mutta apina ei ketään. Tää on taas näitä päiviä.
Viimeinen on räkäinen ja tukkoinen, joskin tänään jo paljon virkeämpi kuin eilen. Yöt on kuitenkin nuhaisen pienen kanssa vähintäänkin haasteellisia, ja tämän äidin viimeisetkin aivosolut on näin käännetty off-tilaan.
Esikoinen aloitti aamun kysymällä, joko ne perjantaina kotiin tulleet käsiala-harjoituskirjat on päällystetty. Voitte arvata, että eivät olleet, joten ei kun päällystämään niitä iloisena klo 7.15. Eskarityttö muistutti vauvakuvasta, jonka olin luvannut etsiä jo eilen illalla 7.30. Kuvaa ei löytynyt. Kaikkien muiden vauvakuvat löytyivät kyllä, jopa sellaiset, joiden olemassaolo oli kokonaan unohtunut.
Eskari eskariin ja kiireellä yhdeksäksi neuvolaan. Viimeiselle on parissa viikossa tullut pari senttiä pituutta ja painokin nousee nyt sitä tahtia, mitä pitää. Napa ei ole vieläkään kunnossa, joskin selvästi parempi kuin viikko sitten. Taaperolle toki hillitön uhmakohtaus pois lähtiessä (koska ilkeä äiti ei anna sulloa leikkimansikoita farkkujen taskuihin). Viimeinen yltyy taaperon huudosta huutamaan myöskin, kuinkas muutenkaan. Ja juuri silloin tietysti joku tervehtii mua nimeltä.
Osaan toki vastata tervehdykseen, mutta koko kotimatka on pakko pohtia, mistä tämän toisen äidin tunnen. Että kyllä, kaikki tuntee apinan ja apina ei ketään. Joku eksynyt aivosolu kuitenkin lopulta osasi luoda yhteyden hämäriin mielikuviin nimistä ja naamoista liki kahdenkymmenen vuoden takaa. Maailma on todellakin pieni.
Aivot off-line tilassa todistettu: "jonka olin luvannut etsiä jo eilen illalla 7.30"
VastaaPoista