Sen pituinen se.

Suunnilleen vuosi sitten tämä blogi meni ihan jumiin. Yht'äkkiä oikea elämä tuli ja tempaisi meidät mukaansa jollain käsittämättömällä syöksyvirtauksella, sellaisella voimalla, ettei siinä käynyt vastaan haraaminen. Mä huomaan yhä useammin kirjoittavani mieluummin päiväkirjaan kuin blogiin, aina enemmän itselleni, entistä enemmän omien ajatusten selkeyttämiseksi. Vaikka sitähän tää blogi joskus oli. Mun päiväkirja.

Meidän jutut jatkuu edelleen facebookissa. Eksyy niitä tännekin joskus, jos tuntuu, että sanottavaa on enemmän kuin fb-postaukseen järjellisesti sopii. Tosi harvoin enää.

Eletäänhän meillä jänniä aikoja, teini-ikää, viimeistä vauvavuotta. Työnhakua. Lähestyviä kuntavaaleja. Syksyä. Entistä useammin tekee mieli pitää ne pienet hetket itsellään. Lautapeli-ilta koululaisten kanssa, tv-sarja miehen kainalossa, hampaita huutavan vauvan öiset vaunulenkit. Villasukat, kumisaappaat ja vesilätäköt.

Kuusi vuotta sitten en uskonut, että mulle on enää tilaa missään. En uskonut kenenkään välittävän. Hautasin kaikki omat unelmani ja kiljuin maailmalle, että mä en ole yksinhuoltaja, meillä on yhteishuoltajuus. Kuluneina vuosina ovi on käynyt tiuhaan. Ensin siitä oli liikenne lähinnä ulos, toiset lähtivät itse, toiset tulivat heitetyiksi. Harva jäi. Vielä harvempaan luotin. Mulla oli kuulemma motivaatio-ongelma. Ehkä oli. Tai ehkä se ongelma oli siinä, että kun sulta viedään kaikki, ei sulle jää sitä motivaatiotakaan. Kun ei ole mistä motivoitua.

Sittemmin ovesta on ollut liikennettä toiseenkin suuntaan. Tyhjästä kolmiosta, väärästä sohvasta ja väärille seinille sijoitetuista rumista työpöydistä on päästy siihen, että on kodin näköinen koti rumine vanhoine kalusteineen (joilla jokaisella on oma tarinansa) kaupungissa, joka meidät on osakseen huolinut.

Mä istuin tänään yllätyskokouksessa ja mietin, että jos vaan olisinkin tiennyt kuusi vuotta sitten, mikä mua odottaa, en olisi pelännyt niin paljon. Koska tässä maailmassa on sittenkin mulle ihan oma paikka.

Kiitos teille tästä matkasta. Ehkä me tavataan vielä seuraavassa seikkailussa.

Vanhat valokuvat

Lauantaina meillä kahviteltiin Rääpäleen ja Viimeisen synttäreiden merkeissä, Rääpäle täytti kaksi jo menneellä viikolla ja Viimeinen täyttää neljä tässä kuluvalla.

Päivä kului, ihmiset vaihtuivat, mutta menoa riitti. Kaksi mut jättivät illan puolelta sanattomaksi. Katsoin lyhyen hetken tätä päivää ja kauan sitten mennyttä rinnan ja totesin, että kyllä mulle on tainnut käydä tosi hyvin, kun nämä kaksi mun olohuoneessa istuu.

Ilta hiljeni ja vain yksi jäi. Laitettiin meidän pieniä nukkumaan, maisteltiin viiniä, mietittiin, missä oltiin kymmenen vuotta sitten ja missä nyt, väliin jääneet vuodet unohdettiin.

Mä hävisin aikanaan erossa kaikki Kirpun vauvakuvat, kaikki ihanan kamalan puhtaan pikkulapsiajan kuvat. Lauantai-illan jälkeen sain tilalle toisia. Esikoinen, Toinen ja Kirppu ovat täällä katselleet kuvia itsestään sellaisina kuin pikkupojat ovat nyt. Mä olen katsonut itseäni Kirppu sylissä ja miettinyt, miten pieni mä itse silloin olinkaan. Sitä on muistanut kuvien myötä paljon jo unohtunutta.

Meidän pieni Täystuho lähti eskariin, aika kuluu, lapset kasvaa. Vanha viisaus pitää silti paikkansa, ystävyys voi jatkua siitä, mihin se joskus jäi.

Salaa uloslähtemisen kamaluus

Bongasin tänään aamuväsymyksessäni Talouselämän artikkelin, jonka otsikko loi heti mielikuvan sisällöstä: "Kaikki inhoavat salaa ulos menemistä" (Te 4.7.16)

Sieluni silmin näin aikuisen ihmisen hiipivän sukkasillaan kengät kainalossa ulko-ovelle, kiroavan narisevia oven saranoita ja varovasti sulkevan oven perässään mahdollisimman pienellä kolahduksella. Näin, kuinka tuo aikuinen kiskoi kenkiä jalkaan suljetun ulko-oven ulkopuolella ja kumarassa hiippaili ikkunoiden alta autolleen, sekä työnsi autonsa ainakin korttelin päähän kotoaan ennen kuin uskalsi käynnistää sen. Käynnissä olevassa autossa kuskin paikalla istuessaan tuo aikuinen sitten huokasi tuskin kuuluvasti: "Jes, pääsinpäs salaa ulos" ja jatkoi vielä: "Olisipa kiva, kun joskus voisi vain lähteä, eikä tarvitsisi hiipiä salaa."

No niin. Mun piti lukea tuo artikkeli kolmesti, ennen kuin älysin, että kyse ei tosiaankaan ollut salaa ulosmenemisen inhoamisesta.

Ihan asiaa tuo artikkeli tietysti oli, vaikka allekirjoittaneella kestikin luvattoman kauan ymmärtää, että kyse oli salaa inhoamisesta. Ymmärrysvaikeuksista huolimatta nyökyttelin jutulle kovasti. Väärässä seurassa ajan viettäminen on nimittäin tuskaa. Oikeassa seurassa aika tuntuu kuluvan kuin siivillä. Harmillisesti ennen uloslähtöään ei vain aina tiedä, onko seura oikea vai väärä.

Vielä muutaman vuoden saan varmasti hiipiä salaa ulos ja inhota sitä, samoin kuin saanen hamaan tappiin saakka salaa inhota ulos lähtemistä. Löytyykö kohtalotovereita?

#Mekkokriisi

Pari viikkoa sitten kuohui somessa vasemmistonaisten keskuudessa puoluekokousmekko-kriisi. (Päätyi vissiin ihan Ylen uutisiin tai Iltalehteen tai johonkin, mitä noita nyt on). Mulla ei tällä kerralla moiseen kriisiin ollut aihetta, millä mä nyt näiden seitsemän keskeltä olisin itseni Ouluun repäissyt kokonaiseksi viikonlopuksi. Kenties kolmen vuoden päästä. Jos käy kunnia. Mekkokriisii-tartunnan sain kuitenkin.

Jokin aika sitten nimittäin suru hiipi salakavalasti paikallisosallistoomme. Ja mun mustista vaatteista ei kerta kaikkiaan mikään enää kestä päivänvaloa. Oli "pakko" hankkia mekko. Tiukkaa teki tunnustaa itselleen, että tästä tuli ihan kriisi. Vakavaluonteinen mekkokriisi. Voiko olla mekkokriisi suru-uutisten keskellä? Ja sitten älysin, että näinhän mä nää asiat aina hoidan, asioina. Kylmänä, kovana ulos ja käsittelen keskenäni.

Ja sitä paitsi, uuden juhlamekon ostin (okei, äiti osti mulle) viimeksi viisitoista vuotta sitten. Siis viisitoista! Onhan se jo vakavan luokan kriisi. Jos nainen ostaa mekkoa viidentoista vuoden välein, tällähän hei pitäis päästä ihan uutisten ykkös aiheeksi! (Viisastelijoille tiedoksi, kumpaakaan hääpukuani ei ole laskettu tähän, koska niitä ei sanan varsinaisessa merkityksessä ostettu. Eikä myöskään sitä roolitanssiaisasua, jos joku sen muistaa, vaikka se mekko onkin)

Mitä nainen siis on vuosien varrella juhliin pukenut?

Tumman vihreää, helma suunnilleen polviin. Omat kihlajaiset vuodelta 2011.

 Vanhojentanssit, mittojen mukaan tehty. Muutamat Ropeconit. Tämä kuva omista häistäni viiden vuoden takaa.

 Tavastia reilun vuoden takaa, Vasemmiston eduskuntavaalijuttuja. Meillä kaikilla oli niin mukavaa ja appiukolla erityisen hauskaa.

Mustaa. Mekkokriisin ratkaisu. Allekirjoittanut tosin sekä kirosi korkojaan koko illan, että kärsi Marilyn Monroe efektistä. Polvipituinen kellohelma ja alla tylliä, myrskytuuli nosti kivasti korviin.

Se viisitoista vuotta vanha mekko roikkuu kaapissa edelleen ja mahtuu edelleen, oli mulla päällä viimeksi viime syksynä ystäväni häissä. Vaan kas kun sattuu siltä illalta olemaan vain selfieitä eikä yhtään asukuvaa. Enkä mä halua ottaa kuvaa viidentoista vuoden takaisista kuvista. Vaikka olinkin silloin sekä nuori että nätti.

Miehellä homma on niin helppo, että pukee päälleen puvun. Tilaisuus kuin tilaisuus...

Täysi elämä

Mitäs tänne?

Mies purki puhelimestaan kuvat koneellensa ja niitä tuossa katseltiin. Ei se ihme, etten ole pahemmin ehtinyt kirjoitella. Kuvat puhuivat täydestä elämästä. Sellaisella hyvällä tavalla täydestä, vaikka mä tuon puhelimesta löytyneen ajan jakson muistan vain hämärästi ja senkin harmaana. Ihmekö tuo, kuvat kertoivat mun lähinnä nukkuneen...

Meillä on täällä nyt ihmetelty autotonta elämää. Ja sitä kuinka näppärät ne mun tuplarattaat onkaan. Jos ne lastaa täyteen lapsia, kääntyy kaikkien ohikulkijoiden päät. Ja jos ne ottaa kauppaan mukaan vain yksi lapsi kyydissä, toinen istuin kotiin jätettynä, saa helposti tuotua kaiken tarvittavan kotiin. Rehellisyyden nimissä on toki myönnettävä, että anopin kävi meitä sääliksi (vissiin?) ja se on appiukon passittanut käyttämään meitä kerta viikkoon kaupassa... Vaikka riittäähän sitä kauppakäveltävää meille sittenkin, kun ainakaan minä en kehtaa kaupasta kantaa melkein neljääkymmentä litraa maitoa kerralla. (Voisko tohon takapihaan ottaa oman lehmän?)

Kauppakävelyistä alkaa hiljalleen tulla rutiini. Oi ihana arki ja elämä, eilinen näytti Suomen vuoden sään yhdessä päivässä. Silti oli maitoa haettava. Viimeinen ja Täystuho saivat lasten sateenvarjot ekaa kertaa käyttöön, ja vaikka taivaalta tuli ensin rakeita, sitten räntää ja vettä ja vielä paluumatkalla lunta suurina (siis oikeasti suurina!) hiutaleina, oli hymy herkässä. Menomatkan Viimeinen istui rattaiden etuosassa jalkatelineellä, jalat tavarakorissa (potkivat Rääpäleen kanssa toisiaan siellä, mutta siitähän ei puhuta) ja piteli ihanaa vihreää sateenvarjoa päänsä päällä tiukasti suojaten samalla Seiskankin kastumiselta. Paluumatkan Viimeinen käveli sateenvarjonsa kanssa, heilutteli varjoaan milloin edessä, milloin takana, välillä vesilammikoissa ja hekotteli samalla vilkkuville lenkkareilleen. Täystuho puolestaan pääsi kurkistamaan jyrkänteeltä junaradalle. Hyräiltiin siinä sitten palatessamme, että lunta tulvillaan, on raikas talvisää. Mitä sitä ottamaan niin vakavasti. Onhan kotona glögiä, vietetäänkö pojat joulua.

Polkupyöriä on kunnostettu hiljalleen ajokuntoon, pari isompaa fillaria todettiin täysiksi romuiksi ja kummisetäni toi tilalle yhden vanhan käyräsarvisen ihanuuden, jolla pääsee liikkumaan kauemmaskin nopeasti. (Pysähtyy kyllä helpoimmin seinään, mutta taitaa se vika olla ajajassa eikä pyörässä...) Lukioaikainen ystäväni on loppuja pyöriä kunnostanut käydessään ja lätkinyt mulle varaosista toinen toistaan jännempiä ostoslistoja, osia joista en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Oon oppinut pyöristä paljon. Kirppu oli onnensa kukkuloilla saadessaan vihdoin pyörän allensa ja vielä kun ystäväni opasti kädestä pitäen lukitsemisessa sekä tasapainon hakemisessa... tyttö suorastaan loisti. Joskus olen tainnut todeta, että lapsella ei voi olla liikaa välittäviä aikuisia ympärillään, enkä kyllä nytkään aio perua puheitani.

Menneiden kuukausien potilaskertomukset on täällä, ja mä olen niitä lukiessani yhtenä kysymysmerkkinä. Ei ole mennyt ihan putkeen ja miten voi olla mahdollista, että osastolla oloajastani ei mitään kirjauksia ole? Kai nämä ajastaan selviää, kun vain tietäisi, miten lähteä selvittämään, ohjeet olisi muistutuksen tekemiseen, mutta tosiasiassa en minä noista papereista niin ymmärrä, että sellaista osaisin tehdä. Pitäisi varmaan varata lääkäriaika, jotta joku tulkkaisi kaiken papereista suomeksi?

Ja hei. Vielä ehtii kysyä, jos on kysyttävää, pistäkää kysymyksenne tästä linkistä löytyvän postauksen kommentteihin tai vaikkapa facebookkiin :)

Mielen päällä

Oikea elämä on ollut niin mielenkiintoinen, että blogiparka on jäänyt lähes heitteille. Ruudun tällä puolen kuitenkin edelleen olen, vaikken tiedäkään, mistä kirjoittaisin tai miten. Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että maailma tuntuu melkein kääntyneen ylösalaisin.

Nelikon isä muutti korvesta kaupunkiin ja lasten tapaamiset lähtivät toimimaan (joskaan ei sopimuksiin kirjatulla tavalla) lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Nelikko vaikuttaa ensimmäistä kertaa eron jälkeen jopa lähes tasapainoiselta, niin tasapainoiselta kuin teini, kaksi esiteiniä ja 6v uhmaa poteva vain voi. Tapaamisia sovitaan pitkälti lasten ehdoilla, ja Täystuhoa lukuun ottamatta nuo kykenevät nyt menemään isälleen ilman äititaksia. Täystuho nyt on vielä vuoden tai puolitoista saattaen vaihdettava, mutta Esikoisen kanssa voi Täystuhonkin laittaa matkaan ja luottaa siihen, että lapset pääsevät ehjinä perille. Oma henkinen helvettini ei ehkä kuitenkaan ole ohi ja saattaa olla, ettei se koskaan mihinkään mene. Kerran rikottu luottamus ei hevin rakennu uudelleen.

Seiska on nyt karvan vajaa 2 kk. Sillä on pituutta n. 58cm ja painoa n. 5 kg. Se juttelee samalle jumppalelun nallelle kuin liki kymmenen lasta ennen sitä. Viime yönä juuri kun ajateltiin vihdoin pääsevämme nukkumaan, aloitti Seiska lirkuttelunsa. "Bugabuu", se totesi nallelle. En ehkä ihan ymmärtänyt, mutta uskon, että nalle ymmärsi. Kuukauden päästä suunnilleen olisi Seiskan kontrolli lastenpolilla. Hyvällä lykyllä vihdoin selviäisi, onko kontrolli "vain" synnytyksen aikaisen hapenpuutteen vuoksi, vai ovatko kenties rekisteröineet hematologin komennuksen tutkia myös vauvalta samoja juttuja kuin itseltäni. Lapsen tiedoista ei näitä tutkimuksia nimittäin löytynyt, vaikka olisi pitänyt.

Kirppu on edelleen jonossa oikomishoitoon. Se on laitettu jonoon ennen ekaluokan joulua. Nyt tammikuussa sen suusta vihdoin otettiin mallit hoidon suunnittelua varten ja luvattiin, että soittelevat sitten seuraavaa aikaa. Maaliskuun alkuun mennessä ei soittoa kuulunut, joten soitin itse ja kyselin, että mikäs nyt. "Juujuu, menee varmasti ainakin ensi syksyyn..." Mulla ei ole kovasti paljon kauniita sanoja enää tähän asiaan jäljellä, joten totean surutta, että ei perkele. Kirppu on ollut jonossa aika kauan ja vähän päälle, se menee ensi syksynä neljännelle. Eikä puhuta edes pienistä vioista purennassa, vahva alapurenta, puuttuvia pysyvien hampaiden aihioita, liian pieniä koloja joidenkin pysyvien hampaiden tulla jne. Ilmeisesti oikomishoidot eivät siis ole hoitotakuun piirissä...

On täällä ehditty pohtia koululaisten ensi syksyn ainevalintojakin. Valittu valinnaisia ensi syksyn kahdeksas-, kuudes- ja neljäsluokkalaisille. Kielivalintoja, käsityövalintoja ja muuten vain valintoja valintoja. Saksaa, ranskaa, teknistä ja tekstiiliä, psykologiaa, kotitaloutta... alkaisipa ensi syksynä ruotsikin. Taistellaan täällä sitten kolmen vieraan ja kahden kotimaisen kielen kanssa. Venäjää ei Kirppu vieraaksi kieleksi itselleen saanut, kun ei tässä tuppukylässä ole riittävästi lapsia, joita se kielenä kiinnostaisi. Aloittaa sitten ilmeisesti saksan, se kun oli laitettu varavalinnaksi.

On täällä katseltu sairautta jos toistakin silmästä silmään ja todettu, että joskus sitä vain selviytyy hetkestä kerrallaan. Ja kaiken sen selviytymisen ohessa olen ollut ihan loppumattoman kiitollinen siitä, että yksin ei enää tarvitse selvitä. Sitä on kuin vahingossa osunut eteen ihan mahtavia ihmisiä. Kaikkinensa voi vain todeta, että jos joku olisi kertonut mulle silloin pahimmissa syövereissä ryömiessäni viisi, kymmenen, viisitoista vuotta sitten, miten paljon hyvää elämällä vielä on mulle annettavana, en varmasti olisi ikinä uskonut. Ulkoisestihan elin silloin joskus unelmaani.

Sen tässä on vuosien mittaan todella oppinut, että kannattaa varoa, mitä pyytää. Toiveet voivat toteutua turhankin kirjaimellisesti. Ja sen, että unelmista kannattaa silti pitää kiinni.

Ihmissuhteellista

Mä oon viime päivinä taas pohtinut rakkautta. En niinkään romanttisen rakkauden kannalta vaan näin yleensä. Sitä tunnetta, että tiedät olevasi rakastettu, että et ole yksin. Tulin lopputulokseen, että sanoilla ei ole niin väliä, ne on teot, mitkä tunteen tuo. Missä tahansa ihmissuhteessa välittäminen näkyy teoissa, sanat voivat olla pelkkää tyhjää helinää.

Olen tässä päivien madellessa ja sairaaloiden penkkejä kuluttaessa ehtinyt pohtimaan, kuinka hyvä tuuri mulla on kuitenkin käynyt. Mulla on mies, joka antaa mun nukkua ja johon voi luottaa. Vaikka tapellaan (ja missähän ihmissuhteessa ei?), sen tietää että kyllä se välittää. Sanoilla ei niin ole väliä.

Vanhempi-lapsi-suhdetta pohtiessa olen tullut samaan lopputulokseen. Pysyväisluonteisen suhteen vuoksi sanoilla ei ole mitään merkitystä. Välittäminen näkyy teoissa. On uhmaraivoajaa, joka raivossaan huutaa "Mä haluun halata" ja vauvaa, joka pahassa olossaan käpertyy tiukemmin syliin. Yksinkertainen hyvän yön toivotus voi pitää sisällään kaiken. Ja toisaalta, mitäpä lastaan rakastava vanhempi ei lapsensa puolesta tekisi. Sitä jättää tekemättä kaikki muun maailman vaatimukset, voidakseen vastata lapsensa avun tarpeeseen, pistää lapset aina ensiksi.

Muissa ihmissuhteissa yllätyn välillä välittämisen määrästä. Kenen puheluun vastaat vaikeassakin paikassa? Kenelle keität kahvia puolilta öin?

Sitä aina sanotaan, että pitää puhua ja kertoa, koska kukaan ei lue ajatuksia. Kummallinen väite, koska hätä välittyy sanoittakin. Syyllä ei ole väliä, sanoja ei tarvita, silloin, kun on kyse ihmisestä, josta oikeasti välität.

Käytännön apua saa pyytämällä, mutta pyynnöllä ei saa rakastettuna olemisen tunnetta. Se tulee pyytämättä, yllättäen ja nostaa kyyneleet tullessaan.

Tiedän kyllä, että toiset tarvii sanat joka asialle. Mä en kuitenkaan tee sanoilla ihmissuhteissa mitään, monta kertaa on naurettukin, että olen sosiaalisesti täysin lahjaton, ihan idiootin tasoa, ja tumpelo-kömpelö kaupan päälle. Ei se välittämisen määrään vaikuta.

Savuna taivaalle

Torstai-aamuna vietyäni pojat hoitoon ja lähetettyäni isot kouluun kömmin takaisin nukkumaan puoleksitoista tunniksi. Tarkoitus oli ottaa vain pikkutirsat (kun meidän yöelämä on aina vain ja yhä edelleen jotain ihan käsittämätöntä) ja suunnata sitten hoitamaan viimeiset joululahjaostokset. Lyyli nukkui onnellisena makuuhuoneessamme suljetun oven takana ja Jääkarhu eteisessä, siellä missä aina.

Heräsin asettamaani herätykseen ja nousin ylös hyvänä aikomuksenani juoda kuppi kahvia ja lähteä sitten liikkeelle. Jääkarhu nukkui edelleen eteisessä ulko-oven edessä ja hengitti rauhallisesti. Hiippailin eteisestä keittiöön ja kahvinkeittimen sijaan katseeni kohdistui sotkuun lattialla. Tehokkaasti oksennettu lattia, kahvi saa odottaa. Peittelin sotkut keittiöstä vessapaperilla (nesteet imeytyy, helpompi siivota) ja kurkkasin olohuoneen puolelle.

Yhdellä vilkaisulla tiesin, että löysässä hirressä roikkuminen päättyi tähän. Jääkarhu oli viikkoa aiemmin saanut diagnoosikseen maksakasvaimen, josta eläinlääkäri sanoi, että pahalta näyttää. Siivoamisen ja kahvin keittämisen sijaan herätin miehen ihan tismalleen yhtä tosissani kuin herätin marraskuun lopulla Täystuhon käsiepisodin yhteydessä. Ja yhtä tehokkaasti. Mies nousi heti. (Tosin kertoi jälkeenpäin luulleensa, että lähdettäisiin synnyttämään...)

Kaivoin eläinlääkärin puhelinnumeron, omamme oli diagnoosin annettuaan lähtenyt joululomalle, toisellakaan tutulla ei ollut sille päivälle yhtään vapaata aikaa. Päädyin soittamaan kaupungin eläinlääkärille. "Kai sulla on aikaa lopettaa tänään yksi koira?" Eläinlääkärin hämmentyneen ilmeen saattoi kuulla puhelimen välitykselläkin, joten kertasin diagnoosin ja sen, mitä mulla oli vastassa ollut heti herättyäni. "Kun tämä ei voi odottaa enää huomista." Saatiin kehoitus tulla heti, kun ehtisimme.

Puoli tuntia myöhemmin rapsuttelin nukutusaineen saaneen Jääkarhuni uneen. Mies maksoi laskun ja jätimme Jääkarhun sinne eläinlääkärin pöydälle. Ulkona satoi talven ensimmäiset suuret ja märät lumihiutaleet.

Illalla sytytin hautakynttilän terassille. Täystuholle oli selitetty, ettei Jääkarhua haudata vaan poltetaan, lähetetään savuna taivaalle, missä se on vapaa ja pääsee ihan joka paikkaan. Halusin lähettää kiitokseni sinne myös.

Mun paras ystävä, joka ei antanut mun jäädä hankeen makaamaan, kun eron jälkeen kovassa pakkasessa lenkillä pyörryin. Mun paras ystävä, joka on ottanut vastaan kaikki kyyneleet niin hyvässä kuin pahassa. Mun paras ystävä, ainoa johon täysin saatoin luottaa ja joka samoin luotti muhun, on nyt poissa. Ja mä olen saamistani kahdeksasta vuodesta kiitollinen.

Sanaton

Halusin kertoa eilisestä, menneistä vuosista ja ystävyydestä, jonka voi menettää ja löytää uudelleen. Kaikista näistä kohtaamisista ja siitä, miltä tuntuu, kun joku muistaa vielä neljäntoista vuoden takaa ja toinen tulee halaamaan ihan yllättäen, todeten, että onpa ihanaa nähdä taas ja kylläpä edellisestä kerrasta aikaa. Halusin kuvailla ihan täsmälleen, kuinka liikuttavaa on katsella morsiamen valssia isänsä kanssa.

Ensimmäistä kertaa huomaan olevani sanaton. Onnellinen ystäväni puolesta. 

Koska mulla ei kerta kaikkiaan riitä nyt omia sanoja kuvailemaan morsiusmessua, Täystuhoa sormusten kantajana saati koko sitä tunnekuohua, jonka kävin läpi (miksi naiset aina itkee häissä, miksi hä, vois kysyä miehet. Naiset itse tietää kyllä just että miks.) Lainaan vain virren 241 sanat.

Herra rakkaastani, tunnen iloa.

Kiitos ystävästä, suuri Jumala.

Hyvä Isä taivaan, anna Henkesi.

Suojaa rakkaimpani pahuudeltani.

Hellyys, vastuuntunto meille lahjoita,

että toisiamme voimme palvella.

Täynnä luottamusta nyt me suljemme

Isän johdatukseen kaikki rakkaamme.

Sinun hoidossasi onni, kärsimys

parhaaksemme muuttuu, alkaa ylistys.

Usko, Toivo ja Rakkaus. Suurin niistä on Rakkaus.

Serkkuja

Jo vuosia sitten ymmärsin olla lasteni puolestani pahoillani. Nämä eivät koskaan tule saamaan yhtä suurta serkkulaumaa kuin minä. Lapsillani on serkkuja vaihteleva määrä, osalla vain kaksi, osalla kolme. Mulla serkkuja on kymmenen kertaa enemmän, melkein kolmekymmentä. Vanhimmat serkuistani ovat ylittäneet neljänkymmenen rajapyykin, nuorimmat hädintuskin vaipoistaan päässeet.

Mulla on monen monta muistoa sukujuhlista ja muista tapaamisista. Kaikista leikeistä ja asioista joita on tehty yhdessä. Siellä, missä oli serkkuja, ei koskaan ollut tylsää. On Uusia Vuosia, jolloin on vedetty Super Mario Bros 3 läpi kasibittisellä Nintendolla, juhlia, jolloin on kikattaen vakoiltu aikuisia tai leikitty nurkkajussia.

Olin lasteni puolesta pahoillani, koska luulin heidän jäävän paitsi kaikesta tuosta, kesälomista samanikäisten serkkujen kanssa mökillä, salaisuuksien kuiskimisesta suljettujen ovien takana, sellaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta, minkä vain veriside voi tuoda, koska toisesta ei pääse eroon vaikka kuinka tahtoisi.

Tänään katselen näitä omia lapsiani, eivätkä he oikeasti jääneet mistään paitsi. Serkkuja on ehkä vähän, mutta niiden kanssa on sitäkin hauskempaa tavatessa. Ja sitä paitsi. Omissa serkuissani on edelleen omieni ikäisiä lapsia. Niinpä esimerkiksi Esikoinen on lähdössä serkkujeni kanssa mökille... ja Täystuho ja Viimeinen istuvat paraikaa sohvallamme oman serkkutyttönsä kanssa kikattamassa.

Näillä lapsillahan on omien serkkujensa lisäksi koko minun serkkulaumani ja vielä rippikouluikäinen täti. Ja sen lisäksi, onhan näitä yksistään jo niin monta, että saavat pystyyn melkein minkätahansa leikin tai pelin. Rippijuhlia kauhulla odotellen...

Kodin sydän

Joskus vuosi sitten havahduin siihen, että meidän elämästä on oikeastaan tullut vain pitkä sarja lähtöjä ja kotiinpalaamisia. Vanhan sanonnan mukaan keittiö on kodin sydän, mutta meillä kyllä eteinen on ehdottomasti tärkein. Kaikki jännä alkaa siitä ja siinä ne kaikki tunteikkaimmat hetket on niin mennessä kuin tullessa.

Meillä on jo pitkän aikaa ollut koko ajan jonkun reissukassi keskellä eteisen lattiaa. Kassi ja sen sisältö vaihtuu, mutta paikka ei. Aina on joku joko juuri lähdössä tai juuri palannut. Kassi eteisessä pysyy.

Joskus se ottaa päähän, että koko ajan pitää joko purkaa kassia, pestä reissukamoja tai pakata kassia. Jatkuvasti saa miettiä, että onhan jokaisella vaatetta niin paljon, että viikon reissuun riittää vaihtokamoja yhtään miettimättä, vaikka puolet kaapin sisällöstä olisi kylppärin lattialla pyykkikasassa ja neljännes vaatehyllyjen edessä lattialla puolipitoisina. Ja silloin harvoin kun kaikki vaatteet muka olisikin puhtaina, eivät ne mahdu vaatehyllyihin, koska hyllyt on mitoitettu niin, että niissä mahtuu säilyttämään vain sen, mitä lapset eivät missään tapauksessa huoli päällensä...

Joskus taas jää miettimään, että niistä hetkistä eteisessä en luopuisi kyllä millään. Joku minua muka fiksumpi sanoi joskus, että eteisen neliöt ovat hukkaneliöitä, eihän kukaan oikeasti vietä aikaa eteisessä. No joo, totta tietysti. Ei kukaan, paitsi minä. Vietän eteisessä enemmän aikaa kuin keittiössä.

On niitä tavallisia arkiaamun lähtöjä pukemisineen ja siihen liittyvine tappeluineen. On kurahousuisia lapsia, joiden unipuput ovat unohtuneet milloin minnekin. Kaikki taloon tuleva ja sieltä lähtevä kulkee aina eteisen kautta.

Eteisessä on esitelty muille perheenjäsenille uusimmat tulokkaat, eteisessä on halattu reissusta palanneet. Tuulikaapin suljetun oven takana olen istunut itkemässä useammin kuin missään muualla. Ystävien kanssa ne arimmat ja koskettavimmat keskustelut on käyty raollaan olevan ulko-oven välistä, kun toinen on jo lähdössä.

Eikä sisustuksella, kenkien, takkien tai hattujen kaaoksella ole silloin väliä. Eteinen on kohtaamisia varten. Eikä oikeisiin kohtaamisiin käytetyt neliöt koskaan mene hukkaan.

Ihmisiä ihmiselle

Viikon päivät olen pyöritellyt päässäni lasten kasvatusta. Miettinyt omia periaatteitani, tavoitteitani ja sitä, miten sen parhaimmin sanoiksi pukisin.

Esikoisen syntyessä mulla oli paljon yksittäisiä asioita koskevia periaatteita. Että lapsen naaman pitäisi aina ihmisten ilmoilla olla puhdas ja tukan kammattu. Että karkkipäivää ei koskaan tulisi, viikkorahojen käytöstä pitäisi aina kuitit toimittaa. Ja käytöksenkin pitäisi olla ihmismäistä, ettei kukaan vain voisi syyttää ikääni siitä, että lapsi käyttäytyy kuin... no, lapsi.

Nyt melkein kolmetoista vuotta myöhemmin mietin kasvatusta toisenlaisista lähtökohdista. Mietin sitä, mihin tällä kaikella pyrin, mikä on se maali, johon tähtään. Koska kyllä, mulla on ihan selkeä kasvatustavoite.

Että nämä lapset, jokainen näistä, kasvaisi täyteen potentiaaliinsa. Että ne voisivat tehdä työkseen sitä, mitä tahtovat sen sijaan että tekevät sitä, mihin pystyvät. Että ne voisivat perustaa tai olla perustamatta perheen, sellaisen kuin tahtovat ja niiden taidot siihen riittäisi. Että ne osaisivat sitten pyytää apua, vaikka taidot riittäisi, mutta voimat ei. Että näistä lapsista tulisi ihmisiä ihmisille.

Esikoisen ollessa pieni, ajattelin, että on kovinkin tärkeää, että lapsi oppii rahan arvon ja käyttämään rahaa järkevästi. Nyt toivon, että sen lisäksi nämä oppisivat rahan olevan vain rahaa, vain vaihdon väline. Ja että on olemassa asioita, joita ei koskaan kannata rahalla mitata eikä mistään summasta vaihtaa.

Kun näitä kasvatustuloksia joskus mitataan, toivon että nämä lapset ennen kaikkea ovat oppineet olemaan ihmisiä ihmiselle. Pitämään heikomman puolta. Auttamaan apua tarvitsevia. Ja tekemään sen nimenomaa siksi, että tahtovat eikä siksi, että se on oikein, äiti käskee (tai toivoo) tai vielä pahempi, rahallisen korvauksen vuoksi. Toivon näiden oppivan myös sen, että lupaukset on aina pidettävä. Toivon, etteivät koskaan lupaa mitään sellaista, mitä eivät voi pitää.

Siksi minä täällä hoen, että ketään ei saa lyödä, apua pyytävää täytyy auttaa, läksyt pitää tehdä eikä ketään saa jättää yksin. Siksi en hanki niille kaikkea sitä materiaa, minkä tahtovat, enkä hankkisi vaikka voisin. Siksi lupaan vähän, mutta pidän lupaukseni. Aina.

Ja siksi olen loukkaantunut siitä, että muu maailma kääntää takkinsa, sanat ovat pelkkää helinää ja vain raha kelpaa onnistumisten mittariksi. Kellä on paksuin lompakko, kauneimmat tyhjät sanat, komein titteli... Miksei elämässä onnistumista mitata rehellisyydellä, vilpittömyydellä, avuliaisuudella? Rohkeudella?

Suurin ongelmani kasvatuksessa on säilyttää lasten luottamus ihmisiin, jotta he vielä joskus olisivat ihmisiä ihmiselle. Jos jotain toivon näille, jos keksisin, kuinka sen voisin opettaa, niin sen, että oppisivat kuuntelemaan sydämellä korviensa sijaan. Korvat tavoittavat vain tyhjät sanat. Sydän kuulee enemmän.

Ensimmäisiä ja viimeisiä

Loppuviikosta käytiin allekirjoittamassa Rääpäleen päivähoitosopimus. Syksyllä pitäisi itse kunkin olla jo tekemässä jotain tuottavaa tai ainakin kovasti suunnitella sitä.

Täystuho puolestaan juhli ensimmäistä kertaa kaverinsa synttäreitä ilman äitiä.

On juhlittu aika monet kevätjuhlat. Tänään kyynel silmäkulmassa.

Katselen taivasta, suurta äärettömyyttä,

ja mietin, kuinka kaikki on järjestynyt

kohdalleen suurten siipien suojassa.

Sinulla on niin paljon koettavaa,

elettävää ja löydettävää

suurten siipien suojassa.

Kirppu puolestaan sai stipendin luokkansa parhaana ja Toisenkaan todistuksessa ei moitteen sijaa juuri löytynyt. Eiköhän nämä nyt voi hyvillä mielin laskea kirmaamaan kesälaitumille.

Ehdota parin yön retkikohdetta

Mun kirjoittaminen on kärsinyt runsaudenpulasta. Kovasti tekee mieli kirjoittaa, mutta yhden yhdestä ajatuksesta en saa kiinni niin, että tekstiä syntyisi, tai ainakaan se ei ole julkaisukelpoinen, jos vaikka vahingossa syntyisikin.

Olis paljon ärräpäitä. Tekis mieli ruotia kasvatusta ja kertoa kuinka kehno mä feministinä oikein olisin (musta se maailma loppujen lopuksi olis paljon helpompi paikka, kun annettais miesten hoitaa päättämiset, niiltä kun se sujuu).

Huomaa, että kesä on ihan ovella jo. Mun nimittäin todellakin tekee mieli heittää tietokone naamakirjoineen jorpakkoon ja jättää se sinne, unohtaa puhelin kokonansa kotiin heittää kersa liinaan pari (talutus)narun jatkeeksi, rinkka olalle ja häipyä eikä tulla ikinä takas. Lähdenkin, heti kun keksin kuin saan seitsemälle rekisteröityyn kärryyn tungettua kahdeksan, kaksi vasikkaa, neljä rinkkaa, teltat, makuupussit ja mitä noita nyt on. Kyllä mä tän ongelman vielä jotenkin ratkaisen, uskokaa pois. Nuuksio? Repovesi? Helvetinjärvi... Se kyllä kuulostais vähintään hyvältä tässä mielentilassa, saispa päästellä ärräpäitään ihan luvalla. Niin että ehdota parin yön kohdetta eteläisestä maanosasta (max 3-4h Helsingistä) urvelolle joka aina antaa koiransa hoitaa suunnistuksen ja eksyy. Lupaan seikkaperäisen reissuraportin.

Tai sit mä vaan otan tästä päivästä kopin, tai koko viikosta oikeastaan ja kiljun lauantaina lasten kanssa lomalomaloma ja teen taktisen katoamisen hetikohta sen jälkeen. Saas nähdä.

ps. musta tulis tosi huono feministi

Hyvästit seitsemäntoista vuoden jälkeen

Okei. Mä voin sanoa noin tietysti vain viidestätoista vuodesta, kun en sen kauempaa ole mukana ollut edes ajatuksissa. It takes Two To Twirl, haikeus iski, ympyrä sulkeutui taas uudelleen ja lähdin ajamaan kotiin. Lukija kysyy nyt toki, että mitkä hyvästit, mikä haikeus, mikä ympyrä ja miten niin Twirl eikä tango. Tarina pitää sisällään viisitoista vuotta yhdessä päivässä, ja selviytymisohjeet ainoana aikuisena viiden lapsen kanssa Suomen (ellei peräti Euroopan) suurimmassa roolipelitapahtumassa. Ennakointi on kaiken A ja O.

Viisitoista vuotta sitten päädyin vahingossa Ropeconiin. Roolipelejä olin siinä vaiheessa pelannut kynällä ja paperilla pari vuotta, seuraa ei ohjelmaan osallistuminen kiinnostanut, hengaillu kyllä enkä minä pieni 15v teini ymmärtänyt muuta kuin sen, että tänne täytyy päästä uudelleen, tämä täytyy ottaa haltuun. Näin silloin tyttöjä mekoissaan tanssimassa ja olisin kovasti tahtonut mukaan. En uskaltanut yksin, enkä saanut ketään kaveriksi.

Viisitoista vuotta sitten, kesä 2000, ja nelikon isä. Siitä se tarina alkoi. Olen palannut Dipoliin sen jälkeen monena vuonna. 2001 hengailtiin vain edelleen. 2002 hengailin jättimäisen mahani kanssa, Esikoinen syntyi paria viikkoa myöhemmin.

2004. Toinen meni vanhemmilleni hoitoon ja Esikoisen kanssa vietimme perheaikaa siellä yhden lauantain. Minä vanhojentanssipuvussani, Esikoinen n. 2v prinsessamekossaan. Aika moni pysäytti silloin kuvatakseen. Nelikon isä palasi takaisin vielä vietyään meidät kotiin, harmitti. Mäkin olisin halunnut jäädä.

2005. Pomppulinna aikuisille <3 Vihdoin pääsin osallistumaan tansseihin, rakastuin pornopolkaan.

Murheenkryyni oli silloin ihan uusi. Nukuttiin viikonloppu autossa, tai nukkui ketkä nukkui. Kofeiinitableteillla taisi valvoa useampikin (joskaan en minä). Joku syytti mua Isin Autolla ajelusta, nauratti ilmeet, kun kerroin ajavani ihan omalla autollani.

2006. nelikuinen Kirppu oli matkassa mukana. Taas tanssittiin vähän lisää, katseltiin upeaa gaalaa ja taidettiin jo osallistua vähän puheohjelmaankin. Pikkuhiljaa alkoi tapahtuma tuntua omalta paikalta, muodostua perinteeksi. Murheenkryynin takakontissa oli yllättävän hyvä nukkua vauva kainalossa. Vaunuissa olevaa vauvaa ihasteltiin paljon, jopa ennen vaunuihin katsomista. Nauratti lykätä lastenvaunuissa kokispulloja...

2008. 2009. Tanssia, ohjelmaa, perinteitä. Pornopolkaa, pyttipannua, ampiaisia kahvimukissa. Hengailua, naurua.

Ja sen jälkeen monen vuoden tauko. 2013 vein mieheni katsomaan, mistä tässä kaikessa oikeasti on kysymys, hengailtiin vain. Tänä vuonna mun ei pitänyt mennä. Ajankohta inhottavan hankala näin toukokuussa kesän lopun sijaan ja samalle viikonlopulle tekemistä vaikka mitä. Vaan kuinkas kävi. Polte kasvoi liian suureksi, oli pakko päästä. Mä halusin tanssimaan. Mä halusin päästä sanomaan hyvästi, viimeistä kertaa Dipolissa. Kaikki muistot vielä kerran. Teinivuodet vielä kerran.

Niin Rääpäle jäi Miehen seuraksi kotiin eilen aamulla ja minä sulloin autoon viisi lasta ja lähdin tanssitunneille ja näyttämään lapsille, mistä tässä kaikessa oikein on kyse.

Eipä sitten juuri muuta tehty kuin tanssittiin. Aluksi ostettiin rannekkeet ja merkattiin Viimeinen ja Täystuho katoamisen varalta, kierrettiin alue pikaisesti läpi ja suunnistettiin Smökkiin harjoituksiin.

Ihmeissään olivat kaikki viisi. Ihan oikeita robotteja ja vaikka mitä. Viimeinen hellyttävästi kuiskasi robottipuvun nähdessään (ja kuultuaan, että se tosiaan on vain puku, siellä sisällä on ihminen ja se on ihan kiltti): "Äiti, sitä ei saa tappaa". No ei, ei saa.

Melkein tunnin tenavat viihtyivät Smökin nurkassa tutkimassa kirjojaan ja ihmettelemässä tanssia ja pukuja.

Kun muksujen jaksaminen alkoi hiipua, käytiin uudelleen vähän kävelyllä, etsimässä tuttuja. Niitä ei löytynyt, mutta kivi-sakset-paperi-turnaus sen sijaan löydettiin. Ja sitä jämähdettiin seuraamaan hyväksi toviksi.

Isommat ihmetteli, että miten niin yksinkertaisesta pelistä voidaan saada näin hauska. Jaaaaa. Eihän siihen tarvita kuin pari larppaajaa ja juontajalta muutama vitsi ruotsalaistuomareista. Silloin vanhoina hyvinä aikoina nämä turnaukset käytiin pomppulinnassa pomppien... Siinä, jos missä, oli tyyliä!

Tenaville etsittiin vielä vessaa ja kaksitoista metriä lakua ennen takaisin tanssin pariin suuntaamista.

Kahdellatoista metrillä sain tanssia vielä tunnin lisää ja olisin saanut kauemminkin, ehkä.

Totesin kuitenkin harjoituspäivän olevan mulle riittävä, ja pienten nahinan tason samoin, joten suunnattiin suosiolla kotiin. Autossa Esikoinen ihmetteli, että miten näin pienessä maassa voi tapahtua jotain noin hauskaa. Hyvä kysymys. Ehkä tässä kylmässä, pimeässä peräpohjolassa selviytyminen vaatii sellaista hulluutta, mitei muualta löydy samassa mittakaavassa?

Kotona syötin lapset, ja koirat, käytin koirat ulkona ja laitoin pienet sänkyihinsä (Mies parka sai valvoa niiden nukahtamisen, ei kuulemma ollut helpoin homma). Minä ajoin takaisin Otaniemeen tanssimaan tanssiaisiin.

Tanssin pornopolkalla itseni pyörryksiin, jalat kipeiksi ja käteni mustelmille (koska aina on joku, joka ei osaa ottaa oikein kiinni). Ensimmäinen parini kysyi, että muistanko tämän. Voi miten teki mieli vastata, etten, ihan ekaa kertaa tässä... Muistan ja osaan.

Neljännen setin viimeinen tanssi sai mut toteamaan, että eiköhän tää ollut tässä. Two to Twirl, jonka hitaana, haikeana valssinakin voisi tanssia, sai mut suuntaamaan kotiin. Hyvästi Dipoli, hyvästi teinivuodet. Paljon ihania, mahtavia muistoja kaikista noista.

Vuodet on menneet, eikä niitä saa takaisin. Ympyrä sulkeutui, tarina alkoi Dipolista kesällä 2000 nelikon isän kanssa ja nyt käytyäni siellä nelikon ja Viimeisen kanssa voin ehkä uskoa kulkeneeni täyden ympyrän. Enää ei tarvitse palata noihin hetkiin vaan jo ensi vuonna tehdään jotain ihan uutta.

Ropecon muuttaa. Ropecon 2016, heinäkuun viimeinen viikonloppu. Helsingin messukeskus. Nähdään siellä!

Kuvat Esikoisen ottamia :)

Kaikki säilyy ennallaan

Olinpa siis ulkona ilman miestä ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Seuranani ihminen, jonka kanssa olen ollut ulkona illalla ilman miestä viisitoista vuotta sitten. Itseasiassa, ihminen, jonka kanssa en ole ylipäätään juuri ollut tekemisissä noiden vuosien aikana. Itku meinas tulla, kun baarissa soi Anssi Kelan Puistossa. 

"Ei mikään muutu milloinkaan, kaikki säilyy ennallaan..." Niin. Mä löysin jotain sellaista, minkä luulin kadottaneeni kokonaan.

Kaikkein ihaninta oli kuitenkin tulla illan jälkeen kotiin. Vastassa ei ollut mökötystä saati murjotusta. Ensimmäistä kertaa ikinä. Enkä koko illan aikana saanut yhtään vahtiviestiä. Ensimmäistä kertaa ikinä. Että rakastuin sitten uudelleen sen lisäksi, että löysin jotain kadonnutta.

Aamulla kyllä häikäs elämä niin, että heitin silmälasit suosiolla nurkkaan, ja lainasin jonkun muksun aurinkolasit. Sokea olin kuin lepakko, kun vahvuudet puuttuu, mutta päänsärky hellitti. (Esikoinen pyynnöstä räpsäs tämän otoksen teidän riemuksi)

Ai kahvia? Kyllä kiitos!

Antiystävänpäivä

Kaikkialla on ollut pohdintaa ystävyydestä ja rakkaudesta, blogi toisensa jälkeen on täyttynyt vaaleanpunaisella hötöllä, lahjaideoilla ja mietelauseilla.

Minä vietän tänäkin vuonna antiystävänpäivää. En kertakaikkiaan pidä tästä juhlapäivästä. Sille on syynsä.

Kouluaikoina koulun aulassa oli laatikko, johon sai käydä jättämässä ystävänpäiväkortteja, ja tukioppilaat ne sitten jakoivat. En saanut kortteja enää kasilla tai ysillä.

Seiskalla olin korviani myöten ihastunut yhteen poikaan. Kaverini olivat just niin ihania kuin teinitytöt yleensä. Kuvistunnilla yksi supatti mun korvaan, että ihastukseni tahtoi tavata mut aulassa välitunnilla. Mua jännitti ihan kamalasti, muistan että pureskelin huuliani, jotta ne olisivat punaisemmat ja nipistelin poskiani samasta syystä. Mä odotin sen välitunnin poikaa aulassa, muttei sitä näkynyt tai kuulunut koskaan. Kyynelissä oli pidättämistä, eikä kavereiden kommentointi auttanut: "No et kai sä tosissas kuvitellut?! Me keksittiin koko juttu. Älä nyt leikistä suutu!" Monta ystävänpäivää olen unohtanut, mutta sitä en.

En muista kuin yhden toisen ystävänpäivän tuon lisäksi. Siitä on viisi vuotta. Täystuho syntyi silloin. Vaikka Kirpun ja Täystuhon kokemukset ovat osin ristissä, enkä välttämättä osaa sanoa kumpi synnytys on kumpaa, muistan tuon päivän silti. Onnen, toivon, pelon, kivun, sen kaiken mitä luulin rakkaudeksi. Avuttomuuden.

Tuosta päivästä lähtien mun ei kuitenkaan ole tarvinnut enää viettää ystävänpäivää. Mulla on vuodesta toiseen kelpaava tekosyy. Juhlintaa on luvassa joskus kuun vaihteessa, mutta tänään saan olla pohtimatta hyvän ystävän määritelmää tai rakkauden tunnusmerkkejä ja keskittyä siihen, miten ihana onkaan viisivuotias Täystuho, joka kolmen tuhovuoden jälkeen ei enää tuhoa ihan kaikkea (vain suunnilleen jokatoisen asian entisen seitsemän/kuusi sijaan).

Mun ja Täystuhon suhde on kaikista ristiriitaisin. Lapsi, jota sekä halusin että en halunnut. Kaikista näistä lapsista tämä poika on mua lähimpänä. Ei lellikki tai suosikki, mutta usein ajatuksissa ensimmäisenä. Ainoa, joka on nukkunut yönsä vain kainalossa. (Kyllä se jo nykyään nukkuu omassa sängyssä, paitsi joskus). Poika, joka sekä antoi mulle kaiken että vei multa kaiken.

No. Tänä 5v synttärinä me lähdetään ihan kohta ajelemaan Tampereen suuntaan maalle jonnekin katselemaan ihmisen parhaita ystäviä. Luotettavia ja uskollisia, omapäisiä. Koiria.

Siks meillä ei käytetä mattoja.

Tää on ollut jännä päivä. Rääpäle heräsi lopulta puoli kaksitoista (sitä ennen luonnollisesti olen käynyt viemässä pikkupojat hoitoon ja mennyt jatkamaan nukkumista). Sen jälkeen en sitten ole oikeastaan muuta tehnyt kuin ulissut.

Mä oon varta vasten järjestänyt jonnekin tulevaan jotain mitä odottaa. Jotain ilman lapsia, autoa ja vieläpä ilman sitäkään, että seuraavana aamuna tarvisi herätä kersojen kiljuntaan. Mä oon skipannut jutun toisensa jälkeen järjestelyvaikeuksien vuoksi, jotta tuon yhden kerran varmasti saan ja varmasti pääsen. Niinhän siinä sitten kävi, niin kuin aina. Meni matto jalkojen alta ja minä siinä mukana. Kivahan tässä tietysti taas on maata turpa verillä (noin kuvainnollisesti) lattialla. Alkaa tulla tutuksi.

Mä oon nyt sit istunut täällä ulisemassa Kukkavarpaan blogitekstiä ja siellä viitattua Imagen juttua. Vähän olen ulvonut viikon takaiselle vieraskynäilijälleni. Aika paljonkin Chisun, Yön, Juha Tapion, Teleksin ja vaikkapa Sunrise Avenuen musiikeille. Eniten kuitenkin asialle.

Että ei. Mä en voi antaa anteeksi ja ei, mä en lähde samaan tilaan. Mä en pysty. Valitsematta jättäminen on valinta, olen pahoillani.

Edit. 21.1.15
Jos joku vielä miettii, miksi en voi antaa anteeksi tai lähde samaan tilaan, on joskus aiemmin kirjoitettu Rakkaudesta mustelmia peitellessä ja siitäkin, kuinka kulissien takana eletään tosielämien kauhukertomukset.

Se yksi, jouluepisodit 1-4

Meillä on otettu pyhien jälkeinen loma rauhallisesti. Muksut ovat pelailleet keskenään Wiillä (jepjep, se vanha versio...) Disneyn Infinityä, jonka koko porukka sai joululahjaksi. Lautapelejäkin on pelailtu erilaisia. Luistimet on kaivettu esiin, osalle tarvii hankkia sopivamman kokoiset. Esikoinen kävi testaamassa joululahjaksi saamiaan jo kentälläkin. Legoilla on rakennettu paljon.

Rääpäle sai ensimmäisen hampaansa juuri ennen joulua ja puree sillä kovaa. Soseiden maistelu aloitettiin, kun tuo näykkivä peto hyökkäsi joulupöydässä kinkkuun kiinni...

Lasten kavereista on käyty pinnallista keskustelua. Suurin osa niistä on joulun pysytellyt omissa oloissaan, osa lomamatkalla ja kuka missäkin. Paitsi se yksi.

Se yksi, episodi yksi
Joulupäivän aamuna (no okei, ei ollut aamu, oli klo 12.00) se pimputti meidän ovikelloa (ja ei, mä en ole ruuvannut sitä irti, enkä aio tehdä niin). "Voiks Toinen tulla ulos?" Onneksi oven sillä keikalla avasin minä. Tyttö nimittäin tarrasi sisäpuolelle oven kahvaan kiinni ja yritti änkeä itsensä ohitseni eteiseen. "Ei voi." "Ai miks? Miksei voi?" Siis ihan tosi, mitä ihmettä?! "Koska nyt on joulu. Me ollaan kaikki kotona, ja pysytään, mene sinäkin omaasi." Jep. Olisin varmasti voinut asetella sanani järkevämmin samalla kuin irrotin tyttöä oven kahvasta ja ohjasin pysymään ulkona.

Se yksi, episodi kaksi
27.12. Kattokaas, hei, kun ei ole joulu enää! Ovikello soi noin 15.00. Toinen ehti avaamaan oven itse, jaaritteli siinä oven raossa aikansa ja laittoi sitten oven kiinni ja säntäsi pukemaan aikomuksenaan lähteä kaverinsa kanssa ulos. Tässä hetkessä emme me muut vielä tienneet oven takana olijan henkilöllisyyttä, normaalia toimintaa meillä, ulospyytävä kaveri odottaa ulkona. (Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta). Sekuntia myöhemmin tiesimme. Ovikello soi samoin tein uudelleen. Menin itse avaamaan, hätyytin Toisen pukemaan ripeästi, tönin koiran pois jaloista (uudelleen) ja riepotin puolipukeista Rääpälettä kainalossa. Se yksi. "Voiks se lähtee mun kaa pulkkamäkeen?" Tuli muuten ärähdettyä rumasti, että Toinen on jo pukemassa, odota ulkona. Kun iso lapsi (puhutaan jo 13+ tytöstä) käyttäytyy kuin kaksivuotias palaa käpy. Sori.

Se yksi, episodi kolme
28.12.
Ovikello soi noin 15.00. Esikoinen avasi oven ja huusi ovelle Toisen, joka oli juuri päässyt koneelleni pelaamaan Sims 4-peliäni. Vartin jankkauksen jälkeen ovi oli edelleen sepposen selällään. Ulkona parikymmentä pakkasta. Mies nappasi Rääpäleen kainaloonsa ja meni pistämään jankkaukselle pisteen, joutui häätämään tytön ovesta roikkumasta. Toinen oli yrittänyt sulkea ovea, mutta päätynyt vain vetämään ovea tytön kanssa kilpaa. Jumalauta.

Se yksi, episodi neljä
29.12
Toisen puhelin soi. Toinen totesi soittajan olevan se yksi, löi luurin korvaan ja sulki puhelimensa.

Mitähän tässä pitäisi tehdä? Hankkia turvaketju ulko-oveen? Päästää Jääkarhu kerran "vahingossa" tuulikaappiin? Vai kenties lastensuojeluilmoitus? Jos niin mistä? Kyllä ymmärrän, ettei tuolla yhdellä varmaan kamalasti oman ikäisiä kavereita ole.

Mitäs muuta. Murheenkryyni loukkaantui siitä, että se jätettiin ulos pakkaseen ja kieltäytyi liikkumasta enää mihinkään. Autoista mitään ymmärtämättömän pikadiagnoosi on jäätynyt käsijarru.

Kuinka kloonata itsensä ja muita arjen mysteerejä

Perjantain ja lauantain välisenä yönä Rääpäle päästi meidät vihdoin nukkumaan 3.30. Herätyskello huusi eilen 7.00, koululaisten joulujuhlien vuoksi... Koululaiset kiskoivat juhlavaatteitaan niskaan ja minä samaa vauhtia kupin kahvia naamaani.

Puoli yhdeksäksi vein Esikoisen omalle koululleen. Ajoin siitä suoraan Toisen ja Kirpun koululle, jätin murheenkryynin parkkiin kirkolle. Yhdeksältä alkoi Toisen joulujuhla, jossa Kirppu oli esiintymässä. Yleisöä oli tosi vähän, mutta ehkä se johtuu paitsi pienestä alakoulusta, myös sitä, että tässä koulussa on yläkoulu myös. Eikä yläkoululaisten vanhemmat kovin sankoin joukoin enää juhliin ilmesty...

Neljäsluokkalaiset tulivat saliin nahistellen ja istuivat omille penkeilleen. Salin valot olivat sammutettuina ja valkokankaalle heijastui tähtitaivas. Rauha alkoi hiljaa hiipiä mieleen. Kirpun luokka toivotti esityksellään runon muodossa kaikille "Riemuisaa Joulua!" ja hyvänjoulun toivotusten jälkeen jätin Toisen syömään puuroaan ja odottamaan todistustaan sekä Kirpun odottamaan oman juhlansa alkua, siinä juhlassa tismalleen sama ohjelmasisältö, ainakin rehtorin puheiden mukaan.

Kiiruhdin liukastellen tien toiselle puolelle kirkon takapenkkiin. Esikoisen koulun joulukirkko alkoi klo 10. Bussi toisensa jälkeen kaartoi kirkon parkkipaikalle ja bussillinen kerrallaan liki neljäsataa lasta täyttivät kirkon penkit. Muutama hassu penkkirivi takaosasta jäi vanhemmille ja muille kirkkoon eksyneille. Kirkko oli ääriään myöten täynnä.

Esikoinen ohjasi omat koulukumminsa penkkiin, ettei pienet vain katoa, ja samassa jo kynttiläkulkue lähti liikkeelle. Kyllä oli tippa linssissä. Moneen kertaan.

Kirkon jälkeen koululaiset palasivat busseilla koululle, mistä kävin Esikoisen todistuksineen hakemassa kotiin. Samalla oven avauksella ovestamme astui sisään pikkusiskoni joulutuomisineen. Tunti siinä ennätettiin jutella, kun puhelimeni vinkaisi.

Nelikon isä vahvisti junansa, aikataulunsa ja rautatieaseman (niitä kun tässä pääradan varressa lähijunilla riittää, ja kaukojunillakin). Koululaiset jäivät kotiin omiin touhuihinsa, pakkasin mukaani Täystuhon ja Viimeisen, saivat nukkua autossa päiväunet. Törkeän liukasta oli ajella, mutta ehdittiin juuri ajoissa Täystuhon kanssa ojentamaan isäinpäiväkortit. Katseltuani pienen hetken Täystuhon onnellista ilmettä, tarjouduin heittämään nelikon isän sinne, minne hän oli menossa. Ei kai sitä jouluruuhkaan bussilla kaikkien tavaroiden kanssa... Ja samalla sain noudettua Kirpun kummitädiltä joulupaketin.

Enpä ole ikinä nähnyt niin hämmentynyttä ilmettä kellään. Oven avatessaan hän tietysti ensimmäiseksi huomasi nelikon isän, seuraavaksi Täystuhon ja nähtyään mut ja Viimeisen, leuka tipahti. Kukapa voisi uskoa.

Ajellessani tältä reissulta kotiin poikien kanssa, katselin kuinka aurinko laski järven taa ja viimeiset säteet heijastui kerrostalon seinästä. Silloin mä sen taas tunsin, että asiat on just niin kuin pitääkin. Että näin on hyvä, ja kaikki loppukin järjestyy.

Illemmalla käytiin vielä kaikkien neljän pojan kanssa vanhemmillani. Kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen Bachin Minuet soi pianolla yllättävän hyvin. Kuinka olen pianon soittoa kaivannutkaan...

Ja Rääpäle. Se nukahti yöunilleen jo 1.00. Herättiin tunti sitten ja nyt on aamukahvi kupissa.