Kuinka kloonata itsensä ja muita arjen mysteerejä

Perjantain ja lauantain välisenä yönä Rääpäle päästi meidät vihdoin nukkumaan 3.30. Herätyskello huusi eilen 7.00, koululaisten joulujuhlien vuoksi... Koululaiset kiskoivat juhlavaatteitaan niskaan ja minä samaa vauhtia kupin kahvia naamaani.

Puoli yhdeksäksi vein Esikoisen omalle koululleen. Ajoin siitä suoraan Toisen ja Kirpun koululle, jätin murheenkryynin parkkiin kirkolle. Yhdeksältä alkoi Toisen joulujuhla, jossa Kirppu oli esiintymässä. Yleisöä oli tosi vähän, mutta ehkä se johtuu paitsi pienestä alakoulusta, myös sitä, että tässä koulussa on yläkoulu myös. Eikä yläkoululaisten vanhemmat kovin sankoin joukoin enää juhliin ilmesty...

Neljäsluokkalaiset tulivat saliin nahistellen ja istuivat omille penkeilleen. Salin valot olivat sammutettuina ja valkokankaalle heijastui tähtitaivas. Rauha alkoi hiljaa hiipiä mieleen. Kirpun luokka toivotti esityksellään runon muodossa kaikille "Riemuisaa Joulua!" ja hyvänjoulun toivotusten jälkeen jätin Toisen syömään puuroaan ja odottamaan todistustaan sekä Kirpun odottamaan oman juhlansa alkua, siinä juhlassa tismalleen sama ohjelmasisältö, ainakin rehtorin puheiden mukaan.

Kiiruhdin liukastellen tien toiselle puolelle kirkon takapenkkiin. Esikoisen koulun joulukirkko alkoi klo 10. Bussi toisensa jälkeen kaartoi kirkon parkkipaikalle ja bussillinen kerrallaan liki neljäsataa lasta täyttivät kirkon penkit. Muutama hassu penkkirivi takaosasta jäi vanhemmille ja muille kirkkoon eksyneille. Kirkko oli ääriään myöten täynnä.

Esikoinen ohjasi omat koulukumminsa penkkiin, ettei pienet vain katoa, ja samassa jo kynttiläkulkue lähti liikkeelle. Kyllä oli tippa linssissä. Moneen kertaan.

Kirkon jälkeen koululaiset palasivat busseilla koululle, mistä kävin Esikoisen todistuksineen hakemassa kotiin. Samalla oven avauksella ovestamme astui sisään pikkusiskoni joulutuomisineen. Tunti siinä ennätettiin jutella, kun puhelimeni vinkaisi.

Nelikon isä vahvisti junansa, aikataulunsa ja rautatieaseman (niitä kun tässä pääradan varressa lähijunilla riittää, ja kaukojunillakin). Koululaiset jäivät kotiin omiin touhuihinsa, pakkasin mukaani Täystuhon ja Viimeisen, saivat nukkua autossa päiväunet. Törkeän liukasta oli ajella, mutta ehdittiin juuri ajoissa Täystuhon kanssa ojentamaan isäinpäiväkortit. Katseltuani pienen hetken Täystuhon onnellista ilmettä, tarjouduin heittämään nelikon isän sinne, minne hän oli menossa. Ei kai sitä jouluruuhkaan bussilla kaikkien tavaroiden kanssa... Ja samalla sain noudettua Kirpun kummitädiltä joulupaketin.

Enpä ole ikinä nähnyt niin hämmentynyttä ilmettä kellään. Oven avatessaan hän tietysti ensimmäiseksi huomasi nelikon isän, seuraavaksi Täystuhon ja nähtyään mut ja Viimeisen, leuka tipahti. Kukapa voisi uskoa.

Ajellessani tältä reissulta kotiin poikien kanssa, katselin kuinka aurinko laski järven taa ja viimeiset säteet heijastui kerrostalon seinästä. Silloin mä sen taas tunsin, että asiat on just niin kuin pitääkin. Että näin on hyvä, ja kaikki loppukin järjestyy.

Illemmalla käytiin vielä kaikkien neljän pojan kanssa vanhemmillani. Kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen Bachin Minuet soi pianolla yllättävän hyvin. Kuinka olen pianon soittoa kaivannutkaan...

Ja Rääpäle. Se nukahti yöunilleen jo 1.00. Herättiin tunti sitten ja nyt on aamukahvi kupissa.