Suljettujen ovien politiikka päättyi

Esikoisen kuvaamaa

Mulla on olo vähän kuin olisin ollut pahemman luokan huvipuistohärvelin pyörityksessä viimeiset kuukaudet ja jäänyt vielä hurrikaanin alle siihen päätteeksi.

Eilen vietettiin Täystuhon 6v synttärit jälkijunassa ja Toisen 12v pirskeet ennakkoon siinä yhdeltä istumalta myös (Kuvassa poikien ihan itse koristelemat kakut). Samalla esiteltiin Seiska paikalle eksyneille läheisille, meillähän on eletty eiliseen asti suljettujen ovien politiikkaa, eli ei kellekkään kavereita, ei satunnaisia kahvittelijoita jne. Nyt on ovet auki normaaliin tapaan.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut niin paljon elämää heiluttavia asioita, ettei äkkiä uskoisi. Niin kuin ei-toivotusta raskaudesta muristessani sanoin käyvän, niin kävi. Mä oon ihan rakastunut vauvaan, ja se iski aikalailla heti silloin, kun tajusin Seiskan olevan jo mulla sylissä. Pari päivää myöhemmin älysin, että ilman Seiskaa mulle olisi saattanut käydä hullusti. Vielä ei tiedetä, mikä on varsinaisesti vikana, enkä ole lääkäreiden puheista ymmärtänyt oikeastaan mitään (saati, että olisin saanut tilaisuutta edes kysyä...)

Viimeiset pari viikkoa olen kuitenkin rampannut joka toinen päivä hakemassa vitamiinipiikkiä ja viimeisen kuukauden aikana multa on viety varmaan viidettäkymmenettä putkea verta. Äitipoli lopulta löysi jotain, mistä sisätaudit kiinnostui (eikä ne kai kiinnostuisi, jos äitipoli olisi pistänyt kaiken raskauden piikkiin? Vai kiinnostuisivatko?) Harmillisesti itse en edelleenkään tiedä tämän enempää, eikä mikään selviä ennen kuin joskus maaliskuussa...

Nelikon isä on tehnyt comebackin. Se soitti mulle eilen pari tuntia ennen synttäreitä ja tiedusteli, saako tulla. Mitä siihen voi sanoa? Enpä osannut oikein sanoa muuta kuin että sun sun lapsiahan ne on, tule sitten. Mä en edelleenkään tiedä, onko parin tunnin välimatkan kaventuminen varttiin yksiselitteisesti hyvä juttu. Ja vielä vähemmän mulla on luottoa siihen, että kiinnostus lapsiin olisi tällä kertaa tullut jäädäkseen. Me mennään nyt lasten etu edellä ja nelikko nauttikoon isästään nyt, kun se on mahdollista. Mä varaudun hiljaa keräämään särkyneet sitten joskus taas, vaikka toki toivon, ettei tarvitse.

Kaikessa hiljaisuudessa vietettiin nelivuotishääpäivää juuri ennen Seiskan syntymää. Jos mä jostain osaan olla ihan erityisen kiitollinen, niin siitä, että tässä suossa mä en rämmi yksin.

Ja niin ristiriitaiset fiilikset kuin mulla kaikesta onkin, on kaikki vahvistanut mun uskoa siihen, että kyllä se vaan on kohtalo eikä sattuma, joka maailmassa määrää. Sattumaksi ihan kaikki on aivan liian epätodennäköistä. Koska mä oon mä, voin hyvin todeta ääneen, että on varsin lohduttavaa tietää jonkun mua isomman huolehtivan meidän elämistä täällä. Hyvässä ja pahassa.