Täysi elämä

Mitäs tänne?

Mies purki puhelimestaan kuvat koneellensa ja niitä tuossa katseltiin. Ei se ihme, etten ole pahemmin ehtinyt kirjoitella. Kuvat puhuivat täydestä elämästä. Sellaisella hyvällä tavalla täydestä, vaikka mä tuon puhelimesta löytyneen ajan jakson muistan vain hämärästi ja senkin harmaana. Ihmekö tuo, kuvat kertoivat mun lähinnä nukkuneen...

Meillä on täällä nyt ihmetelty autotonta elämää. Ja sitä kuinka näppärät ne mun tuplarattaat onkaan. Jos ne lastaa täyteen lapsia, kääntyy kaikkien ohikulkijoiden päät. Ja jos ne ottaa kauppaan mukaan vain yksi lapsi kyydissä, toinen istuin kotiin jätettynä, saa helposti tuotua kaiken tarvittavan kotiin. Rehellisyyden nimissä on toki myönnettävä, että anopin kävi meitä sääliksi (vissiin?) ja se on appiukon passittanut käyttämään meitä kerta viikkoon kaupassa... Vaikka riittäähän sitä kauppakäveltävää meille sittenkin, kun ainakaan minä en kehtaa kaupasta kantaa melkein neljääkymmentä litraa maitoa kerralla. (Voisko tohon takapihaan ottaa oman lehmän?)

Kauppakävelyistä alkaa hiljalleen tulla rutiini. Oi ihana arki ja elämä, eilinen näytti Suomen vuoden sään yhdessä päivässä. Silti oli maitoa haettava. Viimeinen ja Täystuho saivat lasten sateenvarjot ekaa kertaa käyttöön, ja vaikka taivaalta tuli ensin rakeita, sitten räntää ja vettä ja vielä paluumatkalla lunta suurina (siis oikeasti suurina!) hiutaleina, oli hymy herkässä. Menomatkan Viimeinen istui rattaiden etuosassa jalkatelineellä, jalat tavarakorissa (potkivat Rääpäleen kanssa toisiaan siellä, mutta siitähän ei puhuta) ja piteli ihanaa vihreää sateenvarjoa päänsä päällä tiukasti suojaten samalla Seiskankin kastumiselta. Paluumatkan Viimeinen käveli sateenvarjonsa kanssa, heilutteli varjoaan milloin edessä, milloin takana, välillä vesilammikoissa ja hekotteli samalla vilkkuville lenkkareilleen. Täystuho puolestaan pääsi kurkistamaan jyrkänteeltä junaradalle. Hyräiltiin siinä sitten palatessamme, että lunta tulvillaan, on raikas talvisää. Mitä sitä ottamaan niin vakavasti. Onhan kotona glögiä, vietetäänkö pojat joulua.

Polkupyöriä on kunnostettu hiljalleen ajokuntoon, pari isompaa fillaria todettiin täysiksi romuiksi ja kummisetäni toi tilalle yhden vanhan käyräsarvisen ihanuuden, jolla pääsee liikkumaan kauemmaskin nopeasti. (Pysähtyy kyllä helpoimmin seinään, mutta taitaa se vika olla ajajassa eikä pyörässä...) Lukioaikainen ystäväni on loppuja pyöriä kunnostanut käydessään ja lätkinyt mulle varaosista toinen toistaan jännempiä ostoslistoja, osia joista en ollut koskaan ennen kuullutkaan. Oon oppinut pyöristä paljon. Kirppu oli onnensa kukkuloilla saadessaan vihdoin pyörän allensa ja vielä kun ystäväni opasti kädestä pitäen lukitsemisessa sekä tasapainon hakemisessa... tyttö suorastaan loisti. Joskus olen tainnut todeta, että lapsella ei voi olla liikaa välittäviä aikuisia ympärillään, enkä kyllä nytkään aio perua puheitani.

Menneiden kuukausien potilaskertomukset on täällä, ja mä olen niitä lukiessani yhtenä kysymysmerkkinä. Ei ole mennyt ihan putkeen ja miten voi olla mahdollista, että osastolla oloajastani ei mitään kirjauksia ole? Kai nämä ajastaan selviää, kun vain tietäisi, miten lähteä selvittämään, ohjeet olisi muistutuksen tekemiseen, mutta tosiasiassa en minä noista papereista niin ymmärrä, että sellaista osaisin tehdä. Pitäisi varmaan varata lääkäriaika, jotta joku tulkkaisi kaiken papereista suomeksi?

Ja hei. Vielä ehtii kysyä, jos on kysyttävää, pistäkää kysymyksenne tästä linkistä löytyvän postauksen kommentteihin tai vaikkapa facebookkiin :)