viidettäkymmenettä putkea verta. Äitipoli lopulta löysi jotain, mistä sisätaudit kiinnostui (eikä ne kai kiinnostuisi, jos äitipoli olisi pistänyt kaiken raskauden piikkiin? Vai kiinnostuisivatko?) Harmillisesti itse en edelleenkään tiedä tämän enempää, eikä mikään selviä ennen kuin joskus maaliskuussa...

Nelikon isä on tehnyt comebackin. Se soitti mulle eilen pari tuntia ennen synttäreitä ja tiedusteli, saako tulla. Mitä siihen voi sanoa? Enpä osannut oikein sanoa muuta kuin että sun sun lapsiahan ne on, tule sitten. Mä en edelleenkään tiedä, onko parin tunnin välimatkan kaventuminen varttiin yksiselitteisesti hyvä juttu. Ja vielä vähemmän mulla on luottoa siihen, että kiinnostus lapsiin olisi tällä kertaa tullut jäädäkseen. Me mennään nyt lasten etu edellä ja nelikko nauttikoon isästään nyt, kun se on mahdollista. Mä varaudun hiljaa keräämään särkyneet sitten joskus taas, vaikka toki toivon, ettei tarvitse.

Kaikessa hiljaisuudessa vietettiin nelivuotishääpäivää juuri ennen Seiskan syntymää. Jos mä jostain osaan olla ihan erityisen kiitollinen, niin siitä, että tässä suossa mä en rämmi yksin.

Ja niin ristiriitaiset fiilikset kuin mulla kaikesta onkin, on kaikki vahvistanut mun uskoa siihen, että kyllä se vaan on kohtalo eikä sattuma, joka maailmassa määrää. Sattumaksi ihan kaikki on aivan liian epätodennäköistä. Koska mä oon mä, voin hyvin todeta ääneen, että on varsin lohduttavaa tietää jonkun mua isomman huolehtivan meidän elämistä täällä. Hyvässä ja pahassa.

Mun menopelit

Okei. Mies oli oikeassa. Tämän yhden kerran suostun myöntämään. Se oli oikeassa todetessaan, että tavara on lasten sivutuote.

Vielä viime syksynä olin kovasti sitä mieltä, ettei meillä oikeastaan millekään vauvaroinalle ole enää hankintatarpeita. Siis ei vaan tarvita mitään, niin kuin oikeasti, että kaikkea on ja löytyy ja sovelletaan vähän, jos jotain puuttuu.

No ei näköjään sovelleta yhtään. Ensin tuli minikokoinen toppahaalari. Sitten fleece-haalari. Tuttipulloja. Rintapumppu (esittelen sen onnettoman toisen kerran, voi että kuinka siitäkin juttua riittäisi). Ja nyt viimeisimpänä hullutuksena ihan uudet vaunut.

Siis uudet, U.U.D.E.T, ihan ekaa kertaa mulla on mun itse (okei, miehen avustuksella) myyntilaatikosta poistamat uudet (kai mä sen jo sanoin?) lastenvaunut.

mun kulkupelit, Murheenkryyni ja kärryt.

Olo oli kuin pikkulapsella jouluna. Tai synttärinä. Perjantaina tilasin ja tänään ne sai postista noutaa. Huomenna päästään koeajolle, kun tänään meni iltapäivää kasatessa ja harrastusrumbaillessa.

Jos joku on miettinyt joskus, että mitä varten ihminen hankkii lapsia, niin vaikka sitä varten, että saatais kasattua uudet lastenvaunut. Blondi ei taaskaan tajunnut ohjeista hölkäsen pöläystä ja mies oli vähän kiireinen pienten kanssa. Jotta Toinen riensi hätiin, eihän nyt yhdet vaunut voi kasausohjeiltaan olla legoja haastavampia. Eikä ollut.

Tällaisia äiti-poika-aktiviteetteja täytyy harrastaa aina välillä.

Harmi, ettei sattunut valmiista kärryistä yhtään hyvää kuvaa, vielä. Nämä siis päällekkäin istuttavat tuplat jättimäisillä renkailla, riittävän kokoisella tavaratilalla ja mahdollisuudella käyttää turvakaukaloa järkevästi kyydissä ylemmässä istuimessa.

Rääpäle valloitti kärryt heti kasausvaiheessa ja on viettänyt illan istumalla vuoron perää kumpaakin paikkaa. Vähän kumminkin hirvittää ajatus uhmaraivoavan puolitoistavuotiaan tunkemisesta alempaan istuimeen... Aika näyttää, oliko hyvä idea. Muthei. Ainakin ne on uudet.

"Täälläkö mun piti istua?"

Kadonnut tunti

Arki on täällä lähtenyt sujumaan omalla normaalilla takkuisella tavallaan. Pikkupojat palasivat lomaltaan kotiin sunnuntaina ja puolitoistavuotias Rääpäleemme nosti itselleen lähes samoin tein korkean kuumeen. Hiphei, vauva-arkea suurperheessä kera Entero-viruksen. Leikin hetken rikasta ja hain Rääpäleen diagnoosin yksityiseltä, vaikkei meillä vakuutusta olekaan. Vastasyntynyt, kipeä puolitoistavuotias ja tk:n päivystys keskellä pahinta influenssakautta ei kuulostanut houkuttelevalta vaihtoehdolta.

---

Mitenkä meni Seiskan synnytysreissu? Keskiviikolle oli sovittu äitipoli-kontrolli, kun siirsivät mut pelkopotilaasta riskiraskaudeksi hematologin mielestä mielenkiintoisten veriarvojen vuoksi. Verenpaineet olivat kivasti koholla (kelläpä ei kohoaisi, erikoislääkärin mielestä mielenkiintoinen ei yleensä potilasnäkökulmasta tarkoita mitään positiivista) ja proteiinit kevyesti plussalla, joten päädyttiin jäämään käynnistykseen samoin tein.

Aloitettiin ballongilla, lekuri tuumasi, että voi kestää vuorokaudenkin. No, ei kestänyt, se tuli tunnissa ulos. Puhkaistiin kalvot ja jäätiin odottamaan. Odotellessa ehti kätilöopiskelija hyvin esitellä kaikki mahdolliset kivunlievitysmenetelmät, kysellä toiveet ja selvitellä mun sterilähetteen kohtaloa, sitä kun ei jostain käsittämättömästä syystä löytynytkään papereitteni joukosta. Lääkäri kävi tuumaamassa, että täytyy tehdä lomake uudelleen, kun on vain vuoden kerrallaan nuo lomakkeet voimassa.

Pari tuntia kalvojen puhkaisusta sydänäänet romahti hetkellisesti ja tarkkailuhuone ole äkkiä täynnä väkeä, asennon vaihdoksella saatiin kuitenkin äänet normaaleiksi. Päätettiin lopettaa omien supistusten odottelu ja siirryttiin saliin (missä mahtuu tarvittaessa isompikin porukka toimimaan) jatkamaan oksitosiinilla.

Liekö sydänäänten romahdus vai mikä pistänyt lääkäriin vauhtia, mutta opiskelijan viritellessä tippaa kiinni kiikutti lääkäri pikapikaa sterilomaketta mulle allekirjoitettavaksi...

Puoliltaöin todettiin, ettei tämä nyt halua lähteä käyntiin millään, yritetään nukkua vähän ja jatketaan aamulla. Lähetettiin mies kotiin nukkumaan. Mä sain saliin mukavamman sängyn, gramman parasetamolia ja kaurapussin, kivasti väsytti. Vaan en nukahtanut, kun supistukset alkoivat yltyä. Kömmin vessaan, takaisin sänkyyn ja totesin että jaahas. Näillä supistuksilla ei nukuta, vaan synnytetään.

Kätilö kävi kääntymässä ja tarjoutui hakemaan jotain vahvempaa särkylääkettä nukkumiseen. Annoin sen lähteä lääkkeiden hakuun ja soitin miehelle, että mikäli meinaa ehtiä varmasti ajoissa, on syytä tulla nyt. Mies ehdotti, että palataan asiaan puolen tunnin päästä, jos vielä näyttää siltä. Ok.

Vartin päästä tekstasin miehelle lyhyen ja ytimekkään "Tule". Kätilö luopui vahvemmista lääkkeistä ja ojensi ilokaasunaamarin kyselemättä. Seuraavasta tunnista mulla ei ole mitään varmaa käsitystä, on vain hämäriä mielikuvia.

Havahduin kymmenen minuuttia sen jälkeen kun Seiska on laskettu mun mahan päälle, että tässäkö tämä nyt on, onko se tosiaan jo tässä. Että olisi se varmasti syntynyt uhkaukseni mukaan bussipysäkille, jos me ei oltaisi oltu jo valmiiksi sairaalassa...

Pienessä ahdingossa oli Seiska ollut ja hädissään ilmeisesti vetänyt vähän lapsivettä keuhkoihinsa, pian vuodeosaston puolelle siirtymisen jälkeen Seiska vietiin vielä kahdeksitoista tunniksi tarkkailtavaksi lastenosastolle.

Eikä se vuodeosastolla makaaminenkaan niin kamalaa ollut kuin aiemmilla kerroilla. Ennen kuin vasta lauantai-aamuna, jolloin alkoi edellisenä iltana synnyttäneiden huonekaverien vierasralli. Onneksi päästiin pois.

Up to date

Täällä on tapahtunut vaikka mitä. On testattu tämän blondin teknisiä taitoja, kun tietokone nielaisi sisuksiinsa pölyä. On putsattu pölypalleroita näytönohjaimen omasta tuulettimesta, koteloidusta sellaisesta, paikasta, jonne pölyn ei pitäisi edes teoriassa päästä mitenkään. On ostettu uusi hieno näyttökin ja säädetty sen asetukset. Ja tultu sinuiksi uuden windowsin kanssa.

Rääpäle on täyttänyt vuoden. Se siis kävelee, juoksee, hyppää tasajalkaa, kiipeää sohvalle ja pääsee sieltä itse alas. Se pölisee jotain koko ajan omalla käsittämättömällä kielellään.

Kesäloma on loppunut, päivähoitoon on tutustuttu ja hoitopäivät juoksevat taas niin Täystuholla, Viimeisellä kuin Rääpäleelläkin. Omia projekteja mulla on kehitteillä sellainen määrä, ettei ihan voi velttoiluksi tätä hoitoaikojen kotona oloa kutsua. Joku päivä näillä projekteilla vielä elättää itsensä.

Koulutkin ovat alkaneet. Esikoinen aloitti yläkoulunsa, ja vaikuttaa toistaiseksi hyvin tyytyväiseltä uuteen kouluun. Jos nyt tietysti kahden päivän perusteella mitään voi sanoa. Toinen meni viidennelle, ja joutuu nyt opettelemaan nopeita siirtymiä eri koulujen välillä, kun A2 ranskan opetus on eri koulussa. Kirppu aloitti kolmannen luokkansa uuden opettajan johdolla.

Raskausviikkoja on läjässä 14+, neuvolalääkäri takana ja Seiskalla kaikki hyvin. Lekurille mulla oli listassa monta kysymystä, mutta yhteenkään se ei osannut vastata.

Ja koulukirjoja olisi taas vino pino päällystettäväksi sekä juhlia kalenterissa jonoksi saakka.

Että kaikesta tästä ja paljosta muusta tulossa pian lisää. Pysykää kanavalla ;)

Joskus yllättyy iloisesti

Mun äitiysvaateongelmat ratkesi ihan ihmeellisellä tavalla, ja kuvia on luvassa kunhan vielä vähän saadaan mahaa kasvatettua.

Alkuviikosta posti toi lukijaltani uskomattoman paketin, nyt on farkkuja ja puseroa, joissa kehtaa syksyllä ja talvella kulkea. Kiitos! Ja minä, joka en ikinä voita missään arvonnassa mitään voitin Mama's Diaryn arvonnasta vapaavalintaisen vaatteen 9kk-verkkokaupasta. Postissa odottaisi vielä yhden koon villatakki noutajaansa. Enää puuttuu juhlamekko, ja sitäkin olen jo kovasti katsellut, alkukuusta siitä on varmasti tilaus laitettava. Valintakin on jo melkein selvä :)

---

Vein tänään tätini kanssa neljä pienintä katselemaan kanoja ja pupuja. Puput taisivat olla Kirpun, Täystuhon ja Viimeisen mielestä ihan parhaita, mutta Rääpäle rakastui kanoihin. Ja kyllä kaakatti. Rääpäle nimittäin, niille kanoille. Puput ei kiinnostaneet yhtään, kanoja kohti se paineli, kun sen maahan laski ja kaakatti mennessään. Harmi, että kamera jäi kotiin.

Pientila eläimineen on muksuille melkoinen elämys kerran toisensa jälkeen. Osaan olla kiitollinen siitä, että tenavillani on mahdollisuuksia päästä näkemään ja kokemaan maaseutua toisella tavalla kuin useimmilla kaupunkilaislapsilla. Niistä heinäntuoksuisista hetkistä pupujen ja kanojen (ja muiden eläinten) kanssa jää varmasti lapsuuden parhaimmat muistot.

Rinkat selkään ja menoks

Silleen pääsee varmasti autolta kymmenen metriä.

Kuin kauan ne oikein kupeksii lähtöä?

Rinkat on nyt kaivettu varaston perukoilta ja tiukka treeni alkaa. Kesän lopulla pitäisi olla kuntoa ja taitoa pitempään reissuun. Jostain aloitettava ja me aloitettiin tästä. Kamera lyötiin Esikoisen kouraan ja kyllä mielenkiintoisesti ikuisti koko tämän päiväisen reissun hän.

Suuntasimme Järvenpäästä löytyvään Lemmenlaaksoon aikeenamme kiertää luontopolku (3-4 km) kevyillä pikkurinkoilla, että kantamiseen taas tottuisi. Samalla piti vähän arvioida Viimeisen kävelykykyä, Rääpäleen viihtyvyyttä liinassa ja isompien mitä tahansa ohjeen ymmärrystä. Vahvuutena siis kaksi aikuista, kaksi koiraa ja viisi lasta.

Jes, voikukkia

Siis, rinkat selkään, Rääpäle liinaan, koirat tiukasti remmiin ja Viimeiselle käsi. Ja menoks. Ensimmäisen kymmenen metrin jälkeen, eli heti, kun päästiin puomista ohi, Viimeinen ilmoitti, ettei jaksa kävellä. Niinku yhtään.

Kantamiseksi meni. Ja matka kesti ja kesti ja kesti ja porukka levähti, kuka minnekin, eteen, taakse ja näköpiiristä ulos.

Hetkellisen pysähdyksen ja porukan keräilyn kruunasi hyttyset, jotka rakastivat erityisesti pienimpiä. Pienemmät eivät niitä. Liinassa oli ihan tyhmää, ite kävely oli ihan tyhmää ja sylissä saappaat tippuu.

Tiukka ylämäki, ja suunta autolle. Viimeinen käveli sen sata metriä itse, kun sai lupauksen pillimehusta ja keksistä. Sen pitemmälle ei yhtään.

Autolla kaivettiin keksit ja pillimehut. Kokonaisen kilometrin kävelyn jälkeen. Tarvitaan selvästi aika reippaasti treeniä lisää, että päästään pienten kanssa edes sinne onnettomalle luontopolulle saakka vielä tänä kesänä...

Kuluneelta viikolta ja kulttuurien tuntemus-visa

NEUVOLA

Rääpäleen 8 kk lääkärineuvola on vihdoin takana. Nappulalla siis ikää 9 kk (täällä ei saa aikoja), pituutta karvan yli 74 cm ja paino karvan vajaa 9 kg.

Se jokeltaa, kävelee ja kiipeää sohvalle. Se tahtoo taluttaa koiraa, ei tahdo istua rattaissa. Se syö ruokansa pöydältä eikä lautaselta. Se juoksee karhunkävelyllä ja se sai atooppisesta ihottumastaan diagnoosin. Ei paha. Paitsi sen rasvatun salaman kiinniottaminen.

Klassikkotyyliin purnaan neuvolasta, että saisi niillä siellä sentään haavan paikkaukseen välineet olla. Rääpäle repäisi poskensa auki, kun sen suojana ollut lappu piti tutkimista varten ottaa pois. Ja poskihan vuoti, oltiin veressä sekä minä että muksu. Eikä meinannut löytyä paikkausvälineitä millään...

-----

KULTTUURIVISA

Käytin torstaina kolme varttia Espoon Sellossa (joo me ei asuta lähelläkään, mutta käytin silti) lasten leikkipaikalla. Omat kolme pientä eivät riittäneet, niin lainasin yhden lisää. Melkoisen mieltä ylentävä kokemus kyllä, kun Rääpäleen rattaat unohtui kotiin, Viimeinenkin olisi halunnut kannettavaksi ja Täystuhoni yhdessä Lainalapsen kanssa piti vähintäänkin hauskaa.

Kuvituskuva viime syksyltä

Kolmessa vartissa ehdin paitsi laskemaan neljään aika monta kertaa, opettamaan vuorottelua aika monta kertaa ja estämään katastrofin vielä useammin, myös ihmettelemään, kuinka muut vanhemmat leikkipaikoilla toimivat. Seuraa siis kulttuurien tuntemus-visa. Tehtävänä arvata ihon väri.

1) Äiti kahden lapsen kanssa, nuoremmalla ikää alle 2v vanhemmalla ehkä 4-5v. Äiti näpelsi näplettiään ihan koko ajan, sivusilmällä vilkuili nuorempaa välillä. Karvan ennen lähtöä äiti taisi muistaa vanhemmankin pojan ja kävi kysymässä, onko tämä muistanut vuorotella toisten kanssa. Parissa kymmenessä minuutissa äiti siis ei ollut rekisteröinyt lainkaan vanhemman poikansa tekemisiä, vaan oletti pojan istuneen kosketusnäyttöpelin edessä koko ajan. Vuorottelematta.

2) Isä ja lapsi n. 1,5v. Lapsi halusi jäädä leikkimään, isä ei. Lapsi jäi leikkimään. Isä vahti lasta koko ajan, mutta hivuttautui koko ajan kauemmas leikkipaikasta ja sai tällä konstilla lapsen lopulta mukaansa.

3) Kaksi nuorta naista ja lapsi n. 2v. Naiset juttelivat tiiviisti keskenään. Lapsi haki sillävälin leluja viereisestä lelukaupasta ilman, että kumpikaan naisista olisi huomannut lapsen poistumista leikkipaikalta. Palauttivat lelut sentään, kun lapsi esitteli niitä naisille.

4) Äiti ja tyttö n. 1,5v. Äiti antoi lapsen leikkiä rauhassa, tutustua muihin, kiipeillä, laskea mäkeä. Seisoi kuitenkin metrin tai kahden päässä, vahti tiiviisti kuin haukka, ohjasi vuorottelemaan, kannusti yrittämään uudelleen, halasi, nauroi lapsen kanssa. Näytti nauttivan juuri lapsen seurasta.

Oikeat vastaukset postauksen lopussa.

---

VEHNÄJAUHOJA

Mulla on viimeaikoina ollut oikeasti kiire. On ollut puolueen toimintaan liittyvää tekemistä sun toista, lasten asioita, ensi syksyn mahdollisen työllistymisen tiimoilta vaikka mitä suunnittelupalaveria ja verkostoitumiskokousta. Idean myyntiä, paperitöitä.

Tulin eilen kotiin taas yhdestä palaverista puhelimessa puhuen ja seuraavaa suunnitellen. Ja tämä oli vastassa. Kaksi kiloa vehnäjauhoja. Kaksi hyvin valkoista poikaa, jauhonaamoja ihan kirjaimellisesti.

Sitä jauhoa oli kaikkialla, tasaisena valkoisena kerroksena. Kaikkialla. Siivoamiseen meni kuusi tuntia, eikä kaikkea saatu edes tuossa ajassa pois. Sitä on kirjoissa, liinavaatteissa, lattialla yhä edelleen. Sitä on patjoissa, verhoissa, sohvassa ja kotiteatterissa. Siton mun kengissä, Rääpäleen ihorasvoissa. Kahvinkeittimessä ja jääkaapissa. Koirien turkeissa, Rääpäleen hiuksissa ja mun nenässä.

Kuuden tunnin jälkeen hain pullon viiniä, laitettiin lapset nukkumaan mukapuhtaisiin sänkyihinsä ja sammutettiin valot. Katselin Pientä Suklaapuotia telkkarista viinilasi kourassa sohvannurkassa. Ja väsyulinahan siitä tuli.

Oon innoissani tästä kaikesta uudesta, tahdon olla mukana tekemässä, kasvaa politiikkaan ja tähän uuteen mitä ollaan luomassa. Mutta millä hinnalla? Nää vehnäjauhot oli mulle liikaa. Mä en jaksa, en osaa, en pysty.

Silloin, kun muksut nukkuu kaikki onnellisina, ja mä saan käpertyä sohvan nurkkaan, silloin on lupa olla ihan vain vajaa ihminen. Ei tarvi olla terästä tai edes pajua. Sitä jaksaa taas paremmin kun on hetken saanut itkeä sitä, että oikeasti on vain ihminen.

Yö venyi lähemmäs aamua, mutta loppuviimeksi oli jo onnenkyyneleet. Kulunut viikko ei rikkonut mitään lopullisesti, vaikka pelkäsin sen tehneen niin.

Loppujen lopuksi, se on vain vehnäjauhoa.

---

VISA-VASTAUKSET

1) vaaleaihoinen, ilmeisen suomalainen äiti

2) tummaihoinen isä

3) ihan suomalaiset nuoret naiset, sellaiset vaaleaihoiset

4) aasialaistaustainen nainen

Ja ennen kun joku tempaisee herneet nenään siitä, että tavan suomalaisia äitejä näin mollaan, niin kerroin vain, mitä näin. En mäkään ehtinyt lasten kanssa leikkimään, jos kohta en puhelinta räveltänytkään. Siinä, että neljän pienen kanssa osaa laskea neljään, huomata jokaisen nenälleen tuiskahduksen, vastata kaikkiin "äiti"-huutoihin ja vielä ohjaa vuorottelemaan niin omia kuin muidenkin ipanoita, niin siinä on täysi työ.

Kyllä siinä kävi muitakin leikkipaikalla, niitä suomalaisiakin, jotka olivat intensiivisesti lastensa kanssa, mutta vain nämä neljä mä ehdin kunnolla rekisteröimään, varmastikin siksi, että viipyivät siinä rittävän pitkään. Muiden olemiset jäivät paljon lyhyemmiksi, eikä niitä neljään laskemiselta kerinnyt näin kylliksi havainnoimaan.