Perusopetus ryöstää tähdet taivaalta

Jotkut aiheet kerrassaan ovat tabuja ja niistä julkisesti puhuminen johtaa pääsääntöisesti siihen, että suunsa avannut katuu tekoaan katkerasti.

Tänään on sellainen päivä, jolloin tiedän kasvattaneeni isommat lapseni ihan täysin päin honkia. Ei onnistumisen pisteitä äidille tänään. Ollaan vain yhteiskunnanrasite ja yksi marginaalikuluerä veronmaksajien kukkarolle täällä tänään.

Esikoinen on tässä illan katsellut mun seinille kiipeilyä, fb-raivoamista ja itkunsekaista selvitystä Miehelle siitä kuinka tää nyt vaan ei kerta kaikkiaan enää voi jatkua. Mä pistän hanskat naulaan. En tee, en ala. Mähän en enää näille mitään opeta enkä yhtään haastetta keksi. En jaksa. Haetaan sitten adhd-leima yhdelle vaikka ilmankin pärjättäis. Me pärjättäis. Mut tää maailma ei.

Mulla on nenän edessä tyhjä viinilasi, kohta se on taas täysi ja sitten varmaan tyhjä. Mähän en ollut kouluun aamulla menossa. Youtubesta huutaa Kaija Koo. Ja mä mietin, että mitenkä tän kenellekään kertois.

Esikoinen aloitti kasiluokan eilen. Se on vakaasti päättänyt mennä Ressuun, kunhan peruskoulusta pääsee. Se on käynyt ryhmänohjaajalta tänään itse selvittämissä, mitä sen pitää tehdä, että saa keskiarvoaan korotettua, että voi Ressuun päästä. Vapaa-ajallaan se lueskelee kirjallisuuden klassikoita, kirjoittaa omaa blogiaan, tanssii, tutkii Suomen sotahistoriaa, kirjoittelee kirjeitä saksaksi ja mitä noita nyt on. Meikkaa ja puhuu pojista, hengailee kavereittansa kanssa.

On aika epäonnistunut fiilis äidillä, kun lapsi ilmoittaa tahtovansa Ressuun lukioon, puhumattakaan siitä, että se itse tekee kaiken selvittelytyön. Mulla on tuollainen lapsi, jonka puolesta mä en tee yhtään riittävästi kun se on raukka jäänyt pienempiensa jalkoihin ja kun peruskoulun toimintamallit nyt vaan sattuu sopimaan sille niin kuin nakutettu.

Toinen meni kuudennelle. Sen koetulokset laski viime vuonna niin kuin lehmän häntä. Koulusta tulee jatkuvalla syötöllä viestiä, ettei tämä tee muuta kuin häiriköi. Että kyllä pitäis pulpetissa pysyä ja hiljaa kuunnella ja pelata toisten kanssa välitunnilla futista. Se nyt vaan ei perusta futiksesta yhtään, hyvä että fillarillaan pystyssä pysyy eikä yleensä edes pysy. Silti se lauantai-iltana myöhään tuli nykimään hihasta, että kun kello on niin paljon niin nyt se varmasti myöhästyy koulusta aamulla, kun on eka päivä. Että miks annoin sen valvoa. Se laulaa koulun kuorossa. Vapaa-ajallaan se pelaa shakkia, lukee lukemastaan päästyäänkin, rakentaa legoilla rakennelmia, joita edes legoinsinöörit ei osaa tehdä, se tekee kokeita sähköllä.

Mä oon niin ryssinyt tän lapsen kanssa. Mä en vaan ole saanut sitä oppimaan koulussa opiskelua. Mä oon tehnyt kaikkeni ja silti käy näin. Ihan sama mitä sanon, silti se pomppii tunnilla tappelemassa, laskee tahallaan väärin, viisastelee opettajalle, jättää läksyjä tekemättä... Mä en käsitä mitä enää enemmän voisin tehdä. Ja silti sen penteleen keskiarvo oli parempi kuin isosiskonsa. Mutta sille ei voi opetusta eriyttää ylöspäinkään kuulemma, kun on niitä taitavampia ja tunnollisempia oppilaita. Luojan lykky, että saatiin tälle edes ihan oma A2-kieli. Mutta äitinä on kyllä kurja olla, jotainhan sitä on tehnyt niin perusteellisen väärin, kun ei se vaan opi oppimaan vaikka mitä tekisin kotona. Ei se oppinut kertotaulujakaan ulkoa, kun ei viitsinyt opetella. Se oppi laskemaan ne ajassa joka toisilla menee muistamiseen.

Kirppu meni neljännelle. Se sitten ei saanut A2-kieltä. Sillä on toditus puhdas erinomainen. Opettajakaan ei osaa sanoa mitä se voisi paremmin tehdä. Se lukee Eddingsiä ja Draculaa ja Tarua Sormusten Herrasta ja keskustelee lukemastaan tasolla, joka haastaa mutkin. Se on lintsannut liikkatunteja, mut nyt se aloittaa tanssin ja aikoo ottaa motoriikkansa hanskaan. Kotona se värittää kuvia tarkkuudella, jota en ole lapselta koskaan nähnyt. Se suuttuu, jos sitä menee pyytämättä neuvomaan. Ja mä ymmärrän hyvin. Sen kerran kun sillä on tehtävä, jota se ei heti osaa ratkaista se tasan tahtoo pitää haasteen itsellään eikä jakaa sitä kenenkään kanssa. Se ylipäätään touhuaa paljon Toisen kanssa.

Mulla ei kerta kaikkiaan ole tälle enää mitään annettavaa. Ei mitään sellaista vapaa-ajan fiksua tekemistä, joka sen oikeasti haastaisi. On annettu harpit ja kulmaviivaimet ja opetettu käyttämään. Mä luotin siihen, että A2-kieli sille edes jonkun haasteen kouluun antaisi älylliselle puolen mut ei. Se nyt vaan ei käy. Mitä mä sille teen? Annan käydä kuten on Toiselle käynyt? Hukata potentiaalinsa? Sitä voi äiti tuntea itsensä tällaisen kanssa niin voimattomaksi. Mä en yksinkertaisesti osaa enää itse asioita riittävästi, että mä voisin auttaa pitemmälle. Eikä meidän lompakosta revitä vieraan kielen open liksaa, koska kaikkialle se on liian pieni. Ei täällä ole mitään järjellisiä kirjallisuuskerhoja tuommoisille, ei ainakaan järjelliseen hintaan. Siitä shakista se nyt vaan ei piitannut ja parempaan ei täällä pysty.

Ja sitten on tuo Täystuho. Sillä alkoi eskari. Ei se osaa värejä, ei numeroita. Ei se tunnista kirjaimia, hyvä että oman nimensä osaa kirjoittaa. Ei se pysty muistamaan harakan ja variksen eroa vielä sadannellakaan osoittamisella. Ei se osaa polkea pyörää, ei luistella. Sukset se heittäis mieluiten seinään, jos valita sais. Ei sillä mitkään ohjeet päässä pysy. Sen puolesta on ihan ok, jos jouluna tuodaan sisään koivu ja juhannukseksi kuusi. Ei se osaa sanoittaa mitään sutjakkaasti, se tarvii paljon, paljon aikaa. Mutta sillä on aina parhaat leikit ja sen leikkeihin mahtuu aina kaikki.

Ja mä vaan mietin, miten tämänkin olen näin töpännyt. Vauvasta saakka saanut vain itselläni pitää. Miten en sen kanssa ole osannut? Koska äidin syyhän se on, että lapsi ei osaa ja sen on kertonut kyllä neuvolat ja päiväkodit.

Saman mä oon näiden kaikkien kanssa tehnyt. Puhunut, keskustellut, lukenut. Vastannut aina kysymyksiin. Etsinyt yhdessä vastauksia. Kannustanut opettelemaan uutta. Mutta tänään se sama työmäärää on kai yhdelle hyvä, kahden kanssa ei olisi pitänyt tehdä koskaan mitään ja tää neljäs nyt vaan olisi tarvinnut saman viisinkertaisena.

Mä odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää, jolloin jokainen oppija on erityinen koulussa. Sitä päivää, jolloin koulukin pitää tärkeänä sitä, että jokainen pyrkii omaan parhaimpaansa, oli se paras millä tasolla vain. Nyt on toisaalla katto vastassa eikä parasta voi edes kurkotella ja toisaalla taas pettää se viimeinenkin pohja, kun tukea ei ilman diagnoosia saa. Kyllä se tuki tarvitaan jokaiselle oppilaalle, ei se niille diagnooseille mene. Jokaisella pitää olla oikeus tehdä parhaimpansa.

Peruskoulu on tehty kasin oppilaalle. Sille kasin oppilaalle, jonka parhaansa tekeminen on kahdeksan.