Olen kuullut villejä huhuja, että useimmat puolisoaan valitessaan etsivät jotakuta samanlaisen arvo- ja aatemaailman omaavaa. Minä taas huomaan aina uudelleen, että sillä tavalla ilmeisesti selviäisi elämästään aivan liian helpolla, ja oma näkemys jäisi kovin suppeaksi. Mikäpä sen viihdyttävämpää kuin käydä jatkuvaa keskustelua siitä, kuka on lopulta oikeassa, ja voiko sitä koskaan varmaksi tietää. Niin kauan kuin asiat ovat puhtaasti uskon varassa, eikä mitään voida todistaa sen enempää olemassaolon puolesta kuin vastaan, voidaan vain yrittää hyväksyä se, että jokaisella on oikeus valita mihin uskoo tai on uskomatta.
Asiat ovatkin suhteellisen helppoja, kun pysytään teoriatasolla. Vaan entäpä kun on aika tehdä päätöksiä lapsia tai muita käytännön asioita koskien? Etsitäänkö kompromissia ongelmaan, johon sellaista loppujen lopuksi ei ole? Pitkään ajattelin, että loppujen lopuksi periksi antaa se, jolle asia on vähemmän tärkeä. Ei se niin mene.
Ensimmäisen kerran jouduin pohtimaan omaa maailmankatsomustani suhteessa toisiin peruskoulun viidennellä. Ihan ensimmäisellä historian tunnilla. Uskokaa tai älkää, en ollut koskaan ennen kuullutkaan evoluutiosta saatika alkuräjähdyksestä... Miten niin ihminen on kehittynyt apinasta?! Juurihan opettaja edellisellä tunnilla muistutti, että ensimmäiset olivat Aatami ja Eeva. Muutamaa vuotta myöhemmin päätin, että omani eivät ikinä saisi joutua samanlaiseen tilanteeseen. Lapsilleni kuuluisi sekä uskonto että tiede, siitä sitten itse valitkoon, kunhan ikää on riittävästi.
Entä mitä tekee teinityttö, joka ensimmäisen kerran kohtaa jotain muuta kuin tutun ja turvallisen uskonnon? "Älä nyt säikähdä, mut mä oon noita." Se tyttö hyppää kolme metriä taaksepäin ja säikähtää, tietysti. Ja sitten alkaa ottaa selvää siitä, mitä "noita" tarkoittaa. 12 vuotta myöhemmin sama tyttö pohtii, mitä tarkoittaa se, ettei usko mihinkään.
Rakkautta on se, että antaa toisen pitää vakaumuksensa, vaikka itse olisi täysin eri mieltä. Asiat riitelee, ei ihmiset. Itseni tuntien sanoisin, että unen näit. Asiat riitelee ja ihmiset. Silti Viimeisen myötä olen joutunut jälleen tarkistamaan omaa näkemystäni. Onhan kyse varmasti omastani, itselleni aidosti tärkeästä, eikä vain tavasta ja toisten odotuksista. Ja kun kyse on oikeasti tärkeästä, voinko kiertää sakramentin jollain sellaisella tavalla, että saisin sen tuoman turvan toista loukkamatta? Löysin kiertotien, mutten tarvitsekaan sitä. Se on rakkautta, kun molemmat huomaa asian toisilleen yhtä tärkeäksi ja on yht'äkkiä molemmat valmiita antamaan periksi.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti