Ihmissuhteellista

Mä oon viime päivinä taas pohtinut rakkautta. En niinkään romanttisen rakkauden kannalta vaan näin yleensä. Sitä tunnetta, että tiedät olevasi rakastettu, että et ole yksin. Tulin lopputulokseen, että sanoilla ei ole niin väliä, ne on teot, mitkä tunteen tuo. Missä tahansa ihmissuhteessa välittäminen näkyy teoissa, sanat voivat olla pelkkää tyhjää helinää.

Olen tässä päivien madellessa ja sairaaloiden penkkejä kuluttaessa ehtinyt pohtimaan, kuinka hyvä tuuri mulla on kuitenkin käynyt. Mulla on mies, joka antaa mun nukkua ja johon voi luottaa. Vaikka tapellaan (ja missähän ihmissuhteessa ei?), sen tietää että kyllä se välittää. Sanoilla ei niin ole väliä.

Vanhempi-lapsi-suhdetta pohtiessa olen tullut samaan lopputulokseen. Pysyväisluonteisen suhteen vuoksi sanoilla ei ole mitään merkitystä. Välittäminen näkyy teoissa. On uhmaraivoajaa, joka raivossaan huutaa "Mä haluun halata" ja vauvaa, joka pahassa olossaan käpertyy tiukemmin syliin. Yksinkertainen hyvän yön toivotus voi pitää sisällään kaiken. Ja toisaalta, mitäpä lastaan rakastava vanhempi ei lapsensa puolesta tekisi. Sitä jättää tekemättä kaikki muun maailman vaatimukset, voidakseen vastata lapsensa avun tarpeeseen, pistää lapset aina ensiksi.

Muissa ihmissuhteissa yllätyn välillä välittämisen määrästä. Kenen puheluun vastaat vaikeassakin paikassa? Kenelle keität kahvia puolilta öin?

Sitä aina sanotaan, että pitää puhua ja kertoa, koska kukaan ei lue ajatuksia. Kummallinen väite, koska hätä välittyy sanoittakin. Syyllä ei ole väliä, sanoja ei tarvita, silloin, kun on kyse ihmisestä, josta oikeasti välität.

Käytännön apua saa pyytämällä, mutta pyynnöllä ei saa rakastettuna olemisen tunnetta. Se tulee pyytämättä, yllättäen ja nostaa kyyneleet tullessaan.

Tiedän kyllä, että toiset tarvii sanat joka asialle. Mä en kuitenkaan tee sanoilla ihmissuhteissa mitään, monta kertaa on naurettukin, että olen sosiaalisesti täysin lahjaton, ihan idiootin tasoa, ja tumpelo-kömpelö kaupan päälle. Ei se välittämisen määrään vaikuta.