Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa törpöistä liikenteessä, ja kysyä, että mihin tarvitaan kevyenliikenteenväylää autotien vieressä taajamassa, kun kaikki liikenne on kumminkin autotiellä ja yleensä väärällä kaistalla. Mutta lukijoita kiinnostanee joku ihan muu...
Viime perjantaina nelikko lähti siis sovitusti isänsä luo. Lauantai aamuna olisi kerrankin saanut nukkua pitkään, mutta vielä mitä. Mähän olin iloisesti pystyssä jo kauan ennen seitsemää. Kahdeksan aikaan kävin miehelle vihjaisemassa, että voi olla, että ehkä tänään, että saatat haluta herätä. Mutta voi olla, että ehkä ei, että ei ole kiire, mut jos kumminkin kaveriksi, että siellä on kerrankin sitä kahvia.
Mikäs niitä välejä laskiessa, sellainen kymmenen minuuttia, suuntaan jos toiseen heittäen. Hyvinhän siinä joi kahvia, luki kirjaa ja kutoi sukkaa. Koiraa päädyttiin käyttämään vähän kymmenen jälkeen, yhdessä toki. "Ei nää vielä niin kipeitä ja niin usein, mut pysähdytkö, kun en pääse noin kovaa ja mun täytyy nyt pysähtyä." Äidille piti toki soittaa, josko jääkarhukin pääsisi hoitoon, jos siis tarvii lähteä. "Ihan vaan täksi päivää ja muutamaksi tunniksi... ja voihan olla ettei tarvikaan." Tosin asia jo melkein unohtui puhuessa, kun päädyttiin pohtimaan, miten yhdellä ja samalla koululla voi olla sama ongelma yhä ja edelleen, oli 40v sitten, oli 20v sitten ja on edelleen.
Puolilta päivin lähdettiin viemään jääkarhua. Ja jäätiin juomaan kahvia. Eihän meillä ollut mikään kiire. Yritettiin saada pientä mustaa lopettamaan murinansa ja jääkarhua olemaan pelkäämättä. Pieni musta on edelleen pelottava. Jääkarhun häntä tosin kelpaisi leluksi. Kahden aikaan päätettiin lähteä kumminkin liikkeelle. "Tullaan sit hakemaan jääkarhu, kun käskevät takas."
Kokista piti hakea matkalla ja Marianne-karkkeja. Samalla soitettiin Hyvinkäälle. "Kai te olette tulossa jo?!" Öööö. Kai se tarkoitti sitä, että sinne piti mennä. Hyvinkäällä vielä pysähdyttiin tankkaamaan. Siinä kohtaa kävi ekan kerran mielessä, että voihan se tosiaan olla, ettei ilman vauvaa kotiin enää lähdetäkään. Sairaalan pihassa piti autolta sisään kävellessä pysähtyä jo.
"Vieläkö voit olla niin, että otetaan käyrät tässä vastaanotossa?" Juu, ilman muuta, mikäs hätä mulla. Vaan eipä sitten otettukaan käyriä siinä. "7-8cm auki, mennäänkin suoraan saliin, ettei synny tähän." Siis mitä. Ei voi olla. Jos supistelee 10min välein, eikä edes niin kamalan kipeästi, siis miten voi olla kiire?
Saliin käyrille siis. Ja sain mun turvanaamarin. Enkä siitä enää irti päästänyt. Muista en tiedä, mutta itse olen mieluummin "pienessä sievässä" siinä hetkessä ja kerron huonoja vitsejä itselleni. Sen verran kehnoja, että alkuhuvituksen jälkeen ne jo itkettää. Jälkeenpäinkin. Ääneen niitä ei voi kertoa.
Täyden kympin poika syntyi kahden "Ai saatanan" jälkeen 17.05. Pituutta 52cm, painoa 3870g, pipo 38cm. Viimeisestä tuli näin ensimmäinen kalenterin tuntenut ja vieläpä melkoinen ajoituksen mestari.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti