Kumma se kiire

Mennessä, tullessa ja ollessa pohtii aina sitä samaa, mistä puhuttiin nuorten aikuisten illassa vuosia sitten. On se kumma se kiire. Kotona kaupungissa on kaikki menot sovittava kalenteri kourassa. Yksittäinen kahvittelukaan ei järjesty "nyt", vaan on aina "oota, mä katon kalenterista". Näin silloinkin, kun juuri nyt olisi se tyhjä hetki, johon sopisi hyvin. On rutiinit, on arki, on sitä ja tätä sovittua pakollista ja "pakollista".

Sitten tulee loma, pakataan porukkaa satunnainen määrä autoon ja ajetaan maalle, mennään kiirerajan taakse. Paino tippuu hartioilta, on vain puita ja peltoja, sähkölinjoja ja kuoppaisia teitä. On pimeää.

Joskus sitä itsekin asui maalla. Oli samat rutiinit, sama arki, kaikki pakolliset ja "pakolliset". Muttei ollut mikään kiire, ei tarvinnut kalenterista katsoa, kun kahvittelun tiesi muutenkin sopivan niin tänään, huomenna kuin ensi viikollakin.

Esikoisen muistoissa silloin paistoi aina aurinko ja kaikki olivat onnellisia. Sama aika ja sama paikka olivat minulle muuta. Aina pimeä, kylmä, satoi vettä... Eikä ollut edes niitä katuvaloja, jättiläiset kävelivät järven jäällä. Tyhjyys ahdisti enemmän kuin kiire nyt.

Käyn siellä mielelläni, mutten enää tahdo jäädä. En, ennen kuin aika kultaa muistot.