Oikea elämä on ollut niin mielenkiintoinen, että blogiparka on jäänyt lähes heitteille. Ruudun tällä puolen kuitenkin edelleen olen, vaikken tiedäkään, mistä kirjoittaisin tai miten. Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että maailma tuntuu melkein kääntyneen ylösalaisin.
Nelikon isä muutti korvesta kaupunkiin ja lasten tapaamiset lähtivät toimimaan (joskaan ei sopimuksiin kirjatulla tavalla) lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Nelikko vaikuttaa ensimmäistä kertaa eron jälkeen jopa lähes tasapainoiselta, niin tasapainoiselta kuin teini, kaksi esiteiniä ja 6v uhmaa poteva vain voi. Tapaamisia sovitaan pitkälti lasten ehdoilla, ja Täystuhoa lukuun ottamatta nuo kykenevät nyt menemään isälleen ilman äititaksia. Täystuho nyt on vielä vuoden tai puolitoista saattaen vaihdettava, mutta Esikoisen kanssa voi Täystuhonkin laittaa matkaan ja luottaa siihen, että lapset pääsevät ehjinä perille. Oma henkinen helvettini ei ehkä kuitenkaan ole ohi ja saattaa olla, ettei se koskaan mihinkään mene. Kerran rikottu luottamus ei hevin rakennu uudelleen.
Seiska on nyt karvan vajaa 2 kk. Sillä on pituutta n. 58cm ja painoa n. 5 kg. Se juttelee samalle jumppalelun nallelle kuin liki kymmenen lasta ennen sitä. Viime yönä juuri kun ajateltiin vihdoin pääsevämme nukkumaan, aloitti Seiska lirkuttelunsa. "Bugabuu", se totesi nallelle. En ehkä ihan ymmärtänyt, mutta uskon, että nalle ymmärsi. Kuukauden päästä suunnilleen olisi Seiskan kontrolli lastenpolilla. Hyvällä lykyllä vihdoin selviäisi, onko kontrolli "vain" synnytyksen aikaisen hapenpuutteen vuoksi, vai ovatko kenties rekisteröineet hematologin komennuksen tutkia myös vauvalta samoja juttuja kuin itseltäni. Lapsen tiedoista ei näitä tutkimuksia nimittäin löytynyt, vaikka olisi pitänyt.
Kirppu on edelleen jonossa oikomishoitoon. Se on laitettu jonoon ennen ekaluokan joulua. Nyt tammikuussa sen suusta vihdoin otettiin mallit hoidon suunnittelua varten ja luvattiin, että soittelevat sitten seuraavaa aikaa. Maaliskuun alkuun mennessä ei soittoa kuulunut, joten soitin itse ja kyselin, että mikäs nyt. "Juujuu, menee varmasti ainakin ensi syksyyn..." Mulla ei ole kovasti paljon kauniita sanoja enää tähän asiaan jäljellä, joten totean surutta, että ei perkele. Kirppu on ollut jonossa aika kauan ja vähän päälle, se menee ensi syksynä neljännelle. Eikä puhuta edes pienistä vioista purennassa, vahva alapurenta, puuttuvia pysyvien hampaiden aihioita, liian pieniä koloja joidenkin pysyvien hampaiden tulla jne. Ilmeisesti oikomishoidot eivät siis ole hoitotakuun piirissä...
On täällä ehditty pohtia koululaisten ensi syksyn ainevalintojakin. Valittu valinnaisia ensi syksyn kahdeksas-, kuudes- ja neljäsluokkalaisille. Kielivalintoja, käsityövalintoja ja muuten vain valintoja valintoja. Saksaa, ranskaa, teknistä ja tekstiiliä, psykologiaa, kotitaloutta... alkaisipa ensi syksynä ruotsikin. Taistellaan täällä sitten kolmen vieraan ja kahden kotimaisen kielen kanssa. Venäjää ei Kirppu vieraaksi kieleksi itselleen saanut, kun ei tässä tuppukylässä ole riittävästi lapsia, joita se kielenä kiinnostaisi. Aloittaa sitten ilmeisesti saksan, se kun oli laitettu varavalinnaksi.
On täällä katseltu sairautta jos toistakin silmästä silmään ja todettu, että joskus sitä vain selviytyy hetkestä kerrallaan. Ja kaiken sen selviytymisen ohessa olen ollut ihan loppumattoman kiitollinen siitä, että yksin ei enää tarvitse selvitä. Sitä on kuin vahingossa osunut eteen ihan mahtavia ihmisiä. Kaikkinensa voi vain todeta, että jos joku olisi kertonut mulle silloin pahimmissa syövereissä ryömiessäni viisi, kymmenen, viisitoista vuotta sitten, miten paljon hyvää elämällä vielä on mulle annettavana, en varmasti olisi ikinä uskonut. Ulkoisestihan elin silloin joskus unelmaani.
Sen tässä on vuosien mittaan todella oppinut, että kannattaa varoa, mitä pyytää. Toiveet voivat toteutua turhankin kirjaimellisesti. Ja sen, että unelmista kannattaa silti pitää kiinni.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti