Meillä on otettu pyhien jälkeinen loma rauhallisesti. Muksut ovat pelailleet keskenään Wiillä (jepjep, se vanha versio...) Disneyn Infinityä, jonka koko porukka sai joululahjaksi. Lautapelejäkin on pelailtu erilaisia. Luistimet on kaivettu esiin, osalle tarvii hankkia sopivamman kokoiset. Esikoinen kävi testaamassa joululahjaksi saamiaan jo kentälläkin. Legoilla on rakennettu paljon.
Rääpäle sai ensimmäisen hampaansa juuri ennen joulua ja puree sillä kovaa. Soseiden maistelu aloitettiin, kun tuo näykkivä peto hyökkäsi joulupöydässä kinkkuun kiinni...
Lasten kavereista on käyty pinnallista keskustelua. Suurin osa niistä on joulun pysytellyt omissa oloissaan, osa lomamatkalla ja kuka missäkin. Paitsi se yksi.
Se yksi, episodi yksi
Joulupäivän aamuna (no okei, ei ollut aamu, oli klo 12.00) se pimputti meidän ovikelloa (ja ei, mä en ole ruuvannut sitä irti, enkä aio tehdä niin). "Voiks Toinen tulla ulos?" Onneksi oven sillä keikalla avasin minä. Tyttö nimittäin tarrasi sisäpuolelle oven kahvaan kiinni ja yritti änkeä itsensä ohitseni eteiseen. "Ei voi." "Ai miks? Miksei voi?" Siis ihan tosi, mitä ihmettä?! "Koska nyt on joulu. Me ollaan kaikki kotona, ja pysytään, mene sinäkin omaasi." Jep. Olisin varmasti voinut asetella sanani järkevämmin samalla kuin irrotin tyttöä oven kahvasta ja ohjasin pysymään ulkona.
Se yksi, episodi kaksi
27.12. Kattokaas, hei, kun ei ole joulu enää! Ovikello soi noin 15.00. Toinen ehti avaamaan oven itse, jaaritteli siinä oven raossa aikansa ja laittoi sitten oven kiinni ja säntäsi pukemaan aikomuksenaan lähteä kaverinsa kanssa ulos. Tässä hetkessä emme me muut vielä tienneet oven takana olijan henkilöllisyyttä, normaalia toimintaa meillä, ulospyytävä kaveri odottaa ulkona. (Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta). Sekuntia myöhemmin tiesimme. Ovikello soi samoin tein uudelleen. Menin itse avaamaan, hätyytin Toisen pukemaan ripeästi, tönin koiran pois jaloista (uudelleen) ja riepotin puolipukeista Rääpälettä kainalossa. Se yksi. "Voiks se lähtee mun kaa pulkkamäkeen?" Tuli muuten ärähdettyä rumasti, että Toinen on jo pukemassa, odota ulkona. Kun iso lapsi (puhutaan jo 13+ tytöstä) käyttäytyy kuin kaksivuotias palaa käpy. Sori.
Se yksi, episodi kolme
28.12.
Ovikello soi noin 15.00. Esikoinen avasi oven ja huusi ovelle Toisen, joka oli juuri päässyt koneelleni pelaamaan Sims 4-peliäni. Vartin jankkauksen jälkeen ovi oli edelleen sepposen selällään. Ulkona parikymmentä pakkasta. Mies nappasi Rääpäleen kainaloonsa ja meni pistämään jankkaukselle pisteen, joutui häätämään tytön ovesta roikkumasta. Toinen oli yrittänyt sulkea ovea, mutta päätynyt vain vetämään ovea tytön kanssa kilpaa. Jumalauta.
Se yksi, episodi neljä
29.12
Toisen puhelin soi. Toinen totesi soittajan olevan se yksi, löi luurin korvaan ja sulki puhelimensa.
Mitähän tässä pitäisi tehdä? Hankkia turvaketju ulko-oveen? Päästää Jääkarhu kerran "vahingossa" tuulikaappiin? Vai kenties lastensuojeluilmoitus? Jos niin mistä? Kyllä ymmärrän, ettei tuolla yhdellä varmaan kamalasti oman ikäisiä kavereita ole.
Mitäs muuta. Murheenkryyni loukkaantui siitä, että se jätettiin ulos pakkaseen ja kieltäytyi liikkumasta enää mihinkään. Autoista mitään ymmärtämättömän pikadiagnoosi on jäätynyt käsijarru.
tiistai 30. joulukuuta 2014
torstai 25. joulukuuta 2014
Joulu
Nyt se on ohi, onneksi. Pöydät notkuu herkuista ja ruokaa riittää niin, ettei pariin päivään tarvi mitään tehdä. Muksut touhuaa onnellisina omissa jutuissaan.
Lahjojen avaamiseen saakka säilyi mun kärsivällisyys, mutta siihen sähläykseen menee melkein joka vuosi hermot. Tällä porukalla se sähläys ei ole edes ihan pientä... Kuva on surkea, mutta kertoo silti jotain volyymista.
Tänä vuonna joulupukki toi lahjat kiireessään vain tuulikaappiin saakka, ja sieltä ne sitten lapsityövoimalla kannettiin kuusen alle. Jokaiselle löytyi käsittämättömän ihania juttuja ja riemun kiljahduksia riitti pitkälle iltaan.
Muksujen mentyä nukkumaan avattiin omat ja Rääpäleen paketit. Rääpäle touhusi innoissaan koko loppuillan itsensä kokoisen Barbababan kanssa.
Muualla maailmassa syödään ehkä suklaata sukista. Mä syön sitä oikein mielelläni Nokialaisista kumisaappaista. Näillä kelpaa kulkea.
Onneksi joulu on vain kerran vuodessa. Paras hetki on koko sählingin jälkeen, kun saa kaatua sohvalle viinilasi toisessa ja kinkku/graavikalaleipä toisessa. Ja suklaata vieressä.
Lahjojen avaamiseen saakka säilyi mun kärsivällisyys, mutta siihen sähläykseen menee melkein joka vuosi hermot. Tällä porukalla se sähläys ei ole edes ihan pientä... Kuva on surkea, mutta kertoo silti jotain volyymista.
Tänä vuonna joulupukki toi lahjat kiireessään vain tuulikaappiin saakka, ja sieltä ne sitten lapsityövoimalla kannettiin kuusen alle. Jokaiselle löytyi käsittämättömän ihania juttuja ja riemun kiljahduksia riitti pitkälle iltaan.
Muksujen mentyä nukkumaan avattiin omat ja Rääpäleen paketit. Rääpäle touhusi innoissaan koko loppuillan itsensä kokoisen Barbababan kanssa.
Muualla maailmassa syödään ehkä suklaata sukista. Mä syön sitä oikein mielelläni Nokialaisista kumisaappaista. Näillä kelpaa kulkea.
Onneksi joulu on vain kerran vuodessa. Paras hetki on koko sählingin jälkeen, kun saa kaatua sohvalle viinilasi toisessa ja kinkku/graavikalaleipä toisessa. Ja suklaata vieressä.
sunnuntai 21. joulukuuta 2014
Oi Kuusipuu
Kauneimmat joululaulut (vol 2) on nyt laulettu ja kuuseenkin ripustettu koristeet. Huomenna vuorossa pipareita ja siivouksen jatkamista (vaikkei ole edes pakko!).
Minen laittanut kuin tähden, ja mies valot. Viimeinen sen sanoi: "Minä ite laitin! Ite laitin!" Yhteistyössä laittoivat kaikki viisi jokaisen koristeen. Kirjaimellisesti.
(Ja huomaatteko, kirjahylly kuusen takaakin on siivottu, täysi, mutta siivottu.)
Minen laittanut kuin tähden, ja mies valot. Viimeinen sen sanoi: "Minä ite laitin! Ite laitin!" Yhteistyössä laittoivat kaikki viisi jokaisen koristeen. Kirjaimellisesti.
(Ja huomaatteko, kirjahylly kuusen takaakin on siivottu, täysi, mutta siivottu.)
Kuinka kloonata itsensä ja muita arjen mysteerejä
Perjantain ja lauantain välisenä yönä Rääpäle päästi meidät vihdoin nukkumaan 3.30. Herätyskello huusi eilen 7.00, koululaisten joulujuhlien vuoksi... Koululaiset kiskoivat juhlavaatteitaan niskaan ja minä samaa vauhtia kupin kahvia naamaani.
Puoli yhdeksäksi vein Esikoisen omalle koululleen. Ajoin siitä suoraan Toisen ja Kirpun koululle, jätin murheenkryynin parkkiin kirkolle. Yhdeksältä alkoi Toisen joulujuhla, jossa Kirppu oli esiintymässä. Yleisöä oli tosi vähän, mutta ehkä se johtuu paitsi pienestä alakoulusta, myös sitä, että tässä koulussa on yläkoulu myös. Eikä yläkoululaisten vanhemmat kovin sankoin joukoin enää juhliin ilmesty...
Neljäsluokkalaiset tulivat saliin nahistellen ja istuivat omille penkeilleen. Salin valot olivat sammutettuina ja valkokankaalle heijastui tähtitaivas. Rauha alkoi hiljaa hiipiä mieleen. Kirpun luokka toivotti esityksellään runon muodossa kaikille "Riemuisaa Joulua!" ja hyvänjoulun toivotusten jälkeen jätin Toisen syömään puuroaan ja odottamaan todistustaan sekä Kirpun odottamaan oman juhlansa alkua, siinä juhlassa tismalleen sama ohjelmasisältö, ainakin rehtorin puheiden mukaan.
Kiiruhdin liukastellen tien toiselle puolelle kirkon takapenkkiin. Esikoisen koulun joulukirkko alkoi klo 10. Bussi toisensa jälkeen kaartoi kirkon parkkipaikalle ja bussillinen kerrallaan liki neljäsataa lasta täyttivät kirkon penkit. Muutama hassu penkkirivi takaosasta jäi vanhemmille ja muille kirkkoon eksyneille. Kirkko oli ääriään myöten täynnä.
Esikoinen ohjasi omat koulukumminsa penkkiin, ettei pienet vain katoa, ja samassa jo kynttiläkulkue lähti liikkeelle. Kyllä oli tippa linssissä. Moneen kertaan.
Kirkon jälkeen koululaiset palasivat busseilla koululle, mistä kävin Esikoisen todistuksineen hakemassa kotiin. Samalla oven avauksella ovestamme astui sisään pikkusiskoni joulutuomisineen. Tunti siinä ennätettiin jutella, kun puhelimeni vinkaisi.
Nelikon isä vahvisti junansa, aikataulunsa ja rautatieaseman (niitä kun tässä pääradan varressa lähijunilla riittää, ja kaukojunillakin). Koululaiset jäivät kotiin omiin touhuihinsa, pakkasin mukaani Täystuhon ja Viimeisen, saivat nukkua autossa päiväunet. Törkeän liukasta oli ajella, mutta ehdittiin juuri ajoissa Täystuhon kanssa ojentamaan isäinpäiväkortit. Katseltuani pienen hetken Täystuhon onnellista ilmettä, tarjouduin heittämään nelikon isän sinne, minne hän oli menossa. Ei kai sitä jouluruuhkaan bussilla kaikkien tavaroiden kanssa... Ja samalla sain noudettua Kirpun kummitädiltä joulupaketin.
Enpä ole ikinä nähnyt niin hämmentynyttä ilmettä kellään. Oven avatessaan hän tietysti ensimmäiseksi huomasi nelikon isän, seuraavaksi Täystuhon ja nähtyään mut ja Viimeisen, leuka tipahti. Kukapa voisi uskoa.
Ajellessani tältä reissulta kotiin poikien kanssa, katselin kuinka aurinko laski järven taa ja viimeiset säteet heijastui kerrostalon seinästä. Silloin mä sen taas tunsin, että asiat on just niin kuin pitääkin. Että näin on hyvä, ja kaikki loppukin järjestyy.
Illemmalla käytiin vielä kaikkien neljän pojan kanssa vanhemmillani. Kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen Bachin Minuet soi pianolla yllättävän hyvin. Kuinka olen pianon soittoa kaivannutkaan...
Ja Rääpäle. Se nukahti yöunilleen jo 1.00. Herättiin tunti sitten ja nyt on aamukahvi kupissa.
Puoli yhdeksäksi vein Esikoisen omalle koululleen. Ajoin siitä suoraan Toisen ja Kirpun koululle, jätin murheenkryynin parkkiin kirkolle. Yhdeksältä alkoi Toisen joulujuhla, jossa Kirppu oli esiintymässä. Yleisöä oli tosi vähän, mutta ehkä se johtuu paitsi pienestä alakoulusta, myös sitä, että tässä koulussa on yläkoulu myös. Eikä yläkoululaisten vanhemmat kovin sankoin joukoin enää juhliin ilmesty...
Neljäsluokkalaiset tulivat saliin nahistellen ja istuivat omille penkeilleen. Salin valot olivat sammutettuina ja valkokankaalle heijastui tähtitaivas. Rauha alkoi hiljaa hiipiä mieleen. Kirpun luokka toivotti esityksellään runon muodossa kaikille "Riemuisaa Joulua!" ja hyvänjoulun toivotusten jälkeen jätin Toisen syömään puuroaan ja odottamaan todistustaan sekä Kirpun odottamaan oman juhlansa alkua, siinä juhlassa tismalleen sama ohjelmasisältö, ainakin rehtorin puheiden mukaan.
Kiiruhdin liukastellen tien toiselle puolelle kirkon takapenkkiin. Esikoisen koulun joulukirkko alkoi klo 10. Bussi toisensa jälkeen kaartoi kirkon parkkipaikalle ja bussillinen kerrallaan liki neljäsataa lasta täyttivät kirkon penkit. Muutama hassu penkkirivi takaosasta jäi vanhemmille ja muille kirkkoon eksyneille. Kirkko oli ääriään myöten täynnä.
Esikoinen ohjasi omat koulukumminsa penkkiin, ettei pienet vain katoa, ja samassa jo kynttiläkulkue lähti liikkeelle. Kyllä oli tippa linssissä. Moneen kertaan.
Kirkon jälkeen koululaiset palasivat busseilla koululle, mistä kävin Esikoisen todistuksineen hakemassa kotiin. Samalla oven avauksella ovestamme astui sisään pikkusiskoni joulutuomisineen. Tunti siinä ennätettiin jutella, kun puhelimeni vinkaisi.
Nelikon isä vahvisti junansa, aikataulunsa ja rautatieaseman (niitä kun tässä pääradan varressa lähijunilla riittää, ja kaukojunillakin). Koululaiset jäivät kotiin omiin touhuihinsa, pakkasin mukaani Täystuhon ja Viimeisen, saivat nukkua autossa päiväunet. Törkeän liukasta oli ajella, mutta ehdittiin juuri ajoissa Täystuhon kanssa ojentamaan isäinpäiväkortit. Katseltuani pienen hetken Täystuhon onnellista ilmettä, tarjouduin heittämään nelikon isän sinne, minne hän oli menossa. Ei kai sitä jouluruuhkaan bussilla kaikkien tavaroiden kanssa... Ja samalla sain noudettua Kirpun kummitädiltä joulupaketin.
Enpä ole ikinä nähnyt niin hämmentynyttä ilmettä kellään. Oven avatessaan hän tietysti ensimmäiseksi huomasi nelikon isän, seuraavaksi Täystuhon ja nähtyään mut ja Viimeisen, leuka tipahti. Kukapa voisi uskoa.
Ajellessani tältä reissulta kotiin poikien kanssa, katselin kuinka aurinko laski järven taa ja viimeiset säteet heijastui kerrostalon seinästä. Silloin mä sen taas tunsin, että asiat on just niin kuin pitääkin. Että näin on hyvä, ja kaikki loppukin järjestyy.
Illemmalla käytiin vielä kaikkien neljän pojan kanssa vanhemmillani. Kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen Bachin Minuet soi pianolla yllättävän hyvin. Kuinka olen pianon soittoa kaivannutkaan...
Ja Rääpäle. Se nukahti yöunilleen jo 1.00. Herättiin tunti sitten ja nyt on aamukahvi kupissa.
perjantai 19. joulukuuta 2014
Saako viallisesta kuukaudesta vaatia hyvitystä?
Ei. En ole unohtanut blogia. Ensin ei tehnyt mieli kirjoittaa kellekään mitään (enää ikinä) tai ylipäätään sanoa kellekään mitään (enää ikinä) ja sitten ajattelin, että peruutan joulun ja palautan joulukuun viallisena. Naamakirja on joululomalla, ja puhelimessa vikaa (nimittäin sellaista vikaa, ettei sen omistajaa kiinnosta, kun se mölyää).
Joulukuu on ollut käsittämättömän täysi niin hyvässä kuin pahassakin ja mä olen jälleen kerran huomannut toivovani, että asuttaisiin jossain tuhannen kilometrin päässä erämaa mökissä ilman puhelin- tai internetyhteyksiä. Että saisinkin vain olla tämän pienen perheen kanssa yhdessä ilman, että tarvitsisi välittää mistään muusta mitään. Olisi lunta, pakkasta, kirkas tähtitaivas ja takassa räiskyvä tuli. Oltaisiin vaan.
Joulun ruuat on kaloja, maitoja, leipiä ja hedelmiä vaille kaapissa. Joululahjat on hankittu ja suurimmalta osaltaan paketoitu. Kuusi on muovia, ostettu jo ja odottaa kaapissa sunnuntaita, jolloin kasataan ja koristellaan.
Siivoukset alkaa olla kasassa kirjahyllyjä, kaappeja, kylppäriä ja meidän makkaria lukuunottamatta.
Jouluruuat tänäkin vuonna on tehnyt jonkun muun äiti.
Lastensuojelu on jälleen tehnyt viimeisen visiittinsä. Kuulemma ei edelleenkään ole lastensuojelullista asiaa meillä. Perhesovitteluun kyllä olisi. Sinnehän olisi menty jo viime keväänä, mutta tiedättekö kuinka helvetin (sori...) vaikeaa on sovitella yhtään mitään yksinään? (Jännästi ei kyllä lähipiiri yhtään tunnu tajuavan tätä, vaan kaikki on aina mun vika, jos niiltä kysytään.) Ja kuinka sinne sovitteluun ei edes pääse yksinään. Mä nimittäin olisin mennyt, ja vahvistinkin kaikki annetut ajat ja järkkäsin kalenterin ja... mut ehei, eihän siitä mitään tullut.
Nelikko on tavannut isänsä viimeksi syysloman lopussa. Isäinpäiväkortit on edelleen mulla tallessa. Yhtään yhteydenottoa ei sieltä ole kuulunut. Muksujen kyselyt ovat taas rauhoittuneet.
Päiväkodin joulujuhlat on vietetty ja huomenna on koulujen vuoro. Pienten joululoma on jo alkanut, ja sen kunniaksi ne kiskoi päähänsä merirosvohuivit ja vetivät sinisellä tussilla naamaansa merirosvomaskin. (Onneksi edes vesiliukoinen tussi...)
Rääpäle on todenteolla lähtenyt liikkeelle. Jätän sen selälleen peiton päälle ja löydän sen milloin mistäkin. Yleensä pulasta.
Onko meillä kaikki hyvin? Saadaanko määritelmä hyvälle? Me ja koko meidän lähipiiri on hengissä, sairaalat laittakoot laskujaan.
Tämän joulukuun jälkeen olen varma siitä, että suojelusenkeleitä todellakin on. Muuten ei oltaisi tässä.
Joulukuu on ollut käsittämättömän täysi niin hyvässä kuin pahassakin ja mä olen jälleen kerran huomannut toivovani, että asuttaisiin jossain tuhannen kilometrin päässä erämaa mökissä ilman puhelin- tai internetyhteyksiä. Että saisinkin vain olla tämän pienen perheen kanssa yhdessä ilman, että tarvitsisi välittää mistään muusta mitään. Olisi lunta, pakkasta, kirkas tähtitaivas ja takassa räiskyvä tuli. Oltaisiin vaan.
Joulun ruuat on kaloja, maitoja, leipiä ja hedelmiä vaille kaapissa. Joululahjat on hankittu ja suurimmalta osaltaan paketoitu. Kuusi on muovia, ostettu jo ja odottaa kaapissa sunnuntaita, jolloin kasataan ja koristellaan.
Siivoukset alkaa olla kasassa kirjahyllyjä, kaappeja, kylppäriä ja meidän makkaria lukuunottamatta.
Jouluruuat tänäkin vuonna on tehnyt jonkun muun äiti.
Lastensuojelu on jälleen tehnyt viimeisen visiittinsä. Kuulemma ei edelleenkään ole lastensuojelullista asiaa meillä. Perhesovitteluun kyllä olisi. Sinnehän olisi menty jo viime keväänä, mutta tiedättekö kuinka helvetin (sori...) vaikeaa on sovitella yhtään mitään yksinään? (Jännästi ei kyllä lähipiiri yhtään tunnu tajuavan tätä, vaan kaikki on aina mun vika, jos niiltä kysytään.) Ja kuinka sinne sovitteluun ei edes pääse yksinään. Mä nimittäin olisin mennyt, ja vahvistinkin kaikki annetut ajat ja järkkäsin kalenterin ja... mut ehei, eihän siitä mitään tullut.
Nelikko on tavannut isänsä viimeksi syysloman lopussa. Isäinpäiväkortit on edelleen mulla tallessa. Yhtään yhteydenottoa ei sieltä ole kuulunut. Muksujen kyselyt ovat taas rauhoittuneet.
Päiväkodin joulujuhlat on vietetty ja huomenna on koulujen vuoro. Pienten joululoma on jo alkanut, ja sen kunniaksi ne kiskoi päähänsä merirosvohuivit ja vetivät sinisellä tussilla naamaansa merirosvomaskin. (Onneksi edes vesiliukoinen tussi...)
Onko meillä kaikki hyvin? Saadaanko määritelmä hyvälle? Me ja koko meidän lähipiiri on hengissä, sairaalat laittakoot laskujaan.
Tämän joulukuun jälkeen olen varma siitä, että suojelusenkeleitä todellakin on. Muuten ei oltaisi tässä.
perjantai 12. joulukuuta 2014
Tarina sateenkaaren takaa
Neljätoista vuotta sitten meidän perhe koki ihmeen. Sateenkaari kaartui Naistenklinikan ylle kuin lupauksena, että kaikki järjestyy. Tarrasimme siihen jokainen.
Sama sateenkaari, sama ihme, oli mielessäni elokuun alussa. Samat rukoukset, sama toive, sama pelko. Kun lastenlääkärin tarkastuksessa kaikki ei olekaan niin kuin pitäisi. Elokuun alussa kävin Rääpäleen kanssa kaiken sen saman läpi. Sateenkaari kantoi. Toisin kuin neljätoista vuotta sitten, tunninkaan ultraamisen jälkeen ei sydämestä löytynyt syytä sivuäänelle.
Ja tuo joulukuinen sateenkaari neljätoista vuotta sitten. Ihmeemme elää ja voi hyvin tänään rankasta alusta huolimatta.
Vapaasti voitte antaa tuolle värinauhalle mitä merkityksiä tahdotte. Minulle sateenkaari kuitenkin merkitsee aina lupausta näiden pienten sydänlasten selviämisestä.
"Sateen jälkeen taivahalle katsomaan jos jäät
Nähdä silloin voit sä nauhat oudon värikkäät
Siellä sateenkaari jälleen aurinkoa lepyttää
Eikä mene kauan, kun taas päivä hymyää"
Ps. Kummasti ei somessa näkynyt mitään Tahdon-hehkutusta tai sateenkaaria tänään. Ei yksiäkään voitonjuhlia heti äänestystuloksen selvittyä. Jännä. Katsoin äänestyksen suorana. Sateenkaarten sijaan aion tutustua sosiaalihuoltolakiin, sepäs vasta oli tiukka tasapeli, ja kansanedustajat oli ihan pihalla lippuäänestyksessä.
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
Pesuohjelappu on pop
Syvä blogihiljaisuus arjen kaaoksessa. Voisin tänäkin vuonna lahjoittaa kalenteristani joulukuun pois.
Rääpäleen 4kk neuvolasta terveisiä. Olen edelleen tyytyväinen meidän omaan terveydenhoitajaan. Ei turhaa hössötystä eikä yhtään neuvoja. Normaalisti täällä tämä neuvolakerta olisi ollut lääkärille, mutta koska aikoja lääkärille ei ollut, vaihdettiin tämä terveydenhoitajakäynniksi (tai olisi ollut, Uudenvuoden aatolle, mutten siihen suostunut, koska kaikki lapset on kotona).
Millainen on nelikuinen?
Painaa vähän reilut 7kg ja on suunnilleen 66cm pitkä. Se kiljuu ja murisee, hakee jopa jo joitain tavuja. Se pyörii niin kellonviisarina kuin mahalta selälleen ja selältä mahalleen. Se ei enää löydy siitä, mihin sen jättää, vaan pääsee jo ryömien joskus etuperin, mutta yleensä takaperin, metrinkin päähän. Se suuttuu leluilleen, kun ne karkaa.
Ja hei, pesuohjelappu on pop. Sille voi ensin murista uhkaavasti ja sen jälkeen sen voi syödä.
Rääpäleen 4kk neuvolasta terveisiä. Olen edelleen tyytyväinen meidän omaan terveydenhoitajaan. Ei turhaa hössötystä eikä yhtään neuvoja. Normaalisti täällä tämä neuvolakerta olisi ollut lääkärille, mutta koska aikoja lääkärille ei ollut, vaihdettiin tämä terveydenhoitajakäynniksi (tai olisi ollut, Uudenvuoden aatolle, mutten siihen suostunut, koska kaikki lapset on kotona).
Millainen on nelikuinen?
Painaa vähän reilut 7kg ja on suunnilleen 66cm pitkä. Se kiljuu ja murisee, hakee jopa jo joitain tavuja. Se pyörii niin kellonviisarina kuin mahalta selälleen ja selältä mahalleen. Se ei enää löydy siitä, mihin sen jättää, vaan pääsee jo ryömien joskus etuperin, mutta yleensä takaperin, metrinkin päähän. Se suuttuu leluilleen, kun ne karkaa.
Ja hei, pesuohjelappu on pop. Sille voi ensin murista uhkaavasti ja sen jälkeen sen voi syödä.
lauantai 6. joulukuuta 2014
Sininen ja valkoinen
Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,
Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.
Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien?
Tai sen kaiken rikkauden? Kunnes tiesin vastauksen.
Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.
Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen.
Lämmön tunsin kuitenkin lujuudessa graniitin.
Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi.
Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden.
Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.
Kyllä mietin, mitä tästä maasta ja sen tavoista pitäisi kertoa, jos joku kysyisi.
Kertoisinko kaiken sen hyvän; ilmaisen neuvolan, lukukausimaksuttoman koulutuksen, sosiaalihuollon... vai sen puhtaan piittaamattomuuden, mitä päivästä toiseen näkee niin uutisissa kuin oikeassa elämässä. Kertoisinko sen ylpeyden, että omillaan on kunkin pärjättävä?
Tänään mä en tykkää enkä ymmärrä suomalaista asennetta, jolla jokainen hoitaa omat asiansa.
Kukaan ei pysähdy auttamaan pyörällä kaatunutta, kauppakeskukseen pyörtynyttä, neuvomaan eksynyttä, opastamaan junan leimauslaitteen käytössä osaamatonta. Minä, minä, minä ja mun napa. Paska maa ja sen vielä paskemmat ihmiset.
Että kaipa mäkin kertoisin kysyjälle neljästä vuodenajasta, kovista pakkasista, karjalaisesta sisusta ja yöttömästä yöstä.
Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.
Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien?
Tai sen kaiken rikkauden? Kunnes tiesin vastauksen.
Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.
Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen.
Lämmön tunsin kuitenkin lujuudessa graniitin.
Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi.
Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden.
Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.
Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.
Kyllä mietin, mitä tästä maasta ja sen tavoista pitäisi kertoa, jos joku kysyisi.
Kertoisinko kaiken sen hyvän; ilmaisen neuvolan, lukukausimaksuttoman koulutuksen, sosiaalihuollon... vai sen puhtaan piittaamattomuuden, mitä päivästä toiseen näkee niin uutisissa kuin oikeassa elämässä. Kertoisinko sen ylpeyden, että omillaan on kunkin pärjättävä?
Tänään mä en tykkää enkä ymmärrä suomalaista asennetta, jolla jokainen hoitaa omat asiansa.
Kukaan ei pysähdy auttamaan pyörällä kaatunutta, kauppakeskukseen pyörtynyttä, neuvomaan eksynyttä, opastamaan junan leimauslaitteen käytössä osaamatonta. Minä, minä, minä ja mun napa. Paska maa ja sen vielä paskemmat ihmiset.
Että kaipa mäkin kertoisin kysyjälle neljästä vuodenajasta, kovista pakkasista, karjalaisesta sisusta ja yöttömästä yöstä.
torstai 4. joulukuuta 2014
Kiitos Elisa
Kiitos Elisa, kun palautat perheeni minulle vankkumattomalla varmuudella monta kertaa viikossa. Korjaat kuulemma kaapeleita tai parannat verkkoa tai teet milloin mitäkin käsittämätöntä, mutta et ainakaan sitä, mistä maksan sinulle. Toisaalta tällä viikolla olen kyllä mielelläni maksanut siitä, että teet juuri sitä, mistä en maksa.
Internet-valo on tänäänkin vilkkunut modeemissamme monta tuntia. Niin se teki eilenkin ja muutama päivä sitten myös.
Ensin kolostaan ryömi Esikoinen esiin. Se istui olohuoneeseen ja keksi sitten itselleen tekemistä tässä perheen keskellä. Minä harmittelin aikani, etten pääse nyt kirjoittamaan mielen päällä olevia juttuja, mutta muistin sitten tiski- ja pyykkivuoret sekä puuttuvan joulukuusen. Mies manaili sinua pitkän tovin, mutta lähti sitten koiran kanssa lenkille ja kanssani kuusen hakuun.
Kiitos Elisa, että säännöllisesti palautat perheeni. Internet-valo palaa nyt vakaasti, mutta Esikoinen oman ihmemaansa sijaan lähti kanssani kauppaan ja keittelee teetä nyt Toisen kanssa. Kyllä tykkään.
Internet-valo on tänäänkin vilkkunut modeemissamme monta tuntia. Niin se teki eilenkin ja muutama päivä sitten myös.
Ensin kolostaan ryömi Esikoinen esiin. Se istui olohuoneeseen ja keksi sitten itselleen tekemistä tässä perheen keskellä. Minä harmittelin aikani, etten pääse nyt kirjoittamaan mielen päällä olevia juttuja, mutta muistin sitten tiski- ja pyykkivuoret sekä puuttuvan joulukuusen. Mies manaili sinua pitkän tovin, mutta lähti sitten koiran kanssa lenkille ja kanssani kuusen hakuun.
Kiitos Elisa, että säännöllisesti palautat perheeni. Internet-valo palaa nyt vakaasti, mutta Esikoinen oman ihmemaansa sijaan lähti kanssani kauppaan ja keittelee teetä nyt Toisen kanssa. Kyllä tykkään.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Aasi minä
Ei oo yhtään tehnyt mieli kirjoittaa. Ei kellekään eikä mitään, koska no niin no.
Mun reaktio oli suunnilleen sama nyt kuin aikanaan WTC-tornien sortuessa. Kaikki ymmärtää varmasti, miten nuo tornit järkytti perusturvallisuuden tunnetta. Sitä en ymmärrä minäkään, miten perjantai pystyi samaan.
Mä oon lukenut kaikki uutiset ja naamakirjapäivitykset eri kirkoilta, eri piispoilta, eri lähteistä. Kaikki, mitkä vain suinkin olen löytänyt. Laittanut sähköpostia parille papille ja istunut kahdessa eri messussa sitten perjantain. Siis minä, joka on viimeksi ollut kirkossa vuosi sitten laulamassa kauneimpia joululauluja.
Lopputulemana jo piispat veti nyrkkimatsia su-ma välisenä yönä mun unissa. Ja sitten mä sen tajusin. Ihmisiä ne on vaan ne piispatkin. niin kuin minäkin. Asia ei ehkä ole mulle ok, mutta ei näinkään voi jatkua.
Könysin siis eilen nuorten messuun Täystuhon ja Rääpäleen kanssa. Ja sieltä se löytyi se rauha sitten lopulta. Ihminen on välillä sellainen aasi, että pistää oman napansa ekaksi. Niiden nuorten esirukouspyynnöt olivat pitkälti samat kuin munkin: "Älä anna meidän kirkon hajota ja anna meille ymmärrystä..."
Ehkä me nyt voidaan jo siirtyä muihin aiheisiin. Ainakaan viime yönä ei piispat mun unissa tapelleet.
Niin että huomasitteko, että viime perjantaina myös leikattiin lapsilisiä? Ei kuulunut salista tai ulkoa buuausta sille. Miksiköhän?
Mun reaktio oli suunnilleen sama nyt kuin aikanaan WTC-tornien sortuessa. Kaikki ymmärtää varmasti, miten nuo tornit järkytti perusturvallisuuden tunnetta. Sitä en ymmärrä minäkään, miten perjantai pystyi samaan.
Mä oon lukenut kaikki uutiset ja naamakirjapäivitykset eri kirkoilta, eri piispoilta, eri lähteistä. Kaikki, mitkä vain suinkin olen löytänyt. Laittanut sähköpostia parille papille ja istunut kahdessa eri messussa sitten perjantain. Siis minä, joka on viimeksi ollut kirkossa vuosi sitten laulamassa kauneimpia joululauluja.
Lopputulemana jo piispat veti nyrkkimatsia su-ma välisenä yönä mun unissa. Ja sitten mä sen tajusin. Ihmisiä ne on vaan ne piispatkin. niin kuin minäkin. Asia ei ehkä ole mulle ok, mutta ei näinkään voi jatkua.
Könysin siis eilen nuorten messuun Täystuhon ja Rääpäleen kanssa. Ja sieltä se löytyi se rauha sitten lopulta. Ihminen on välillä sellainen aasi, että pistää oman napansa ekaksi. Niiden nuorten esirukouspyynnöt olivat pitkälti samat kuin munkin: "Älä anna meidän kirkon hajota ja anna meille ymmärrystä..."
Ehkä me nyt voidaan jo siirtyä muihin aiheisiin. Ainakaan viime yönä ei piispat mun unissa tapelleet.
Niin että huomasitteko, että viime perjantaina myös leikattiin lapsilisiä? Ei kuulunut salista tai ulkoa buuausta sille. Miksiköhän?
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)