Viikon päivät olen pyöritellyt päässäni lasten kasvatusta. Miettinyt omia periaatteitani, tavoitteitani ja sitä, miten sen parhaimmin sanoiksi pukisin.
Esikoisen syntyessä mulla oli paljon yksittäisiä asioita koskevia periaatteita. Että lapsen naaman pitäisi aina ihmisten ilmoilla olla puhdas ja tukan kammattu. Että karkkipäivää ei koskaan tulisi, viikkorahojen käytöstä pitäisi aina kuitit toimittaa. Ja käytöksenkin pitäisi olla ihmismäistä, ettei kukaan vain voisi syyttää ikääni siitä, että lapsi käyttäytyy kuin... no, lapsi.
Nyt melkein kolmetoista vuotta myöhemmin mietin kasvatusta toisenlaisista lähtökohdista. Mietin sitä, mihin tällä kaikella pyrin, mikä on se maali, johon tähtään. Koska kyllä, mulla on ihan selkeä kasvatustavoite.
Että nämä lapset, jokainen näistä, kasvaisi täyteen potentiaaliinsa. Että ne voisivat tehdä työkseen sitä, mitä tahtovat sen sijaan että tekevät sitä, mihin pystyvät. Että ne voisivat perustaa tai olla perustamatta perheen, sellaisen kuin tahtovat ja niiden taidot siihen riittäisi. Että ne osaisivat sitten pyytää apua, vaikka taidot riittäisi, mutta voimat ei. Että näistä lapsista tulisi ihmisiä ihmisille.
Esikoisen ollessa pieni, ajattelin, että on kovinkin tärkeää, että lapsi oppii rahan arvon ja käyttämään rahaa järkevästi. Nyt toivon, että sen lisäksi nämä oppisivat rahan olevan vain rahaa, vain vaihdon väline. Ja että on olemassa asioita, joita ei koskaan kannata rahalla mitata eikä mistään summasta vaihtaa.
Kun näitä kasvatustuloksia joskus mitataan, toivon että nämä lapset ennen kaikkea ovat oppineet olemaan ihmisiä ihmiselle. Pitämään heikomman puolta. Auttamaan apua tarvitsevia. Ja tekemään sen nimenomaa siksi, että tahtovat eikä siksi, että se on oikein, äiti käskee (tai toivoo) tai vielä pahempi, rahallisen korvauksen vuoksi. Toivon näiden oppivan myös sen, että lupaukset on aina pidettävä. Toivon, etteivät koskaan lupaa mitään sellaista, mitä eivät voi pitää.
Siksi minä täällä hoen, että ketään ei saa lyödä, apua pyytävää täytyy auttaa, läksyt pitää tehdä eikä ketään saa jättää yksin. Siksi en hanki niille kaikkea sitä materiaa, minkä tahtovat, enkä hankkisi vaikka voisin. Siksi lupaan vähän, mutta pidän lupaukseni. Aina.
Ja siksi olen loukkaantunut siitä, että muu maailma kääntää takkinsa, sanat ovat pelkkää helinää ja vain raha kelpaa onnistumisten mittariksi. Kellä on paksuin lompakko, kauneimmat tyhjät sanat, komein titteli... Miksei elämässä onnistumista mitata rehellisyydellä, vilpittömyydellä, avuliaisuudella? Rohkeudella?
Suurin ongelmani kasvatuksessa on säilyttää lasten luottamus ihmisiin, jotta he vielä joskus olisivat ihmisiä ihmiselle. Jos jotain toivon näille, jos keksisin, kuinka sen voisin opettaa, niin sen, että oppisivat kuuntelemaan sydämellä korviensa sijaan. Korvat tavoittavat vain tyhjät sanat. Sydän kuulee enemmän.
Kirjoittelin pitkän vastauksen mutta jonnekin se meni ennen kuin ehdin edes loppuun kirjoittaa :D Mutta pääpointti mun kommentissa tais olla, että jos oli kasvatusaikeet silloin aikanaan aika ehdottomia niin jotenkin tuntuu ehdottomilta nuo päivitetytkin...? Ymmärrän täysin kyllä ideaalit asiat, mutta jotenkin tuntuu aika armottomalta. Yllättävän moni uupuu tänäkin päivänä juuri siihen, että auttaa antaa hoivaa ja tekee - ja jää puille paljaille. Siinä ei paljoa onni kukoista välttämättä, vaikka kuinka olis ihminen. Tai vaikka kuinka oliskin ihminen, ihminen kun on myös erehtyväinen, menestyshakuinen, eteenpäinpyrkimätön, yhteistyöhaluton ja itsepäinen erakko. Pitääkö sellaisenkin muuttua sosiaaliseksi äititaiisä-teresaksi, koska muuten ei ole saavuttanut tavoitetta joka hälle on asetettu? :)
VastaaPoistaEihän se, ihminen ihmiselle, pidä sisällään erehtymättömyyttä tokikaan. Vaan vilpittömän anteeksipyytämisen taidon kun on töpännyt. Omien rajojensa tunteminen siihen kuuluu myös. Kynnysmatoksi ei pidä ruveta, vaikka apua tarvitsevaa auttaisi. Ja sekin pitäisi tietää, milloin avun tarvitsija todella tarvii apua ja milloin taas on vain hyväksikäyttö mielessä... Ei helppo juttu ollenkaan.
PoistaMutta kyllä mä koen epäonnistuneeni, jos nuo isoina menevät joka asiassa vain oma napa edellä, oma lompakko rakkaimpana. Ei se lapsista sen huonompia tai vähemmän rakkaita tee, mutta mä vain en silloin ole päässyt siihen, mihin kaikella kasvattamisellani pyrin.
Mä ymmärrän täysin mitä tarkoitat, mä vaan ajattelen että lapsi ei ole mun projekti jota mä mittaan sitten että onnistuinko vai enkö. Lapsi on oma yksilönsä ja saa olla onnellinen uraorientoituna rahasamponakin, koska minä en määritä kenenkään onnellisuuden mittapuita, en edes omien lapsieni. Nyt kun ovat pienempiä niin tokihan siihen pitää ja voi vaikuttaa eri tavalla, ohjailla ja toivoa parasta.. Mutta aikuisena ovat itse omien onniensa seppiä sillä tavalla, että jos toisen päämäärä on teltta ekokylän pellolla, niin hyvä juttu. Toiselle se voi olla paras toimistonököala jossain keskikaupungilla ja uusi hieno auto. Ja hyvä juttu hällekin!
Poista:) Kumpikin noista uravaihtoehdoista on musta oikein hyvä juttu (sitähän se, että tekevät, mitä tahtovat) eikä kumpikaan sulje pois toisten huomioon ottamista. Avun antamisenkaan ei tarvi olla rahaa (kummassakaan tilanteessa), vaan vaikka sitä että ottaa synnyttävän naapurin lapset hoitoon.
PoistaVarmasti jokainen toivoo omilleen eniten onnea :)
Juu mä tartuin lähinnä tuohon raha-asiaan, että tekeekö se susta ihan oikeasti pettyneen omaan kasvatukseesi jos lapsestasi tulee aikuisena mukava ihminen joka tykkää tienata (itselleen) rahaa? Ei kai :)
PoistaEi tietenkään :) Enkös mä sanonut, että tekevät, mitä tahtovat :D Se tekee musta pettyneen, jos vaikkapa sisaruksen täytyy taloudellisesti pärjäävälle maksaa avusta, jota todella tarvis.
PoistaRajoittuuko tää vain sisarukseen, entä naapuriin? Kylän työttömiin? Afrikkalaisiin nälkälapsiin? Entä jos ei auta niitä vaikka olis varaa? Mutta haluaakin viedä perheensä Bahamalle?
PoistaJotenkin mä tylsästi ajattelin sitä omaa lähipiiriä, sisaruksia, "ystäviä", naapureita. Ehkä lasten luokkakavereiden vanhempia tällä konkreettisella avulla. Sitä, että nähdessään jonkun makaavan ojassa soittaisivat edes sinne hätänumeroon.
PoistaKauemmas lähteminen kysyy jo resursseja ja tahtoa toisella tavalla, ideaalisessa tilanteessa ottaisivat edes oman elämänsä päätöksiä tehdessään huomioon sen, että se voi vaikuttaa kauaskin.
Kyllä sä tiedät, mitä mä haen takaa, kunhan vänkäät. :p ei se pointti sen kummempi ole kuin lainata naapurille sokeria, tarjota onnettomuustilanteessa apua someen kuvaamisen sijaan ja ylipäätään muistaa, että oma napa edellä kasvaa vain se oma lompakko. Rahalla ei saa onnea.
Tokihan mä ymmärrän, mutta toisaalta sitten en :D Mä hyvinkin allekirjoitan, että ainakaan minä en ajattele pelkän rahan tuovan onnea. Mutta mä olen myös hyvin tietoinen siitä, että kovastikin fiksut ihmiset ovat esimerkiksi opiskelleet itselleen tietyn ammatin vain sen takia että pyrkivät hyvään taloudelliseen asemaan. Ja se on heille se onni ja minusta se on oikein suotavaa. Koska ainoastaan minun tapani tuntea ei ole se ainoa oikea, on monta oikeaa. Mä näen auttamisen nimenomaan aina suuremmissa mittakaavoissa, on hyvin helppoa sanoa siskolle/sedälle/enolle/sisarentyttärelle että juu saat autoa lainaksi tai lainaan mä rahaa toki. Mutta jos ihan samanlaisessa tilanteessa onkin joku tuntematon, joku kuole nälkään jossain juuri nyt, yhteiskunnassa on ihmisiä joilla menee vieläkin huonommin, niin miksi niitä ei pitäisi auttaa? Miksi se oma pesä ympäristöineen on jotenkin humaania, mutta kaukaisemmat asiat onkin jo jonkun muun juttu? Mua oikeesti kiinnostaa :D Koska etkös sä politiikassakin halua että nekin joilla on antaa, niin antavat ihan tuntemattomille apua tarvitseville? Ilman että itse valitaan sitä avustuksen kohdetta :D Mä siis ymmärrän sun pointtis mutta se on mun mielestä ristiriidassa vasemmistopolitiikan suhteen :D
PoistaMä katson, että auttaminen on helppo aloittaa läheltä ja sellaisista ongelmista, joita kykenee ymmärtämään. Jotenkin tuntuisi kohtuuttomalta, että olettaisin muksujen ratkaisevan Afrikan nälänhädän, löytävän parannuksen Aidsiin, selvittävän aikansa kuluksi pari sisällissotaa jne.
PoistaSe taas ei tarkoita, ettenkö itse seisoisi siellä tuntemattomankin heikomman puolella. Aika moneen ulkomaille suuntautuneeseen kampanjaan olen kyllä ollut osallistumassa, aina tilaisuuden osuessa kohdalle. Kuitenkin se kaikille hyvä arki rakennetaan juuri lähellä. Jos jokainen tekee lähellä, on yhtäkkiä kaikilla, kun hyvä lähtee kertautumaan.
Itse sain päättää mm. sen, etten tee töitä firmalle, joka iskee kaasuputket Itämeren pohjaan. Hyvä olis ollut liksa, mutta ei merenpohjan arvoista.
Että kai sen oikeastaan voisi niinkin kiteyttää, että toivon näiden oppivan tekemään valintoja lompakkonsa maksimoimisen sijaan eettisemmin perustein. Ne vain tuppaa olemaan hankalia kysymyksiä ja arvovalintoja. Kaikkia ei yksi vo mitenkään auttaa, mutta jos edes ajattelisivat omilla aivoillaan ja oppisivat olemaan hyviä ystäviä. Luotettavia, rehellisiä.
Hyviä periaatteita. Hyvä syy.
VastaaPoistaViisaita sanoja. Muhun kolahti erityisesti tuo avun pyytämisen ja omien rajojen vetämisen taito. Että aina ja kaikessa ei vain tarvitse pärjätä.
VastaaPoistaMukavaa juhannusta teidän poppoolle!
Musta just nuo avun pyytäminen ja toisaalta rajojen vetäminen on oikeasti vaikeita taitoja, joita ei läheskään kaikki osaa. Aika moni aikuinen joko sanoo ein liian helposti tai ei sitten osaa sanoa sitä ollenkaan... ja avun pyytäminen hävettää monesti turhaan, kun sitä pidetään jotenkin heikkouden merkkinä. Vaikka eihän kukaan täällä yksinään pärjää.
PoistaHyvää Juhannusta sinne myös :)