Tikulla silmään

Joka vuosi se mut yllättää. Ihmisen muisti nimittäin. Kuluneen viikon aikana mä oon muistanut sellaisia asioita, joita ei kyllä pitäisi millään.

Kerran oon käynyt pääsiäisvaelluksella. Ajelin puolentoista sataa kilometriä päästäkseni. Mulla oli päällä vaaleanruskeat vakosamettihousut ja valkoinen samettijakku. Enkä mä osannut tankata autoa, kun vahingossa ajoin pumpulle, josta ei olisikaan maksettu kassaan. Näitä setelin vaatineita bensapumppuja, muistatteko? Vieläkö niitä edes on? Mä sain itsepalvelupisteelle myyjän sisältä tankkaamaan mun auton.

Kavereitakin näin sinä iltana. Muistan kertoneeni juttua siitä, kuinka mulla on kaikki, mitä ikinä olen keksinyt toivoa. Että mun pentuvuosien unelmat on toteutuneet jokainen. Iso omakotitalo muualla kuin Keravalla, mies, pari lasta ja pari pientä koiraa ja opettajaksikin olin päässyt, niin kuin olin aina halunnut. Vain yksi katsoi mua pitkään ja tiesi.

Oli kiirastorstai-ilta, kello paljon, yli määrätyn kotiintuloajan. Ja mä ajelin väsyneenä kotiin. Meinasin nukahtaa rattiin, heräsin, kun oltiin kaistalta jo puoliksi ulkona. Puhelin soi ja herätti. Mä oon painanut kaasua ja ajanut kotiin melkoista ylinopeutta. Eipä nukuttanut enää.

Pitkäperjantai aamuna mä kirjoitin kirjeen ja teippasin sen vessan peiliin. Pistin reppuun lompakon ja valokuvan lapsista. Puhelimen taskuun. Kaikki muut nukkui. Vedin takin niskaan, vaelluskengät jalkaan ja suljin ulko-oven hiljaa perässäni. Kaikki nukkui ja ne kaikki luulivat kaiken olevan hyvin. Mä lähdin kävelemään. Mä halusin pois.

Paska homma. Kävellä olis saanut aika tosi pitkälle, koska maalta määränpäähän oli se puolentoistasataa ja ne julkiset kulkuyhteydet... No ne liikkuu koulupäivinä. Ja mä käännyin ympäri. Ja mä kävelin kotiin, vaikken halunnut. Kävelin kotiin.

Ei ne sitten enää nukkuneet ne kaikki.

Ja mulla on mielessä enää välähdyksiä. Yksittäisiä hetkiä.

Mä pakkasin tavarat lapsille kans. Pakkasin ihan järjettömästi, mietin mitä niille pukisin seuraavat puoli vuotta, ainakin, että onhan mukana sitä isompaa kokoa. Ja mä soitin kyydin. Ja halusin pois.

Mun puhelin oli oppinut lentämään. On se lennellyt sen jälkeenkin, koska se on mun, muttei enää koskaan noin. Sim-korttikin lensi roskiin saakka, puhelin satoina siruina lattialla. Ja tiedättekö. Ei niitä lankapuhelimiakaan enää silloin ihan kaikilla ollut. Kun eihän sellaista tarvita mihinkään.

Ja matkarattaat lensi, nekin lensi paloina ilmassa. Käytävän penkki lensi ja avainkaapin ovi särkyi nyrkistä. Ja ne mun pakkaamat tavarat, nekin lensi.

Mä en ole unohtanut isojen mustien kuraisten saappaiden jättämiä jälkiä vastapestyllä käytävän lattialla. Mutta mä oon miettinyt, miten se on voinut jäädä mieleen. Ne kuraiset jäljet, ne käveli kuraisissa saappaissa suoraan sisään.

Ja lähtivät myös. Ja hetkessä oli ihan hiljaista. Ja kyytikin saapui. Mä en ikinä unohda sitä kaksivuotiaan kuiskausta: "lähti eikä tule ikinä takaisin"

Kymmenen vuotta sitten vanhojentanssiparini puhui mun kanssa tuntitolkulla puhelimessa. Kymmenen vuotta sitten mua kiellettiin enää ikinä palaamasta yksin kotiin. Kymmenen vuotta sitten multa kysyttiin, miten mä olisin voinut lähteä ilman lapsia, hyvä äiti ei jätä lapsiaan, koskaan. Kymmenen vuotta sitten isänikin lensi kesken lomansa, ja ajoi varmasti ylinopeutta mun luo ja halasi. Ja sen hetken mä olin turvassa. Siinä halauksessa, sen hetken uskoin, että kaikki järjestyy.

Ja kymmenen vuotta sitten pitkäperjantai-iltana soi radiossa: "...Riittäisikö täällä, pettävällä jäällä, yksi, jonka kanssa ei yksinäinen oo?..." Se yksi riittää mulle. Se on enemmän kuin mitä koskaan uskalsin toivoa.