Säätö tai useampi päivässä

Toiset päivät nyt vaan on sellaisia, vähän täydempiä.

Aamu alkoi ihanasti aurinkoisella Seiskalla, kiireessä juodulla kahvilla, Toisen potkimisella sängystä ylös ja pikaisella aamupalalla kaikille pojille. Esikoinen on omilla reissuillaan ja Kirppu sai jäädä sänkyynsä makaamaan.

Vajaaseen tuntiin mahdutettujen aamun pakollisten jälkeen suuntasin Toisen kanssa (pokemonit kourassa, tietty) hammaslääkäriin revityttämään paria sinnikkäämpää maitohammasta. Asemalta junaliput, pari kivaa poksua ja yksi gymille hengaamaan ja sitten junaan, jolla matkaa yhden asemanvälin verran. Toisessa päässä kilometrin kävely (jes, saatiin puuttunut kettu!) ja hammaslääkäri käytti kokonaiset kolme varttia hampaiden poistoon. Mun osaksi jäi kuunnella, että Toiselta puuttuu samat rautahampaiden aihiot kuin Kirpultakin, että harjausta harjausta vaan ja lukea siinä odotellessa ikivanhaa pahoinleikeltyä naistenlehteä. Käynnin päätteeksi ilmoitin kohteliaasti, etä ei, ei todellakaan tulla joulunalusviikolla mihinkään kontrolliin, kun tammikuussa tilat on tunnin matkan sijaan kymmenen minuutin päästä (puhumattakaan nyt joulunalusviikon tuskasta muutenkaan, tsiisus). Saatiin kontrolli tammikuulle. Ja sitten sama matka toisin päin, nokka kohti kotia vähän kivuliaan Toisen kanssa. Onneks matkalla sentään kuoriutui kympin muna, Magmar piristää kokoelmassa helposti tuommoisen pojan päivää.

Kotona se toinen kuppi kahvia, pyykkiä, riehuvia pikkupoikia ja mitä näitä nyt on laskuja lapsilisäpäivänä. Kersat kärryyn, pokemonit matkaan ja kauppaan. Ja eiköhän nuo onnettomat kaupassa keksineet testata kaikua kiljumalla niin kovaa ja korkealta kuin vain pikkumuksut voi. Pitäs vissiin suosiolla ruveta jakelemaan korvatulppia kanssaeläjille.

Yritettiin siinä sulloa ostoskärryllistä tavaraa rattaiden tavarakoriin, kun puhelin soi. Viimeinen käytti luonnollisesti tilannetta hyväkseen ja livahti leikkipaikalle, Täystuho puolestaan änkesi Seiskan päälle rattaisiin. Ai että kuulosti houkuttelevalle tarjous lasten liottamisesta uima-altaassa ja kahvista siinä lasten kiljuessa riemusta. Todellisuudessa Rääpäle veti raivarit siitä, kun pakkaus vaan kestää ja kestää. Ja Rääpäleen väsykiukkuhan jatkui sitten tietysti koko puolentoistakilometrin kotimatkan. Koska raittaisiinhan vaan ei voi nukahtaa, aurinkokin paistaa ja kaikki nyt vaan on tyhmää.

Rääpäleen päikkärit kärryissä jollain toisella reissulla

Kotona purettiin niin ostokset kuin raivoavat lapsetkin rattaista ja syöttämällä niitä vähän sai niistä melkein ihmisiä. Uima-allas kävi jo mielessä, vaan edessä olikin jo fillarinperäkärryn hakureissu, johon siihenkin oli kolmen ihmisen aikatauluja soviteltu. Päädyttiin sitten vain siirtämään kaverin autolla peräkärryn pyörään kiinni tuleva liitäntäpala osoitteesta ja pyörästä toiseen. Se kärry pitäis vielä käydä polkien hakemassa... Kotona kaverini kiinnitti liitäntä palan tulevaan vetopyöräämme ja ruvettiin sitten tutkailemaan muita pihan fillarinraatoja. Irrotettiin yhdestä renkaat, että kävis kumien vaihtaminen seuraavalla kerralla vähän sutjakkaammin. Pojat livahti fillarioperaation aikana mäkeen, ja niiden sisäänkalastamiseen tarvittiin jo jätskinverran lahjontaa.

Eiköhän vaan fb ollut viestiä toisensa jälkeen tukkeessa, joku tahtoo tehdä politiikkaa justnytheti, toinen kyselee onko vaatteille tarvetta ja nelikon isä pyyteli lapsiaan yökylään huomenna. On kai ne olleet siellä yökylässä joskus alkuvuodesta. Helmikuussa? Maaliskuussa? Voi aikataulusäätämiset ja muut kalentereiden kiroukset, me kun on tässä jo viikkotolkulla järjestetty just tän viikon(lopun) ohjelmaa ja kuviota toimivaksi paletiksi. Siinähän se ilta meni mukavasti koko kuviota uudelleen piirrellessä, pyykissä, ruuassa, koiran lenkissä, unihommissa ja mitä näitä nyt on.

Tai ehkä tää nyt oli vaan ihan tavallinen päivä. Pyykki kuivuu ulkona, pienet nukkuu jo ja Toinen vei Miehen gymille, kun ei me aikuiset vaan osata näitä pokemon-taisteluja. Hävitään aina.

Toinen ja Viimeinen ja koko perheen pokemon

Mä nyt istun tässä näpyttelemässä tätä ja pähkäilemässä, että jos nelikon kolme yökyläilemään lähtevää ei torstaina kotiudu annettuun aamuaikaisen aikaan mennessä, mun koko vuoden odottama viikonloppu menee ihan mönkään. Ja kyllä tiedän sitten ihan justiinsa, kenen syy se sitten on. Nimittäin mun, kun taas jossain älynväläyksessä suostuin tällaiseen kaikki suunnitelmat sotkevaan extempore tapaamiseen... Ollapa elämä ennalta-arvattavaa edes kalenterin osalta.

Mielen päällä

Oikea elämä on ollut niin mielenkiintoinen, että blogiparka on jäänyt lähes heitteille. Ruudun tällä puolen kuitenkin edelleen olen, vaikken tiedäkään, mistä kirjoittaisin tai miten. Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että maailma tuntuu melkein kääntyneen ylösalaisin.

Nelikon isä muutti korvesta kaupunkiin ja lasten tapaamiset lähtivät toimimaan (joskaan ei sopimuksiin kirjatulla tavalla) lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Nelikko vaikuttaa ensimmäistä kertaa eron jälkeen jopa lähes tasapainoiselta, niin tasapainoiselta kuin teini, kaksi esiteiniä ja 6v uhmaa poteva vain voi. Tapaamisia sovitaan pitkälti lasten ehdoilla, ja Täystuhoa lukuun ottamatta nuo kykenevät nyt menemään isälleen ilman äititaksia. Täystuho nyt on vielä vuoden tai puolitoista saattaen vaihdettava, mutta Esikoisen kanssa voi Täystuhonkin laittaa matkaan ja luottaa siihen, että lapset pääsevät ehjinä perille. Oma henkinen helvettini ei ehkä kuitenkaan ole ohi ja saattaa olla, ettei se koskaan mihinkään mene. Kerran rikottu luottamus ei hevin rakennu uudelleen.

Seiska on nyt karvan vajaa 2 kk. Sillä on pituutta n. 58cm ja painoa n. 5 kg. Se juttelee samalle jumppalelun nallelle kuin liki kymmenen lasta ennen sitä. Viime yönä juuri kun ajateltiin vihdoin pääsevämme nukkumaan, aloitti Seiska lirkuttelunsa. "Bugabuu", se totesi nallelle. En ehkä ihan ymmärtänyt, mutta uskon, että nalle ymmärsi. Kuukauden päästä suunnilleen olisi Seiskan kontrolli lastenpolilla. Hyvällä lykyllä vihdoin selviäisi, onko kontrolli "vain" synnytyksen aikaisen hapenpuutteen vuoksi, vai ovatko kenties rekisteröineet hematologin komennuksen tutkia myös vauvalta samoja juttuja kuin itseltäni. Lapsen tiedoista ei näitä tutkimuksia nimittäin löytynyt, vaikka olisi pitänyt.

Kirppu on edelleen jonossa oikomishoitoon. Se on laitettu jonoon ennen ekaluokan joulua. Nyt tammikuussa sen suusta vihdoin otettiin mallit hoidon suunnittelua varten ja luvattiin, että soittelevat sitten seuraavaa aikaa. Maaliskuun alkuun mennessä ei soittoa kuulunut, joten soitin itse ja kyselin, että mikäs nyt. "Juujuu, menee varmasti ainakin ensi syksyyn..." Mulla ei ole kovasti paljon kauniita sanoja enää tähän asiaan jäljellä, joten totean surutta, että ei perkele. Kirppu on ollut jonossa aika kauan ja vähän päälle, se menee ensi syksynä neljännelle. Eikä puhuta edes pienistä vioista purennassa, vahva alapurenta, puuttuvia pysyvien hampaiden aihioita, liian pieniä koloja joidenkin pysyvien hampaiden tulla jne. Ilmeisesti oikomishoidot eivät siis ole hoitotakuun piirissä...

On täällä ehditty pohtia koululaisten ensi syksyn ainevalintojakin. Valittu valinnaisia ensi syksyn kahdeksas-, kuudes- ja neljäsluokkalaisille. Kielivalintoja, käsityövalintoja ja muuten vain valintoja valintoja. Saksaa, ranskaa, teknistä ja tekstiiliä, psykologiaa, kotitaloutta... alkaisipa ensi syksynä ruotsikin. Taistellaan täällä sitten kolmen vieraan ja kahden kotimaisen kielen kanssa. Venäjää ei Kirppu vieraaksi kieleksi itselleen saanut, kun ei tässä tuppukylässä ole riittävästi lapsia, joita se kielenä kiinnostaisi. Aloittaa sitten ilmeisesti saksan, se kun oli laitettu varavalinnaksi.

On täällä katseltu sairautta jos toistakin silmästä silmään ja todettu, että joskus sitä vain selviytyy hetkestä kerrallaan. Ja kaiken sen selviytymisen ohessa olen ollut ihan loppumattoman kiitollinen siitä, että yksin ei enää tarvitse selvitä. Sitä on kuin vahingossa osunut eteen ihan mahtavia ihmisiä. Kaikkinensa voi vain todeta, että jos joku olisi kertonut mulle silloin pahimmissa syövereissä ryömiessäni viisi, kymmenen, viisitoista vuotta sitten, miten paljon hyvää elämällä vielä on mulle annettavana, en varmasti olisi ikinä uskonut. Ulkoisestihan elin silloin joskus unelmaani.

Sen tässä on vuosien mittaan todella oppinut, että kannattaa varoa, mitä pyytää. Toiveet voivat toteutua turhankin kirjaimellisesti. Ja sen, että unelmista kannattaa silti pitää kiinni.

Suljettujen ovien politiikka päättyi

Esikoisen kuvaamaa

Mulla on olo vähän kuin olisin ollut pahemman luokan huvipuistohärvelin pyörityksessä viimeiset kuukaudet ja jäänyt vielä hurrikaanin alle siihen päätteeksi.

Eilen vietettiin Täystuhon 6v synttärit jälkijunassa ja Toisen 12v pirskeet ennakkoon siinä yhdeltä istumalta myös (Kuvassa poikien ihan itse koristelemat kakut). Samalla esiteltiin Seiska paikalle eksyneille läheisille, meillähän on eletty eiliseen asti suljettujen ovien politiikkaa, eli ei kellekkään kavereita, ei satunnaisia kahvittelijoita jne. Nyt on ovet auki normaaliin tapaan.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut niin paljon elämää heiluttavia asioita, ettei äkkiä uskoisi. Niin kuin ei-toivotusta raskaudesta muristessani sanoin käyvän, niin kävi. Mä oon ihan rakastunut vauvaan, ja se iski aikalailla heti silloin, kun tajusin Seiskan olevan jo mulla sylissä. Pari päivää myöhemmin älysin, että ilman Seiskaa mulle olisi saattanut käydä hullusti. Vielä ei tiedetä, mikä on varsinaisesti vikana, enkä ole lääkäreiden puheista ymmärtänyt oikeastaan mitään (saati, että olisin saanut tilaisuutta edes kysyä...)

Viimeiset pari viikkoa olen kuitenkin rampannut joka toinen päivä hakemassa vitamiinipiikkiä ja viimeisen kuukauden aikana multa on viety varmaan viidettäkymmenettä putkea verta. Äitipoli lopulta löysi jotain, mistä sisätaudit kiinnostui (eikä ne kai kiinnostuisi, jos äitipoli olisi pistänyt kaiken raskauden piikkiin? Vai kiinnostuisivatko?) Harmillisesti itse en edelleenkään tiedä tämän enempää, eikä mikään selviä ennen kuin joskus maaliskuussa...

Nelikon isä on tehnyt comebackin. Se soitti mulle eilen pari tuntia ennen synttäreitä ja tiedusteli, saako tulla. Mitä siihen voi sanoa? Enpä osannut oikein sanoa muuta kuin että sun sun lapsiahan ne on, tule sitten. Mä en edelleenkään tiedä, onko parin tunnin välimatkan kaventuminen varttiin yksiselitteisesti hyvä juttu. Ja vielä vähemmän mulla on luottoa siihen, että kiinnostus lapsiin olisi tällä kertaa tullut jäädäkseen. Me mennään nyt lasten etu edellä ja nelikko nauttikoon isästään nyt, kun se on mahdollista. Mä varaudun hiljaa keräämään särkyneet sitten joskus taas, vaikka toki toivon, ettei tarvitse.

Kaikessa hiljaisuudessa vietettiin nelivuotishääpäivää juuri ennen Seiskan syntymää. Jos mä jostain osaan olla ihan erityisen kiitollinen, niin siitä, että tässä suossa mä en rämmi yksin.

Ja niin ristiriitaiset fiilikset kuin mulla kaikesta onkin, on kaikki vahvistanut mun uskoa siihen, että kyllä se vaan on kohtalo eikä sattuma, joka maailmassa määrää. Sattumaksi ihan kaikki on aivan liian epätodennäköistä. Koska mä oon mä, voin hyvin todeta ääneen, että on varsin lohduttavaa tietää jonkun mua isomman huolehtivan meidän elämistä täällä. Hyvässä ja pahassa.

Hakkaa muovilapiolla suurta maailmaa

Oon seurannut viimeaikaisia kuumia keskusteluja, vaikken niistä mitään ole täällä tuumannut. Paras käteen jäänyt on hallituspuolueiden epätoivoinen yritys kiemurrella irti vastuusta. Koska oppositio kitisee kaikesta, mitä hallitus tekee niin vaikuttaa siltä, että hallitus on vastavetona päättänyt olla tekemättä konkreettisesti mitään. Soudetaan ja huovataan eikä saada mitään aikaan. Jäätiin täällä vaan miettimään, että eikös se nimenomaa ole opposition tehtävä "kitistä" kaikesta. Ja onko hallitus yhtään kaikesta kitisevää parempi, jos tekemisen sijaan kiukuttelee toisen kitinästä?

Että viis minä päivän polttavista puheenaiheista (äitiydessä ei ole lakko-oikeutta), mitä jos järjestettäisiin ihan yhteisvastuullinen keräys. Toimitetaan Eduskunnallemme hiekkalapioita ja ämpäreitä. Mätkikööt toisiaan niillä. Voidaan viedä AY-liikkeelle ja EK:llekin, jos se tekee jonkun onnelliseksi.

---

Oon pohtinut niitä oman elämän kannalta tärkeitä juttuja, ei pysty antamaan omaa panostaan isompiin kuvioihin, jos oma elämä pissii kintuille. Meillä soudetaan ja huovataan lasten tapaamiskuvioita pitkälti samaan tyyliin kuin hallitus pallottelee maahanmuuttokysymystä.

Siellä nelikko kuitenkin viime viikonloppuna oli. Sinne ne ehkä ensi viikonloppunakin menevät. Jos pääsevät. Kun oma kalenteri on jo perjantain osalta täynnä niin, ettei kuljetus käräjien koputtelemalla tavalla järjesty (puolustukseksi todettakoon, ettei se tapaamisvarauskaan sillä tavalla tullut, vaan kaksi viikkoa myöhässä). Tarjosin kuljetusta lapsille selkeästi aikaisemmin tavanomaiseen paikkaan tai mahdollisuutta saada autokyyti tavanomaista myöhemmin paljon tavallista lähemmäs nelikon isää. Lupasin, että voin vastineeksi noutaa lapset sunnuntaina tavanomaisesta paikasta isän ennalta sanelemaan aikaan. Sen tavallisen kuuden sijaan. Vastaehdotus kuului, että voisihan nuo mennä junalla.

Tiedättekö. Mä olen tosi pahoillani, mutta sitä taikasauvaa mulla ei ole, millä saisin lakkoon osallistuvan VR:n ajamaan lasten kuljetukseen sopivan junavuoron.

Sitä vahvistusta siitä, kumman mahdollisen tavan kuljetukseen tuo nyt valitsisi ei ole tullut. Kai se tänään tulee, tai jos ei tule niin ei onnistu enää mikään. Hypätköön kaivoon kaikki.

Alkuviikon nelikko on ollut hyvin äkäinen, Täystuho erityisesti.

---

Ostin maanantaina Toiselle ja Täystuholle uudet lenkkarit. Toisen kengistä on mahdoton sanoa, kauanko ovat olleet rikki, kun se ei koskaan kerro, jos vaikka kengät hajoaa. Enkä mä enää tuollaisen esiteinin lenkkareita viitsisi päivittäin haistella ja sillä silmällä vilkuilla, vaikka ilmeisesti pitäisi. Täystuholla oli vielä lähtiessään perjantaina ehjät lenkkarit, mutta rikkih ne oli sitten sunnuntai-iltana kuuden aikaan. Ja kantapäät toki samoin, kun ei oltu viitsitty sukkia pukea sinne rikkinäiseen kenkään...

Ostin eilen Viimeiselle uudet lenkkarit myös. Sillä oli ihan ehjät lenkkarit vielä, kun lähdin Toisen ja Täystuhon kanssa lenkkariostoksille, muttei ollut enää varttia sen jälkeen, kun pääsin kaupasta kotiin...

Sellainen perjantai

Isot palasi eilen kouluistansa ihan normaalisti ja pieniä haettiin hoidosta sateen takia etuajassa (pakkaan mieluummin autoon kuivia ja puhtaita kuin märkiä ja rapaisia lapsia). Parkkipaikalla odotti yllätys, nelikko tapasi isänsä varoitusajalla nolla minuuttia.

Nelikon poistuttua pihasta parin tunnin reissulle, aloimme me järjestää olohuonetta uusiksi. Miehen vanhemmat olivat löytäneet meille halvalla uuden (vanhan) sohvan ja kaksi nojatuolia, toivat ne tullessansa ja veivät vanhan pois mennessänsä. Edellisen nämä tenavat olivat tosiaan ehtineet pomppia pilalle, sohvan pohja oli antanut myöten ja jousitus tullut sieltä läpi...

Kuuden aikaan havahduin siihen, ettei nelikkoa vielä näkynyt, vaikka Esikoisella oli sovittua iltamenoa (jonne nelikon isä oli kyllä luvannut Esikoisen viedä, kun ei se muuten olisi suostunut lähtemään). Piti ruveta kyselemään perään. Esikoinen ei tietenkään vastannut tekstariin, joten soitin suoraan sinne, missä tytön piti olla. Olikin siellä, ollut jo ihan sovittuun aikaan. Hyvä juttu, kello puoli seitsemän ja kolme lasta kateissa. Pienten nukkumaanmenoaikaan puolitoista tuntia.

Päätettiin laittaa kahdelle pienimmälle ruuaksi pakastepyttipannua, se kun tulee nopeasti ja sitä olisi tarvittaessa helppo laittaa lisää kotiinpalaavalle kolmikolle. Ruoka valmistui ja syötiin, Toista, Kirppua ja Täystuhoa vaan ei näkynyt tai kuulunut. Niin tai näin, koirien piti saada ruokansa ja päästä lenkille.

Laitettiin koirille ruoka ja puettiin Viimeinen ja Rääpäle lenkkikuntoon. Ovesta ulos ja kas. Parkkipaikallahan nuo. Nopea kysymys syömisistä ja kuulemma eivät olleet syöneet mitään sitten välipalan... kello 19.30. Huoh. Komennettiin kolmikko sisään odottamaan ja käytettiin koirat lenkillä ihan pikapikaa.

Ja kun kaikki vihdoin oli ruokittu ja saatu nukkumaan oli olo aika hölmistynyt. Avasin sitten viinipullon.

Ihan vain, koska tällaisten päivien jälkeen minä haluan lasin viiniä. Ennen kuin kuitenkaan hyppäätte housuistanne, tämä sinisen nunnan yksilö on alkoholiton (ruhtinaalliset 0 % alkoholia siinä) suoraan Prisman hyllystä. Ja on muuten melkein yhtä hyvää kuin holillinen vastaava. Tykkään. Sohva, telkkari, lasi viiniä ja perjantai-ilta. Luksusta.

Kuinka kloonata itsensä ja muita arjen mysteerejä

Perjantain ja lauantain välisenä yönä Rääpäle päästi meidät vihdoin nukkumaan 3.30. Herätyskello huusi eilen 7.00, koululaisten joulujuhlien vuoksi... Koululaiset kiskoivat juhlavaatteitaan niskaan ja minä samaa vauhtia kupin kahvia naamaani.

Puoli yhdeksäksi vein Esikoisen omalle koululleen. Ajoin siitä suoraan Toisen ja Kirpun koululle, jätin murheenkryynin parkkiin kirkolle. Yhdeksältä alkoi Toisen joulujuhla, jossa Kirppu oli esiintymässä. Yleisöä oli tosi vähän, mutta ehkä se johtuu paitsi pienestä alakoulusta, myös sitä, että tässä koulussa on yläkoulu myös. Eikä yläkoululaisten vanhemmat kovin sankoin joukoin enää juhliin ilmesty...

Neljäsluokkalaiset tulivat saliin nahistellen ja istuivat omille penkeilleen. Salin valot olivat sammutettuina ja valkokankaalle heijastui tähtitaivas. Rauha alkoi hiljaa hiipiä mieleen. Kirpun luokka toivotti esityksellään runon muodossa kaikille "Riemuisaa Joulua!" ja hyvänjoulun toivotusten jälkeen jätin Toisen syömään puuroaan ja odottamaan todistustaan sekä Kirpun odottamaan oman juhlansa alkua, siinä juhlassa tismalleen sama ohjelmasisältö, ainakin rehtorin puheiden mukaan.

Kiiruhdin liukastellen tien toiselle puolelle kirkon takapenkkiin. Esikoisen koulun joulukirkko alkoi klo 10. Bussi toisensa jälkeen kaartoi kirkon parkkipaikalle ja bussillinen kerrallaan liki neljäsataa lasta täyttivät kirkon penkit. Muutama hassu penkkirivi takaosasta jäi vanhemmille ja muille kirkkoon eksyneille. Kirkko oli ääriään myöten täynnä.

Esikoinen ohjasi omat koulukumminsa penkkiin, ettei pienet vain katoa, ja samassa jo kynttiläkulkue lähti liikkeelle. Kyllä oli tippa linssissä. Moneen kertaan.

Kirkon jälkeen koululaiset palasivat busseilla koululle, mistä kävin Esikoisen todistuksineen hakemassa kotiin. Samalla oven avauksella ovestamme astui sisään pikkusiskoni joulutuomisineen. Tunti siinä ennätettiin jutella, kun puhelimeni vinkaisi.

Nelikon isä vahvisti junansa, aikataulunsa ja rautatieaseman (niitä kun tässä pääradan varressa lähijunilla riittää, ja kaukojunillakin). Koululaiset jäivät kotiin omiin touhuihinsa, pakkasin mukaani Täystuhon ja Viimeisen, saivat nukkua autossa päiväunet. Törkeän liukasta oli ajella, mutta ehdittiin juuri ajoissa Täystuhon kanssa ojentamaan isäinpäiväkortit. Katseltuani pienen hetken Täystuhon onnellista ilmettä, tarjouduin heittämään nelikon isän sinne, minne hän oli menossa. Ei kai sitä jouluruuhkaan bussilla kaikkien tavaroiden kanssa... Ja samalla sain noudettua Kirpun kummitädiltä joulupaketin.

Enpä ole ikinä nähnyt niin hämmentynyttä ilmettä kellään. Oven avatessaan hän tietysti ensimmäiseksi huomasi nelikon isän, seuraavaksi Täystuhon ja nähtyään mut ja Viimeisen, leuka tipahti. Kukapa voisi uskoa.

Ajellessani tältä reissulta kotiin poikien kanssa, katselin kuinka aurinko laski järven taa ja viimeiset säteet heijastui kerrostalon seinästä. Silloin mä sen taas tunsin, että asiat on just niin kuin pitääkin. Että näin on hyvä, ja kaikki loppukin järjestyy.

Illemmalla käytiin vielä kaikkien neljän pojan kanssa vanhemmillani. Kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen Bachin Minuet soi pianolla yllättävän hyvin. Kuinka olen pianon soittoa kaivannutkaan...

Ja Rääpäle. Se nukahti yöunilleen jo 1.00. Herättiin tunti sitten ja nyt on aamukahvi kupissa.

Saako viallisesta kuukaudesta vaatia hyvitystä?

Ei. En ole unohtanut blogia. Ensin ei tehnyt mieli kirjoittaa kellekään mitään (enää ikinä) tai ylipäätään sanoa kellekään mitään (enää ikinä) ja sitten ajattelin, että peruutan joulun ja palautan joulukuun viallisena. Naamakirja on joululomalla, ja puhelimessa vikaa (nimittäin sellaista vikaa, ettei sen omistajaa kiinnosta, kun se mölyää).

Joulukuu on ollut käsittämättömän täysi niin hyvässä kuin pahassakin ja mä olen jälleen kerran huomannut toivovani, että asuttaisiin jossain tuhannen kilometrin päässä erämaa mökissä ilman puhelin- tai internetyhteyksiä. Että saisinkin vain olla tämän pienen perheen kanssa yhdessä ilman, että tarvitsisi välittää mistään muusta mitään. Olisi lunta, pakkasta, kirkas tähtitaivas ja takassa räiskyvä tuli. Oltaisiin vaan.

Joulun ruuat on kaloja, maitoja, leipiä ja hedelmiä vaille kaapissa. Joululahjat on hankittu ja suurimmalta osaltaan paketoitu. Kuusi on muovia, ostettu jo ja odottaa kaapissa sunnuntaita, jolloin kasataan ja koristellaan.

Siivoukset alkaa olla kasassa kirjahyllyjä, kaappeja, kylppäriä ja meidän makkaria lukuunottamatta.

Jouluruuat tänäkin vuonna on tehnyt jonkun muun äiti.

Lastensuojelu on jälleen tehnyt viimeisen visiittinsä. Kuulemma ei edelleenkään ole lastensuojelullista asiaa meillä. Perhesovitteluun kyllä olisi. Sinnehän olisi menty jo viime keväänä, mutta tiedättekö kuinka helvetin (sori...) vaikeaa on sovitella yhtään mitään yksinään? (Jännästi ei kyllä lähipiiri yhtään tunnu tajuavan tätä, vaan kaikki on aina mun vika, jos niiltä kysytään.) Ja kuinka sinne sovitteluun ei edes pääse yksinään. Mä nimittäin olisin mennyt, ja vahvistinkin kaikki annetut ajat ja järkkäsin kalenterin ja... mut ehei, eihän siitä mitään tullut.

Nelikko on tavannut isänsä viimeksi syysloman lopussa. Isäinpäiväkortit on edelleen mulla tallessa. Yhtään yhteydenottoa ei sieltä ole kuulunut. Muksujen kyselyt ovat taas rauhoittuneet.

Päiväkodin joulujuhlat on vietetty ja huomenna on koulujen vuoro. Pienten joululoma on jo alkanut, ja sen kunniaksi ne kiskoi päähänsä merirosvohuivit ja vetivät sinisellä tussilla naamaansa merirosvomaskin. (Onneksi edes vesiliukoinen tussi...)

Rääpäle on todenteolla lähtenyt liikkeelle. Jätän sen selälleen peiton päälle ja löydän sen milloin mistäkin. Yleensä pulasta.

Onko meillä kaikki hyvin? Saadaanko määritelmä hyvälle? Me ja koko meidän lähipiiri on hengissä, sairaalat laittakoot laskujaan.

Tämän joulukuun jälkeen olen varma siitä, että suojelusenkeleitä todellakin on. Muuten ei oltaisi tässä.

Täys päivä

Syyslomailut on nyt takana ja joulua kohti mennään kovaa vauhtia. Nelikko palasi reissuiltansa kotiin kuka enemmän ja kuka vähemmän voipuneena. Pitkä isi-viikonloppu oli ilmeisen rankka.

Täystuho valitteli korvaansa ja korvatulehdus diagnoosi lääkkeineen käytiin hakemassa Pikkujätistä. (Kiitos, mutta musta ei edelleenkään tunnu siltä, että tahtoisin istua terveyskeskuksemme päivystyksessä.) Yllättäen lääkäreitä ja hoitajia pelkäävää nelivuotiasta ei pelottanut yhtään. Kas kellään ei ollut takkia eikä turhaa jäykkyyttä. Omatekemäni molluska-diagnoosikin sai lääkäriltä vahvistuksen. Ja ne molluskat tosiaan häipyvät ajan kanssa itsekseen, niille ei tarvitse tehdä mitään.

(Jos joku ei tiedä, niin molluska=ontelosyylä)

Kirppu ja Rääpäle suunnittelevat ilmeisesti kirjan kirjoittamista, sen verran hulvattomia tarinoita on Rääpäle Kirpulle kertonut nallensa seikkailuista. Tai näin Kirppu selitti... Mikäs tässä odotellessa bestselleriä "Kirppu, Rääpäle ja nallen suuret seikailut"

Toisen kanssa on ilta käytetty treenaamalla huomiseen matikan kokeeseen. Kyllä tuo edelleen laskea osaa, kunhan malttaisi keskittyä. Ja se laskujärjestys, laskujärjestys, laskujärjestys... ja huolellisuus.

Esikoinen lähti kouluun vähän yhdeksän jälkeen ja palasi jo ennen kymmentä. Oli kuulemma unohtanut senkin, missä asuu. Voi tuska.

Ja päiväkoti kyseli, olenko huolissani, kun Täystuho palaa isi-reissusta noin yltä päältä mustelmilla. Hmmm. Pitäisikö olla?

Myönnän, just nyt en jaksa miettiä sen enempää Paavo Pesusientä kuin lasten raivokohtauksia kaupassakaan. Sori.

Kolkyt ja risat

Pitäisikö tässä tuntea itsensä nuoreksi vai vanhaksi, kun kakkosella alkavat luvut on jätetty taakse? Synttäreitten kunniaksi vietiin pari lasta isälleen (loput nelikosta lopettaa syyslomareissunsa sinne) ja nautittiin auringonpaisteesta koko matka. Kierreltiin kauppoja ja aiheutettiin paikallisessa pelikaupassa hämmennystä. Ilmeisesti figujen tyypillinen kyselijä ei ole nainen parin pienen lapsen kanssa. Kotimatkalla käytiin vielä esittelemässä Rääpälettä suvun vanhimmalle. Illalla korkattiin kuohari pienten nukahdettua yllätysaikaisin. Hyvä päivä.

Pitkä köyhä kesä on takana, nelikon elatusasiat vihdoin järjestyksessään ja tapaamisetkin ehkä käynnistyisivät uudelleen. Joulun tuleminen ei rahan menosta huolimatta ahdista niin kamalasti. Synttäreistäni se on joulun odotus aina käynnistynyt.

Mitä sitä onkaan kolmessakymmenessä vuodessa saanut aikaisiksi? Parikymppisenä elin unelmaani, oli lapset, mies, omakotitalo, töitä unelma-ammatissa. Sitten heräsin. Tässä kymmenessä vuodessa taisin vahingossa kasvaa aikuiseksi. Hankin koulutuksen ihan toiselle alalle, vaihdoin miehen, luovuin talosta, ja aloitin kaiken alusta.

Täysiä vuosia. Ympäripyöreitä päiviä ja tuhottomasti töitä sen eteen, että olisi hyvä. Nyt on hyvä.

Liian pieni mopo

Vähän reilu viikko sitten nelikon isä yllättäen otti yhteyttä. Tahtoi viedä Kirpun ja Täystuhon lupaamalleen kesälomareissulle. Tänään ne sitten lähti kahdeksi yöksi, viimeksi ovat tavanneet pikaisesti maaliskuussa, Kirppu puhunut sen jälkeen kerran puhelimessa ja Täystuho ei edes sitä.

Täystuho empi pitkään, uskaltaako lähteä. Päätti uskaltaa, kun kuuli, ettei tarvitse lähteä yksin. Kirpun silmät alkoivat tuikkia, kun kuuli vihdoin pääsevänsä reissuun. Yritin rohkaista Täystuhoa ja hillitä Kirpun intoa. Että kun vain saisin toisen odottamaan reissua innoissaan ja kun vain toinen ei pettyisi liikaa, jos kuitenkaan eivät pääse. Anottiin yksi lomapäivä koulusta ja peruttiin hoitopäivä.

Tänään pyysin Esikoisen ja Toisen kanssani ulos iskää odottamaan. Tottakai nekin voivat tulla sanomaan "moi". Esikoinen jämähti sohvaan, mutisi: "En" ja tuijotti telkkaa sen näköisenä, kuin pitäisi moita varten kantaa ulos tytön lisäksi sohva. Myönnetään, paska lähiäiti ei pakottanut siinä hetkessä.

Toinen ja Kirppu miekkailivat valomiekoilla leikkipaikalla odotellessa, Viimeinenkin pääsi hiekkalaatikolle kaivurinsa kanssa ja potkimaan mopollaan pihaa ympäri. Yritin innostaa Täystuhoa Viimeiselle kaveriksi, mutta niin se vain nökötti surkeana pyörien välissä. "En mä voi. Isi ei ota mua mukaan, jos se näkee, että mulla on liian pieni mopo."

Istuttiin sitten vain sylikkäin, minä ja Täystuho, ja katseltiin toisten leikkejä. Eikä isi nähnyt, kuinka kovaa Täystuho liian pienellä mopollaan pääsee.

Kukkavarvas kirjoitti blogissaan lasten sopeutumisesta. Ajatus tähän tekstiin ei oikeastaan lähtenyt siitä, mutta jäi elämään. Ehkä sopeutuminen onkin vain hyväksymistä, pakotettua alistumista? Ehkä vanhemman tehtävä on joskus vain ottaa vastaan. Rakastaa, vaikka sillä olisi liian pieni mopo.

Mitä unohtui?

Hei kaikki. Olen taas kuulemma paska mutsi ja oikea vieraannuttaja lehmä. Se on taas minun syytäni kaikki. Niin kuin vaikka se, että isä ei tapaa lastaan. Tai se, että isä ei tiedä lapsen elämästä mitään. Suututtaa.

Tänä aamuna naamakirja tarjoili kaksi artikkelia uutisvirrasta. Joskus on pakko. Isien oikeudet, lasten velvollisuudet (HS, Yhäriäiti ja unelmalapset 23.5), kirjoitus siitä, kuinka ne tapaamiset menee kun on paska mutsi ja on paska faija. Kelataanko hei vähän taakse päin. Pakatessani muuttoa varten arkistokaapin sisältöä törmäsin käräjäoikeuden tuomioon, joka kuuluu: "Lapsella on oikeus tavata isäänsä..." No. Ei ilmeisesti ole.

Ihan totta. Sossuja on turha huudella hätiin, ja juristikin ennen käräjien nuijaa muistutti, ettei etävanhempaa voida millään pakottaa. Ja vaikka voitaisiinkin, kannattaako lasta lähettää jonnekin, minne se otetaan vain, koska on pakko? Tuli sekin kerta, että ihan tarjosi mahdollisuutta lasten mennä. Sattuipa niin, että yksi juuri sai siihen vatsataudin (ja kaukoviisaasti hommasin tästä lääkärintodistuksen niin omaa työnantajaani kuin isääkin varten...). Isä ilmoitti, ettei ota vatsatautisia (hyvin ymmärrettävää, toki). Ja juorusi sen jälkeen kaikille, että keksitty on tämä sairaus ja taaskaan se lehmä ei antanut lapsia, tahallaan estää ja vieraannuttaa.

Täystuhoni on nyt kaksi viikkoa kysellyt, pääseekö tänään isille. Ihan joka ikinen päivä. Kaksi viikkoa olen ihan joka ikinen päivä ollut paska mutsi ja kertonut ettei tänäänkään pääse. Että isi soittaa sitten, kun sinne saa mennä, sitten te varmasti pääsette. Sitä soittoa vain ei kuulu. Muut eivät enää edes kysy.

Pieni tarina siitä, mikä meiltä usein unohtuu päivittäin (Viikonloppu.com 14.2.14) Lasten tuomat hetket on jotain, mitä rahalla ei saa. Isäpuoli ei koskaan voita isää lapsen silmissä. Vaan mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa isoksi? Tulevatko nämä lapset kertomaan tälle paskalle mutsille, että ihan paskaa, kun et antanut mennä isälle. Ja onko paskalla mutsilla silloin puolustautumisen mahdollisuuksia, kun kaikki kadut jo tämänkin totuuden tietävät. Aina, aina, ihan aina lähivanhemman syy, kun etävanhempi etääntyy. Silloinkin, kun etä oli se, joka lähti vapaaehtoisesti lasten elämästä uuden onnen tunteisiin vedoten. Lähi on paska. Aina.

Sitten, kun alkaa tapahtua, tapahtuu paljon

(Ja mähän en kielitoimiston idiotismista huolimatta suostu kirjoittamaan "alkaa tapahtumaan")

Mistä aloitetaan?

Vietettiin päivä paremman tekemisen puutteessa lastenpolilla. Lääkärit eivät onnistuneet Viimeisen tappamisessa, joten saadaan jatkaa yritystä kotona, ihan lääkärin määräyksellä. Antibioottialtistus, siis, ei suinkaan murhayritys, joskin tuon potentiaalisen allergisen reaktion suhteen kyseessä lienee pitkälti sama asia. Ja entäpä, jos allergista reaktiota ei viimeksi aiheuttanutkaan antibiootti vaan joku muuttuja X, jota ei tunneta... Silloinhan tuota reppanaa vietiin sairaalanpäivystyksestä toiseen.

Nelikon huoltajuuteen ja tapaamisiin liittyen piti olla tulossa sovittelu toukokuussa. Nelikon isä on tavoittamattomissa. Sovittelija ilmoitti, ettei voi pitää aikoja varattuina enää kauempaa, kun isä ei vastaa sähköpostiin eikä puhelimeen. Sama isä kuitenkin reilu viikko sitten raivosi palaverissa, ettei hänelle kukaan koskaan kerro mitään lasten asioita. No, se tieto ei itsekseen sinne isän korviin ui, olen pahoillani. Puolitoista tuntia kuuntelin huutoa ja haukkumista silloin saamatta suunvuoroa. Mitenkä se ketään yllättäisi, että kaikki, ihan kaikki, on aina mun vika. On vissiin sitten jatkossakin, kun ei isää kerran kiinnosta sen vertaa, että edes viranhaltijan tiedusteluihin vastaisi... Tarvinneeko sanoakaan, että seuraavasta tapaamisesta ei ole mitään tietoa.

Ja sähköpostissa odotti asuntotarjous, yksi huone lisää ja yhdessä tasossa. Huomenna mennään katsomaan, perjantaihin saakka aikaa päättää. Kaikkien suureksi riemuksi kaupunki ei siis ole vaihtumassa. Ja huomiselle järjestyi vielä lastenhoitoapua, ensin näytön ajaksi, ja sitten vielä illaksi. Ihan luksusta, kiitos taas!

Arki vie

Allekirjoittanutta on hieman laiskottanut kirjoittamisen suhteen.

Moneen jännään juttuun olen kuluneena viikkona törmännyt, mm siihen että nelikko on, yllätysyllätys, kotona, eikä tapaamassa isäänsä. Ja siihen, että aina noille on tapaamisen peruuntuminen yhtä suuri pettymys, vaikka se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Pohdittu on lasten leikkimistä, järkyttyneenä lueskelin keskusteluja, joiden lopputulema tuntuu olevan, että yksitoistavuotias on liian vanha leikkimään. Vaikka myönnetään, ei meillä tuo esikoinen enää juurikaan omaksi ilokseen leiki.

Täytuho on vihdoin saavuttanut pisteen, jossa ymmärtää, että pikkulegoilla voi tehdä kaikkea paljon hauskempaakin kuin työtää ne nenään. Niinpä meillä nyt kolme lasta käy jatkuvaa taistelua legoista ja dublot ovat jääneet Viimeiselle.

Ei mitään fiksua sanottavaa siis.

Riemu potenssiin tuhat

Nelikko kotiutui keskiviikkoiltana. Tupa oli illan täynnä käsittämätöntä riemua, moninkertaista tavalliseen verrattuna. Viimeinen vallan sekosi, hihkui, hyppi ja halaili jokaista. Ja jokainen sitä.

Käytiin kaikkien joululahjat läpi ja jokaisella tuntui olevan paljon juttuja, johon tarvitaan aikuista. Muovailuvahaa, legoja, pelejä. Onneksi nyt on pitkä viikonloppu aikaa tehdä jotain jokaisen kanssa.

Ehkä tämä vuosi uusine kuvioineen ei ole niin rankka kuin aiemmat ovat olleet, onhan meillä sentään hyvin yhteenliimattu perhe.

Viikon päästä nelikko kai pääsisi taas viettämään isiviikonloppua, ja tammikuun lopulla yritetään jälleen sovitella lasten tapaamisia. Samoin tammikuun lopulla olisi vihdoin Viimeisen aika lastenpolille allergia- ja astmatesteihin.

Kaiken keskellä kuitenkin vain väsyttää. Onneksi luvassa on muutamia ylimääräisiä vapaapäiviä vielä ennen kotiin jäämistä.

Rauhallista Joulua

Nelikko pääsi kuin pääsikin matkaan <3

Viimeiset kaksi päivää ovat olleet odotusta täynnä, kirjaimellisesti, kun ahtaissa tiloissa on kaikki lapset juosseet pitkin seiniään ja kovaäänisesti odotuksiaan jakaneet. Ensin odotettiin meidän kotijoulua, luvattuja lahjoja (paketti per nuppi + yhteiset) ja sitten lähtöä.

Täytuhon lähdön odotuksissa tämä päivä on pitänyt sisällään tasan kaksi lausetta, joista toinen oli: "Joko me nyt lähdetään?!" ja toinen "Miksei me päästäkään isille?!" Reppana, ja tuhannen tuhatta vakuuttelua siitä, että varmasti pääsevät. Taisi uskoa vasta, kun auto kaarsi pihaan ja tavarat nosteltiin kyytiin.

Huomenna vielä töitä ja sitten on joulu. Palaillaan taas joskus sen jälkeen. Rauhallista joulua kaikille!

Joulujuhla vol1 ja ikuisuuskysymys

Joulu hiipii hiljaa meillekin. Tänään oli vuorossa Täystuhon joulujuhla päiväkodilla, ja kyllähän nuo pienet on aina suloisia. Kuvannut en juhlia kumminkaan, vaikka aikomus oli hyvä. Pari veikeää irvistystä ikuistin ekaluokkalaiselta, kun yritin saada kuvaa uudesta mekosta ja ehdin sentään salin kuusesta saada kuvan ennen salin täyttymistä...

Esikoisen kameralla kuvaaminen on tuskaa.

Uusperhe-elämä on välillä niin tuskaa sekin. Päälimmäisenä vain se klassikkokysymys, kuinka pitkälle etävanhempi voi meidän perheen elämää meidän kodissamme sanella. Mielestäni ei voi, ollenkaan. Etävanhempi ei voi ottaa lasta mukaansa päivällä ja palauttaa yöllä, etenkään jos olen tehnyt selväksi, ettei meille voi tulla yöllä. Että palauttaa aamulla, että meillä saataisiin nukkua. "Mutta kyllähän sä voit yölläkin kotiin mennä, kyllähän sä osaat mennä hiljaa." Ei. Ei. EIEIEIEI. Kyllähän sitä voi etäkin lapsesta yön huolehtia, jos kerran varta vasten jonnekin pitää iltamyöhään viedä. Olkoon viemättä, jos ei voi, sanon minä. Muuten taas tuntuu, että meillä täällä oikeasti on perhe, jossa kaikista pidetään huolta ja jossa kaikki toisistaan välittää. Enää vähän reilu neljätoista vuotta ja viimeinenkin neljästä on kahdeksantoista. Ja sitten se on kerta kaikkinen stoppi kaikelle.

Jännityksellä odotan, ottaako etä noita jouluksi vaiko eikö. Kaduilta kuulin jo päivämäärätkin, mutta suoraanhan niitä ei ole voinut ilmoittaa... Vaikka deadline meni jo. Voiko aikarajojen ohittamisen tulkita niin ettei ota?

Kyllä niin tekee mieli todeta nelikon isän suhteen itselleen, että mitäs läksin alun alkaenkaan. Kyllä sen jo silloin tiesi, ettei siitä muuta saa kuin ongelmia. Vaan olispa jäänyt nuo neljä saamatta ja niitähän en kadu yhtään.

Voi elämän kevät

Leikkuri aika korvien putkitukseen Viimeiselle tuli nopeammin kuin uskalsimme toivoa ja operaatio olisi edessä jo ensi viikon keskiviikkona. Lastenpoli ei sen sijaan ollut lähetettämme saanut, joten se käytiin hakemassa uudelleen. Hengttämistä opetellaan jälleen, annosnostoa niin hoitavaan kuin avaavaankin lääkkeeseen. Korvakin oli taas tulehtunut. Antibioottia varten ensiapuohjeet (ja hätänumerohan on kaikille vanha tuttu...) Ensimmäistä kertaa kaduttaa, ettei lapsilla ole sairauskuluvakuutuksia. Toisaalta, johan tuon hoitaa samalla rahalla yksityisellä kuin mitä viidestä vakuutusmaksuja makselisi... Henki- ja tapaturmavakuutukset näillä sentään on.

Ehkä onneksi koulusta ei nyt ole kuulunut mitään. Ehkä en jaksaisi. Toisaalta taas kuulisin hyvinkin mielelläni toimenpiteistä, joihin siellä ryhtyvät. Ehkä sitten taas, jos joskus löytyy yhdelle hoitotasapaino jaksaa miettiä muita. Tai kun taas kriisiytyy, niin mietitään sitten vaikkei jaksettaisi.

Nelikko menee isälleen viikonlopuksi. Ekaa kertaa sitten koulujen alun. Kolmen viikon varoitusaika tosin kutistui kolmeksi päiväksi. Vaikka toisaalta kasvoihan tuo kolmen viikon välikin kolmeksi kuukaudeksi, että mitäpä me pienistä. Lasten pankkitileillä nollat loistaa edelleen.

Herättäkää mut sitten viidentoista vuoden päästä, ja kertokaa että kaikki oli vain painajaista. Siihen saakka sinnitellään.

Jättäisin seurakunnalle esirukouspyynnön, mutten tiedä, mitä siihen kirjoittaisin. Voiko siihen laittaa vain: "Apua!"?

Sori. Mä en edelleenkään osaa ottaa koppia.

Se on niin harmillista, kun heti maanantaina Hesarin sivuilta löytyy jotain luettavaa. Viikossa kun saa lukea ilmaiseksi vain viisi artikkelia, ja luettavaa olisi paljon... Silti en raaski maksaa. Lukematta jäisi varmaan kumminkin, jos maksaisin. Niin siinä aina käy.

Otsikolle on kaksi syytä. Aloitetaan siitä vähemmän henkilökohtaisesta (joka siksi ei tietysti kiinnosta ketään). Tuo mainitsemani juttu Hesarissa "Sä otat tästä kopin" (27.10.13, HS, Heikki Aittokoski) siis. Ihan mahtavaa jargonia ja valitettavan todellista arkipäivää. Jätetään kuulijalle olo, että kaikki on sanottu eikä mitään oikeasti ole sanottu kuitenkaan. Siitä sitten koppia ottamaan ja ihanasti jalkauttamaan ennen kuin himuinen muutosvastarinnan tsunami iskee ja vie asiakasrajapinnan sairaslomalle.

Mitä tästä opin? No en mitään. Mutta niinhän se menee, tavoite kirkkaana mielessä rysäytän varmasti taas peruskallioon, kun rohkeasti hyppään sinne epämukavuusalueelle, ja siis, hei mitä se nyt oikein selitti? Sori. Mä en vieläkään osaa ottaa koppia.

Ja sitten se toinen.

Kaikki lapset ovat isäinpäivän kotona. Edellisestä tapaamisesta on tässä kohtaa jo melkein kolme kuukautta. Vaikka nämä pettymyksiinsä tottuneet yllättävän hyvin asian otti, ei kyyneleiltä vältytty. Mitä minä voin sanoa, tai tehdä? Millä lohduttaa? Millä korjata niin perusteellisesti rikotut? Miksen mä vaan vieläkään osaa ottaa koppia?

Laskun maksaa lapset

Olen koko päivän pyöritellyt niitä "muiden" asioita. Pohtinut politiikkaa ja yleistä taloustilannetta, reklamoinut taloyhtiön omistajien puolesta, vaikka olen vain vuokralla. Olen puolustanut kotihoidontuen kuntalisää, johon en koskaan ja missään kaupungissa ole ollut oikeutettu. On tullut pähkäiltyä yhteiskunnan huoltosuhdetta, ja sitä miten sen heikkeneminen nyt taas oli muka niin iso yllätys.

Laskun maksaa lapset.

Olen pohtinut 90-luvun lamaa ja sen seurauksia, joita me tämän päivän nuoret aikuiset maksamme. Luojalle kiitos, vielä ei ole tarvinnut puolittaa käsipyyhepapereita. Olen muistellut, kuinka silloisen kunnan nuorisotalo oli säästösyistä auki arkisin virka-aikaan. Meitä laman lapsia, joilla nyt olisi mahdollisuus päättää paremmasta (v. -80-89-syntyneet) oli sellaiset 630 000 karkealla pyöristyksellä. Iso osa meistä kärsi. Kuka kärsi mitenkin, mutta kärsi kumminkin. Suurin osa. Nyt me säästämme meidän lapsilta. Näitä tämän laman lapsia on sellaiset 578 000 (v. -00-09-syntyneet).

Laskun maksaa aina lapset, vaikkei edes säästetäisi lapsilta. Mitä tapahtuu perheissä, kun alta menee työt? Tai kun lompakkoon ilmestynyttä vajetta paikataan tekemällä vaikkapa kolmea työtä?

Samapa se. Tämän päivän ajattelusta heräsin julmaan totuuteen. Aikuisten virheistä, osaamattomuudesta, aikuisten kaikesta laskun maksaa lapset. Mitä minä sanon kolmivuotiaalle, joka on tehnyt hoidossa isäinpäivälahjan? Sen minä vain tahdon tietää. Hoidossa on puhuttu isäinpäivästä ja tehty siitä niin hirveän iso numero ja juttu. Ja senkin laskun maksaa lapset.

Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Tiesin jo puoliltapäivin, että tästä tulee itku. Kun sanon, että vanhemman tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä, tarkoitan tavallista rajojen asettamista. Jätetään karkkipussi tai pakkosaadalelu kauppaan, sellaista pientä ja tavallista.

Mietin koko kotimatkan, mitä sanoisin tytölle, tämän syksyn ekaluokkalaiselle. Paljonko voin valehdella, voinko korvata pettymyksen tavaralla tai herkuilla.

Ja sitten oli se hetki sanoa "Isot tulee huomenna kotiin. Kävi sillä tavalla ikävästi, että pienet ette nyt pääsekään isille. Viikon päästä sitten, kaikki neljä." Ne kyyneleet tuli heti, pettymys näkyi. Kuinka näitä menetettyjä päiviä olikaan odotettu, ja nyt täytyy katsella isilomalta kotiinpalaavien riemua ja kuunnella niiden juttuja. Viikon päästä ja kaikki neljä, eihän se ole ollenkaan sama.

Valehtelin vähän. Tai mieluummin sanoisin, että pyöristin kulmia, jätin kertomatta, että nyt ei vain käy. Annoin kehnon selityksen. Olin taas ihan paska mutsi. En lahjonut pahaa mieltä pois herkuilla tai tavaralla, en lupaillut tilalle jotain muuta kivaa. Olin siinä lähellä vain. Niin kuin silloinkin, kun sama tyttö 4v kuuli kahvipöytäutelut eromme syistä ja tuumasi: "Ei se varmaan kuulu meillekään."

Sanon vain, että etävanhemman uusperheessä kaikki lapset ovat tasa-arvoisia. Toiset vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Senkin sanon, että nyt sattui äitiin tytön suru. Vaikka se sitä kuinka peitteli ja yritti olla kuin ei välittäisikään. Täystuho ei luojan kiitos vielä ymmärrä peruutusta. Siskonsa pahan mielen kyllä. "Mä korjaan isin auton, että päästään sinne."