Keskustelupalstoilla käydään jatkuvaa keskustelua pikkulapsivaiheen väsymyksestä. Itse mietin välillä, miten tämä porukka ylipäätään on edelleen hengissä...
Esikoisen vauva-aikaan väsymys teetti lähinnä lukuisia itkupotkuraivareita. Toisen ollessa vauva terveyskeskuksessa kysyttiin minun ikääni. En osannut vastata. Onneksi tähdensi tiskin takaa kysymystään: "Että oletko riittävän vanha siihen, että lasku pitää kirjoittaa?" Juu, olin. Sen tiesin, että varmasti olin yli viidentoista, mutten tosiaan osannut laskea ikääni.
Kolmannen jälkeen sekoilu on toden teolla alkanut ja muisti pettänyt. En muistanut nimeäni tai ikääni, en osoitetta. Puhelinnumeroksi annoin äitini numeron...
Olen muistanut nostaa märät pyykit telineelle, mutten ripustaa niitä kuivumaan. Olen ottanut lapselta vaipan ja vaatteet pois ja ihmetellyt tuntia myöhemmin miksi sama lapsi juoksee alasti ympäri asuntoa.
Klassikkotemppujani on ostoskärryjen hyssyttämisen lisäksi kahvipannun laittaminen jääkaappiin ja maitopurkin sullominen kahvinkeittimeen. Saatan myös keittää kahvit ilman puruja tai laittaa purujen tilalle sokeria. Kotiovea avataan auton avaimella, auton ovea kotiavaimella.
En muista minne olen menossa, eikä ole mitään käsitystä mikä määrä lapsia pitäisi olla mukana. Saatan kysyä lapsilta niiden nimiä ja komentaa koiraa taaperon nimellä.
Olen seissyt STOP-risteyksessä odottamassa merkin vaihtumista vihreäksi useammankin kerran. Olen laittanut taaperolle hihnan ja nostanut koiran rattaisiin, ja ihmetellyt sitten lenkille lähtemisen vaikeutta, kun sekä koira että lapsi haraa vastaan.
Enkä tosiaan muista montako lasta minulla on. Etsin silmälasejani vaikka ne ovat päässä, puhelinta, joka on kädessäni. Puhelimen soidessa saatan tuijottaa sitä tietämättä mitä sille pitäisi tehdä. Voin käydä kaupassa, ja unohtaa muovipussin, vaikka tavaraa on enemmän kuin käsiin sopii. Voin mennä kauppaan ja unohtaa sitten mitä sieltä menin hakemaan.
Ja kaiken aikaa vaan toivoa, että selvitään hengissä kokonaisiin öihin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti