Joitakin vuosia sitten poseerasin upouuden seitsenpaikkaisen auton vieressä autokaupassa. Myyjä vaikutti kauppaan tyytyväiseltä, olihan hän onnistunut myymään isomman auton kuin mitä ostajat silloin olivat vailla. Kaipa kaksi pientä lasta ja kaksi suurta koiraa olisi pienempäänkin sopinut. Enpä olisi silloin uskonut, että tuon saman auton kyytiin vielä joskus pakataan lapsia kolme enemmän.
Meidän perhe on etelän ihme. Näitä ihmeitä täältä toki löytyy muitakin, mutta harvassa ovat ne, jotka todella ymmärtävät, mitä elämä monen lapsen kanssa on. Riittääkö yksi adjektiivi vastaamaan tuohon? Elämä on rikasta.
Suurperheen äidiksi kasvaa vähitellen. Ihan yksi lapsi kerrallaan (ainakin meillä, kun kaksosia ei ole). Sitä oppii rutiinit, jotka pitävät päivät koossa, oppii limittämään lasten tarpeet ja aikataulut. Vaikka lapsista tulee puhuttua laumana, ei niitä arjessa sellaisena kohtele. Jokainen on erilainen ja reagoi samaan tilanteeseen eri tavalla. Jotta pakka pysyisi kädessä, täytyy aikuisen tuntea jokainen lapsi ja osata arvata reaktiot etukäteen.
Lasten asioissa olen käynyt lukuisia palavereja kuluneina kuukausina ja aina vain jaksan ihmetellä saamaani palautetta. Tarvitaanko me ulkopuolista tahoa kertomaan, että minulta löytyy kyky organisoida asioita ja kohdella lapsia yksilöinä! Ja jos minua kehutaan ihan edullisten palveluiden (mm. kirjasto) käytöstä, että ihan osaan näitä palveluita hyödyntää... Niin eivätkö sitten ihmiset yleensä osaa?
Kolmannen lapsen kohdalla vielä ihmettelijöille sanoin, että tätä palettia pyörittäisi kuka vain. Viime kesän kummastuksen koettuani alan vähitellen uskoa, ettei ehkä pyörittäisikään. Ei tähän pysty, jos ei näe nenäänsä pitemmälle.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti