Pelkopoli

Joskus jää miettimään, kenellä asenneongelma oikeastaan onkaan. Olen vaativa asiakas, haluan faktaan perustuvia vastauksia, kaipaan virheiden myöntämistä, vihaan "musta tuntuu"-vastauksia...

Keväällä kävin pelkopolilla puhumassa ja kuuntelemassa järkivastauksia. Muutama viikko sitten käytiin tutustumassa tiloihin ja nykyisiin käytäntöihin... ja heti sen jälkeen ahdistus kasvoi uudelleen. Laitoin silloin sähköpostia pelkopolille ja kysyin, ovatko lapsivuodeosaston käytännöt todella sellaiset. Ovat ne. Omatoimisuus ja omahoitajuus. "Mutta uskoisin, että apua saa sielläkin rohkeasti pyytämällä."

Pyydän torstaina neuvolassa sairaalan vaihtoa (mikäli olen vielä yhtenä kappaleena). Synnytyksistä jääneet traumat varmasti hellittivät pelkopolin keskustelulla, mutta lapsivuodeosaston nöyryytys ja töykeys ei ole unohtunut. Pelon käsittelyssä ollaan toki pitkällä, kun synnytyksen sijaan murehdin seuraavia päiviä uudessa tilanteessa, yksin ja ilman apua väsyneiden ja kiireisten hoitajien armoilla.

Vetosihan tuo pelkopolin kätilö viestissään siihen, että onhan minulla kättäriltä yksi hyväkin kokemus tuon ensimmäisen katastrofin lisäksi. Mutta kas, kun tuo hyvä kokemus on Haikaranpesästä, jossa oma tukihenkilö on läsnä 24/7. Ja kas, kun tuon hyvän kokemuksen synnytys oli normaali ja helppo, ja vuodeosastollakaan (eli saman osaston toisella käytävällä) en yrittänyt vuotaa kuiviin, en pyörtyä, en mitään. Kätilöiden ja hoitajien puolesta oltiin Haikaranpesän vuodeosastolla vielä enemmän heitteillä kuin normi osastolla... mutta sillä ei ollut merkitystä, koska erityiselle avullekaan ei ollut tarvetta.

Miten se voi olla niin kummallinen toive, että tulisi tuoreena äitinäkin kohdelluksi ihmisenä? Miksi äidin fyysinen (ja ennen kaikkea psyykkinen) hyvinvointi on hoitohenkilökunnalle yhden tekevää heti, kun lapsi on saatu ulos?! Kunhan kysyn.

Viimeinen lapsivapaa?

Viimeinen ei pidä automatkailusta. Kosto on suloinen viimeistään puoli tuntia liikkeelle lähdön jälkeen, on lähinnä ihme, että potkuista ei tule mustelmia, ja supistukset laittaa huutamaan hoosiannaa. Viimeinen ei pidä ukkosestakaan. Seuraus on sama kuin automatkailussa. Samapa tuo sinällään, viimeistään kuuden viikon päästä meillä on vauva.

Nelikolle löytyi viime viikolla kaupasta lajitelma vesipyssyjä, ja johan niillä saatiin helteeseen helpotusta. Kaikki viisi leikkijää olivat puristuskunnossa sisään tullessaan ja minä sain kerrankin pilkkoa juurekset keittoon ilman, että taaperon sormet olivat leikkuulaudalla.

Nyt nelikko viettää aikaa isänsä luona oikeastaan ensimmäistä kertaa koko kesänä. Viimeksi ovat nähneet koulujen loppuessa. Keskustelua lasten ja isänsä tapaamisista käydään nyt lakimiesten välityksellä, toistuvasti peruuntuvat tapaamiset ja alati muuttuvat vaatimukset isänsä taholta eivät enää voi elämää sotkea. Saattaapi tulla pitkä prosessi, mutta jos sillä saavutettaisiin edes lasten palautus ennalta sovittuun paikkaan ja ennalta sovittuun aikaan, oltaisiin pitkällä. On mahdoton ajatus, että vuodesta toiseen olisin valmis lähtemään hakemaan lapsia isänsä luota heti, kun puhelin soi, että nyt on tultava. Myös minulla on elämää silloin, kun nelikko ei ole kotona.

Koulunalkushoppailut

Eilen shoppailtiin esikoisen kanssa osa yksi ja tänään toisen kanssa osa kaksi. Yksi osa on vielä luvassa joskus elokuussa, kun kolmannen esikoulu alkaa elokuun lopulla ja sitä vartenkin tarvitaan reppua ja vaatetta.

Esikoisen kanssa löydettiin Prismasta puolet tarpeellisesta romppeesta, repusta verkkareihin ja Anttilasta haettiin sitten kynät ja kumit sekä muut oleelliset repun täytteet. Todettua tuli, että tyttölapsen elämä voi olla vaikeaa, ja vaatteiden valinta perin hankalaa ("En varmaan huoli pinkkiä!").

Toisen kanssa tänään yllätyin pojan värivalinnasta repun suhteen. Reppu on punainen. Kynät ja kumit vihaisia lintuja... ja paidat. Niiden pitää olla punaisia. Arvatkaa vain, löytyykö mistään pojalle punaisia paitoja?! Vakiovarustus tuolla päällä on punainen trikoopaita ja verkkarit. Ja ne on päällä ihan aina. Siksipä niitä pitäisi saada lisää, että saataisiin päällä olevat edes joskus pyykkiin.

Kolmannelle metsästetään sitten reppua, joka kävisi sekä eskarin että ekaluokan. Jos pysyisi ehjänä. Ja jotain vaatetta uutta, mitä nyt hyllystä siinä kohtaa näyttää puuttuvan, todennäköisesti jotain siistimpää housua, verkkarit ja ehkäpä joku hame... Ehkä hälle vielä löytyy mieleistä vaatetta helposti, kun on vielä pieni ja prinsessa.

Synnytystapa-arvio & postia

Eilen siis ryömin unettoman yön jälkeen Kätilöopistolle lääkäriä tapaamaan. Ajoissa olin, ja lääkäri myös, joten lähtemäänkin pääsin ennen kuin "varattu aika" ehti edes koittaa.

Sama oli tilanne kuin viime perjantaina, nämä häirikkö-supistukset eivät ole tehneet muuta kuin vieneet hermot. Ihan oikein kölli viimeinen raivotarjonnassa, ja kaikki varpaat sain kuvasta laskettua. Henkilötietolomakkeeni oli virheitä täynnä, niitä tosiaan oli kerätty sinne koko sarja, täytynee oikaista ne sitten synnyttämään mennessä.

Tulin siihen lopputulokseen, että äitiysneuvoloilla on puutteelliset ohjeet, ja toimintatavat vaihtelevat radikaalisti jopa HUS-alueella. Sen sijaan ainakin pelkopolilla kättärillä on hyvinkin yhtenäinen tapa suhtautua asiakkaisiin. Lääkäri pahoitteli, että sektiolle ei ole yhtään lääketieteellistä perustetta. Minä puolestani keräsin leukaani lattialta. En ole missään vaiheessa pyytänyt sektiota, en edes miettinyt sen mahdollisuutta. Miten ihmeessä pärjäisin ison leikkauksen jälkeen haavan, vauvan ja taaperon kanssa kotona itse? No en mitenkään.

Siispä viimeinen tulee, kun tulee. Käynnistystä sentään kysyin, mutta sitä ei saa sillä perusteella, että äiti on vähän väsy. Ainakaan vielä.
___________

Reilu viikko sitten sain omituisen puhelun. Kysyttiin, minkä kokoisia lapseni ovat, ja mitä he tarvitsisivat syksyksi. Posti toi meille eilen paketin, jonka sisällöstä olen enemmän kuin kiitollinen. Kaikille neljälle ulkovaatteet syksyyn, oikean kokoisia, ihanan värisiä (ja lapsetkin tykkäsivät, taapero juoksi koko illan puku päällä sisällä ja hoki: "Mennään ulos!")... Minä ymmärrän paketin arvon, mutta minulle se on vieläkin arvokkaampi. Meistä välitetään.

Toisinaan mikään kiitos ei ole riittävä, vaikka lahjasta toki kiitettiin. Heti. Mutta millään kiitoksella ei korvata sitä, että meidän ei tarvitsekaan pärjätä ihan itse ja yksin, vaikka siihen luuloon aina tipahdan uudestaan. Paras lahja, jonka olen ikinä saanut, on muistutus: "Ollaan täällä, jos tarvitset meitä."

Palkinto & Haaste

Tällaisen sain Nialalta kera nipun sääntöjä ja kysymyksiä:
Tunnustukseen kuuluu kolme tehtävää:
1. Kerro linkin kera blogissasi, keneltä tunnustuksen sait.
2. Kerro itsestäsi seitsemän faktaa.
3. Lahjoita tunnustus eteenpäin 15 blogille/bloggaajalle


Aloitetaan vaikka siitä, etten lue kovinkaan montaa blogia, ja joudun jättämään eteenpäin laittamisen myöhemmäksi. 


Faktat vaikka tässä:
1. Valvoin jälleen koko yön, enkä ole saanut mun päiväunia.
2. Työn alla on jotain, joka joskus muuttuu oikeaksi kirjaksi.
3. Luen paljon, mutta lähinnä roskaa.
4. Kotiäidin rooli ei sovi minulle.
5. Lisää kahvia! Eli sokeria kahvilla ja maidolla, kiitos.
6. Käytän tietokonetta myös pelaamiseen.
7.Aion vaihtaa "hienon" puhelimen sellaiseen, jota osaan käyttää.


Tänään 36+3 ja synnytystapa-arvio, mutta koska siis tosiaan valvoin koko viime yön, enkä ole nukkunut päiväunia ja kahvikin on pannusta loppu, kirjoittelen siitä paremmalla ajalla. Jos muistan. Pahoittelen. Iski kärtty.

Lasten kasvatusta

Tätä nelikkoa katsellessa ei tosiaankaan aina tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ensin käytiin esikoisen kanssa jälleen kerran keskustelua tietoturvasta ja turvallisuudesta yleensäkin. "Nii, mut koska mä oikein pääsen sinne feispuukkiin? Tai tsättiin? Koska mä saan tehdä netissä mitä mä tahdon?" Helppoja kysymyksiä, eikö.

Että ihan oikeasti kaikki ihmiset ei ole hyviä. "Niimutku, emmä sinne menis ilkeilemään." No, FB:n ikärajahan on 13. Että sinne ei ainakaan ennen sitä. Eikä chattiin ennen kun tietää mitä sopii itsestään kertoa. Ja koska saa tehdä netissä, mitä tahtoo? Kelpaisiko, jos sanoisin, että sitten kun mun kone ja meidän kotiverkko ei ole sen tekemisistä vaarassa, sitten kun asuu omillaan ja voi itse määrätä sääntönsä? Ehkä sitten, kun vastuu ja sotkujen siivous ei enää ole mulla? Eikä vielä sittenkään, jos multa kysytään... Ai miksi? Koska kaikki ihmiset ei ihan oikeasti ole hyviä. "Niimutku, kaikki muutki saa käyttää ainaki potterwikiä ihan niinku tahtoo."

Keskustelu toki jatkui siitä, mitä netissä sitten sopii kertoa. Rönsyillen sitten siihen, saako vieraiden ihmisten autoon mennä. "No jos mua houkutellaan sinne karkilla, niin kyllähän se epäilyttää. Jos se tahtos antaa mulle karkkia, nii miksei se nousis autosta ja tulis antamaan, kyllähän mä sitä niin voisinki ottaa." Ei. mä en vieläkään hakkaa päätä seinään. Miten se voi olla niin vaikeaa? Rakas, kun kaikki ihmiset ei ihan oikeasti ole hyviä. Kun jotkut aikuiset oikeasti tahtoo pahaa lapsille. Ei, et sä vaan voi ottaa karkkia ihan täysin vieraalta ihmiseltä. Et vaan voi, vaikka kuinka tekisi mieli.

Taapero tarjosi keskusteluun tervetulleen katkon juuri ennen kuin löin pääni seinään. Se oli heittänyt housut pois ja leikki lelupihdeillä. Pihtien reikään muuten mahtuu sormen lisäksi tai oikeastaan sijasta jotain ihan muuta. En tosiaan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tästä se seksivalistus sitten alkaa. Että housut jalkaan ennen kun tuut mun keittiöön. Ja ei, sitä ei tosiaan sovi työntää ihan joka reikään, vaikka kuinka mahtuisi ja tuntuisi kivalta.

Siis miksi, oi miksi minä?

btw. Tutkin hakusanoja, joilla tänne on löydetty. Asumislisä tosiaan lasketaan bruttotuloista. Täsmällisemmin koko talouden yhteenlasketuista bruttotuloista. Lapsilisät eivät vaikuta asumislisään, elatusavun ja elatustuen vaikutusta en muista.

Yllätys!

Elämme jännittäviä aikoja. Jännitystä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita toki riittää nelikon toimesta ja nelikkoon liittyvissä asioissa. Vaan riittääpä sitä jännitystä viimeisenkin mahassa viihtyvän puolelta. Sitä aina kuvittelee, että illalla nelikon simahdettua saisi lojua sohvalla omissa maailmoissaan. Ihan niin kuvittelin torstai-iltanakin. Ja sitten lojuin tosiaan sohvalla koko illan ja yön ihan omissa maailmoissani, joskaan en niissä, missä olisin tahtonut olla.

Televisiosta ei muuten oikeasti tule öisin mitään. Onko kukaan huomannut? Kirjaan ei voi keskittyä. Puikot ei pysy käsissä. Neljältä ottaa jo päähän, viideltä iskee paniikki ja puoli seitsemältä herätetään puoli Suomea. Ei väärä hälytys, muttei juuri mitään muutakaan. Viimeinen alkaa kyllästyä yksiöönsä. Olisi sitä saanut jäädä sairaalaankin makaamaan. Kai se oli vihjaus, että rouva ottaa nyt ihan rauhassa vain. Ei mennyt perille. Kotiin sai lähteä, mutta takaisin kuulemma heti eli lanssilla, jos menee vedet. Ei saa odottaa supistuksia, ei saa odottaa lapsenvahtia. Ei saa tehdä mitään.

Eilinen torkuttiin sohvalla ja viime yö ihan oikeasti nukuttiin. Tänään jaksaakin tiskata ja pestä pyykkiä, ties vaikka selvittäisiin puistoon jätskille. Vielä viikko ja sitten pestään ikkunat ja matot, kuurataan kylpyhuone ja sauna... ja lämmitetään sauna. Vielä viikko. Ja sitten katsellaan, kun viimeinen muuttaa mieleensä, pysyy yksiössään ja muuttaakin tänne vasta syyskuussa.

Tahdon voimalla

Heinäkuun helteet vesisateet kuluvat tänäkin vuonna villasukkia lapsille neuloen. Projekti on hidas, ja ipanoitten jalat alati kasvavat, siksipä iltaisin lasten nukkumaanmenon jälkeen tulee kulutettua kirjallisuutta ja elokuvia enemmän kuin äkkiä uskoisi. Yleensä pysyn turvallisesti ajatuksia herättämättömässä romanttisessa roskassa, mutta tänään törmäsin johonkin muuhun.

Liviltä tuli elokuva Freedom writers - Tahdon voimalla. Meinasi työn alla ollut sukka unohtua vallan kokonaan eikä silmukoitten laskemisesta tahtonut tulla mitään. Elokuvassa heitettiin kokematon äidinkielen opettaja luokkaan, joka jengisodan vuoksi keskittyy lähinnä miettimään helpointa tapaa tappaa vieruskaveri. Myönnän. Lumoutuneena seurasin, kuinka opettaja osoitti nuorten olevan samanlaisia ihmisiä ja tutustutti heidät juutalaisvainoihin liimaten siten nuoret tiukasti yhteen ja antaen toivon siitä, että jokainen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa tulevaisuuteen.

Kirjoista tällä hetkellä menossa on Torey Haydenin Toisten lapset. Karu kertomus vuodesta neljän eritavoin erityistarpeisen lapsen opettajana puutteellisin resurssein. Jokaisen lapsista on yhteiskunta jo leimannut toivottomaksi tapaukseksi. Eipä tästäkään Haydenin kirjasta oikein saa nenää irti ennen kuin sen vihdoin sulkee loppuun luettuna.

Sitä minä vain kysyn, että millä oikeudella yhteiskunta lyö lapseen tai nuoreen leiman "toivoton tapaus"?! Toisinaan siihen ei edes tarvita julkista valtaa, saman leiman alla olen itsekin saanut taistella tietä eteenpäin. Esikoiseni teki minusta sellaisen, toivottoman tapauksen. "Se ei koskaan kirjoita ylioppilaaksi." "Ainakaan se ei ikinä hanki korkeakoulututkintoa." "No töitä se ei ainakaan tule ikinä tekemään." Ja nyt toki viimeisin viranhaltijan utelu: "Että teillähän ei kummallakaan ole kuin peruskoulu koulutuksena?"

Suututtaa. Tokikin tutkintoni on vain amk. Eikä arvosanani yo-kokeista päätä huimanneet (osuivat kyllä, MAMA), mutta voinpa vain sanoa, että kiittäminen on ihan vain omaa vahvaa tahtoani ja haluani näyttää kaikille epäilijöille. Kuinka monesta syrjäytyneestä nuoresta voisikaan tulla jotain, jos jatkuvan lyttäämisen sijaan uskottaisiin mahdollisuuksiin. Jos mahdollisimman korkean koulutuksen sijaan arvostettaisiinkin sitä, että löytää oman paikkansa tuottavana yhteiskunnan jäsenenä.

Ei ihmisen arvoa mitata koulutuksella tai rahassa. Ei ylioppilas ole sen kummempi kuin ammattikoulusta valmistunut. Molemmille on maailma avoin. Idealisti täältä huutaa, että tavoitteet saavutetaan tahdon voimalla. Tavoitteensa asettaa jokainen itse, tahdon voimaa voi valaa jokainen toisiinsa.

Ja edelleen. Suomen peruskoulu kaipaa uudistusta. Ei meidän pidä panostaa vain yhteen ryhmään (hitaat, tavikset, nopeat/ erityistarpeiset, keskiverrot, lahjakkaat) vaan tukea kaikkia tasapuolisesti. Tämänhetkinen koululaitos raahaa hitaimmat nipin napin koulun läpi, suosii keskivertoja ja lannistaa lahjakkuudet. Näin me niitä uusia innovaatioita kasvatetaan.

Ei työ tekevältä lopu

Vai miten se meni? Iltaisin saa ihmetellä, mihin on päivä taas kulunut. Koko päivän on tehnyt ja touhunnut, mutta edelleen lasten nukahtaessa näyttää siltä kuin ydinpommi olisi räjähtänyt ihan meidän olohuoneessa (levittäen toki tuhon kaikkialle).

Otetaan vaikka esimerkkipäivä eilinen.

Kello soi aamulla kuudelta, koska tärkeä(hkö) tapaaminen oli sovittu heti kahdeksaksi, eikä suinkaan mihinkään naapuriin. Kahvia naamaan, papereitten kaivelua ja auton rattiin heti seitsemältä, ettei vaan myöhästy kehäteiden ruuhkien vuoksi. Lapset jäi toki miehen seuraksi kotiin nukkumaan.

Kotiin selviää n. 10.30, lapsille jotain syötäväksi kelpaavaa ja tapaamisen tulosten selvittelyä miehelle... jonka jälkeen tiski toiselle tytöistä. Kauppaan pitäisi mennä ja laskunippua keventää (ja tiliä toki samalla), kelassakin käydä. Yhteen mennessä on laskut kuitattu ja mukaan tarvittavat paperit löydetty. Taapero ilmoittaa lähtevänsä mukaan asioille ja kauppaan, lähtemään päätään puoli kaksi.

Ensin Kelaan, eipä ollut sekään läpihuutojuttu ja sitten kauppaan. Taapero nukahtaa ostoskärryihin. Puoli neljä ollaan kotiparkissa. Tyhjennetään auto ja puretaan kauppakassit. Kello tulee puoli viisi. Vähän pyykkiä, tiski toiselle tytölle ja kappas, kello on kuusi. Äkkiä ruokaa lapsille, ja sitten pöydän raivausta, pyykin ripustusta... hups, kello on puoli kahdeksan. Koiran kanssa lenkille ja lapset nukkumaan. Huh.

Ruokailuja ihmetteleville todetaan näin sivulauseessa, että täällä kukin vastaa välipaloistaan ja iltapaloistaan itse pääsääntöisesti, joten niitä ei varsinaisest laiteta. Jos joku tarvii apua näihin, niin sitä saa pyytämällä.

Jotkut asiat eivät vain muutu

Eilen kipattiin nelikko hoitoon (uuh, onnea hoitajille, kahdesta lapsesta kerralla kuusi ja kämppäkin pysyi pystyssä!) ja suunnattiin Kätilöopistolle tutustumaan. Melkoisen moni on esittänyt tutustumisesta "Miksi ihmeessä?!" -kysymyksen, joten ehkä siihen voi näin kollektiivisesti vastata. Koska asiat ja asenteet yleensä muuttuvat kymmenessä vuodessa.

Ei, ei ne muutu. Ainoa muutos näytti olevan se, että synnyttäjien vastaanotto on nyt suoraan neloskerroksessa, kun se silloin kauan sitten oli pohjakerroksessa. Kaikki muu oli ihan ennallaan. Salien värityksistä asenteisiin saakka. Joku saa varmaan turvaa tuosta muuttumattomuudesta, minä en.

Säästän itseni synnytyskauhukertomuksen kertomiselta jälleen kerran. Ei ne näin julkiseen tekstiin sovi. Sen sijaan kerron, että edelleen päivän sanat ovat omahoitajuus ja omatoimisuus. Kuunneltuani hetken lapsivuodeosaston kätilön selvitystä siitä, mitä nämä Kätilopistolla tarkoittavat "siis ihan itse hoidatte sitten, ihan kaiken, kun ettehän te sairaita ole" ja "yksi kätilö vain vastaa kokonaisvaltaisesti, silloin kun on töissä" alkoi suututtaa. Niin se meni silloinkin.

Kun kymmenen vuotta sitten soitin kättärillä kelloa lattian lainehtiessa verestä, oli vastaus: "Mä en oo sun kätilös ja meillä nämä kyllä yleensäkin hoitaa ja siivoaa äidit ihan itse." Anteeksi, että vaivasin silloin. Olin 17-vuotias ja hädintuskin tajuissani. En osannut kuin soittaa kelloa.

Kun 2,5 vuotta sitten soitin kelloa Kotkassa lattian lainehtiessa verestä, oli vastaus: "Voi hyvänen aika, kutsutaan äkkiä lisää apua, älä vaan pyörry siihen!" No pyörryin sitten. Oho.

Ei, en tiedä onko minusta kättärin vaatimaan omatoimisuuteen. Voi olla, että menee sairaala vielä vaihtoon ihan viime metreillä. Esikoisen kohdalla vielä uskoin matran "ette te ole sairaita!", mutta neljännen jälkeen en sitä enää usko. Jos menee hyvin, ei ole sairas. Ja jos menee niin kuin nuo kaksi, on hyvinkin sairas, on tippaa ja katetria, liikkumiskieltoa... jos silloin ei ole sairas, niin milloin sitten? Ja rakkaat. En tosiaan tahdo sairaalaan katsomaan kuin mieheni ja ehkä tuon nelikon. Kotiinkin kerkiää, sitten kun pysyn pystyssä.

Aarteita pöytälaatikossa

  Sinulle                                                                                                                             16.3.2009

Yleensä kirjeet kai aloitetaan kysymällä, mitä kuuluu. En nyt tee niin, koska ei tarvitse. Tiedän muutenkin. Et ehkä usko tätä, tai itse en ainakaan sinun sijassasi uskoisi, mutta minä olen sinä. Meitä erottaa vain vuodet.

En kirjoita sinulle kertoakseni, mitä voisit tehdä toisin. Niitäkin asioita on varmasti monia, mutta sen kertomisesta ei olisi hyötyä. Sinä teet kuitenkin niin kuin parhaaksi näet. Minä elän seurauksien kanssa. Kirjoitan sinulle antaakseni ripauksen toivoa, ja luottamuksen siihen, että elämä jatkuu. Sinunkin. Tiedän, että elämäsi jatkuu, olenhan minä tässä. Jos se ei jatkuisi, ei minuakaan olisi.

Ehkä haluaisit tietää, onko kärsimyksesi minkään arvoista, ehkä kaipaisit lupauksen aarteesta sateenkaaren päässä. Ehkä haluaisit tietää, missä minä olen nyt. Toteutuivatko sinun unelmasi. Unelmat muuttuvat. Osa niistä särkyy, mutta uusia tulee tilalle. Kun ovi suljetaan, aukeaa ikkuna. Sinäkin tiedät sen. Olet sen jo nähnyt. Yksikään koettelemuksesi ei mene hukkaan. Jokainen antaa sinulle jotain sellaista, minkä avulla voit ymmärtää maailmaa paremmin.

Sinun kohtalosi on olla minä. Ehkä minä saan vuosien kuluttua vastaavan kirjeen kuin sinä nyt. Silloin minun kohtalonani on olla hän. Sekavaa, eikö totta? Nähtyäni sinun elämäsi ja omani siihen lisäksi, uskon vakaasti siihen, että kaikki on ennalta kirjoitettu. Meille jää vaan asenteemme valitseminen. Kaikki on niin kirkasta tai synkkää kuin itse kuvittelemme.

Oli aikoja, jolloin minä kyseenalaistin kaiken sen, mihin sinä niin vakaasti uskot. Silti tai ehkä juuri sen vuoksi haluan vakuuttaa sinulle, ettet ole yksin. Sinulla on Hänet ja enkelit. Ne eivät tosin näytä valkoisilta, saatikka kohoa siivilleen, ainakaan ihmisten nähden. Mutta tunnistat enkelin sellaisen kohdatessasi. Kuuntele niitä. Totuus ja lohtu löytyvät aina sieltä, mistä vähiten uskot niitä löytäväsi. Uskon kyseenalaistaminen kuuluu ihmisluontoon. Tulee aikoja jolloin sinä liityt kuoroon joka huutaa: ”Jos on Jumala, miksi kaikki tämä pahuus?!” Siitä ei tarvitse potea syyllisyyttä. Edes myöhemmin.

Sinä tiedät, mistä löydät toivon silloin kun sitä eniten tarvitset. Tarraa niihin koulun aamunavauksen sanoihin ja roiku niissä. Älä jätä käyttämättä tarjottua apua. Sinun hätäsi ei ole niin piilossa kuin luulet. Minun lisäkseni muutkin ovat nähneet. Eikä kukaan käytä sitä sinua vastaan, vielä. Ja kun se päivä tulee, on sinulla tarvittavat resurssit selviämiseen.

Halusin vain sanoa, että maailmassa on hyviäkin ihmisiä. Löytyy niitäkin, jotka eivät petä luottamustasi. Sinä tiedät, mistä heidät löytää, kun se aika tulee. Sinä saat ihmiset puolellesi milloin vain päätät haluta. Kunhan vain löydät oikeat ihmiset. Luokan sisäpiiri ei välttämättä ole sitä, mitä haluat, vaikka niin luulisitkin. Sekin on silti mahdollista, mikäli se on sitä mitä todella haluat. Sinulla on taito saada ihmiset pitämään itsestäsi. Älä hävitä sitä. Jonain päivänä sinäkin ymmärrät, mistä puhun.

Halusin vielä kertoa, että olen saanut kaiken, mitä olen halunnut, kaiken mistä olen unelmoinut. Mikä vain on mahdollista, kunhan sen eteen on valmis tekemään työtä. Unelmat on vain valittava tarkkaan. Kun minä sanon saaneeni kaiken, minkä olen halunnut, vain harvat kuulevat sarkasmin. Kolikolla on kääntöpuolensa. Silti unelmien toteutuminen on sen arvoista.

Niin monet kerrat olen toivottanut luokkatoverisi helvettiin. Ja silti minun on myönnettävä, että ilman heitä en olisi tässä. He pelastavat sinutkin, vaikket sitä nyt uskoisi.

Anna itsellesi anteeksi. Olet tehnyt kaiken voitavasi, tulet aina tekemään. Joskus se ei riitä. Ja silti se ei ole sinun syysi. Ja vaikket sitä usko, tulee päivä jolloin haluat palata kotiin.

SanKari

Ps. Pikkukivet eivät sovi ranteiden viiltämiseen. Jos on aivan pakko, hae askartelukaapista sakset. Kivien kanssa näytät vain todella tyhmältä.

Pps. Mörötkin muuttavat pois kaapista, kunhan aikaa kuluu.

33+6 ja totuusteoriaa

Maha kasvaa, painon nousu on kerrankin hallinnassa ja muutenkin kaikki niin kuin pitää. Oikein päin köllii ipana, joskin jo niin alhaalla, että lähtö voi tulla nopeastikin ja yllättävällä kiireellä. Mitään pitempää reissua ei siis enää uskalla loppukesälle suunnitella.

Vauvaa varten löytyy jo kaikki, turvakaukalosta kun vielä kankaat pesisi ja vaunuista samaten... tuttipullot keittäisi ja korviketta varmuuden vuoksi pari purkkia kaappiin hakisi. Vaatteet on jo pesty ja vaipoista enää villahousut on käsittelemättä (ja noita imuja kun lisää keksisi, josko vaikka omat vanhat kotiutuisi). Pinnasänky toki pitäisi pedata vielä ja hoitoalusta laittaa valmiiksi kylppäriin. Siinä se sitten olisi. Kai.

Nelikon kanssa kävimme eilen leikkipuistotreffeillä. Pari tuntia viihdyttiin paahteessa, lapsilla oli kivaa ja omatkin kuulumiset kuluneilta vuosilta tuli vaihdettua siinä sivussa (haittapuolena se, että käsivarteni ovat nyt kirkuvan punaiset, kutiavat ja kipeät...). Muistuipa siinä mieleen vanha teoriani totuudesta parisuhteissa (niiden kaikissa vaiheissa).

Totuus on aina siellä välissä. Suhde exään on aina helppo esimerkki. Exän näkemykseltä asiat aina menee (ja meni) yhdellä tavalla, omalta kannaltani toki täsmälleen toisella. Touus on siis 1,5. Täsmälleen siinä kahden kertomuksen välissä. Ei mustaa tai valkoista vaan harmaata siitä keskeltä.

Tuon kun vielä muistaisi joka päivä. Ehkäpä ne paljon käytetyt sanat "Kun sä aina" tai "Kun sä et ikinä" ei olekaan niin pätevät. Ehkäpä ne vain aiheuttaa ongelmia. Ja ehkäpä, ehkäpä. Ehkäpä paras tapa saada muutos suhteeseen, johon ei ole tyytyväinen (olipa se sitten suhde puolisoon, lapsiin, sukulaisiin tai ystäviin) onkin valittamisen sijaan miettiä, mitä ihan itse voisi tehdä toisin. Ehkäpä vastapuolen reaktio muuttuu, kun muuttaa itseään. Toistahan ei kukaan voi muuttaa.

Kyläilevä koiruus

Koska elämässä ei ilmeisesti ole riittävästi vauhtia, jännitystä ja vaarallisia tilanteita lasten toimesta, päätti koiruus lähteä kyläilyreissulle säikähdettyään kolahdusta. Ja kukaan ei tietystenkään tajunnut koiruuden häipyneen ihan heti, vaan ehtihän tuo vartin verran juoksennella naapurustosta paikkaa etsimässä, ennen kuin perään selviydyttiin.

Parkkipaikalla seisoin tyhmänä koiraa huutelemassa, pähkäilin, että mihin lie mennyt, arkajalka koiruus, joka ei varmasti lähde oudoille seuduille. Tulipa siihen sitten joku rouva samasta taloyhtiöstä kyselemään, että koiraako etsit. Oli kuulemma niillä sisällä. Koiruus-parka, mennyt oven taa haukkumaan, että päästäkää sisään ja ystävällinen emäntä toiselle oven avannut. Mahtanut olla koiran hämmästys suuri, kun yläkerrasta ei löytynytkään omia lapsia nukkumasta. Tyytyväisenä tuo kuitenkin kotiin käveli, kun hakemaan menin.

Ihmetellä toki täytyy rouvan rohkeutta. Ihan jokaiselle ei välttämättä tulisi mieleen laskea jääkarhun näköistä, vasikan kokoista koiraa sisään. Vaikka se kuinka haukkuisi oven takana. Tiedä laskisinko minäkään, vaikka väitän koirat tuntevani. Joskin kiinni ottaisin, jos saisin ja olen ottanutkin.

Jos tästä jotain viisastui, niin sen, että pensasaita ei koiraa pitele, jos se lähteä päättää. Ja sen, ettei se tosiaan kauas karkaa, eikä karkaa ollenkaan, jos ei sille syytä anna. Ilman hihnaa se meinaan kotiin tuli, kauniisti vierellä kävellen.

Että kamalan pelottava on tuo meidän koiruus, jota on lampaaksikin lenkillä luultu.