Kesän viimeinen lämmin päivä

Tässäpä teille synnytyskertomussarjan ensimmäinen osa, joka tämän sarjan lopettaa. Neljätoista vuotta sitten minusta tuli äiti.

Lasketusta ajasta oli kulunut jo hyvä tovi, ja äitini puhelin oli jo puolitoista kuukautta täyttynyt "jokojoko" viesteistä. Oli maanantai, päivä, jolle yliaikaiskontrolli oli sovittu. Kesälomat olivat päättyneet, tiet taas täyttyneet työmatkalaisista. Isäni kanssa oli tehty kyytijärjestelyt yliaikaiskontrollia varten.

Aamukuudelta heräsin kipeisiin supistuksiin. Aikani ihmettelin niitä, ja mietin, että onko tämä nyt sitten sitä. Anoppi kolisteli aamutoimiaan keittiössä, mieli teki nousta sängystä ja liikkua, mutta jäin kuitenkin sängynpohjalle odottamaan, että anoppi lähtisi töihin. Herättelin miestä vierestäni. Kahdeksan aikoihin soittelin Kätilöopistolle ja saatiin lupa mennä sinne sitten, kun siltä tuntuu. Soitin vielä isälleni ja sovittiin kyytiä aikaisemmaksi, lupasi tulla heti, kun ehtii.

Odotellessa painelin suihkuun, mutteipä siitä sen suurempaa apua ollut. Sain vaatteet päälleni miten kuten ja istuin ulkorappusille odottelemaan kyytiä. Housut kastui kummasta lorahtelusta joka kerran liikahtaessani. Etsittiin sitten vielä pyyhettä autonpenkeille suojaksi.

Aamuruuhkassa ajomatkaan kului paljon tavallista puolta tuntia kauemmin, eikä loppujen lopuksi oltu perillä yhtään sen aiemmin kuin oli kontrollin takia suunniteltu. Housut läpimärkinä kävelin aulan läpi synnyttäjien vastaanottoon (joka silloin vielä oli sisääntulokerroksessa). Kätilö otti käyrää ja kyseli vielä toiveita (ei opiskelijoita!), merkkasi toiveet paperiin ja lupasi varmistaa, että salissa tiedettäisiin. Pari tuntia myöhemmin on päästy siirtymään potilashisseillä saliin.

Salissa vastassa oli kaksi kätilöopiskelijaa, jotka innoissaan näpyttelivät jotain tietokoneella ja sitten esittäytyivät ja alkoivat kiinnittää supistusantureita paikoilleen. Viitisen minuuttia myöhemmin on paikalle tullut kätilö melkoisella kiireellä. "Te ette saisi olla täällä, menkää ulos." "Ai miks?", kysyivät opiskelijat. "Koska tänne ei haluta opiskelijoita." Tytöt poistuivat salista selvästi ärtyneinä, ovella toinen vielä kääntyi ympäri: "Me yritettiin vaan auttaa sua!" On asioita, jotka vaan eivät unohdu neljässätoista vuodessakaan. Kätilö pahoitteli kyllä, että "ei opiskelijoita"-toive oli mennyt häneltä alunalkaen ohi ja oli tullut heti sen huomattuaan.

Aika kului hitaasti, supistukset olivat kipeitä, mutta omasta mielestäni pärjäsin niiden kanssa ihan hyvin. En kuitenkaan omatoimisesti uskaltanut liikkua sängyltä mihinkään, en tiennyt mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä tai mitä ylipäätään mun pitäisi tehdä. Saako juoda, jos on jano? Saako juoda kokista? En osannut tehdä muuta kuin odottaa sängyllä koko ajan kaikissa piuhoissa kiinni ja toivoa, että joku kertoisi, miten synnytyssalissa pitäisi toimia ihan kysymättä. Kysyäkään en uskaltanut.

Kätilö tuli ohjaamaan mut kokeilemaan keinutuolia, keinutellen voisi olla kivempi olla. Ulkoneva selkärankani painui kipeästi tuolin selkänojaan, eikä hyvää asentoa löytynyt. Sain ilokaasunaamarin, mutten ymmärtänyt sen ideaa ollenkaan. Pääsin takaisin sänkyyn. Hauskaa sinällään, että näin neljäntoista vuoden jälkeen muistan kyllä edelleen, kuinka kipeälle keinutuolin selkänojan pinna selkärankaa vasten tuntui. Sen sijaan en muista, miten kipeitä supistukset silloin olivat, kun omasta mielestäni pärjäsin kivun kanssa loistavasti.

Toiveisiini oli kirjattu myös, ettei epiduraalia käytettäisi, pelkäsin tuon puudutteen tiedettyjä haittavaikutuksia jo silloin. Olin koko raskausajan kärsinyt liian matalista verenpaineista, ne eivät olleet nousseet edes loppuraskaudessa. Olin kuullut, että epiduraalilla on verenpainetta laskeva vaikutus, enkä halunnut ottaa riskiä, että jo ennestään alhaiset paineet laskisivat lisää. Kätilö kuitenkin tuli taas huoneeseen, ehdotti mulle epiduraalia ja kieltäydyttyäni (koska omasta mielestäni pärjäsin edelleen ihan hyvin) esitti ehdotuksen miehelle. Tämä nyökytteli kätilön ehdotukselle ja totesi sitten mulle, että kyllähän sä nyt tän otat, tietysti. Kaksi yhtä vastaan, minkäs teet. Anestesialääkäri tuli ja laittoi puudutteen.

Puudute kyllä toimi loistavasti, kivut katosi ja nukahdinkin hetkeksi. Jossain vaiheessa olen havahtunut kakkahädän tunteeseen ja sitä pidätellyt muusta tietämättä. Kätilö kävi tilannetta tutkimassa, totesi kohdunsuun olevan täysin auki ja lapsen kovin ylhäällä, kyseli ponnistuttaako, johon olen vastannut, että ei. Kätilö kumminkin ohjeisti ponnistelemaan siinä sängyllä ja hävisi taas pitkältä tuntuneeksi ajaksi. Mies seisoi vieressä hokemassa, että ponnista ponnista, se käski sun ponnistaa, mikset ponnista.

Puudutteen vaikutus oli jo lakannut, kätilö kävi tuumaamassa, että kyllähän tässä jo jotain pitäisi tapahtua. Muistan valittaneeni, että ei tää mahdu, ei vaan mahdu ja kätilön todenneen, että kyllä se sieltä mahtuu. Silti lapsi ei koskaan suotunut itsekseen laskeutumaan kuin hädin tuskin imukuppirajaan, eikä oikeastaan edes siihen.

Mä olin ihan julmetun kipeä, koskaan en muista olleeni niin kipeä. Huone on täyttynyt ihmisistä, joku kysyi multa vielä, että jos kumminkin saisi terveydenhoitaja opiskelija tulla katsomaan "kun harvoin meillä on näitä vaikeita synnytyksiä, että näkisi ja oppisi" ja muistan sen napakasti kieltäneeni silloinkin. Kaksi kätilöä on maannut mun mahan päällä ja painanut lasta alaspäin, jotta se saataisi laskeutumaan niin, että imukupilla yltäisi, eikä tarvitsisi lähteä leikkuriin. Mä oon huutanut ja mun on käsketty olla hiljaa, etten säikyttäisi muiden salien äitejä.

Muistan kiljuneeni, että ottakaa se neula pois, kun välilihassa on tuntunut kova kipu, joka vain jatkui ja jatkui jatkumasta päästyäänkin. Muistan, jonkun vastanneen, ettei tämä ole neula (ja myöhemmin mulle kerrottiin, ettei siellä neulaa missään vaiheessa ollutkaan, vaan sakset). Vasta, kun vauva on vedetty imukupilla ulos, on hoitohenkilökunnalla välähtänyt, mistä kaikki vaikeus. Se oli virhetarjonnassa, melkein neljän kilon tyttö.

Ompelua varten on kyllä puudutettu kunnolla ja koko ajan selitetty, mitä tehdään. Saatiin saliin iltapalaa, kävin suihkussa. Siirryttiin osastolle. Muistan sen järkyttävän pyörrytyksen, mitä olen tuntenut vauvan sänkyä työntäessäni ja saattavan kätilön huolen siitä, pysynkö pystyssä. Sain ikkunasängyn kahden hengen huoneesta, mies lähti kotiin ja minä jäin sinne yksin. Vauva itki, nostin syliini, kävelin ympyrää ja hoin vauvalle: "Äiti ei tiedä, mitä sulle pitäisi tehdä, joku varmasti kohta tulee kertomaan, kohta saadaan apua, älä itke." Katselin illan pimenemistä vauva sylissä, kaupungin valoja ja saapuvaa syksyä.

---

Ehkä vielä itse synnytystä suuremmat traumat mulle on jäänyt ajasta lapsivuodeosastolla. Ensimmäisenä yönä nousin verestä läpimärästä sängystä käydäkseni käytävällä olleessa vessassa. En päässyt edes puoleen väliin huonetta, kun olen tuntenut märän hulahduksen ja vilkaissut lattialle, joka lainehti verestä. Soitin kelloa, koska kuvittelin sen olevan sitä varten, että sitä soittamalla saisi apua. Hetken odottelun jälkeen yökkö tulikin ja kysyi, miksi kelloa soitan. Kerroin olleeni menossa vessaan, kun kävi näin. "Meillä on täällä kyllä sellainen tapa, että jokainen siivoaa jälkensä ihan itse! Mene nyt sitten äkkiä sinne vessaan, niin tän kerran autan, mutta seuraavalla hoidat itse!" Hoipertelin seinistä tukea pidellen pyörtämistä peläten vessaan ja selviydyin sieltä takaisin sänkyyni kuin ihmeen kaupalla.

Aamuvuorolainen esittäytyi omahoitajaksi, ja kertoi että mikä tahansa ongelma mulla on niin hän kyllä auttaa. Hb:n nähtyään hän varmisti vielä, että joku toisi mulle ruuat sänkyyn, etten vaan pyörtyisi käytävälle. Harmi, että tuo omahoitaja ei koko siitä nejästä päivästä, jonka osastolla olin, ollut töissä kuin kaksi vuoroa. Muun ajan en tiennyt, keneltä voisi apua kysyä.

Vähän ennen kotiinlähtöä kätilöopiskelija kävi luonani kysymässä, onko kukaan käynyt kanssani synnytystä läpi. No ei ollut. Opiskelija sitten totesi, että hänellä on siinä se synnytyskertomus, hän voi sen mulle lukea. Ja sitten se tosiaan luki synnytyskertomuksen suoraan paperista. Muistan hyvin siinä kuunnellessa pohtineeni, että olisin kyllä varmasti osannut lukea ihan itsekin.

---

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä synnytyksen jälkeen terveydenhoitaja katseli mua hetken: "No ei kai se niin kamalaa ollut, että kai te toisenkin teette?" Mitä siihen nyt sitten voi vastata... Neljätoista vuotta myöhemmin mulla on seitsemän lasta, joista yksi on Haikaranpesästä synnytyspelon vuoksi, kahdesta olen käynyt terveydenhoitajan ja synnytyssairaalan kanssa lukemattomia ylimääräisiä keskusteluja synnytyspelon vuoksi, kahden kanssa olen käynyt ihan HUSsin pelkopolilla synnytyspelon vuoksi ja yhden olen selviytynyt ns. omin avuin tosin esikoisten synnytyksestä vihaisena kuin ampiainen. Ja kaikkien seitsemän synnytykset ovat menneet sekaisin niin, että ainut, minkä oikeasti muistan, on tuo ensimmäinen. 

Mä tulen aina muistamaan sinisen ja vihreän sairaalasisustuksen salissa. Yhtälailla kuin tulen olemaan loputtoman kiitollinen siitä, että mun ei tarvitse enää ikinä kokea tuota ensimmäistä synnytystä uudelleen. Seitsemän kertaa riittää.

---

Sarjan aiempiin osiin löytyy linkit osasta viisi:

Viimeinen lapsivapaa

joten tähän en niitä kaikkia enää jaksa linkittää.