Serkkuja

Jo vuosia sitten ymmärsin olla lasteni puolestani pahoillani. Nämä eivät koskaan tule saamaan yhtä suurta serkkulaumaa kuin minä. Lapsillani on serkkuja vaihteleva määrä, osalla vain kaksi, osalla kolme. Mulla serkkuja on kymmenen kertaa enemmän, melkein kolmekymmentä. Vanhimmat serkuistani ovat ylittäneet neljänkymmenen rajapyykin, nuorimmat hädintuskin vaipoistaan päässeet.

Mulla on monen monta muistoa sukujuhlista ja muista tapaamisista. Kaikista leikeistä ja asioista joita on tehty yhdessä. Siellä, missä oli serkkuja, ei koskaan ollut tylsää. On Uusia Vuosia, jolloin on vedetty Super Mario Bros 3 läpi kasibittisellä Nintendolla, juhlia, jolloin on kikattaen vakoiltu aikuisia tai leikitty nurkkajussia.

Olin lasteni puolesta pahoillani, koska luulin heidän jäävän paitsi kaikesta tuosta, kesälomista samanikäisten serkkujen kanssa mökillä, salaisuuksien kuiskimisesta suljettujen ovien takana, sellaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta, minkä vain veriside voi tuoda, koska toisesta ei pääse eroon vaikka kuinka tahtoisi.

Tänään katselen näitä omia lapsiani, eivätkä he oikeasti jääneet mistään paitsi. Serkkuja on ehkä vähän, mutta niiden kanssa on sitäkin hauskempaa tavatessa. Ja sitä paitsi. Omissa serkuissani on edelleen omieni ikäisiä lapsia. Niinpä esimerkiksi Esikoinen on lähdössä serkkujeni kanssa mökille... ja Täystuho ja Viimeinen istuvat paraikaa sohvallamme oman serkkutyttönsä kanssa kikattamassa.

Näillä lapsillahan on omien serkkujensa lisäksi koko minun serkkulaumani ja vielä rippikouluikäinen täti. Ja sen lisäksi, onhan näitä yksistään jo niin monta, että saavat pystyyn melkein minkätahansa leikin tai pelin. Rippijuhlia kauhulla odotellen...