Bongasin tänään aamuväsymyksessäni Talouselämän artikkelin, jonka otsikko loi heti mielikuvan sisällöstä: "Kaikki inhoavat salaa ulos menemistä" (Te 4.7.16)
Sieluni silmin näin aikuisen ihmisen hiipivän sukkasillaan kengät kainalossa ulko-ovelle, kiroavan narisevia oven saranoita ja varovasti sulkevan oven perässään mahdollisimman pienellä kolahduksella. Näin, kuinka tuo aikuinen kiskoi kenkiä jalkaan suljetun ulko-oven ulkopuolella ja kumarassa hiippaili ikkunoiden alta autolleen, sekä työnsi autonsa ainakin korttelin päähän kotoaan ennen kuin uskalsi käynnistää sen. Käynnissä olevassa autossa kuskin paikalla istuessaan tuo aikuinen sitten huokasi tuskin kuuluvasti: "Jes, pääsinpäs salaa ulos" ja jatkoi vielä: "Olisipa kiva, kun joskus voisi vain lähteä, eikä tarvitsisi hiipiä salaa."
No niin. Mun piti lukea tuo artikkeli kolmesti, ennen kuin älysin, että kyse ei tosiaankaan ollut salaa ulosmenemisen inhoamisesta.
Ihan asiaa tuo artikkeli tietysti oli, vaikka allekirjoittaneella kestikin luvattoman kauan ymmärtää, että kyse oli salaa inhoamisesta. Ymmärrysvaikeuksista huolimatta nyökyttelin jutulle kovasti. Väärässä seurassa ajan viettäminen on nimittäin tuskaa. Oikeassa seurassa aika tuntuu kuluvan kuin siivillä. Harmillisesti ennen uloslähtöään ei vain aina tiedä, onko seura oikea vai väärä.
Vielä muutaman vuoden saan varmasti hiipiä salaa ulos ja inhota sitä, samoin kuin saanen hamaan tappiin saakka salaa inhota ulos lähtemistä. Löytyykö kohtalotovereita?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti