Unohtumaton ystävänpäivä

Facebookissa mainitsin joitakin päiviä takaperin, että luvassa saattaa olla seitsemän synnytyskertomuksen sarja ja muutakin synnytyspohdintaa lähitulevaisuudessa. Tässä sitä nyt mennään taas, vietän tänäänkin Täystuhon synttäripäivää enkä ystävänpäivää. Joten 6 v synttäreiden kunniaksi synnytyskertomussarjan osa neljä, eikö.

---

2010 alkuvuodesta pakkaset olivat kovat ja lunta enemmän kuin muistan koskaan ennen tai jälkeen nähneeni. Suurista sisätiloista huolimatta meillä kotona pysyi käyttölämpöisenä vain yksi pieni huone, vessa ja keittiö, joita yhdisti pitkä ja kylmä koulun käytävä. Meillä käytettiin silloin ulkovaatteita sisälläkin.

Pikkusiskoni tuli poikakaverinsa kanssa lasketun ajan tienoilla meille pariksi viikoksi varuilta päivystämään, yliaikaiskontrolli tuli ja meni perjantaina, maanantaille sovittiin käynnistys, sunnuntaina piti siskoni lähteä takaisin kotiin.

Lauantai-sunnuntai välisenä yönä alkoi vihdoin tapahtua. Tunnin ajomatka sairaalaan meni suhteellisen helposti, käyrille päästiin makaamaan sopivasti yövuoron vaihtuessa aamuvuoroksi. Vuoronvaihdon takia makoiluttivat hetken tavallista kauemmin ja olo alkoi käydä jo turhankin tuskaiseksi. Lopulta kuitenkin päästiin siirtymään saliin, kuusi senttiä auki, seitsemän jälkeen aamulla.

Aiemmilta synnytysreissuilta tuttua pitempää rauhallista väliä ei supistusten väliin jäänyt, kömmin suosiolla sänkyyn ja tarrasin ilokaasunaamariin. Nelikon isän olin kyllä huolella prepannut tähänkin reissuun (ehdoton ei selkäydinpuudutteille). Tiedä sitten, mitä kätilö ja Nelikon isä keskenään keskustelivat, mutta niin vain saivat mut ympäripuhuttua suostumaan minispinaaliin epiduraalin sijasta. Perustelivat, ettei ole ollenkaan samasta asiasta kyse. Kahdeksan senttiä auki, kun anestesialääkäri on hälytetty saliin.

Tipat ja pistämiset sujui ihan rutiinilla, puudute alkoi vaikuttaa, heitettiin läppää helposta synnytyksestä ja oltiin ponnistusvaiheessa kolmen kivuttoman supistuksen jälkeen. Ponnistaminen puudutteiden ollessa täydessä vaikutuksessaan ei ole järin helppoa touhua, katoaa suunta ja tarkoitus. Vaikka tämä on synnytyksistäni ainut, missä mun kanssa on tuossa vaiheessa voinut käydä järkevää keskustelua supistusten lomassa...

Parikymmentä minuuttia, ei ongelmia, ei repeämiä, ystävänpäiväpoika syntyi vähän ennen kymmentä aamulla. Pääsin suihkuun, saatiin aamupalaa ja siirryttiin osastolle kahden hengen huoneeseen ikkunapaikalle. Huonekaveria ei vielä ollut, vessa oli huoneen ulkopuolella käytävässä.

Hetken sängyllä makoiltuani suuntasin vessaan, lukitsin oven, huomasin pyörrytyksen, soitin kelloa, ehdin avata lukon ja pimeni. Hoitajat juoksi. Kaksi kertaa onnistuin toistamaan vessatempun näin, kolmannella en päässyt edes vessaan saakka, kun lattialla oli iso lammikko verta ja taju meni. Tällä synnytysreissulla hoitajat siivosivat sotkun valittamatta, auttoivat mut takaisin sänkyyn ja käskivät pysyä siinä. Pistettiin tippaan pari pussia verta ja katetri, että loppuisi vessaan pyrkiminen.

Kolmen vuorokauden ikäisen vauvan kanssa lopulta päästiin kotiin. Omat jalat hädin tuskin kantoivat ja vaipanvaihtoja varten vauvalle piti aina pukea ulkovaatteet päälle, että tarkeni sieltä lämpimästä huoneesta vessaan ja takaisin. Vasta kaksiviikkoisen vauvan kanssa jaksoin pitää puhelinta edes sen verran, että sain soitetuksi vanhemmilleni.

---

Pakollinen kuvituskuva

Täystuhoni 6v ja ensi syksynä eskariin.

---
Seitsemättä osaa synnytyskertomussarjasta voi ihmetellä täällä.